Salpalinjan suojelua odoteltaessa

Tässä Elina Lyijysen ajatuksia Salpalinjan käytöstä ja suojelusta linnoituslaitteiden maanomistajille palauttamisen jälkeen. Kannattaa lukea. Salpalinjan käyttö ja esittely ei taida sittenkään olla toivotonta, kun pelisäännöt selkeytyvät! (TA)

* * *

Aloitin Salpalinjan kehittämistä ja esiintuomista tukevissa hankkeissa työskentelyn vuonna 2011 Lappeenrannassa ja siitä saakka kehittämistyötä on haitannut epävarmuus. Mitä saa tehdä, keneltä pitää kysyä lupia ja mitä suunnitelmat tulevasta suojelusta tarkoittavat? Kenen vastuulla on yleinen kehittämistyö ja kuka on vastuussa yksittäisen korsun käytöstä?

Yhdistelmä Senaatti ylläpitäjänä, Museovirasto käytön ohjaajana ja maanomistaja ympäröivän alueen omistajana aiheutti paljon byrokratiaa ja turhautumista. Selkeää ohjeistusta ei ollut, vain eri tahojen esittämiä mielipiteitä.  Elettiin odotellen tulevia parempia aikoja. Nyt alkaa vihdoin olla valoa tunnelin päässä.

Viime vuonna tapahtunut Salpalinjan kohteiden luovutus poisti yhden hidasteen kehittämistyöltä. Moni moitti vuosien aikana Senaattia saamattomuudesta, mutta viime vuosien aikana tehdyt turvaamistyöt ovat olleet näkyvä osoitus siitä, että kohteita toivotaan turvallisesti käytettävän. On myös esitetty mielipiteitä, että luovutus tehtiin hätäisesti ja suojeluasiat olisi pitänyt ensin selvittää. Suojelua ja samalla valitettavasti Museovirastoa on pidetty mörkönä, joka estää järkevän käytön ja pakottaa maanomistajat lukitsemaan korsut.

Olen joutunut meneillään olevan Salpalinja ja Väliväylä –hankkeen myötä käymään Museoviraston sekä maakuntamuseon henkilöstön kanssa keskustelua suojelun vaikutuksesta. Hankkeen tavoitteena on mm. päivittää vuonna 2014 tehdyt suunnitelmat Salpapolun jatkamiseksi pyöräilyreittinä Etelä-Karjalan puolella.

Olen kysellyt hoito-ohjeistuksia, jotta tiedettäisiin; miten uudet esittelykohteet tulisi varustaa tai onko tulevalla suojelulla merkitystä jo olemassa oleviin kohteisiin tai mitä tämä vaikutuksia tällä on maanomistajiin.  Suoria vastauksia ei vielä ole, mutta niitä on tulossa tämän vuoden aikana ja Museoviraston sivuille tietopankki ohjeista.

Ensimmäiset suojeluesitykset on tehty Pohjois-Suomessa. Näissä ehdotetut suojelumääräykset määrittävät sen, miten huippukohde-luettelossa olevissa paikoissa voidaan toimia. Rakennusperintölailla on tässä tärkeä rooli ja betonirakenteita käsitellään rakennuksina. Millä aikataululla suojeluesitykset tulevat Kaakkois-Suomeen ei ole vielä tarkkaa tietoa.

Alustavasti suojelukohteiden osalta on tiedossa seuraava:

”Kaiken hoidon, korjaamisen ja käytön lähtökohtana on linnoituslaitteiden säilyttäminen. Tavoitteena ovat siten seuraavat asiat:

•          Linnoituslaitteiden ja niiden ympäristön muodostaman kokonaisuuden ominaispiirteet turvataan.
•          Kohteen kulttuurihistoriallinen ja maisemallinen arvo ja eheys säilyvät.

Korjauksien, muutoksien ja hoidon osalta huomioidaan, että:

• Toimenpiteet perustuvat riittäviin tietoihin linnoituslaitteiden historiasta ja vastaavat niiden alkuperäistoteutusta.
•  Rakenne- ja materiaaliratkaisut sovitetaan linnoituslaitteiden historiallisiin ominaispiirteisiin.
•  Linnoituslaitteiden ulkoasu ja sisätilojen keskeiset ominaispiirteet, kuten huonetilajako sekä kiinteä sisustus, säilytetään.

Täydennysrakentamisen on sovelluttava ympäristönsä ominaispiirteisiin.”

Tämähän kuulostaa hyvältä, kohteiden ylläpitoon kannustetaan sekä säilyttämään paikkojen luonne. Linnoitteiden käyttämistä ei ole kielletty ja korjauksia sekä muutoksia saa tehdä historiallisten ominaispiirteiden pohjalta. Ei-suojelukohteissa isommat muutokset ovat sallittuja.

Etenkin tuo linnoituslaitteen eli korsun ja ympäristön huomioiminen kokonaisuutena on minusta hyvä periaate. Monta kertaa on muutoin siistin korsun ympäristö romuineen ja pusikoineen saanut hampaat kiristymään, miten tänne ilkeää jonkun tai ainakaan maksavan asiakkaan tuoda.

Tulevien suojelukohteiden osalta on tehtävä kohdekohtainen hoito-, korjaus- ja käyttösuunnitelma, jonka Museovirasto tarkistaa suojelun toteutumisen näkökulmasta ja hyväksyy tarvittaessa muutoksilla. Ei-suojelukohdelistalla olevien kohteiden osalta toimintaa ohjaa maakuntamuseo tai alueellinen vastuumuseo ja hyväksyntä toimenpiteille haetaan paikallisesti. Tämä koskee ainakin uusia esittelykohteita ja päivitettäviä olemassa olevia kohteita tai kehitettäessä korsuille muuta käyttöä.

Ohjeistus tullee myös turvaamistoimenpiteiden suhteen vaihtelemaan sen mukaan, onko kyseessä haja-asutusalueen metsäkohde, taajama-alueella puistossa sijaitseva kohde tai museoalueen kohde. 

Tässä vaiheessa lukemista saattaa pelästyä näiden suunnitelmien tekoa ja lupien haun työläyttä, mutta samalla ne antavat mahdollisuuden hakea mm. Museoviraston entistämisavustusta kohteiden hoitoon.  Itsekin alkuun hätkähdin hankkeelle tulevaa työmäärää. Meneillään olevassa hankkeessa reittisuunnitelmien varrella on kymmeniä uusia kohteita, joiden käytölle pitää maanomistajalupien lisäksi hakea Museoviraston hyväksynnät. Mutta kun tekee pohjatyön hyvin, samaa suunnitelmaa voidaan varioida eri paikoissa.

Usein myös viralliset ohjeistukset ja määräykset ovat byrokraattista sekä maallikosta vaikeasti tajuttavaa luettavaa. Eri virastojen välinen kieli ei sinällään sovi ruohonjuuritasolla eli paikallisille toimijoille ja maanomistajille. On eri asia tulkita asioita kirjoituspöydän takana kuin maastossa. Jos saa yksinkertaiseen kysymykseen vastauksena 30 sivua hoito-ohjeita, jää tulkinnanvaraa ja into toimia häviää.

Tässä asiassa eli ohjeistuksen yksinkertaistamista käyttäjätasolle ollaan keskusteluissa oltu yksimielisiä, virallinen ohjeistus tarvitsee rinnalle selkeämmän version. Tämä selkeistetty ohjeistus tulee olemaan hanketyössä runko, jonka pohjalta sovitaan kohteen omistajan ja/tai ylläpitäjän kanssa kohteen käytöstä ja esittelyä tukevista toimenpiteistä sekä tehdään suunnitelmat Museovirastolle hyväksyttäviksi.

Olennaista on ymmärtää myös aikahaarukka, jossa toimitaan. Suojelussa asioita katsotaan vuosikymmenien, jollei jopa sadan vuoden päähän. Salpalinjan linnoiterakenteiden toivotaan olevan kunnossa ja nähtävissä myös tuolloin. Yksittäisen maanomistajan/käyttäjän toiminta-aika on lyhyempi, kohde halutaan säilyttää seuraavalle sukupolvelle tai yrittäjä haluaa kokeilla majoitustoimintaa viiden vuoden aikana. Lyhytaikainen toiminta on sovitettava pitkäkestoiseen suojeluun tai päinvastoin.

Kaikkiin suojeluasioihin ja Salpalinjan kohteiden käyttöön liittyviin kysymyksiin ei ole vielä vastauksia, mutta tullut tieto on linnoitteiden esittelyn ja kohteiden käytön suhteen positiivista.

•      Suojeluesitykset on aloitettu Pohjois-Suomesta.
•         Ohjeistusta ja tietopankki on tulossa Museoviraston sivuille tänä vuonna.
•        Virallisista ohjeista pyritään tekemään selkeä paikallistasolle sovitettu käytännön toimintaa ohjaava versio. Tämä on meillä hankkeessa selkeä tavoite.
•        Linnoituslaitteiden hoitoon ja korjaamiseen voi hakea jatkossa Museovirastolta rakennusten ja kulttuuriympäristökohteiden entistämisavustusta.
•        Maakuntamuseoissa/alueellisissa vastuumuseoissa on vuoden alussa aloittaneet paikalliset, helposti lähestyttävät vastuuhenkilöt, joilta voi kysyä sekä ei-suojelu ja suojelukohdelistalla olevista kohteista. He ohjaavat tarvittaessa eteenpäin ottamaan yhteyttä Museovirastoon.

Keskusteluissa esillä olleisiin yksittäisiin kysymyksiin ei tule vastauksia käytännön tasolle heti. Vaan ne ratkeavat joko ajan kuluessa tai tapauskohtaisesti. Kysymysten ja yksittäisten kohteiden käyttöön liittyvien suunnitelmien esittäminen maakuntamuseoille/ vastuumuseoille sekä Museovirastolle edesauttaa asiaa.  Ne pakottavat päättämään rajauksia siitä, että onko esim. aurinkokennovalaistuksen asentaminen korsuun rakenteisiin kajoamista tai tarvitseeko korsun tilapäiseen majoituskäyttöön ja lavereiden rakentamiseen lupaa tai milloin on saatava paikallisen rakennustarkastajan hyväksyntä muutoksille.

Jatkossa tarvitaan selkää tiedottamista suojelun vaikutuksista paikallisille toimijoille ja maanomistajille sekä siitä, mistä käyttöä ohjaavaa tietoa on saatavilla, miten sitä voi hyödyntää ja keneltä voi kysyä neuvoja.

Maalaisjärjen käyttö on sallittua ja kaikkien yhteisenä tavoitteena on kuitenkin säilyttää Salpalinjan linnoituslaitteet ja kertoa edelleen niiden merkityksestä itsenäisen Suomen historiassa.

ELINA LYIJYNEN

Kirjoittaja työskentelee Salpalinja ja Väliväylä-hankkeessa Luumäen kunnassa.

Hanketietoa taustaksi:

Salpalinjan ja Väliväylän kehittäminen virkistys- ja matkailukäyttöön -hanke on kehittämishanke ja sen kustannusarvio on 124 000 euroa. Hanke on saanut rahoitusta Manner-Suomen maaseudun kehittämis-ohjelmasta 2014-2020.  Myönnetty tuki on 100 %. Hankkeen keskeisenä tavoitteena on tukea Luumäen, Lemin ja Lappeenrannan matkailun ja elinkeinojen kehittämistä. Hankkeen konkreettisena tavoitteena on laatia suunnitelmat investointihanketta varten; laskea kustannus-arviot, kerätä tietoa opastustauluja ja materiaaleja varten sekä hakea luvat maanomistajilta. Hankkeen toteutusaika on 1.9.2019 – 28.2.2021. Hankkeen hallinnoijana toimii Luumäen kunta ja hanke toteutetaan yhteistyössä Lappeenrannan kaupun-gin ja Lemin kunnan kanssa.

Hankkeissa työskentelee osa-aikaisesti projektipäällikkö ja yksi projektityöntekijää. Hankkeet ovat rinnak-kaisia meneillään olevin muiden matkailuhankkeiden kanssa kuten Kotkaniemen kehittämisen kanssa.

Lisätietoja Salpalinjan ja Väliväylä-hankkeesta projektipäällikkö Juha Tervonen, 040 5686 818,

juha.tervonen@luumaki.fi tai projektityöntekijä Elina Lyijynen, 040 712 3986, elina.lyijynen@luumaki.fi

Lisää hanketietoa on saatavilla Luumäen kunnan kotisivujen kautta. www.luumaki.fi/matkailu/matkailuhankkeet/kaynnissa-olevat-hankkeet

Salpalinja - maailmanperintöluettelo

Osmo Kimmo vetää yhteen keskustelua Salpalinjan tulevaisuudesta, johon hänkin aktiivisesti osallistui. Keskusteluun antoi pohjan valtion päätös purkaa Salpalinjan viimeisetkin rasitteet ja luovuttaa kaikki linnoituslaitteet maanomistajien omaisuudeksi ja vastattaviksi. (TA)

Helsingin Sanomat raportoi tuoreeltaan (HS Kotimaa 24.4.2018) valtiovarainministeriön päätöksestä luopua Salpalinjan kiinteiden rakenteiden hallintaoikeuksista. Mielipidekirjoituksessani (HS Mielipide 4.5.2018) toin esille ratkaisusta seuraavia uhkia ainutlaatuiselle ja kansakunnan historiaan syvästi kytkeytyvälle rakenteelle. Mainitsin myös Salpalinjan perinneyhdistyksen tuoreen ehdotuksen Salpalinjan nimeämiseksi Unescon maailmanperintöluetteloon.

Museoviraston osastonjohtaja Mikko Härö totesi vastakirjoituksessaan (HS 7.5.2018) Salpalinjan ansaitsevan hyvää huolenpitoa ja kansainvälisen näkyvyytensä vahvistamista. Tyytyväisyydellä voidaan todeta Museoviraston myönteinen suhtautuminen valmisteluihin Salpalinjan lisäämiseksi maailmanperintöluetteloon. Uskon, että Salpalinjan perinneyhdistys tekee kaiken voitavansa tämän työn tukemiseksi.

 

Salpalinjan suojelu on tähän saakka perustunut puolustusvoimien tarpeisiin, mitä varten kiinteiden rakenteiden hallintaoikeudet on pidätetty valtiolla, vaikka aikanaan pakkolunastetun maapohjan omistusoikeudet on palautettu maanomistajille. Kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta laadittavan suojeluratkaisun valmistelussa Museovirasto on tehnyt ansiokasta työtä.

Salpalinjan säilyminen varsin eheänä kokonaisuutena perustuu osin sumeaan käsitykseen siitä, mitkä olivat muutoksilta ja hävittämiseltä suojattuja kohteita. Tämän takia erityisesti estekivilinjat ovat säilyneet hyvin. Museoviraston toteamus niidenkin suojelutarpeesta muuttuvassa tilanteessa on tärkeä. 

Suojeluratkaisuun liittyvät keskeiset huolenaiheet ovat suojeltaviksi valittujen huippukohteiden suojeluohjeistuksen riittävyys ja vapaan liikkumisen edellytysten turvaaminen, mikä edellyttää hyväksyttäviä turvajärjestelyjä huippukohteiden ulkopuolellakin.

Toivottavasti asia etenee yhteistyössä valtiovallan, kuntien, maanomistajien ja Salpalinjatoimijoiden kesken neuvottelemalla kustannus- ja vastuukysymyksiin sellaiset ratkaisut, jotka mahdollistavat kohteen suojelun ja hallitun kehittämisen matkailu- ja liikuntakohteena sekä kaikille vapaan liikkumisen. Suojeltujen kohteiden hoitoon Museovirastolle osoitettujen budjettivarojen lisäys olisi muuttuvassa tilanteessa perusteltua.

Kohteen saaminen maailmanperintöluetteloon lienee vuosien prosessi, mutta Salpalinjan sijoittaminen Suomen aielistalle lisättäväksi maailmanperintölistalle, olisi jo konkreettinen askel, mistä tiedottaminen olisi tärkeää. Se olisi omiaan lisäämään harkintaa ja uskottavuutta sekä estämään virheratkaisuja. 

Salpalinja on Suomen itsenäisyyden monumentti ja suomalaisten maanpuolustustahdon kouriintuntuva ilmentymä. Sen tiedostivat jo puolustuslinjan rakentajat aikanaan. Näin kirjoitti Työryhmä 211:n huoltopäällikkö vänrikki Eero Kiviranta työryhmän tiedotuslehdessä Rajamuuri 22.6.1941: ”Me rakennamme tulevaisuuden muistomerkkiä, muuria, joka ehkä voi kokea koviakin hetkiä, mutta joka on eräs tärkeimmistä rauhan suojaajista. Tämä tulevaisuus velvoittaa. ”

OSMO KIMMO

Osmo Kimmo: Salpalinja kuuluu kaikille

Sain ystävältäni, Salpalinja-oppaalta ja sotahistoriaharrastaja Osmo Kimmolta hyvin perustellun ja painavan kannanoton valtion päätökseen Salpalinjan rakenteiden luovuttamisesta maanomistajille.

Julkaisen Osmon kirjoituksen sellaisenaan tässä blogissa. Kannattaa lukea ja miettiä! Mielellään julkaisen asiallisia kommentteja kirjoitukseen. Kiitos Osmo! TA

Paikallislehti Kaakonkulman 26.4.2018 julkaistussa VM:n Salpalinjaa koskevasta tiedotustilaisuudesta kertovan artikkelin mukaan Museoviraston osastonjohtaja Mikko Härö totesi: ”Toisen maailmansodan aikaisia kohteita ei voida suojella muinaismuistolain perusteella, mutta yritämme hakea näihin huippukohteisiin suojelua rakennusmuistolain perusteella.” Tuo ajallinen rajaus herättää kysymyksiä.

Muinaismuistolaki on annettu 17.6.1963. Sen toisessa pykälässä kiinteät muinaismuistot on luokiteltu yhdeksään ryhmään. Luettelon 6. ryhmä sisältää: mm. muinaisaikaiset hylätyt linnat, linnamäet, linnoitukset, linnakkeet, vallit ja vallihaudat sekä niiden jäännökset. Kaikkia jäännöstyyppejä yhdistävä kriteeri on ”muinainen”. Sen määritelmä ei sisälly lakiin. Lain valmistelussa on käytetty määritelmää: ”vähintään sata vuotta vanha, poikkeustapauksessa sitä myöhäisempikin, mutta joka tapauksessa historiallisesti merkityksellinen”. Muinaismuistoasetuksessa vuodelta 1883 kiinteän muinaismuiston ikäkriteeri oli: ”sen ikäinen, ettei sillä enää voi olla omistajaa, omistajan aikoinaan hylkäämä tai jäänyt vaille omistajaa”. 

Muinaismuistolain kohdeluettelossa hylättynä oleminen mainitaan sotahistoriallisten jäänteiden kohdalla, minkä mukaan linnoituslaite ei voi olla enää tarkoitustaan vastaavassa käytössä. ”Muinaistieteellinen toimikunta teki jo vuonna 1971 päätöksen pääkaupungin ensimmäisen maailmansodan aikaisen maa- ja merilinnoituksen muinaisjäännösstatuksesta, mutta osa osan siihen kuuluvista linnoituslaitteista on edelleen operatiivisia. Toisen maailmansodan kohteet ovat sen sijaan useimmiten hylättyjä. Jälkimmäisiä on suojeltu kiinteisiin muinaisjäännöksiin rinnastettavina kohteina.” (HISTORIALLISEN AJAN KIINTEÄT MUINAISJÄÄNNÖKSET tunnistaminen ja suojelu, M U S E O V I R A S T O, R A K E N N U S H I S T O R I A N O S A S T O 2009)

Muinaistieteellinen toimikunta muutettiin1972 Museovirastoksi. Edellä esitetyn perusteella sillä olisi ollut riittävät toimintavaltuudet määrittää Salpalinja muinaismuistolain perusteella suojeltavaksi kohteeksi. Puolustusvoimat ovat ilmoituksensa mukaan luopuneet Salpalinjan käytöstä. Tämä kriteeri täyttyy paremmin kuin vuoden 1971 päätöksessä. Helsingin maa- ja merilinnoituksen rakentaminen aloitettiin 1914 osaksi Pietarin turvallisuusratkaisua. Sille annettiin muinaisjäännösstatus 1971, siis 57 vuotta myöhemmin. Salpalinjan rakentaminen aloitettiin 1940 Suomen itsenäisyyden turvaamiseksi. Vuonna 2018, siis 78 vuotta myöhemmin, valtio päätti, ettei Salpalinjalle anneta muinaisjäännösstatusta. Salpalinja täytti kuitenkin paremmin sekä ”muinaisuus-” että ”hylättynä olemis-” kriteerit.

Muinaismuistolaki rauhoittaa automaattisesti ilman eri toimenpiteitä lain piiriin kuuluvat kiinteät muinaisjäännökset ja kieltää sellaiset toimenpiteet, jotka saattavat olla vaaraksi muinaisjäännöksen säilymiselle. Kiinteillä muinaisjäännöksillä ei ole varsinaista ikärajaa. Laki koskee niin esihistoriallisia kuin historiallisiakin kohteita. Nuorimpia suojelun piiriin luettuja kohteita ovat ensimmäisen maailmansodan aikaiset puolustuslaitteet. https://www.museovirasto.fi/fi/kulttuuriymparisto/arkeologinen-kulttuuriperinto/arkeologisen-kulttuuriperinnon-suojelu (Haettu 28.4.2018)

Muinaismuistolain soveltumattomuus Salpalinjan suojeluratkaisun perusteeksi ei ole vakuuttava.  Mikäli päätöksen takana olivat taloudelliset syyt, olisi ollut toivottavaa ennen ratkaisua avoimesti keskustella maanomistajien ja Salpalinja-toimijoiden kanssa sellaisista toimintamalleista, joiden avulla Salpalinjan kiinteiden rakenteiden suojelu, niiden hoito- ja turvaratkaisut sekä niiden kehittäminen kulttuuri-, matkailu- ja liikuntakohteena, olisi voitu toteuttaa mahdollisimman joustavasti ja taloudellisesti.

Valtiovarainministeriön päätös luopua Salpalinjan kiinteiden rakenteiden hallintaoikeuksista ei tee oikeutta sotasukupolven ponnisteluille, eikä koko kansan yhteiselle itsenäisyyden monumentille. Ainakin sen keskeisimpien osien on säilyttävä kaikkien nähtävänä ja koettavana. Ministeriön tiedotteen mukaan Salpalinjalta on luetteloitu huippukohteet, jotka tulee säilyttää mahdollisuuksien mukaan alkuperäisessä asussaan. Alkuperäisenä säilyneiden korsujen ja luolien käyttötarkoitusta on mahdollista muuttaa esimerkiksi matkailukäyttöä varten, mikäli se ei vaaranna korsujen luonnetta linnoituskohteina. Muiden Salpalinjan huippukohteiden säilyminen ja käyttö riippuvat ensi sijassa maanomistajien sekä kuntien päätöksistä ja harkinnasta.

Muotoilu on väljä jo mainittujen luolien ja korsujen osalta. Muiden huippukohteiden säilyminen ja käyttö on jätetty kokonaan maanomistajien ja kuntien harkintaan. Huippukohteiden alueet on merkitty kartalle ja niillä alueilla olevia muita huippukohteita ovat esimerkiksi kiviesteet, kallioon louhitut taistelu- ja ampumahaudat, teräspesäkkeet. Muotoilusta puuttuu kaikille taattu oikeus vapaasti liikkua huippukohteiden alueella sekä vastuu turvajärjestelyistä, mikä ei voi olla maanomistajille siirretty rasite. Vaikka riskit ovat pienet ja turvajärjestelyt yksinkertaisia, lähinnä suojakaiteita ja varoitustauluja, ei yksittäistä maanomistajaa voi vaatia osallistumaan tällaisiin vahinkoarpajaisiin. Turvajärjestelyjen siirtäminen maanomistajille estää vapaan liikkumisen valituissa huippukohteissakin. 

Viimeistään nyt on viisasta aloittaa yhteistyö valtiovallan, kuntien, maanomistajien ja Salpalinja-toimijoiden kesken. Luotettavin ratkaisu on antaa huippukohteille muinaismuistostatus sekä luoda eri osapuolten käyttöön menettely, jolla joustavasti voidaan hyväksyä tarvittavat muutokset ja hoitotoimenpiteet sekä neuvotella kustannus- ja vastuukysymyksiin ratkaisut, jotka mahdollistavat kohteen suojelun ja hallitun kehittämisen matkailu- ja liikuntakohteena sekä kaikille vapaan liikkumisen linjalla.

OSMO KIMMO
Helsinki

Helsingin Sanomat julkaisi näyttävästi em. aiheeseen liittyvän Osmon mielipidekirjoituksen 4.5.2018.  Klikkaa leikettä isommaksi.

Museoviraston vastaus HS 7.5.2018:

Salpalinjan metsänhakkuut ja hakkuutähteet

Salpalinjan päälle kasvanut puusto alkaa rehevimmillä paikoilla olla jo hakkuukypsää. Harvennusvaiheessa puusto on ollut jo vuosikymmeniä. Muistutukseksi, että Salpalinjan maapohjat on palautettu maanomistajilleen vuonna 1968, mutta linnoituslaitteet ovat edelleen valtion omaisuutta. Niitä nykyisin hoitaa ja hallinnoi Senaatti-kiinteistöt, valtion omistama liikelaitos.

Hakkuut eivät ole olleet aiemmin metsuri- ja hevos-/ maataloustraktoreiden aikana ongelma.  Salpalinjassa liikkujia ei muutama kymmenen vuotta sitten juuri ollut. Toiseksi kiviesteiden välistä hakkaaminen tai taistelu- ja yhteyshautojen ylitys ei oikein vanhoilla vehkeillä onnistunut ja niihin ei siksi kirveellä koskettu; puutkin olivat vielä pieniä. Tilanne on muuttunut.

Nyt ovat esimerkiksi Salpalinjan Oppaat ry:n jäsenet raportoineet viimeisen vuoden kahden aikana lukuisista hakkuista ja nimenomaan siksi, että hakkuutähteet ovat paikoin jääneet linnoituslaitteiden päälle ja polkujen tukkeeksi. Se hankaloittaa opastusta liikkumisen ja peitteisyyden vuoksi. Toisaalta hyvin suunnitellut ja toteutetut hakkuut parantavat Salpalinjan näkymistä ja sen kokonaisuuksien hahmottamista.

Hakkuiden yleistyminen Salpalinjan rakenteiden päällä ja läheisyydessä on luonnollista juuri siksi, että puusto on tullut arvokasvu- ja rahaksimuuttamisvaiheeseen. Siinä ei ole mitään sanomista.

Salpalinjaahan voi pitää metsänhoitotermein myös Suomen suurimpana kaistalehakkuuna. Rakentamisaikana ainakin vahvimmin linnoitetulla osuudella Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven välillä ampuma-alat hakattiin aukeiksi asemien etupuolelta 200-300 metrin syvyydeltä. Tämä on nähtävissä vanhoista ilmakuvista. Nyt tuo metsä on jo yli 70-vuotiasta.

Toinen hakkuutähdeongelman syy on se, että nykyiset hakkuukoneet ulottuvat napsimaan puut kiviesteiden ja muiden linnoitusrakenteiden päältä. Taistelu- ja yhteyshautojen ylitys ei ole hakkuu- ja ajokoneille mikään ongelma.

Tiedän, että valistuneet puuta pystykaupoin ostavat metsäyhtiöt  ja metsänhoitoyhdistykset tietävät, että muinaismuistolain mukaisessa iässä olevat Salpalinjan kohteet ja sinne syntyneet polut ovat hakkuissa erityiskohteita. Esimerkiksi Virolahdella Harjun Oppimiskeskuksen hallinnassa vielä olevien, metsähallituksen omistamien metsien hakkuu on museoviraston ohjeistamaa. Tässä ote ohjeesta:

”Museovirasto ohjeistaa hakkuita seuraavasti: Ennen hakkuiden aloittamista rakenteet on merkittävä maastoon selvästi ja huolehdittava siitä, että ne ovat kaikkien alueella toimijoiden tiedossa. Harvennuksessa poistetaan pääsääntöisesti kaikki rakenteissa ja niiden välittömässä läheisyydessä kasvavat puut. Maisemaharvennuksessa huomioidaan korsujen alkuperäinen tarkoitus, ja niiden läheisyyteen on jätettävä myös suojapuustoa. Maisemallinen avaaminen tapahtuu parhaiten poistamalla ensisijaisesti kuusta ja jättämällä runkopuita kuten koivua ja mäntyä. Tarvittaessa alueella on suoritettava aluspuuston raivausta ennen hakkuita.

Ajourat on suunniteltava siten, ettei rakenteiden päältä ajeta koneilla. Suositeltavaa on, että hakkuut suoritettaisiin kantavan maan aikana. Tarvittaessa maasto on suojattava oksa-tai latvuskerroksella ja suojaukset on hakkuiden jälkeen poistettava. Suunnitelmassa mainittu taistelukaivannon ylitys on suoritettava siten, etteivät rakenteet vahingoitu. Suojaamiseen voidaan ennen ylitystä täyttää kaivanto tarvittavalla määrällä puuta, jotka on poistettava hakkuiden päättyessä. Koska kyseessä on maisemallisesti arvokas kokonaisuus joka on myös osittain nähtävyyskäytössä, on suositeltavaa kerätä alueelta hakkuutähteet pois. Linnoitusaluetta ei saa käyttää puun tai energiapuun varastointiin.

Lisäohjeistukseksi esitetyt toimenpiteet ovat niiden ohjeiden mukaisia, joita Museovirasto edellyttää metsänkäsittelylle muinaismuistoalueella. Museovirasto esittää kuitenkin, että jatkossa koko alueen metsiä käsiteltäisiin erityishakkuualueina, joilla sovellettaisiin normaalia talousmetsää enemmän kohteen kulttuuriset ja maisemalliset arvot. Metsälain uudet soveltamisohjeet mahdollistavat tämän.”

Näin siis museovirasto. Tuota ohjetta ei ole tavattoman vaikea toteuttaa myöskään yksityisissä Salpalinja-alueen hakkuissa, jos vain tahtoa on.

En ole koskaan hakkuukonetta ajanut ja käsitellyt, mutta sen työskentelyä olen nähnyt. Koneen käyttäjän on äärimmäisen helppo puita karsiessaan ja katkoessaan kääntää käsiteltävä puu paikkaan, jossa hakkuutähteet eivät jää linnoitusrakenteiden päälle. Sekin on vain työnjohdon ohjeistus- ja koneenkuljettajan tahtokysymys. Taisteluhautaan ”haudattu” oksa- ja latvuskasa on käsipelillä iso homma siirtää sivuun.

Museoviraston ohje on hyvä eikä ole lainkaan mahdoton noudattaa. Sen tavoitteena on kunnioittaa aikaisempien suomalaissukupolvien työtä ja näyttää heidän maanpuolustustahtoaan. Tuon esteenä ei ole muu kuin perusteltu tiedon saaminen hakkuita toteuttaville metsäyhtiöille ja metsänhoitoyhdistyksille. Sama koskee myös metsänviljelyssä käytettäviä muokkauksia. Tässä lienee vielä parannettavaa.

TERHO AHONEN

Salpalinjan tasearvo yksi euro

Jokunen vuosi on jo vellonut käsitys, että valtionvarainministeriö olisi siirtänyt Salpalinjan rakenteet Senaatti-kiinteistöjen omistukseen. Näin ei kuitenkaan ole. Salpalinja on edelleen valtionvarainministeriön hallussa ja tarkkaa tietoa, milloin se siirtyy Senaatille ei ole.

Senaatti-kiinteistöt on valtionvarainministeriön toimeksiannosta vastannut Salpalinjan hoidosta jo useita vuosia. Esimerkiksi Lappeenrannan suunnalla Senaatti-kiinteistöt ovat tehneet paljonkin töitä linnoituslaitteiden yleisöturvallisuuden eteen. Lähellä asutusta olevia vaaranpaikkoja on suojattu erinäköisin estein, laudoin ja lankuin.

Salpalinja siirtyi puolustusministeriöltä valtionvarainministeriölle vuonna 2003. Sen olen kuullut ja varmaan täällä blogissa joskus kertonutkin, että ainakin jossain vaiheessa euroaikaa Salpalinja oli valtionvarainministeriön taseessa yhden euron arvoisena!

Tästä on olemassa juttu, jo eläkkeellä olevan museoviraston tutkijan Ulla-Riitta Kaupin kertomana. Olen itse sen kuullut hänen kertovan.

Kauppi oli menossa johonkin Salpalinjan omistajuutta käsittelevään neuvotteluun. Hän kertoi hakeneensa pääjohtajaltaan neuvotteluvaltuuksia osin leikillään kysymällä, saako hän ostaa Salpalinjan museovirastolle, jos saa hinnasta puolet tingittyä? Et missään tapauksessa, oli tiukka vastaus. Siis 50 senttiäkin oli museovirastolle liikaa!

No, sen ymmärtää mikä määrä tavaraa, tehtävää ja huolta kaupasta seuraisi. Yksistään ne noin 400 000 panssariestekiveä, jotka kaupassa olisivat tulleet, olisi ollut jo melkoinen materiaalimassa, puhumattakaan teräsbetonikorsuista, luolista ja kaivannoista. Muistutettakoon, että linnoituslaitteiden alla olevat maapohjathan on palautettu jo vuonna 1968 alkuperäisille maanomistajille, mutta kaikki laitteet valtion omaisuutena jäivät ao. tiloja rasittamaan.

Siitä olen edellä mainitun Kaupin kuullut myös kertovan, että museovirastossa olisi jo aikaa sitten valikoitu Salpalinjasta tyypillisiä kohteita, jotka suojeltaisiin, siis ei missään tapauksessa koko linjaa. Toisaalta 2012 valmistunut Salpalinjan inventointi tehtiin juuri valtion ja kuntien maankäyttöä varten, että olisi tietopohjaa tehdä linnoituksen eri laitteista ja kohteista järkeviä käyttöpäätöksiä ja ettei tieten tahtoen tärveltäisi kansakunnan itsenäisyyteen vaikuttanutta rakennusperintöä. Niinkin on päässyt valitettavasti paikoin käymään.

Osa kohteista ilman muuta suojeltaisiin, osa osoitettaisiin matkailukäyttöön kenties ihan kaupalliseen sellaiseen ja osa varmaankin kansalaisten vapaaseen virkistyskäyttöön jokamiehen oikeuksien pohjalta.

Tällä hetkellä vallalla lienee käsitys, että tuon inventoinnin pohjalta omistajuutta jaettaisiin ei vain yhdelle toimijalle, vaan osansa saisivat niin Senaatti, museovirasto kuin kunnatkin. Se pääsisivätkö yksityiset kansalaiset ja kenties yritykset ostamaan itselleen linnoituslaitteita, vaikkapa yksittäisiä panssaristekiviä portinpylväiksi, on varmaan ratkaisematta.

Niin kuin tuolla aiemmin viittasin, linnoituslaitteiden maapohjan omistaja on lähes kaikissa tapauksissa joku muu kuin itse laitteiden omistaja. Se voi tehdä omistajuusratkaisut kiemuraisiksi. Jos yhteisymmärrystä maanomistajan ja linnoituslaitteen omistajan välillä ei synny, niin mitä sitten? Esimerkiksi yhden järeän teräsbetonikorsun siirtäminen kokonaisena paikasta aa paikkaan bee saattaa olla lievästi sanottuna vaikeaa. Purkaminen ja siten osissa kuljettaminen on mahdotonta ja kokonaisena voisivat painorajoitukset tulla vastaan. Yhden maavaraisen teräsbetonikorsun rakentamisessa suojakiveyksineen liikuteltiin massoja noin 10 000 tonnin verran, huom siis tonnin!

Kiinnostus Salpalinjaan on lievän toiveajatteluni mukaan nosteessa. Olisi toivottavaa, että ratkaisut omistajuuden osalta tulisivat mahdollisimman nopeasti. Jos niin ei käy, hyvät ajatukset ja viritykset voivat kaatua siihen, että kukaan ei tiedä mitään eikä kukaan uskalla mitään päättää, jolloin ei myöskään mitään tapahdu; ainoastaan taantuma jatkuu.