Salpalinjan tasearvo yksi euro

Jokunen vuosi on jo vellonut käsitys, että valtionvarainministeriö olisi siirtänyt Salpalinjan rakenteet Senaatti-kiinteistöjen omistukseen. Näin ei kuitenkaan ole. Salpalinja on edelleen valtionvarainministeriön hallussa ja tarkkaa tietoa, milloin se siirtyy Senaatille ei ole.

Senaatti-kiinteistöt on valtionvarainministeriön toimeksiannosta vastannut Salpalinjan hoidosta jo useita vuosia. Esimerkiksi Lappeenrannan suunnalla Senaatti-kiinteistöt ovat tehneet paljonkin töitä linnoituslaitteiden yleisöturvallisuuden eteen. Lähellä asutusta olevia vaaranpaikkoja on suojattu erinäköisin estein, laudoin ja lankuin.

Salpalinja siirtyi puolustusministeriöltä valtionvarainministeriölle vuonna 2003. Sen olen kuullut ja varmaan täällä blogissa joskus kertonutkin, että ainakin jossain vaiheessa euroaikaa Salpalinja oli valtionvarainministeriön taseessa yhden euron arvoisena!

Tästä on olemassa juttu, jo eläkkeellä olevan museoviraston tutkijan Ulla-Riitta Kaupin kertomana. Olen itse sen kuullut hänen kertovan.

Kauppi oli menossa johonkin Salpalinjan omistajuutta käsittelevään neuvotteluun. Hän kertoi hakeneensa pääjohtajaltaan neuvotteluvaltuuksia osin leikillään kysymällä, saako hän ostaa Salpalinjan museovirastolle, jos saa hinnasta puolet tingittyä? Et missään tapauksessa, oli tiukka vastaus. Siis 50 senttiäkin oli museovirastolle liikaa!

No, sen ymmärtää mikä määrä tavaraa, tehtävää ja huolta kaupasta seuraisi. Yksistään ne noin 400 000 panssariestekiveä, jotka kaupassa olisivat tulleet, olisi ollut jo melkoinen materiaalimassa, puhumattakaan teräsbetonikorsuista, luolista ja kaivannoista. Muistutettakoon, että linnoituslaitteiden alla olevat maapohjathan on palautettu jo vuonna 1968 alkuperäisille maanomistajille, mutta kaikki laitteet valtion omaisuutena jäivät ao. tiloja rasittamaan.

Siitä olen edellä mainitun Kaupin kuullut myös kertovan, että museovirastossa olisi jo aikaa sitten valikoitu Salpalinjasta tyypillisiä kohteita, jotka suojeltaisiin, siis ei missään tapauksessa koko linjaa. Toisaalta 2012 valmistunut Salpalinjan inventointi tehtiin juuri valtion ja kuntien maankäyttöä varten, että olisi tietopohjaa tehdä linnoituksen eri laitteista ja kohteista järkeviä käyttöpäätöksiä ja ettei tieten tahtoen tärveltäisi kansakunnan itsenäisyyteen vaikuttanutta rakennusperintöä. Niinkin on päässyt valitettavasti paikoin käymään.

Osa kohteista ilman muuta suojeltaisiin, osa osoitettaisiin matkailukäyttöön kenties ihan kaupalliseen sellaiseen ja osa varmaankin kansalaisten vapaaseen virkistyskäyttöön jokamiehen oikeuksien pohjalta.

Tällä hetkellä vallalla lienee käsitys, että tuon inventoinnin pohjalta omistajuutta jaettaisiin ei vain yhdelle toimijalle, vaan osansa saisivat niin Senaatti, museovirasto kuin kunnatkin. Se pääsisivätkö yksityiset kansalaiset ja kenties yritykset ostamaan itselleen linnoituslaitteita, vaikkapa yksittäisiä panssaristekiviä portinpylväiksi, on varmaan ratkaisematta.

Niin kuin tuolla aiemmin viittasin, linnoituslaitteiden maapohjan omistaja on lähes kaikissa tapauksissa joku muu kuin itse laitteiden omistaja. Se voi tehdä omistajuusratkaisut kiemuraisiksi. Jos yhteisymmärrystä maanomistajan ja linnoituslaitteen omistajan välillä ei synny, niin mitä sitten? Esimerkiksi yhden järeän teräsbetonikorsun siirtäminen kokonaisena paikasta aa paikkaan bee saattaa olla lievästi sanottuna vaikeaa. Purkaminen ja siten osissa kuljettaminen on mahdotonta ja kokonaisena voisivat painorajoitukset tulla vastaan. Yhden maavaraisen teräsbetonikorsun rakentamisessa suojakiveyksineen liikuteltiin massoja noin 10 000 tonnin verran, huom siis tonnin!

Kiinnostus Salpalinjaan on lievän toiveajatteluni mukaan nosteessa. Olisi toivottavaa, että ratkaisut omistajuuden osalta tulisivat mahdollisimman nopeasti. Jos niin ei käy, hyvät ajatukset ja viritykset voivat kaatua siihen, että kukaan ei tiedä mitään eikä kukaan uskalla mitään päättää, jolloin ei myöskään mitään tapahdu; ainoastaan taantuma jatkuu.

Valo Nihtilä Salpalinjan taustalla

Suurelle yleisölle eversti Valo Nihtilä (1896 –1973) on tuttu päämajan pätevänä operaatioupseerina. Myös asekätkentään hänet yhdistetään. Hänen etevyytensä olisi monen mielestä pitänyt edellyttää myös kenraaliylennystä, mutta sitä ei koskaan tullut.

Salpa-asemaa on pidetty pitkälti kenraaliluutnantti Edvard Hanellin luomuksena. Vähemmälle on jäänyt, että Valo Nihtilä piirteli linnoituslinjoja nykyisen Salpalinjan paikkeille jo alkusyksystä 1939.

Kiristyneen Euroopan sotilaspoliittisen tilanteen vuoksi sotamarsalkka Mannerheim puolustusneuvoston puheenjohtajana lähetti heinäkuussa 1939 kirjelmän puolustusministerille ja esitti laajaa linnoittamisohjelmaa Suomen rajoille.

Ylesesikunnan maavoimatoimiston päällikkönä vuodesta 1938 alkaen silloinen everstiluutnantti Nihtilä oli joutunut perehtymään itärajan linnoittamiskysymyksiin laajasti. Syyskuun puolivälissä 1939 Nihtilä ehdotti linnoittamista vieläkin kauemmaksi sisämaahan, kuin Mannerheim esitti.

Nihtilä ehdotti, että linnoituslinja kulkisi Pielisjärvestä Pielisjokea pitkin Pyhäselkään. Siitä vesistöä myöten Puruveden, Sulkavan ja Puumalan salmien kautta Saimaaseen. Saimaan kanavan linnoituslinjan ohella Nihtilä ehdotti linjaa myös Lemin, Kivijärven ja Valkealan kautta Kymijokeen ja edelleen Suomenlahteen. Tämän osan, Saimaa - Kymijoki, kenttälinnoittamisen ylipäällikön reservinä ollut 6.Divisioona aloittikin jo lokakuun puolella 1939.

Tämän lisäksi Nihtilä ehdotti Saimaan ja Suomenlahden välisen osan linnoittamisen osan tutkimista. Tarkkaa sijaintia kartalle hän ei merkinnyt. Nyt tiedetään, että Nihtilän suunnitelma kyseisellä välillä konkretisoitui Luumäen linjan nimellä. Sitä rakennettiin joulukuun puolivälistä maaliskuuhun.

Nihtilän ajatukset olivat siis pohjana Hanellin Salpalinja-suunnitelmille Joensuun korkeudelta etelään. Ainoa merkittävä poikkeus oli Luumäen linjan eteläpäässä, joka jäi Miehikkälän itäosista alkaen niukasti uuden rajan taakse tai päälle ja näin tuleva Salpalinja vedettiin rantamaan suunnassa tykinkantaman verran länteen.

Huomionarvoista Nihtilän ajatuksissa on syyskuun 1939 realismi. Hän tietysti tiesi ja tunsi Suomen puolustusvalmiudet ja kyvyn. Joku on voinut mieltää Nihtilän ehdotuksen melkoiseksi pessimismiksi vetää linnoituslinjoja jopa 100 – 150 kilometriä länteen, sisämaahan itärajalta. No, Talvisota osoitti, että Nihtilän varautuminen ei ollut lainkaan ylimitoitettua.

Käytännössä Nihtilän linjoilla Luumäeltä Kymijokeen tehtiin töitä jo siis YH:n aikana syksyllä 1939 ja sitten Talvisodan aikana Luumäki-linjalla, ja sen aikana työt alkoivat myös jo Kymijoki-linjalla. Eli Valo Nihtilän aivoitukset muuttuivat myös käden jäljiksi varsin varhain. Hänen tekemänsä linnoituskaavailut olivat kiistatta vankana pohjana tulevalle Salpalinjalle.

Nihtilän kauaskantoisuutta kuvastaa heitto nykypäivän maantieteeseen. Jos samoilla turvaetäisyyksillä, joita hän esitti syyskuussa 1939, nyt alettaisiin linnoittamaan itärajaa, niin linnoitukset olisivat jossakin Loviisan - Porvoon ja Lahden tasalla!

The Salpa-line, Bolt of Finlands Eastern Frontier

I wrote this little story more than two years ago. It was published in the newspaper Salpa-Jukola 2011, which was also the name of the biggest orienteering event in Finland. Last weekend there was a small public Salpa-line presentation at Lappeenranta. One of the guides told at Facebook, that they had to guide also in English and that´s the skill which they had to improve. He is guite right. That´s problem for me too. I have too few chances to guide in English. It means that you have to start almost at the very beginning every time with your bad English. The only way to get it better, is to use it. That’s why this story is republished in my blog. This is not pure English, but for me it´s better than nothing!

*** 
In the Winter War (30.11.1939 – 13.3.1940) started by offensive of former Soviet Union Finland lost part of its eastern territories including important Karelian Isthmus. The new border had no permanent fortifications. The world political situation was still critical. On the other hand The Finnish army had got good fighting experiencies in fortified defence positions in the Winter War.

The commander in chief of The Finnish army, Marshal C. G. Mannerheim ordered just after the Winter War truce to build a fortification line along the new eastern border.  The fortification was consistent from Gulf of Finland to Lake Saimaa. Along forward north the defence line leant against waterways and east-west roads up to Polar Sea.

The construction work started on 17.4.1940 at Virolahti Harju area, in the very place where Salpa-Jukola 2011 is organized. The first workers were voluntaries from Sweden, over 900 men. Their help was important. They brought suitable machinery, money and created the effective organisation for the growing building site.

Help from Sweden was worth of 10 per cent of all fortification costs.

In the fortification, called later Salpa-line there were at its highest almost 35 000 men working. 2 000 women worked at supply duties. All the paid labour were civilians. At the same time Finnish army built field fortifications made from timber, soil and stones. The building site was the biggest in Scandinavia.

The work at Salpa-line was interrupted while the Contuniation War (26.6.1941-5.9.1944) started. The construction restarted at summer 1944, when the Red Army launched their gigantic attack to occupy the whole Finland. The effective time of the building was 18 months. At 1941 the costs of Salpa-line took five per cent of the state budjet.

There were made in the Salpa-line 700 reinforced concrete bunkers and about 3 000 different kind of field fortification equipment. Stone antitank obstacles were done over 200 km, in it about 400 000 single stones, weight at least three tons of each. Excavation barriers for tanks were dug 130 km, trenches 350 km and barbed wire obstacles over 300 kilometres.

In the Salpa-line there were no battles. The fortification has done its duty best, when it is not needed.

Tieto tarkentuu viemärisuojauksesta

Pari viikkoa sitten kirjoitamani Kaksi hyvää kysymystä –blogi sai aikaan keskustelua korsujen viemärijärjestelmästä Facebookin Salpavaeltajat-ryhmässä. Kyseinen erikoisfoorumi (mukaan pääsee kun vain pyrkii) osoitti jälleen voimansa tiedonhankinnassa ja tiedon täydentäjänä. Ryhmän muutaman erikoistuntijan, Harri Ukkonen, Juha Kilpeläinen ja Elina Lyijynen, erinomaisilla tiedoilla täydennän aihetta.

Salpalinjassa on pallokorsut mukaan lukien noin 700 teräsbetonikorsua tai -pesäkettä. Vesi- ja viemärihuollossa niitä kaikkia yhdistää vähintään salaojitus, suurimpia myös viemäröinti. Kun Salpalinjan laitteista puhutaan, kaikkien korsujen erikoisratkaisuja ei pysty ottamaan huomioon, enkä minä edes niitä tiedä. Siksi tässäkin kirjoitussarjassa on pakko yleistää ja tarkoittaa suurimmassa osassa laitteita olevia yhtäläisyyksiä. Reino Arimo Suomen linnoittamishistoria-kirjassaan käyttää esimerkiksi korsukaivojen rakentamisessa ilmaisua ”nyrkkisääntönä oli”, jne.

Edelleen uskallan väittää, että teräsbetonikorsujen viemäröinti päättyy salakaivoon, joka useimmiten on kivipesä. Ja se on siksi, näin minulle on opetettu, että vihollinen ei pääsisi työntämään poistoviemäriputkesta taistelukaasua sisään. Poikkeus vahvistaa säännön. Salpalinjasta löytyy myös sellaisia korsuja, joiden viemäriputken pää on näkyvissä. On selvää, että korsuille ei ole ollut kahta samanlaista rakennuspaikkaa ja siksi myös poikkeusratkaisuja on ollut pakko tehdä tilanteen mukaan.

Uutta tietoa korsunviemäröinnistä sain eilen, kun minulle lukuisin valokuvin ja sitten ohjesääntötekstein todistettiin, että korsun kokoajakaivossa on kaksi kantta.

Pääesikunta, Pioneeriosasto 1963, Korsujen erikoislaitteiden käyttö- ja kunnostamisohjeita: ”Lattiasiilissä on hajulukko, mikä estää hajun nousemasta putkistosta korsuun ja toimii samalla kaasusulkuna. Kokooja- ja tarkastuskaivoissa on päällekkäin kahdet kannet. Välitilaan laitetaan lämpöeristys, vuori- tai lasivillaa tai heinäsäkkiä. Alimmainen kansi puinen ja ylimmäinen metallinen. Huom. Vedenheitto lattiasiiliin on ehdottomasti kielletty.”

Se ei nyt täysin käy ilmi, mutta arvelen kaksoiskannella (päällimmäinen on ritilä) haettavan paitsi lämpöeristystä putkista tulevaa kylmää vastaan, myös viemärihajuja vastaan. On muistettava, että viemäriin ei saanut kaataa kuin harmaita vesiä, ts. pesuvesiä. Samalla kaksoiskansi olisi tietenkin estänyt taistelukaasun sisäänpääsyn. Lattiakaivossahan haju- tai toiselta nimeltään vesilukko hoiti saman asian.

Tarkastuskaivojen kaksoiskansi on rakenteena hieman ristiriitainen, kun alla oleva kansi on tiivis. Miksi sitten päällimmäinen on metalliritilä, ikään kuin siitä voisi laskea vettä läpi. En varmuudella tiedä, olisiko esim. kevään lumien sulamisvedet voineet nousta korsuun käytön aikana, tuskin. Mutta joka tapauksessa käytön ulkopuolella niin varmasti joissakin korsuissa tapahtuu ja siksi sodan jälkeen tiiviit välikannet ja niiden päältä lämpöeristeet on luonnollisesti poistettu.

Korsujen viemäröinnissä yleisänä periaatteena oli, että maaperän vesi (salaojat) ja korsun likavedet (viemärit) johdetaan eri teitä korsun ulkopuolelle, jossa ne yhdistetään ja johdetaan yhteiseen päätekaivoon.

Korsujen kaasutiiveys vaatii tietysti muitakin toimia. Kahden kaasutiiviin teräsoven avulla on korsujen sisäänkäynnin yhteyteen erotettu pieni huonetila, ns. kaasusulku (opastuksissa olemme käyttäneet siitä nimeä sulkuhuone). Sen tarkoituksena on mahdollistaa liikkuminen ulos ja sisään kaasutuksen aikana. Korsun ilmanvaihtokoneen avulla kaasutilanteessahan hoidetaan ilman suodatus ja ylipaineen synnyttäminen sisään, jotta ilma virtaa ampuma- ja tähystysaukoista aina ulospäin. Käytetty ilma poistuu myös ovien läheisyyteen asetettujen säädettävien poistoilmaventtiilien kautta.

Ainakin sodanaikaisissa valokuvissa ja varsinkin fiktiivisissa elokuvissa linnoitustaisteluissa näytetään käytettävän liekinheittimiä. Minulle on toistaiseksi arvoitus, millä tavalla niitä vastaan suojauduttiin muutoin kuin pitämällä liekinheitinpartiot tarpeeksi kaukana omista korsukohteista. Ainakaan minun hataramuistini ei ole rekisteröinyt Salpalinja-kirjallisuudesta siitä merkintöjä.

Jospa facebook-keskustelu Salpavaeltajat-ryhmässä tuo liekinheitinproblematiikkaan lisävalaistusta. Minä kiitän ryhmän jäseniä tämän kirjoituksen tiedoista.

Kaunokirjallisuus ja Salpalinja

Olen viime aikoina pohdiskellut sosiaalisessa mediassa ja hiukan täälläkin, millä tavalla Salpalinja saataisiin tunnetuksi sotahistoriallisena matkailukohteena. Itärajamme linnoitus on tässä mielessä hankala, koska se oli pitkään sotasalaisuus ja ennen kaikkea, koska siellä ei taisteltu. Se taistelu olisi ollut Pohjoismaiden verisin ja se tunnettaisiin. Siinä taistelussa olisi ratkaistu Suomen kohtalo. Näin on sanonut ainakin sotahistorioitsija , eversti evp Sampo Ahto.

Salpalinja-kirjallisuus on toistaiseksi jäänyt dokumenttiteosten varaan. Ne eivät ole luonnollisestikaan ”tuntematonta” aihetta käsitellessään lyöneet itseään läpi suuren yleisön kulutuksessa.

Kaunokirjallisuus, jossa myös mielikuvitus saa sijansa, on näihin päiviin saakka malttanut olla puuttumatta itärajamme koskemattomaan linnoitukseen, Salpalinjaan.

Tietysti nyt jo joku älähtää, että fiktiota ei saa Salpalinjaan sotkeakaan. Kohta ihmiset eivät tiedä mikä Salpalinjassa on totta, mikä ei. Siksi älähtäjien mielestä on hyvä, ettei sitä ole otettu mielikuvituksen taistelutantereeksi. Toisaalta voi myös kysyä, mitä elämänalaa ei ole kaunokirjallisuudessa käsitelty? Onko kaunokirjallisuudelle mikään pyhää? Ja edelleen, eikö olisi kuitenkin kiehtovaa lukea, kuinka esimerkiksi taistelu Salpalinjassa sujuisi, olkoonkin se vain kirjailijan johtamaa?

Oli miten oli, Salpalinjan tunnettavuuden lisäämiseksi olen valmis hyväksymään sen riskin, että linnoitus pannaan kirjan sivuilla elämään. On eri asia, saako kukaan kirjailija aiheesta irti niin paljon, että julkaisu- ja kustannuskynnys ylittyy, saatikka että teoksesta tulisi menestys. No sitähän ei tiedä kokeilematta.

Paula Hahtolan esikoisromaani Salpalinja (Atena 2009) lienee ainoa kaunokirjallinen tuote tähän mennessä, joka otsikon tasolla käsittelee Salpalinjaa. En ole teosta lukenut, mutta ymmärtääkseni nimi on vain symbolinen ja kirja ei käsittele Salpalinja-linnoitusta konkreettisesti lainkaan.

Sen sijaan Ville Kaarnakari Operaatio Chevalier (Tammi 2011) kirjassaan jo muutamalla sivulla pyörii Salpalinjan maisemissa mainitenkin linnoituksesta muutaman yksityiskohdan. Mutta selkeään sivuosaan Salpalinja teoksessa jää.

Kaarnakarin päässä Salpalinja jäi kuitenkin elämään. Näinä päivinä kirjapainoteknisten viiveiden jälkeen kauppoihin tulee hänen uusin teoksensa Operaatio Para Bellum (Tammi 2013). Tiiliskivi käsittelee jatkosodan lopun ja sen aselevon jälkeisiä asekätkentäkuvioita ja mikä lupaavaa kirjan loppuosa huipentuu Salpalinjaan. Sen tiedän, vaikka en ole kirjaa lukenut. Odotan mielenkiinnolla, minkälaisen roolin kirjailija nyt on Salpalinjalle antanut. Tietämättä enempää epäilen vähintäänkin yhtä pääosaa!

Tietysti minua jännittää, miten Salpalinja kirjailijan mielikuvitusmaailmaan on ympätty. Vielä enemmän minua jännittää, minkälainen keskustelu kirjasta ja sen kytkemisestä Salpalinjaan syntyy. Ja jos syntyy, mitä se vaikuttaa Salpalinjan tunnettavuuteen. Nouseeko Salpalinja kirjakriitikoiden arvioihin ja sitä kautta lukijoiden ja suuren yleisön tietoisuuteen vai vaietaanko se edelleen kuoliaaksi?

Jääkäämme odottamaan.

 

 

 

 

Kaksi hyvää kysymystä!

Nykyisessä puhekielessä on tuttu ja jo kulunutkin ilmaisu: hyvä kysymys. Se sanotaan silloin kun kysymykseen ei osata vastata. Pikemminkin oikeampi sanonta olisi, olipa vaikea kysymys tai paha kysymys!

Minulta kysyttiin viime viikonvaihteessa opastustilanteessa kaksi hyvää kysymystä, joihin en siinä hetkessä pystynyt vääntämään hyvää vastausta. Sanoin suoraan: en tiedä. No, nyt hieman mietittyäni jonkinlaista vastausta osaisin kysymyksiin antaa.

Silakkakalliolla puolitoista kilometriä Salpalinja-museolta linjaa ylöspäin on 24 miehen majoituskorsu, johon on poikkeuksellisen syvä ja pitkä sisäänkäyntikuilu. Korsu on rakennettu kallioon. Syvää käytävää olen perustellut sillä, että korsun viemäröinti on vaatinut laskua, siis kaltevuutta poispäin. Tämä siksi, että vihollisen puoleista kalliorintaa ei ole haluttu rikkoa ja siten turvallisuutta heikentää puhkaisemalla viemärille aukko lyhyemmän kaavan mukaan.

Korsun poistoviemärointihän yleensä hoidettiin maaston salliessa joko sisäänmenokäytävän kautta tai rakentamalla putki ampuma-aukon alle ja johtamalla vesi ampumasektorin suuntaan. Muistettava on, että viemäriputken päätä tuskin kukaan nykykorsunkoluajista on löytänyt. Viemäröintihän päättyy salakaivoon, yleensä kivipesään, jottei sitä kautta vihollinen pääsisi operoimaan korsun sisälle epäterveellisiä tuotteita.

Kyseiseen Silakkakallion korsuun johtaa siis parikymmentä metriä pitkä paikoin viisi metriä syvä kuilu.

Se hyvä kysymys oli, miksi majoituskorsu piti sitten rakentaa niin lähelle kalliorinnettä, että jouduttiin louhimaan pitkä sisäänmenokäytävä? Miksi korsua ei voinut rakentaa lähemmäs vieressä olevaa tulenjohtokorsua tai lähemmäs käytävän suuta?

Etäisyys tj-korsuun on luokkaa 30-40 metriä. No maastollisesti se ei olisi viemäriongelmaa helpottanut senkään vertaa.

Yritin mongertaa, että yleensä kestolinnoitettujakaan korsuja ei rakennettu lähelle toisiaan. Hajasijoittamisella tietenkin yritetään välttää, ettei kenties sama pommi tuhoa kuin korkeintaan yhden rakenteen. Toisaalta Hurtanmaalla kaksi korsua (ne peittämättömät korsut) ovat vain muutaman metrin päässä toisistaan. Vaikka korsu sinällään kestäisikin tuhannen kilon lentopommin täysosuman, lähellä olevien korsujen sisäänmenokäytävät saattaisivat tukkeutua samasta räjähteestä ja molemmat olisivat pois pelistä. Siksi hajasijoitus teräsbetonikorsuissakin on puollettavissa.

Toisaalta mieleen tuli, että korsun tuli olla mahdollisimman lähellä sen asujien työpaikkoja eli ampumapoteroita taisteluhaudassa. Mutta sekään selitys ei käy, koska korsusta ei pääse ulos kuin ao pitkää käytävää myöten ja matka taisteluhautaan sen kuin pitenee.

Ainoa jäljelle jäävä johtopäätös on, että silloisen käsityksen mukaan lähimaastossa ei ollut parempaa paikkaa ao. korsulle. Muut vaihtoehdot olisivat olleet vieläkin työläämpiä ja kalliimpia kuin tehty pitkän sisäänmenokäytävän ratkaisu.

Joko ajatuksenjuoksuni pätkii yhä tavallista enemmän, mutta en keksi muuta selitystä saatikka hyvää vastausta esitettyyn vaikeaan kysymykseen. Salpalinjassa on tietysti monta muutakin yksityiskohtaa, joihin on vaikea loogista vastausta löytää.

Ja se toinen hyvä kysymys tuli silmille Härkämäen alaluolassa. ”Onko tuo koukku luolan katossa luolan tuhoamiseksi (jos asema olisi pitänyt jättää) tarkoitettua räjähdyspanosta varten?”

Sanoin, että en muista edes nähneeni (tai kiinnittäneeni huomiota) koko koukkua ennen, vaikka olen kymmeniä kertoja luolassa käynyt. No ihan hyvinhän se räjähdekoukkunankin olisi pelannut. Tarpeeksi tavaraa roikkumaan lähelle kattoa ja pum, luola olisi romahtanut umpeen.

Nyt asiaa tarkemmin mietittyäni, kyseinen koukku saattoi kuitenkin liittyä alla olevaan joko viemäri- tai vesikaivorakennelmaan, johon neliönmuotoinen betonikansi ao. kohdalla viittaa. Kaivo on joka tapauksessa jäänyt keskeneräiseksi ja sitä on kenties osin täytettykin. Katon teräskoukussa on voinut olla väkipyörä, jonka avulla kaivosta louhittua kiveä olisi nostettu ylös tai kenties raskasta betonikantta olisi liikuteltu. Paremman puutteessa tyydyn tähän.

Nuo hyvät kysymykset, vaikka en osannut niihin kysyttäessä vastata, otin kuitenkin hyvin myönteisessä mielessä vastaan. Ne osoittivat, että opastukseni oli saanut ryhmän jäsenet miettimään linnoituksen yksityiskohtia ja tekemään niistä havaintoja. Kaiketi muu osa opastusta oli vastannut riittävän hyvin jokaisen kuulijan ja näkijän päässä heränneisiin kysymyksiin. Siis lisää hyvin kysymyksiä!

Salpalinjaa sisävesinäkökulmasta

Tämän kirjoituksen on kirjoittanut Elina Lyijynen. Hän vetää Salpalinja-hanketta Lappeenrannassa, joka keskittyy retkeilyreitistöön ja Salpaportaalin uudistamiseen. Paljon ajatusta ja tietoa.

Jängyllä ja Pien-Saimaalla lihasvoimin liikuttaessa ehti ajatella monenlaista liittyen sekä linnoitteisiin ja niiden rakentajiin. Maiseman muuttuessa ja linnoitesaarien lähentyessä ehti havainnoida oletetut vihollisen hyökkäyssuunnat ja parhaat paikat sen pysäyttämiseen. Jatkossa esitetyt asiat perustuvat omiin havaintoihin ja muistikuviin luetuista arkistomateriaaleista, joten asioista voi olla vapaasti eri mieltä.

Pien-Saimaan Sunisenselän sulkemiseksi vihollisen ylimenolta ei ole käytännössä ollut muuta vaihtoehtoa kuin Ruoho- ja Naurissaaren linnoittaminen. Ehkä linjan olisi voinut vetää taaempiin saariin, mutta tällöin edellä mainitut saaret olisivat olleet viholliselle hyvä jalansija eteenpäin. Puolustuslinjan sijoittaminen ison järvenselän taakse mahdollisti laajat näkymäalueet ja saarten väliset kapeikot oli helppo sulkea ristitulen avulla. Kova talvi ja paksu jääkerros olisivat kuitenkin mahdollistaneet laajamittaisen rynnäkön noin kaksi kilometrisen Sunisenselän ylitse.

Pienikokoinen Naurissaari Voisalmensaaren kupeessa linnoitettiin vahvasti osana Voisalmen alueen rakentamista. Saarelle rakennettiin kaksi panssarintorjuntatykin ja konekiväärin korsua ja yksi tulenjohtokorsu, yhteys- ja taisteluhautoja sekä siellä oli kivilouhos, josta kuljetettiin jäätä myöden estekiviä Voisalmensaarelle. Saarella työskennelleet miehet asuivat Voisalmen puolella Piiluvassa, lisää työmiehiä kuljettiin työmaalle Juvolasta tykkipatterien valmistuttua. Rakenteiden näkyvyys on kuitenkin melko huono Saimaalta käsin, vaatisi raivausta maiseman korsujen ja louhoksen edustalta. Saaren pohjoisosassa on todennäköisesti kaapelikomero, josta on selkeä louhittu ura Saimaaseen. Tutkittavaa jäi toiseksikin kertaa, mm. ruokalan ja pajan paikat jäivät löytämättä.

Ruohosaarta rakennettiin osana Märkälää ja tietoa saaren rakentamisesta allekirjoittaneella ei tässä vaiheessa ole paljoakaan. Villein vastaan tullut ajatus oli erään tarkastuskertomuksen kirjoittajan ehdotus rakentaa majoitustunneli Ruohosaaren linnoittajien turvaksi. Jossain aivojen pohjukassa on mielessä asiakirja, jossa kerrotaan ns. vasikkakorsujen rakentamisesta, joilla lienee tarkoitettu tykkikorsuja. (Vasikka tarkoittaa lehmän jälkeläisen lisäksi isomman rakennuksen kylkeen rakennettua katosta tai siipeä.) Ruohosaareen ehdittiin rakentaa vain viisi korsua, joista toinen tykkikorsu jäi keskeneräiseksi. Saarella on matalaa taistelu- tai yhteyshautaa vain nimeksi. Kummassakaan saarista ei ole kiviesteitä eikä korsuissa kaivoa.

Naurissaari olisi melko pienillä toimenpiteillä muutettavissa nyt pelkästään lähialueen asukkaiden virkistysalueesta myös linnoituskohteeksi. Rantautumispaikkojen merkitseminen, opastaulut, kaiteet ja kulun ohjaaminen turvallista kautta korsuihin auttaisi paljon. Saaren pieni koko ja asumattomuus sekä Lappeenrannan läheisyys edesauttavat asiaa. Ruohosaaressa vain tykkikorsut ovat varteenotettavia kohteita ja ne on suhteellisen helppo saavuttaa saaren kaakkoisosaan rantautuen. Muiden korsujen läheisyydessä kesämökit rajoittavat liikkumista. Ruohosaaressa olevaa valmista laavua voivat kaikki retkeilijät hyödyntää. Saaret on helposti saavutettavissa melon tai soutaen, mutta ensikertalaisille en suosittelisi melontaretkeä yksinään. Tuulisessa säässä suoritettu melontaretki Saimaalla ehti jo synnyttää perhosia vatsan pohjaan ennen ensimmäistä rantautumista. Tuuli synnyttää selällä helposti aallokkoa ja Sunisenselällä on useita pienvenesatamia ja risteävää liikennettä. Salpalinja-opastuksiin voidaan saarten osalta yhdistää melomisen opastus ja välineiden vuokraus.

Jängyllä liikkuminen melon tai soutaen tuntuu turvallisemmalta kapean vesistön vuoksi kuin Saimaalla. Kapean järven leveys vaihtelee noin 60 metristä reiluun 400 metriin, rannat tuntuvat olevan aina lähellä ja muita liikkujia vähän. Nykyisellään rantautumispaikkojen vähyys tuottaa pitkiä melonta- tai soutumatkoja ja ainakin Hurtanmaalle voisi ajatella rantautumispaikkaa ja mahdollisuutta tutustua Salpalinjaan. Jängyn rantojen ruovikkoisuus ja tiheä mökkiasutus aiheuttaa omat haasteensa Salpalinjan näkyvyydelle ja rantautumiselle. Näkyvyyttä ja rantautumista testattiin 18 kilometrin soutumatkalla Iitiästä Vuossaareen ja takaisin elokuun puolessa välissä.

Jängyllä puolustuslinja hyödynsi vanhaa Väliväylän uittoreittiä, Salpalinjan rakenteiden sijoittuessa pääosin väylän pohjoispuolelle. Väliväylän uittoväylä oli käytössä 1890-luvulta 1960-luvulle, uiton mahdollisti Rutolaan rakennettu ylivientilaitos, joka nosti puut Saimaan vesistöalueelta Kärjenlammelle ja Jängylle uittorännien kautta ja puut uitettiin edelleen Jängyn ja Kivijärven kautta Kymijoen suuntaan. Uitto loppui aikanaan Kivijärven pinnan laskuun. Yhä edelleen uittoväylän ja puolustusväylän rakenteet ovat näkyvissä rinnan ja niistä molemmista on kerrottava. Enso-Gutzeit edellytti sota-aikana linnoitustoimistoa korjaamaan linnoitustöissä vaurioituneita rakenteita ja mm. sotapäiväkirjojen mukaan sotilaat rakensivat rauhan tultua syyskuussa 1944 uittorännit uudelleen. Purkamisen ajankohdasta ei ole tietoa, mutta purettuna uittoränni vastasi melko hyvin panssarikaivantoa.

Puolustuslinja painottuu pitkälti vesistön vastarannalle, mutta säännöstä tekee poikkeuksen Hurtanmaa, jonka halki puolustuslinja kulkee. Harvemmalla on ehkä tiedossa, että Hurtanmaan koilliskulmasta oli aikoinaan lossiyhteys Varis-Lavolaan ja Lemin suuntaan. Puolustusvoimat suunnitteli lossiyhteyttä Hurtanmaan toiselle puolelle Reusaan eli Hautasenvuoren läheisyyteen. Tällöin yhteys Hurtanmaalle ja huolto olisi hoitunut kahta kautta. Hurtanmaa ja Vuossaari ehdittiin linnoittaa vahvemmin, mutta Jängyn pohjoispuoli jäi vähemmälle suunnitelmista huolimatta. Rannan tuntumaan ehdittiin ajaa kiviesteitä, mutta niiden pystyttäminen jäi kesken. Pohjoisranta jäi pitkälti kenttälinnoitteiden varaan, 1940-luvun linnoitekarttojen mukaan pohjoisrantaa myöten kulkivat piikkilankaesteet koko matkan Kukkolasta Iitiään. Vesiltä käsin saattaa pohjoisrannan estekiviä havainnoida paikoin, mutta se vaatii etukäteistietämystä paikoista. Vesiltä käsin erottuvat paremmin Hurtanmaan (kiviesteet ja Hautasenvuoren louhos) ja Vuossaaren rakenteet (kiviesteet ja korsut). Aiemmin mainituista Ruoho- ja Naurissaaresta poiketen Vuossaaressa kulkee saaren poikki kivieste ja korsuissa on kaivot. Korsuissa huomion kiinnitti sisäänmenojen kattojen pultitukset/kiinnikkeet, aivan kuin joku olisi suunnitellut laittavansa niihin sisäkatot kuten korsuissa muutoin sisätiloissa. Aina oppii jotain uutta. Korsut eivät ole kaikkialla samanlaisia.

En tiedä kuinka paljon puolustuslinjan sijaintia saariin suunniteltaessa on ajateltu kustannusten minimointia, rakentamisen olosuhteita, kuljetustarpeita ja tositilanteessa tapahtuvaa huoltoa, nykysanastolla logistiikkaa.  Kuljetuksia varten pakkolunastettiin aluksia puolustusvoimien käyttöön teollisuudelta ja alueen asukkailta. Kova talvi 1940-41 ja paksu jääpeite helpottivat kuljetuksia saariin kuorma-autoilla, mm. betonivalut saarissa saatiin tehtyä maaliskuussa vielä jään kantaessa ja mantereella jatkettiin töitä sen jälkeen.

En malta olla loppuun lainaamatta kertomusta Kivijärveltä talviaikaan: Talviaikaan tavaraa kuljetettiin paljon jääteitä myöden, kun maanteiden kunto oli huono. Matikan kutuaikaan keskitalvella oli Luumäen mies katsomassa Kivijärvellä pyydyksiä. Tavaran kuljetuksessa olleessa automiehessä oli sen verran kalamiehen vikaa, että hiljensi autoaan kohdalla ja kysyi, että vieläkö matikoita tulee. Ajelemiseen tympääntynyt isäntä vastasi, että ”Saatana, oot sie millon nähnt, et maantieojasta matikoita saap.”

ELINA LYIJYNEN

 

 

Harparskog-linja

Talvisodan jälkeen tehtyyn linnoittamisohjelmaan sisältyi itärajan linnoittamisen ohella myös yhtenäisen puolustusaseman rakentaminen Hankoniemen poikki. Harparskog-linjan nimellä rakennettu kestolinnoitettu puolustusasema on laitteiltaan kuin pala Salpalinjaa, käytännössä ihan samanlainen.

En käy keksimään pyörää uudelleen, vaan laitan tähän linkin Kimmo Nummelan erinomaiselle sivustolle http://www.hangonrintama.fi/. Siihen kannattaa tutustua, lämpimästi suosittelen. Ainoa asia, jonka pikaisesti katsottuna sivustolta havaitsin, joka poikkeaa Salpalinjasta, on nimikkeistö. Nummela itsekin toteaa, että virallisissa asiakirjoissa puhutaan järjestelmällisesti vain korsuista. Hän haluaa käyttää esityksessään teräsbetonikorsuista nimitystä bunkkeri erottaakseen ne kenttälinnoitetuista korsuista.

Kävin viikonloppuna aivan pikakäynnillä ummikkoturistin tapaan Harparskog-linjalla valmistautumatta ennakkoon mitenkään. Odotin jonkinlaista opastusta kyseiseen kohteeseen. Ainoa minkä Hangontiellä näin, oli näyttävä tienvarsiopastus Mannerheimin muistokivelle! Ajoin ohi ja ajattelin, että käyn sen sitten katsomassa takaisin tullessa. Mutta seuraava kohde olikin sitten jo Rintamamuseo Hangon vuokra-alueen rajalla, jolloin tajusin, että nimensä mukaisesti Harparskog-linja löytyy kyseisen kylän tasalta ja yhteys edellä mainittuun muistokiveen on siellä. No, tämä vain kertoo, että opastus / viitoitus satunnaisten matkailijoiden houkuttelemiseksi kohteille on välttämätöntä.

Rintamamuseo oli kiinni ja sateen siivittämä pikakierros ulkona ei antanut minkäänlaista tietoa Harparskog-linjasta tai sen sijainnista. Jos museo olisi ollut auki, tietoa olisi varmasti löytynyt. Rintamamuseon kunto on päässyt mitä ilmeisemmin repsahtamaan, kun vertasin nykyilmettä täällä netissä näkemiini kuviin takavuosilta. Siihen on varmaan luonnollinen selitys se, että veteraanien perustamaan museoon eivät enää heidän voimansa riitä ja jatkajaa museon ylläpidolle ei ole löytynyt. Ken tietää asianlaidan paremmin, kertokoon sen tämän kirjoituksen kommenttiosiossa.

No, sitten kun paluumatkalla noudatin muistokiven opasteita, Harparskog-linjan ensimmäinen teräsbetonikorsu löytyi tien varresta helposti ja kohta toinenkin koulun kohdalta. Kumpaankaan ei päässyt sisälle. Jälkimmäinen paljastui esittelykohteeksi, mutta mitään siihen viittaavaa tietoa ei löytynyt. Mannerheimin muistokivi löytyi myös helposti. Ja sen opastaulussa oli jo hieman tietoa ja karttakin etsimästäni linnoituslinjasta.

Ei siis ihme, ettei Hangontien tienvarressa ollut erikseen opastusta Harparskog-linjaan, kun sitä ei maastossa varsinaisesti esitellä. Näkemäni tien varressa olleet kaksi korsua ja muutama sata metriä kiviestettä ei linnoituksesta aiemmin tietämättömälle juurikaan mitään kerro.

Uskoisin Hangontiellä olevan liikennettä kesäaikaan siksi paljon, että opastettuna kohteena Harparskog-linja voisi vetää. Tai voi olla, että sitä on kokeiltu ja todettu, että imu ei riitä.

Tässä tullaankin jälleen kerran siihen, että viime sotien aikana suomalaisten tekemät huikeat linnoitusrakennelmat, joissa ei siis taisteltu, ovat suomalaisille pimennossa. Salpalinjan ja Harparskog-linjan massiivisuutta ei osata kaivata, kun ei tiedetä, mitä ne sisältävät ja mikä niiden merkitys oli.

Kun ihmisellä on nälkä, hän tietää tarvitsevansa leipää. Vastaavasti ihmisille olisi jotenkin saatava syntymään sellainen tarve tai kutina, joka helpottuisi ainoastaan tutustumalla kunnolla Salpalinjaan tai tämän kirjoituksen otsikkoon Harparskog-linjaan. Tuon tarpeen nostattaminen on mahdollista, jos sitä lähdettäisiin tekemään tarpeeksi laajalla rintamalla.

Kukahan tai mikä arvovaltainen taho tekisi aloitteen valtakunnallisesta, johdonmukaisesta tiedotuskampanjasta, jolla viime sotien aikaisen maanpuolustustahdon linnoitushedelmät tuotaisiin mahdollisiman monen suomalaisen silmille ja poimittavaksi? Kun on kysyntää, markkinatalous sopivasti avitettuna hoitaa kyllä tuotteistuksen!

Salpa-asema rakentamisen mestarinäyte

Tämän kirjoituksen olen kirjoittanut 26.1.2002 liittyen Kotkan asuntomessuihin saman vuoden kesällä. Joku sitä on minulta pyytänyt, mutta onko missään julkaistu, en tiedä enkä ainakaan muista. Jutussa on paljon kertausta kertauksen perään tämän blogin lukijoille, mutta ehkä jokunen uusi näkökulmakin. Suurin murhe on se, että kirjoitus on kirjoitettava uudelleen; levy jolla se todennäköisesti on, ei millään sovi mihinkään nykyisen tietokoneeni reikään. Paperikopio onneksi on. Ja sen nyt jäljennän sellaisenaan.

Suomen itärajan turvaksi viime sotien aikana rakennettu Salpa-asema –puolustuslinnoitus on rakennustyönä vertaansa vailla. Puolentoista vuoden tehollisena työaikana saatiin aikaiseksi linnoitusrakennelma, joka vaikutti osaltaan Stalinin päätöksiin lopettaa Suomen valtausyritykset kesällä 1944. Salpa-asemassa ei taisteltu. Se täytti tehtävänsä olemassaolollaan. Nyt Salpa-asema elää uutta tulemistaan – elämyksiä tuottavana matkailukohteena.

Salpa-aseman valtavia mittasuhteita on vaikea kuvata. pelkät sanat ja kuvat eivät kerro koko totuutta huikean laajasta linnoituskokonaisuudesta. Linnoitus pitää nähdä. Se muun muassa Miehikkälässä on oivallettu. Siksi kuntaan on perustettu jo vuonna 1987 Salpalinja-museo. Museoalueeksi entisöity pala Salpalinjaa on monipuolisin ja edustavin näyte, mitä itärajalle on linnoitusketjusta kunnostettu.

Museon lisäksi Miehikkälässä on rakennettu vaellusreitistö ja siihen liittyvät opastetut vaellukset erämaasaunoineen ja korsuyöpymisineen. Vaelluksia ryhmille järjestää miehikkäläläinen Korsumatkat – Bunker Tours –yritys läpi kesä- ja syyskauden. Yrityksellä on käytössään maan parhaat Salpa-asema –oppaat. Myös alueen reserviläisjärjestöt järjestävät kerran kesässä vaelluksen, jolle ryhmien ohella voivat luontevasti osallistua myös yksittäiset linnoitushistoriasta kiinnostuneet luontoystävät.

Salpa-aseman rakentamiseen osallistui suurimmillaan 35 000 miestä ja 2 000 naista, lottaa. Työmaata pidetään edelleen Skandinaavian suurimpana yksittäisenä työkohteena.

Linnoitukseen rakennettiin yli 700 erilaista kestolinnoituslaitetta, joista valtaosa on teräsbetonikorsuja. Kenttälinnoitteita tehtiin noin 3 000 kappaletta. Taistelu- ja yhteyshautaa kaivettiin tai louhittiin 350 km ja kaivantoestettä lapioitiin 130 km. Piikkilankaestettä pystytettiin 315 km ja panssariestelinjaa 225 kilometriä. Viime mainittuun on peruskalliosta yksitellen louhittu ja kuljetettu vähintään kolmen tonnin painoisia estekiviä peräti noin 400 000 kappaletta.

Järeitä, silloin noin miljoona markkaa (tämän päivän rahassa noin puoli miljoonaa euroa) maksaneita, teräsbetonikorsuja rakennettiin yli 400 kappaletta.  Yhden tällaisen maavaraisen järeän korsun rakentamiseen tarvittiin 5 000 säkkiä, a´ 50 kg, sementtiä. Tuolla sementtimäärällä valaisi komeasti 50 omakotitalon perustukset.

Esimerkkinä korsun mittasuhteista voi mainita vaikkapa majoituskorsun makuuhuoneiden väliseinän paksuuden. Kun se omakotitalossa on useimmiten kakkosneloskoolaus ja lastulevy, niin korsussa se on metri umpibetonia. Katossa on 2,1 metriä teräsbetonia. Ulkoseinä on paksuimmillaan vihollisen tulosuunnassa 2,5 (2,3, kirj. huom.) metriä ja takaseinä ohuimmillaan 1,4 metriä betonia.

Majoituskorsun varustuksiin kuului oma kaivo tai usean sadan litran vesisäiliö, korsuliesi (puuhella) ja käsin veivitettävä ilmastointikone. Korsut olivat kaasutiiviitä. Viemäröinti päättyi salakaivoon, joten senkään kautta ei korsuun voitu johtaa myrkyllisiä taistelukaasuja.

Muun sisustuksen osalta tärkeimmät osat olivat puusta tehdyt makuulaverit, kahdessa tasossa. Valaistus tukeutui öljylyhtyihin. Käymäläkin korsusta löytyi, jos taistelutilanne ei olisi sallinut ulkosellaisen käyttöä. Sisäkäymälä oli yksinkertaisesti puureunuksin varustettu kannellinen ämpäri.

Salpa-aseman rakentamisessa yksi tärkeä osa oli työn laadunvalvonta. Se näkyy vielä tänä päivänä korsujen betonipintojen sileytenä ja ehjyytenä. Esimerkiksi betonimuottilaudoissa ei sallittu lainkaan vajaasärmää. Vastaavasti betoninvalmistusta ja betonin koostumusta seurattiin jatkuvin laboratoriokokein.

Kansankielellä myös Salpalinjaksi kutsutusta linnoituskokonaisuudesta on siis tehty matkailukohde, jossa erityisesti Miehikkälässä ollaan edelläkävijöitä. Kuluvan kevään aikana ratkeaa valtakunnallinen ideakilpailu, jolla haetaan täydennystä jo olemassaolevaan Miehikkälän Salpa-asema –tarjontaan.

Matkailukohteen markkinointia vaikeuttaa edelleen se, että Salpa-asema oli sotasalaisuus Neuvostoliiton romahtamiseen saakka. Suuri yleisö ei siis tiedä eikä tunne Salpa-asemaa, eikä osaa sitä tutustumismielessä kaivatakaan. Vasta linnoitukseen tutustuttuaan vierailijoiden silmät avautuvat: ”Miksi tästä ei ole aikaisemmin kerrottu?”

Nyt esimerkiksi asuntomessujen vierailla on ainutlaatuisen hyvä mahdollisuus poiketa itärajalla saakka hakemassa vertailukohdetta ja kontrastia Kotkassa näkemäänsä. Salpa-aseman ”asumukset” rakennettiin turvaamaan suomalaisten oikeus asumiseen vapaassa suomalaisessa kulttuurissa sekä valitsemaan itse asuinpaikkansa ja –muotonsa. Salpa-asemalla on välillinen vaikutus asumiseemmekin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Salpalinjan hyötyjä ja haittoja

Salpalinjan rakentaminen itärajalle oli tuohon aikaan vähintäänkin nykyistä moottoritien rakentamista vastaava myllerrys. Maita ja mantuja jäi sotatilalain nojalla huomattava määrä linnoitteiden alle.

Vahinkoja korvattiin ja laitteiden alle jääneet maa-alueet lunastettiin valtiolle. Korvauksiin kukaan tuskin oli tyytyväinen. Talvisodan näyttämä varoitus itärajan takaa lievensi maista luopumisen tuskaa. Toisaalta vasta äsken nähdyt evakkojen taivallukset kohti läntä muistuttivat, että uuden rajaseudun ihmisille olisi paljon huonomminkin voinut käydä. Evakot menettivät kaikki; linnoitus vei vain osan ja loi turvaa siihen, että enemmästä ei tarvitsisi luopua.

Suuri rakennustyömaa pani liikettä moneen taloudelliseen asiaan. Se loi työpaikkoja. Tosin paikallisille ihmiselle, joista suurin osa sai toimeentulonsa maa- ja metsätaloudesta, työtä löytyi satunnaisesti, kenties erityisosaamisten kautta. Nimittäin maan elintarvike- ja polttoainehuolto edellytti maatalousväestön pysyvän ”lestissään”, töissään. Linnoitustyövoimaa palkattiin ensisijaisesti kaupungeista työvoimatoimistojen kautta.

Sen sijaan maatalousväestökin hyötyi linnoittajista juuri nimenomaan elintarvikkeiden ja varmasti myös halkojen ja muun puutavaran myynnin ansiosta. Myös linnoittajien majoituspalvelut, kortteerit, toivat jonkin roposen isäntien ja emäntien taskuun. Linnoituskylien kaupat varmasti tekivät tiliä, sikäli kuin tavaraa oli myydä tiskin päältä tai alta.

On täysin selvää, että vaikka linnoittajien huolto oli isojen organisaatioiden käsissä, niin taloudellista hyötyä jäi varmasti muutenkin paikkakunnalle. Esimerkiksi kotipitäjässäni Miehikkälässä oli välirauhan aikana parhaimmillaan linnoittajia liki yhtä paljon kuin asukkaita. Alueelle puolustukseen ryhmittynyt armeija toi tietysti oman lisänsä väenpaljouteen. Kun on ihmisiä, on kaikenlaista kulutusta.

Kansantaloudellisesti Salpalinja ei ollut pelkkää rahan menoa, jos nyt ei oteta juuri tässä huomioon sen sotilaallista merkitystä. On nimittäin täysin selvää, että jotenkinhan valtion olisi pitänyt huolehtia yli 400 000 siirtolaisesta, evakosta. Linnoitustyöt olivat juuri sillä hetkellä mitä hyödyllisin työllisyyskohde. Se tarjosi työtä ja se piti joka tapauksessa tehdä. Siirtolaiset olivat siis etuasemassa, kun linnoitustyöpaikkoja täytettiin. Näin näiden kahden asian tarpeet kohtasivat. Siitä hyötyi välillisesti koko kantaväestö.

Olen varmaan tälläkin palstalla muutamaan kertaan ihmetellyt, että mistä ihmeestä Suomessa löytyi rahaa välirauhan aikana linnoittamiseen ja myös kaikkeen muuhun maanpuolustusvalmisteluun. Sitähän välirauhan aika oli monella tapaa. Vastaus on yksinkertainen: talvisota opetti, mikä vaara kansaamme idästä uhkaa. Sen valtaosa suomalaisista tajusi. Ja kun se ymmärrettiin, niin asiat pantiin tärkeysjärjestykseen. Silloin se oli maan puolustaminen. Hyvä niin. Salpalinjassa ei tarvinnut taistella. Se täytti tehtävänsä olemassaolollaan.

Korsun betonityön vaateita ja vaatimuksia

Salpalinjan tyypillinen järeä teräsbetonikorsu on konekivääri- ja 20 miehen majoituskorsu. Pelkästään niitä on rakennettu 168 kappaletta. Muita saman kokoluokan korsuja tehtiin enemmän kuin toinen mokoma.

Suurin osa korsuista on pyritty rakentamaan kallioon, mutta myös maavaraisia korsuja on varmasti kymmeniä. Yhteen maavaraiseen korsuun on laskettu menevän betonia noin 560 kuutiometriä. Siihen tarvittiin 250 000 kg sementtiä ja miljoona kiloa kiviainesta, hiekkaa ja soraa.

Betonimassojen määrä tulee ymmärrettävämmäksi, kun sementin laittaa 50 kilon säkkeihin. Niitä on silloin oltava yhtä korsua varten betoniaseman varastossa 5 000 kpl. Sen ajan kuorma-auto pystyi kuljettamaan kenties 50 – 60 säkkiä sementtiä kerrallaan, siis lähes sata kuormaa sementtiä!

Kiviainesta tarvittiin myllyjen vieressä 400 kuutiota, silloin 400 autokuormaa! Sekin on melkoinen sorakasa. Vettä pelkästään betoniin meni noin satatuhatta litraa, sata tuhannen litran kuormaa! Siihen päälle kasteluvesi valetun betonin kuivumisen hidastamiseksi ainakin kesäaikana.

Betonimuotin, kansanomaisesti betonilaudoituksen, tekemiseen käytettiin 430 neliötä täyssärmälautaa.

Kun valukorkeudet seinänjatkeilla olivat lähes viisi metriä ja esimerkiksi vihollisen puolen etuseinän paksuus oli 2,3 metriä, niin valupaine vaati äärimmäisen vahvat tukirakenteet muotille. Siinä on pitänyt olla ”kakkosnelosia” varsin tiheässä tukikoolonkina sekä niiden vaakatukina.

Myöskään katon alustukipuiden, töttipuiden, määrää ei Salpa-kirjallisuus kerro, kattovahvuushan oli aina 2,1 metriä betonia. Paljon lienee oikea määre. Täytyy sanoa, että muottien periksiantamisia ei korsujen sisäseinä- ja kattorakenteissa näe.  Ulkoseinät ovat suurimmaksi osaksi maalla ja kivellä peitettyjä, mutta tuskin moisia virheitä olisi niissäkään sallittu.

Terästä, 18 mm pyöräterästä (harjaterästä ei silloin ollut käytössä), meni yhteen maavaraiseen korsuun 45 000 kiloa. Betoniraudoituksen teko ei ollut siis pikkujuttu sekään.

Itse betonivalu tehtiin lattiaa lukuunottamatta yhtämittaa, keskeytyksettä kymmenen kuution tuntivauhdilla. Tärytys ja sullonta piti tehdä huolella. Valettava pinta-ala oli seinienkin osalta kymmeniä neliöitä, puhumattakaan katosta. Valusaumojen välttämiseksi tärystys ja sullonta on ollut jatkuvaa. Tuskin on liioiteltua sanoa, että sullojia on pitänyt olla hiha hihassa kiinni.

Betonia valettiin läpi vuoden jopa 20-asteen pakkasilla. Betoni itsessään tuottaa lämpöä. Kylmä ei ollut ongelma, paitsi valujen ulkopinnoissa. Mutta tuskin monessakaan kohdin betoni on päässyt jäätymään. Jos olisi, se ei olisi kovettunut ja betoniraudat olisivat pinnoissa näkyvissä murentuneen valumassan jäljiltä; kaikkiin jälkipaikkauksiin tarvittiin linnoitustoimiston tarkastajan hyväksyntä.

Kova pakkanen on ollut hankala myös valuvälineiden osalta. Lapiot ja betonikärryt, jotka saattoivat olla jopa puusta tehtyjä, pakkasella helposti paksuuntuivat jäätyvästä betonista. Myös keskusbetoniasemilta kuljetuksiin käytettyjen kuorma-autojen laidat ja lava voivat ”turvota” samasta syystä.

Aiemmin viitattu betonin kastelu liian nopean kuivumisen ja sitä kautta halkeiluvaaran takia vaati huomattavan määrän kasteluvettä. Toisaalta yksi ongelma saattoi olla helleaikana paksujen valumassojen liika kuumeneminen. Milläpä betonimassaa sitten muulla jäähdytit kuin vedellä, jos ”ylikuumenemista” tapahtui. Muistutettakoon, että korsun kattoon valetussa betonikuutiossa oli 450 kiloa sementtiä! Nykyiset normaalivalut taidetaan tehdä puolta pienemmillä sementtipitoisuuksilla.

Muun muassa tämän tyyppisiä asioita on siis yhden korsun betonitöissä esiin saattanut tulla. Nämä näkökulmaotannat olen pengannut Salpalinja-kirjallisuudesta ja keskusteluista alan ammattilaisen kanssa.

JK. Otto Aura inspiroitui tästä. Lue: http://otonkirja.blogspot.fi/2013/07/hieman-salpalinjasta.html?spref=fb

Valokuvat Salpavaellus 2013

Salpavaelluksen 2013 valokuvat ovat alla olevien linkkien takana katsottavissa.  Ajatus on, että kuvat löytyisivät tätä kautta vaikkapa hakusanoilla Salpavaellus kuvia 2013, valokuvia Salpavaellukselta tai Salpavaellus kuvat.

Kuvasarja linkin takana Salpavaelluksen 2013 päätösjuhlan yhteydessä paljastetusta Rauhan rakentajat -muistomerkistä. Kuvat: Salpavaellus 2013 / Terho Ahonen
https://plus.google.com/photos/109160698378724670804/albums/5901440163858437553

Tähän perään kuvasarja Rauhan rakentajat -muistomerkin rakentamisprosessista, kuvat: Terho Ahonen
https://plus.google.com/photos/109160698378724670804/albums/5903327102244905585

Laatuaikaa linjalla -reitti. Kuvat: Salpavaellus 2013 /  Armi Oinonen
https://plus.google.com/photos/115232574212395935010/albums/5899053651234913649?authkey=CIn_vJrgo_e9iAE

Maanpuolustusjuhla 30.6.2013 Kuvat: Salpavaellus 2013 / Terho Ahonen
https://plus.google.com/photos/109160698378724670804/albums/5902357450226587905

Illanviettoa Pyyhinlammella. Kuvat: Salpavaellus 2013 / Terho Ahonen
https://plus.google.com/photos/109160698378724670804/albums/5902648802215627505

Komentajan vierailu Salpavaelluksella ja Eteläisen Rantamaan reitin alkukilometrit. Kuvat: Salpavaellus 2013 / Terho Ahonen
https://plus.google.com/photos/109160698378724670804/albums/5902618835815907713

Luumäen linnoitteet -reitin tunnelmia. Kuvat: Salpavaellus 2013 / Terho Ahonen.
https://plus.google.com/photos/109160698378724670804/albums/5902660303607649553

Polkupyöräreitti ja muutama kuva vielä mukana pyöräilleiden rauhanturvaajien iloksi muistomerkin paljastuksesta. Kuvat: Salpavaellus 2013 / Rainer Fabricius. Alun kolme alamäkipyöräilykuvaa on T Ahosen otoksia, kaikki muut siis Fabrin.
https://plus.google.com/photos/109160698378724670804/albums/5902694456054031313

Vielä paikallislehti Kaakonkulman kesätoimittajan Emilia Ristolan kuvakatsaus täydentämään osaa edellä olevaa Salpavaelluksen kuvitusta. Lisätty 24.7.2013:
https://plus.google.com/photos/109160698378724670804/albums/5904163707202449585/5904163966413156690?pid=5904163966413156690&oid=109160698378724670804

Kuorma-autokalusto Salpalinjalla

Salpalinjan rakentamisessa avainasemassa tietysti monen muuan asian kanssa on ollut materiaalin kuljetukset. Rautatiet oliva kaukana, samoin kuin osa maanteistä. Reino Arimon Suomen linnoittamisen historiassa kerrotaan, että Salpa-aseman rakentamiseksi tehtiin uutta tietä 353 kilometriä ja vanhoja teitä korjattiin 452 kilometriä.

Viime sotien aikana kuorma-autoilla oli kysyntää paitsi vahingoittumisalttiissa armeijan sota-ajoissa, tietysti myös linnoitustöissä. Välirauhan aikana linnoitustoimiston käytössä oli yli tuhat kuorma-autoa. Niistä 60 prosenttia oli muutettu puukaasukäyttöisiksi, olivat siis ”häkäpönttö”-autoja.

Salpalinja-työmaalla kuorma-autoja on sanottu olleen puolet silloisesta Suomen kuorma-autokannasta. Voisiko se tarkoittaa näihin töihin vapaana olevia ja soveltuvia autoja? Täytyihän muun yhteiskunnan kuljetukset toimia. 1940-luvulla Suomessa oli kuorma-autoja enemmän kuin henkilöautoja. Google ei tähän hätään löytänyt minulle tilastotietoa autojen määristä sotavuosina.

Salpalinjan rakentamisesta on näilläkin sivuilla kerrottu, että sen ajan tavallinen kuorma-auto pystyi kuljettamaan vain yhden estekiven kerrallaan tai vain kuution betonia. Asia tulee todistettua ja ymmärrettäväksi, kun liitän oheen valokuvan kesältä 2012 Salpalinja-museon työnäytöksestä. Tuo auto on ollut sodassa ja se on saatu jos ei käyttö- niin ainakin korjauskelpoisena takaisin. Nyt se on siis entisöity. Auton merkin varmaan joku kommenttiosiossa julkaiseekin.

 

Lyhyesti sanottuna auton hytti ja nokka on jotakuinkin yhtä pitkä kuin lavakin. Kippi oli mekaaninen yhden tai kahden miehen veivitettävä ratkaisu. Omat vaaransa on siinäkin. Muistan lapsena, kun isoisäni sai vanhasta kuorma-autosta tehdyn traktorin peräkärrin veivistä leuoilleen. Vammojen laatua en muista, mutta kovaa se lyö, jos lukitussalpa ylösnostaessa ei loksahdakaan rattaan hampaille.

Kuorma-autoyrittäjille riitti siis töitä enemmän kuin jaksoivat ja ehtivät ajaa. Pervetiiniä ja viinaakin käytettiin piristeinä sillä seurauksella, että aina ei tiellä pysytty!

Vielä muutamia lukuja muistutukseksi joistakin kuljetusmääristä. Estekiviä ajettiin 350 000 – 400 000 autokuormaa, kivi / kuorma. Maavaraiseen korsuun meni betonia 560 kuutiota, se on 560 autokuormaa. Teräsbetonikorsuja Salpa-asemassa on noin 450 kappaletta, joista suurin osa on osaksi tai kokonaan kallioon rakennettuja, jolloin betonia ei mennyt aivan maavaraisen korsun määrää. Pallokorsujen, 254 kpl Salpa-asemassa, betonitarpeet olivat vain 24 kuutiota / kpl. Muun materiaalin kuskaaminen ja huoltoajot ovat luku sinänsä.

Salpalinja-työmaalla on vetojuhtina ollut myös hevosia. Jostakin olen lukenut tai nähnyt luvun 3 500 hevosta. Ainoa kirjallisuudesta tai sitten opettajieni suusta tullut yhteys hevosiin on mielessäni ollut maininta, että estekivien ympärille, siis maahan monttuun kaivetun kiven ympärille tuli hevoskuorma sepeliä kiilakiviksi, kenties myös routaeristykseksi. Aivan varmasti hevosia on käytetty muuhunkin kevyeeseen ajoon.

Salpalinjan taistelusuunnitelma?

Minulta on muutaman kerran kysytty, onko olemassa Salpalinjasta taistelusuunnitelmia. Kysymyksissä on tarkoitettu tietenkin puolustustaistelusuunnitelmia. En ole osannut vastata muuta kuin, että en ole kirjallisuudessa erillisistä taistelusuunnitelmista tehnyt havaintoja, enkä itse niitä nähnyt enkä niistä kuullut.

Uskon edelleen, että Salpalinjasta ei ole erikseen puolustustaistelusuunnitelmia yksinkertaisesti siitä syystä, että Salpa-asema, puolustuslinnoitus, on taistelusuunnitelma jo itsessään. Linnoituksen rakenteet määrittävät hyvin pitkälle taistelun kulun. Totta kai mahdollisessa taistelussa tilannejohtaminen antaa sijaa tai pakottaa omiin tilanteen mukaisiin ratkaisuihin. Sitä vartenhan lähijohtajat, ryhmänjohtajat, joukkueenjohtajat ja komppaniapäälliköt ovat olemassa.

Taistelun kulku Salpa-asemassa olisi saattanut olla jotensakin seuraavanlainen:

Ensinnäkin puolustukseen ryhmittyvät kenttäarmeijan joukot olisi pikaisesti perehdytetty linnoituksen laitteisiin ja niiden yksityiskohtiin aina jokaista ilmastointiventtiilin asentoa ja poteroa myöten. Perehdyttäjinä olisivat olleet tätä varten perustetut linnoituspataljoonat ja erilliset linnoituskomppaniat.

Taistelu kohti pääasemaa hyökkäävää vihollista vastaan olisi alkanut tykistön, se on linnoitustykistön, kenttätykistön ja kranaatinheittimistön tulella tulenjohtajien osoittamiin maaleihin ja osin etukäteen mitattuihin sulkumaaleihin. Pääaseman edessä olevissa etuasemissa olisi viivytetty ja hidastettu vihollisen liikettä, saatu se kenties pysähtymään ja altistumaan entistä enemmän puolustajan tykkitulelle.

Riippuen ilmatilan hallinnasta puolustajat ilmavoimat olisivat tietenkin kuluttaneet vihollista parhaan kykynsä mukaan ja ainakin yrittäneet pitää ilmaherruuden käsissään.

Etumaaston selkeät hyökkäysurat, tiet, olisivat pioneerit miinoittaneet, virittäneet panoskaivot laukaisuvalmiiksi, panostaneet sillat ja niin edelleen. Tulvitusjärjestelmiin olisi vesi nostettu toimintakorkeuteen, niin kuin kesällä 1944 tehtiinkin.

Hyökkääjän lähestyessä kivi- tai kaivantoesteitä peliin tulevat miinakentät, suorasuuntausaseet, panssarintorjuntatykit kenttä- ja kantalinnoitetuista asemista. Vihollisjalkaväen lähestyessä tankkien suojassa kiviesteitä mukaan liittyvät teräsbetonikorsujen konekiväärit ampuen kiviesteiden suuntaista sivustatulta samoin kuin korsujen pst-tykitkin. Myös kenttälinnoitetut kk-pesäkkeet aloittavat laulunsa tilanteen (vihollisen tykkitulen) sen salliessa.

Vielä tässä vaiheessa vihollisen tulivalmistelu pakottaa puolustajan avoasemien miehityksen pysymään korsuissaan suojassa. Siinä vaiheessa kun jalkaväen rynnäkkö alkaa, siirtyy vihollisen tulivalmistelu puolustusasemien taakse ja tällöin puolustava jalkaväki pääsee miehittämään omat asemansa ja aloittamaan torjuntataistelun käsiaseilla.

Mikäli vihollinen pääsisi puolustajan asemiin, taistelu jatkuisi lähisyvyydessä, johon myös panssaritorjunnassa oltiin kesän 1944 torjuntataisteluiden kokemusten perusteella valmistauduttu.

Taistelu saattoi jatkua myös teräsbetonikorsuissa vielä, vaikka vihollinen olisi ne saartanut. Tällöin olisi pyydetty, mikäli viestiyhteydet olisivat olleet kunnossa, omalta tykistöltä tuli-isku korsun päälle (kestivät tuhannen kilon lentopommin täysosuman) ja eliminoitu sisäänpyrkivää vihollista myös lähipuolustusaukoista, tähystyskuvusta korsukonepistoolilla ja kranaatinpudotusaukoista.

Reservin vastaiskuja olisi varmaankin tarvittu. Siihen tärkeimmissä suunnissa oli varauduttu rakentamalla lähisyvyyteen muutaman sadan metrin päähän pääasemasta teräsbetonisia majoituskorsuja reservin suojatiloiksi.

Karkeasti kuvattuna jotenkin noin taistelu Salpalinjassa olisi kulkenut. Ja jos pääasemasta olisi pitänyt esimerkiksi todennäköisimmässä painopistesuunnassa Virolahden ja Luumäen suunnassa luopua, olisi taistelua jatkettu Hamina-Taavetti –linjassa ja tarvittaessa vielä Kymijoki-linjassa. Ja täytyy muistaa, että hyökkääjän voimia olisi tuossa vaiheessa jo ratkaisevasti heikennetty, eikä suurvaltakaan olisi ehtymättömästi pystynyt syöttämään uutta voimaa sitkeän puolustajan kimppuun.

Taistelu Salpa-asemassa olisi ollut sotahistorioitsija Sampo Ahton mukaan verisin koskaan Pohjoismaissa. Siinä olisi ratkaistu Suomen kohtalo. Tätä jossittelua ei tietysti tarvita, koska Salpalinja olemassa olollaan hoiti osaltaan tehtävänsä, jonka kunnioitetut sotiemme veteraanit loistavalla tavalla sitä ennen taistelurintamilla pohjustivat. Suomi oli liian kova pala Stalinin Neuvostoliitolle. Suomi säilytti itsenäisyytensa ja itseääräämisoikeutensa, saavutti viime sodissa tavoitteensa.

Juha Kilpeläinen lähetti tämän kartan joka kuvaa 3. prikaatin vastuualuetta syksyllä 1944. Tämäkään ei ole varsinainen taistelusuunnitelma, pikemminkin kartta puolustuslinjoista. Varmaan tarkempiakin suunnitelmia tehtiin, ainakin kylmän sodan vuosina. Minäkin ainoassa Salpalinjaan liittyvässä kertausharjoituksessani 1970-luvun alussa tiedustelin ja piirsin erään torjuntakomppanian kohdalla sissiylläkköpaikkoja ja kätköjä Salpalinjan maastoissa jossakin kotiseudullani. Ne piirrokset jäivät lukkojen taakse sotilaspiiriin.

Palautteen kautta eteenpäin

Viikko on kulunut sulatellessa 20. Salpavaelluksen tapahtumia. Päällisin puolin jäi oikein hyvä maku suuhun. Joitakin asioita olisi tietysti pitänyt tehdä hieman toisin ja jatkossa varmaan tehdäänkin. Palautetta vaeltajilta, maanpuolustusjuhlan yleisöltä ja kanssajärjestäjiltä kootaan yhteen. Sitä voi pikku yksityiskohtia myöten surutta lähettää sähköpostiini terho.ahonen@haminetti.net. Myös tämän blogin kommenttiosio on käytettävissä.

Salpavaellus-idean ydin on, että sen avulla ja mahdollisimman asiantuntevasti esitellään mukavassa seurassa Salpalinjaa, suomalaisen maanpuolustustahdon monumenttia. Salpalinja on nähtävyys, kun siihen liitetään opastus. Yhdessä ne ovat siis samalla paitsi matkailukohde myös aatteellisen maanpuolustustyön väline, viestikapula. Salpa-asema viestittää olemassa olollaan maanpuolustustyön ytimen; on varauduttava pahimpaa, vaikka kukaan ei toivo pahimman tapahtuvan.

Viime sotien aikaan tuo pahin oli konreettista maan miehittämisen ja yhteiskuntajärjestelmän väkivaltaisen muuttamisen uhkaa. Tehty työ osaltaan sen torjui. Tänä päivänä uhkat ovat kenties toisenlaisia. Niihinkin pitää varautua. Maanpuolustus on maan ja sen kansalaisten oikeuksien ja hyvinvoinnin puolustamista.

Suomi on saanut elää rauhan aikaa noin 70 vuotta. Joku voi ajatella, että perinteisiä sotia ei enää tule. Uskoo ken tahtoo. Suomalaiset poliitikot torjuivat vielä 1938 varustelumäärärahojen lisäämisen perustelulla, että eihän nykyaikana, siis vuonna 1938, enää tule maailmansotia! Hieman vanhempi väki muistaa, kun Marja-Liisa Hämäläinen hiihti kultamitaleita Sarajevon olympialaisissa vuonna 1984. Muutama vuosi sen jälkeen paikka oli sotatantereena! Kuka olisi uskonut kisojen aikana.

Maanpuolustukseen valmistautuminen ei ole sotilaallista uhoa. Miten esimerkiksi Salpalinja olisi voinut olla uhka kenelläkään? Sehän oli ja on puolustuslinnoitus. Ei sen avulla kukaan hyökkää minnekään. Maanpuolustaminen ei ole uhka, sen laiminlyöminen on.

Jos ja kun Salpavaellus osaltaan on pystynyt välittämään osallistujilleen vuodesta 1994 lähtien suomalaista maanpuolustustahtoa ja auttanut ymmärtämään sen merkityksen, on tapahtuma lunastanut paikkansa ja tehtävänsä. Silti suomalaisista puhuttaessa yli viisi miljoonaa kansalaistamme ei ole vielä Salpalinjaan ja sen sanomaan perehtynyt. Tekemistä siis Salpavaelluksellakin riittää.

Salpavaelluksella on aina muutamia kymmeniä vaeltajia, jotka vuodesta toiseen tai aika-ajoin osallistuvat tapahtumaan. He ovat luoneet paineita järjestäjille miettiä, mitä uutta heille keksittäisiin. On kyllä paljon keksittykin, mutta oma vaatimaton mielipiteeni on, että peruspolulta ei pidä kauas poiketa.

Viittaan noihin yli viiteen miljoonaan suomalaiseen, jotka eivät ole käyneet Salpalinjassa sitä ensimmäistäkään kertaan. Heille meidän pitäisi Salpavaellusta rakentaa. Siihen riittäisi periaatteessa ihan se sama konsepti kuin ensimmäisellä vaelluksella 1994 oli: tehdään kaksi perusreittiä, jotka päättyvät Miehikkälään; eteläinen ja pohjoinen.

Silti meidän ei tarvitse unohtaa vakituisia vaeltajiamme. Kun oppaiden taso ja tietämys on valtavasti parantunut viime vuosien aikana, tehtäköön vanhoille vaeltajakonkareille oma spesiaalireittinsä ja pantakoot kaikkein tietävimmät asiantuntijat heille oppaiksi. Sieltä löytyy uutta ja kiinnostavaa yllin kyllin. Ja ensikertalaisille keskitytään kertomaan ja näyttämään ne perusasiat, jotka päivässä parissa kohtuudella ehtii ja minkä vastaanottajat ehtivät ja kykenevät myös sulattamaan.

Samalla kun kaikki opasryhmässä olevat lähtevät samalta viivalta liikkeelle, ei tule sitä tunnetta, että olenpa tyhmä ja hölmö kun en edes sitä ja tätä tiedä. Nimittäin kun ryhmässä on sekaisin ensikertalaisia ja lähes kaiken tietäviä vaeltajakonkareita, niin viime mainituille saattaa tulla ymmärrettävä ja inhimillinen tarve tahtomattaan ja tahattomasti olla kaikkitietäviä. Jokainen meistä taas tietää, että aina se ei tunnu mukavalta. Kun pannaan konkarit omiin ryhmiin ja ensikertalaiset omiin, niin homma saattaisi toimia tältäkin osin paremmin. Tästä on puhuttu heti vaelluksen jälkeen. Huomio ei siis ole minun keksintöni.

Näillä ajatuksilla kohti uusia blogiaiheita. Salpavaellus saa jäädä nyt muhimaan hyvinä muistoina toistaiseksi itsekunkin mieleen.

Risto Sivulan kiitossanat

Salpavaelluksen johtajan Risto Sivulan kiitospuhe päätösjuhlassa 30.6.2013.

Herra kenraali, kunnioitetut sotiemme veteraanit, salpavaeltajat, hyvät naiset ja herrat!

Salpalinjan perinneyhdistykselle parhaat kiitokset saamistamme huomionosoituksista, kiitos.

Samalla kiitän kenraalimajuri Parkattia, kun toit komentajan terveiset kaikille vaeltajille tähän päätöstilaisuuteen, kiitos.

Vaelluksen ensimmäisenä vuonna mukana ollut Mannerheim-ristin ritari Tuomas Gerdt pyysi välittämään sydämellisen tervehdyksensä kaikille vaeltajille.

Alkuaan kertaluontoiseksi ajateltu Salpavaellus-tapahtuma on kertautunut nyt 20 kertaa.

Peruskuvio tapahtumassa on säilyttänyt hyväksi koetun muotonsa. Toki pientä muutostakin on ajan saatossa tullut. Vaeltajien määrä vuosittaisessa tapahtumassa on vaihdellut muutamasta kymmenestä noin 200 henkeen.

Salpavaellus-organisaatio otti lisää haasteita parisen vuotta sitten. Vaellus perehdyttää myös RUK:n oppilaat Salpalinjan saloihin Terho Ahosen ja muiden asiansa osaavien oppaiden johdolla ja näin tietoa välittyy myös nuorten tulevien upseereiden kautta ympäri maata.

Juhlavuoden kunniaksi Salpavaellus palkitsee eräitä henkilöitä Salpavaelluksen eteen tehdystä pyyteettömästä työstä. Samalla jaan muistoesineen Kenraalimajuri Parkatille ja Kymenlaakson aluetoimiston edustajalle majuri Pasi Kallioniemelle.

Pyydän edellä mainittujen henkilöiden lisäksi seuraavia henkilöitä saapumaan tänne eteen:
Arto Lavento Salpavaellusidean isänä sekä Erkki Rikkola, Petri Rajajärvi, Pekka Krouvi, Hannu Ilves, Jukka Sillanpää, Armi Oinonen ja Kimmo Salmela.
Onnittelut palkituille!

 

Kiitän järjestäjiä ja kaikkia vaeltajia. Kaikki ovat päässeet turvallisesti perille!

Kiitos ja hyvää kesää kaikille!

Perinneyhdistyksen puheenvuoro

Salpalinjan Perinneyhdistyksen puheenjohtajan, eversti evp Arto Mikkosen puhe Salpavaelluksen päättäneessä maanpuolustusjuhlassa Miehikkälässä 30.6.2013

Kunnioitetut veteraanit ja lotat,                                                          

Arvoisat Salpalinjan rakentajat,

Hyvät naiset ja herrat!

Minulla on ilo ja kunnia Salpalinjan Perinneyhdistyksen edustajana onnitella Salpavaellusta ja sen organisaatiota puuhamiehineen 20-vuotisesta työstä Salpalinjan tunnettavuuden edistämiseksi. Vaellukset eri reitteineen ovat olleet paras mahdollinen tapa tutustua Salpalinjaan. Tapahtuman toteutus on kasvattanut vuosien aikana monia Salpalinjan asiantuntijoita ja ystäviä niin tänne Miehikkälän ympäristöön kuin laajemmallekin

Salpalinjan perinneyhdistys perustettiin 11 vuotta sitten vaalimaan Salparakentajien perinnettä ja edistämään Salpalinjan tunnettavuutta. Yhdistys on toteuttanut tarkoitustaan tuottamalla kirjallista ja sähköistä materiaalia Salpalinjasta, järjestämällä tapahtumia ja tukemalla käytettävissä olevin keinoin muita Salpatoimijoita tai asiasta kiinnostuneita. Yhdistys on myös koonnut piiriinsä monia Salpalinjan asiantuntijoita ja harrastajia. Viimeisin, toivottavasti tulosta tuottava toimenpide oli keväällä, kun yhdistys jätti Valtioneuvoston kansliaan esityksen nimetä Salpalinja ”Itsenäisyyden monumentiksi ” vuonna 2017 Suomen viettäessä itsenäisyytensä 100-vuotisjuhlavuottaan.

Uskon, että te kaikki tunnette Salpalinjan historian ja merkityksen hyvin, joten en puutu näihin. Tämän hetkisestä tilanteesta totean, että Salpalinjan omistaa Valtiovarainministeriö ja sitä hallinnoi Senaattikiinteistöt. Se teetti Museovirastolla vuosi sitten valmistuneen kaksivuotisen linjan inventointihankkeen, jossa todettiin rakenteiden sijainti ja kunto. Tämän ja joidenkin muiden kriteerien perusteella on määritelty kohteet ja alueet, joita tullaan jatkossa suojelemaan. Salpalinja ei kuulu tällä hetkellä muinaismuistolain piiriin, mutta suojelu tapahtuu mm kaavoituksen avulla. Myös suojelulainsäädäntöä ollaan kehittämässä.

Käytännön tapahtumana Lappeenrannan seudulla on meneillään hanke, jonka tuloksena  valmistunee Salpapolulle jatkoa Luumäen kautta Lappeenrantaan. Hankkeessa kehitetään myös Salpa-portaalia.

Hyvä juhlaväki

Salpalinjan perinneyhdistyksen j a Salpavaelluksen tavoite on sama, tehdä Salpalinjaa tunnetuksi. Tämän takia perinneyhdistys haluaa tässä hienossa juhlassa palkita joitakin vaelluksen puuhamiehiä. He ovat olleet mukana alusta alkaen tai johtaneet järjestelyjä vuosikausia.

Perinneyhdistyksellä on mahdollisuus palkita Salpa-rakentajan ansiomitalilla. Se voidaan myöntää Salpalinjan rakentajalle tai huoltotehtävissä olleelle. Se voidaan antaa myös erittäin aktiivisesti linnoittamisen perinnetyössä toimineelle henkilölle. Tätä ennen mitaleja on myönnetty 185 kappaletta

Salpalinjan perinneyhdistyksen hallitus on myöntänyt Salpa-rakentajan ansiomitalin seuraaville henkilöille:                                                                                                                                     

- Eero Kaasalainen                                              - Reino Pietikäinen

- Jukka Lappi                                                       - Risto Sivula

- Hannu Lavonen                                                  - Kari Tahvanainen

- Jorma Mänttäri

Onnittelen palkittuja ja toivon teille intoa jatkaa edelleen työtä Salpalinjan parissa.

 

Hyvä juhlaväki, Salpalinjan ystävät, toivotan teille kaikille hyvää kesää.

Paavo Kiljusen muistomerkkipuhe

Suomen Rauhanturvaajaliiton puheenjohtajan, kenrl evp Paavo Kiljusen Rauhan rakentajat –muistomerkin paljastuspuhe Miehikkälän Salpalinja-museolla 30.6.2013

Salpalinja oli osoitus peräänantamattomuudesta

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, herra kenraali, hyvä juhlaväki!

Olemme paljastamassa Rauhan rakentajat –muistomerkkiä, jolla kunnioitetaan Salpalinjan rakentajien uutteraa työtä Isänmaamme itsenäisyyden ja kansamme vapauden puolesta.

Salpalinja oli Suomen suurin rakennustyömaa, jossa työskenteli enimmillään 35 000 rakentajaa. Muonitushuollosta vastasi 2 000 lottaa.

Salpalinjan kestävyyttä ei koskaan koeteltu taisteluissa. Pelkällä linnoituksen olemassaololla oli kuitenkin tärkeä merkitys sodan lopputulokselle.

Torjuntataisteluissa uhrautuvasti taistelleitten sotilaiden tavoin Salpalinjan rakentajat osoittivat hyökkääjälle peräänantamatonta tahtoa puolustaa kansamme vapautta ja vastustaa tarjottua orjuutta. Tietoisuus linnoitteen olemassaolosta vähensi hyökkääjän etenemishalua ja toisaalta antoi puolustajalle uskoa puolustuksen pitävyyteen.

Arvoisat kuulijat!

Jämijärven kappalainen totesi vuonna 1871 ilmestyneessä kirjassaan seuraavaa: ”Mutta joka ei tunne eikä kysy isäinsä ja maansa vaiheita, se elää itsekkäisesti ja umpimähkään ja on omassa maassansa juuri kuin muukalainen”.

Tänään täällä Miehikkälässä paljastettava muistomerkki on selkeä osoitus tekijöidensä syvästä historian tuntemuksesta ja veteraanisukupolven uhrauksien arvostuksesta.

Kymenlaakson Rauhanturvaajat teki hienon aloitteen, johon Suomen Rauhanturvaajaliiton oli helppo tulla mukaan. Muistomerkki on näkyvä jatko jokakesäiselle Salpavaellukselle, jossa rauhanturvaajat ovat olleet alusta alkaen mukana yhdessä muiden täkäläisten maanpuolustajien kanssa. Uskon, että koko Kaakonkulman maanpuolustusväki on täysillä tämän hankkeen takana.

Kiitän kaikkia muistomerkin toteuttamiseen eri tavoin osallistuneita talkoolaisia ja tukijoita. Erityisesti haluan mainita Kymenlaakson Rauhanturvaajat ja puheenjohtajansa Mikko Räinän hankkeen käynnistäjänä. Kalle Räinä on ansiokkaasti vastannut muistomerkin suunnittelusta ja pystytyksen taiteellisesta johdosta. Kivimateriaalilla ja kuljetuksilla ovat hanketta tukeneet Työyhteenliittymä Haminan Kehä (Kesälahden Maansiirto Oy ja YIT), työmaa-insinööri Marja Mattinen ja turvallisuuspäällikkö Risto Sivula.

Hanketta ovat tukeneet myös Haminan Rautakauppa Oy ja toimitusjohtajansa Mika Urpa-lainen, Suomen Kiviteollisuus Oy ja sen työnjohtaja Heikki Savolainen, koneurakoitsija Muisto Korpela, rauhanturvaaja Teuvo Ruippo sekä Miehikkälän kunta ja Salpalinja-museo. Lukuisa joukko yksityisiä henkilöitä on ollut hankkeessa eri tavoin mukana. Lämmin kiitos kaikille tekijöille ja tukijoille.

Hyvä juhlaväki!

Rauhan rakentajat –muistomerkki symboloi päättäväisyyttä ja peräänantamattomuutta, jota Salpalinjan rakentajat osoittivat. Suomalaiset rauhanturvaajat ovat maailman kriiseissä antaneet oman panoksensa samoin periaattein. Muistomerkki on suomalaisten rauhantur-vaajien kunnianositus ja kiitos sotavuosina Suomea puolustaneille miehille ja naisille.

Olkoon tämä Rauhan rakentajat –muistomerkki osaltaan muistuttamassa arvokkaista viime sotiemme aikaisista perinteistä ja sotasukupolven urotöistä niin sodassa kuin rauhassa. Kannustakoon se meitä kaikkia pitämään hyvää huolta kauniista ja hyvästä Isänmaastamme.