Tähystyskupu Salpa-asemassa

Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.

perjantai 29. elokuuta 2014

Entä jos Salpalinja pantaisiin taistelukuntoon?

Tässä vakavassa ajassa yritin edellisessä blogissani keventää Salpalinja-asiaa pienin huumorikukkasin. Tämän blogin julistaminen salaiseksi ei ole hillinnyt tippaakaan idän miesten touhuja. Päinvastoin. Aika on entisestään viikon aikana vakavoitunut. Venäjä painaa päälle Ukrainan maaperällä separatistien tukena ”eksyneenä ja vahingossa”! Samaa tautia on liikkeellä Venäjän valtion ilma-aluksilla Suomenlahdella. ”Mainilan laukauksia” kaikki tyyni!

Minua, ikäni puolesta ”ruunun raakkia”, ei estä mikään spekuloimasta Salpalinjalla. Sen olemassa olo ei ole kenellekään asiantuntijalle uutta. Siitä on lähes kaikki kerrottu ja se on maastossa kenen tahansa jokamiehen oikeudella tutkittavissa.

Siksi muutama ajatus siitä, entäpä jos Salpalinja saatettaisiin taistelukuntoon! Minkälainen prosessi se olisi ja olisiko siitä mitään hyötyä? Jo kauan on puhuttu, että maalinnoitukset ovat aikansa eläneet. Pitkiä rintamalinjoja ei enää synny. Vihollinen valitsee sille otolliset taistelutantereet ja kiertää tai ylittää maahanlaskuin linnoitukset. Samoin puolustaja pyrkii tekemään ratkaisut sille sopivissa paikoissa.

Ainakin Itä-Ukrainassa tässä vaiheessa sotaa ratkaisua haetaan maataisteluin maanpinnassa. Näin voisi olettaa ”vihreiden miesten” toimivan myös Suomen itärajalla, jos tilanne tänne saakka laajentuisi.

Liike maanpinnan suuntaisena katkaistaan maanpinnassa. Suorin reitti maata pitkin Pietarin ja Viipurin suunnasta pääkaupunkiimme on luonnollisesti rantamaa. Sitten viime sotien hyökkäysurat itarajaltamme länteen ovat parantuneet huomattavasti. Viimeisenä vaiheena E18, joka on käytännössä rakentamatta enää Haminasta Vaalimaalle. Ja tuolla välillä 1960-luvun alkupuolella tehty seiskatie pelaa vielä mainiosti. Kuutostie vähän ylempänä pitkin kuivaa Salpausselän kangasta vetää hyvin sekin. Niihinhän maahantunkeutuminen keskittyisi.

Salpalinja on vielä nykykäsityksenkin mukaan sijoitettu maastollisesti mitä parhaimpaan paikkaan. Sitä ei tarvitsisi vaihtaa. Jos puolustusasemaa alueella tarvittaisiin, ei linnoitussuunnitteluun tarvitsisi panostaa oikeastaan kuin Ylä-Pihlajassa VT 7:n kohdalla, lähinnä tarkistusluonteisesti. Muualla liki 75 vuotta sitten tehdyt suunnitelmat ovat täyttä tavaraa.

Ja rantamaallahan kuin myös Salpausselällä suunnitelmat pääaseman ja osin etu- ja oikaisuasemienkin osalta myös rakennettiin.  Pelloilta kivi- ja kaivantoesteet on paljolti hävitetty samoin kuin taistelu- ja yhdyshaudat täytetty. Metsissä ne ovat paikoillaan, miesvoimin lapioilla entisöitävissä. Pelloilla kaivurit hoitaisivat ”ojankaivun” hyvin nopeasti. Teräsbetonikorsut ovat suojana ja majoitteena valmiit sellaisenaan käyttöön otettavaksi. Hanellin korsussa Muhikossa on UPO-kaminakin jo paikoillaan!

No, löytyisikö Salpalinjan ylösajamiseen ja perehdyttämiseen asiantuntemusta vuosikymmenten jälkeen? Kyllä löytyy. Suomenlahdesta Saimaaseen aivan varmasti ja hyvinkin ammattitaitoista osaamista. Ei välttämättä heti rauhanajan joukoista, mutta reservistä löytyy hirvittävä määrä Salpalinja-osaamista. Tarvittaessa yli-ikäinen huru-ukkoporras voi sitä täydentää. Esimerkiksi yksin Salpavaellus on perehdyttänyt yli 20 vuoden ajan tuhansissa olevan määrän alueen tuntijoita.

Eli uskallan väittää että pari perehdyttävää linnoituspataljoonaa saataisiin tänne painopistesuuntaan nopeasti kasaan. Linjan varustaminen olisikin mielenkiintoista, kun vanhaa ja uutta sovellettaisiin yhteen. Niinhän siinä tapahtuisi; luovuudella ei olisi rajoja.


Ja jos noin pitkälle mentäisiin, niin sehän olisi jälleen kerran huima osoitus Suomen maanpuolustustahdosta. Vähän samaan tapaan kuin syksyllä 1944 tapahtui Ville Kaarnakarin sotatrillerissä Operaatio Para Bellum. Salpalinjaa uhmanneet vieraan vallan joukot saivat pahasti köniinsä!

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Salpalinjan salat julistettu salaiseksi

Jännittyneen maailmanpoliittisen turvallisuustilanteen ja Suomessa käytävän hillittömän Nato-keskustelun johdosta on Salpalinjan salat –blogin turvaluokitus palautettu 70 vuoden takaiselle tasolle! Se on nyt yksiselitteisesti punaleimattu SALAINEN!

Turvallisuusstatuksen palautuksen teki pari päivää sitten Facebookissa Salpalinja-tuntemuksen ykköstykki Suomessa, korsukolportööri Harri Ukkonen. Viitaten hänestä käyttämääni attribuuttiin minun on vastavuoroisesti pakko julistaa myös hänet salaiseksi. Hänen otsassaan on tästä lähtien punainen leima, niin siis SALAINEN –leima! Se merkitsee, että mikäli hän jatkaa linnoituksen tutkimustyötään, se tapahtukoon huomaamattomana. Toisin sanoen, kun näette Salpalinjassa näkymättömän miehen, se on Ukkonen isänmaan asialla. Ja jos kuulette kolinaa, sekin on ukkonen!

Tämän blogin julistaminen salaiseksi tarkoittaa, että tästä lähtien täällä käsitellään vain sellaisia asioita itärajan linnoituksestamme, jotka eivät ole salaisia. Tai jos käsitellään salaisia asioita, ne ovat kirjoitettu näkymättömällä ”musteella”.

Ja tähän mennessä tälle sivustolle tuotettu materiaali, 241 kirjoitusta, saa tästä hetkestä eteenpäin ehdottoman lukukiellon. Vanhoja juttuja ei saa vahingossakaan edes selata, vaikka niiden sisältö tuntuisi tahalliselta harhautukselta ja suorastaan aprillipilalta tai jopa vihollisen aliarvioimiselta.

Salaiseen materiaaliin ryhtyminen tulee tuottamaan tekijälleen mitä ankarimman rangaistuksen. Selvästä kiellosta piittaamattomuus katsotaan raskauttavaksi asiainhaaraksi. Rangaistus teosta on vähintään osallistuminen yhden yön Salpavellukselle Luumäellä 2015 tai teon ollessa erityisen törkeä maksimissaan osallistuminen Erkki Rikkolan vetämälle reitille Virolahdella ensi kesänä! Jälkimmäisessä tapauksessa lieventävänä asianhaarana pidetään, jos on jo osallistunut hänen johtamalleen reitille. Viime mainitussa tilanteessa rangaistukseksi riittää tässä blogissa julkaistujen 242 jutun, tämä mukaan lukien, lukeminen ääneen äänenvaimentimen läpi Miehikkälän Salpalinja-museon ilmavalvonta-tornin ylimmällä lavalla vapunpäivänä 2015.

Salassapidon valvontakomission korkeimmaksi generalissismukseksi ja yksinvaltiaaksi ”sotatuomariksi” on nimetty Juha Kilpeläinen. Hänen tehtävänään on verrata salassapidettävänä aineistona julkaistua tai kerrottua materiaalia arkistoasiakirjoihin. Mikäli salassapitoa on vähänkään rikottu, hänen tulee välittömästi ilman tutkintaa saattaa rangaistus toimeenpantavaksi.

Mikäli syyllisen epäillään olleen täyttä ymmärrystä vailla tai muuten humalassa, rangaistus lievennetään valtionvarainministeriön taseessa 2000-luvun alussa olleen Salpalinjan tasearvon suuruiseksi sakoksi, yhdeksi euroksi! Sakon voi kuitata kirjoittamalla ymmärrettävän blogin aiheesta ”En enää koskaan ajattele, mitä puhun”. Kirjoituksen ymmärrettävyydestä päättää tämän blogin kirjoittaja Terho Ahonen, joka on erityisen ansioitunut ymmärrettämättömän tekstiaineiston tuottamisesta.

Mikäli joku löytää tästä jutusta enemmän kuin siteeksi totta, määrätään holhouksenalaisuuteen seuraavaan blogiin saakka.


Niin ja sitten tähän loppuun sivun verran varsinaista Salpalinja-asiaa, siltä osin kuin se on salaista: Isokirjain …sivullinen tekstiä… piste. Olipa mielenkiintoista tietoa!

maanantai 18. elokuuta 2014

Ylämaan linnoitushistoriaa, kirj Elina Lyijynen

Tämä on hankevetäjä Elina Lyijysen puhe Ylämaan Elojuhlassa Hostikalla 10.8.2014. Elina toimii hankevetäjänä Salpapolku - vapaa-ajan ja yritystoiminnan reitti -hankkeessa. Hankkeen tarkoituksena on mm. kouluttaa uusia oppaita Salpalinjalle ja kerätä sekä levittää Salpalinja-tietoa sekä edistää Salpapolun toteutumista Lappeenrantaan asti. Ylämaalaiset ovat jo aiemmin omana hankkeenaan toteuttaneet Salpapolkua Hostikalla. Siitä puhuja antoi tunnustuksen yleisölle. Näin hän puhui itsensä esittelyn jälkeen:
……………………..
Aloitin Salpalinjan parissa Rutolan alueella Lappeenrannan maaseututoimen vetämässä hankkeessa vuoden 2011 alussa. Jo hyvin pian selvisi, että Salpalinja kaikkine rakenteineen ja rakentamisen aikaisine tapahtumineen on hyvin laaja asia. Kirjallisuutta Salpalinjasta oli aiemmin olemassa melko niukasti ja tutkimukset painottuivat pitkälti sotilaalliseen näkökulmaan. Vuonna 2012 valmistunut Museoviraston tekemä Salpalinjan inventointi tuotti kokonaiskuvan puolustuslinjan laajuudesta ja sen rakenteista. Lisäksi viime vuosina on ilmestynyt useita opinnäytetöitä liittyen muun muassa rakentamiseen ja elämään parakkikylissä ja Salpalinjan matkailulliseen käyttöön. Tutkimuksen suhteen Etelä-Karjala on kuitenkin ollut lähes tyhjiö ja tarve paikallisen tiedon keräämiseen on ilmeinen. Salpalinja-hankkeiden aikana tietoa on kerätty sekä haastatteluin että muutamin arkistokäynnein. Tärkeimpinä arkistolähteinä ovat olleet Kansallisarkiston alainen Sota-arkisto sekä Itä-Suomen Sotilasläänin Esikunta. 

Pyydän jo ennalta anteeksi tätä aluetta paremmin tuntevilta, jos esitän arkistomateriaaleihin pohjautuen sellaisia tietoja, jotka eivät pidä paikkaansa. Arkistoissa olevia rakentamisen aikaisia määräyksiä ei ole välttämättä ehditty toteuttaa tai annettu määräys on myöhemmin korvattu uudella. Tieto on luotettavinta silloin, kun se voidaan todentaa arkistolähteen, perimätiedon sekä maastossa löytyvien jäänteiden pohjalta.  Käyn esityksessä lyhyesti lävitse Salpalinjaan rakentamiseen liittyviä syitä ja perusasioita. Pääpaino esityksessä on kuitenkin Hostikan alueen rakentamisen ajassa. Rakenteisiin voitte täällä paikan päällä tutustua itse.

SALPALINJA
Salpalinja on Suomen itärajaa myötäilevä linnoiteketju, joka koostuu yksittäisistä kanta- ja kenttälinnoitteista. Joissakin kohdissa linjassa on enemmän syvyyttä ja päälinjaa tukevia etu- tai takalinjoja. Puolustuslinjan rakentamista aloiteltiin ylimääräisten harjoitusten ja talvisodan aikana, mutta varsinaiset rakennustyöt tehtiin vuosien 1940–41 eli välirauhan aikana ja sitä täydennettiin vuoden 1944 aikana.

Salpalinjan tarkoituksena oli suojella Suomea vihollisen, Neuvostoliiton, hyökkäystä vastaan. Huoli uusien rajojen puolustamisesta oli kasvanut talvisodan päättyessä maaliskuussa 1940. Kannaksen linnoitteet olivat jääneet Moskovan rauhansopimuksessa Neuvostoliitolle ja yhteys pääkaupunkiin sekä Sisä-Suomeen oli uudelta rajalta turvaton. Puolustusvoimien ylipäällikkö Mannerheim nimitti Linnoitustoimiston johtajaksi kenraalimajuri Hanellin. Hänen johdollaan tehdyn linnoittamissuunnitelman ylipäällikkö hyväksyi 11.5.1940. Vahvimmin päätettiin linnoittaa Suomenlahden ja Kivijärven välinen osuus, johon Ylämaan alue kuuluu. Siitä ylöspäin linnoittaminen keskittyi vesistöjen kannaksille ja sulkemaan tärkeimmät tieyhteydet. Salpalinjan esikuvana oli Karjalan kannaksen linnoitteet ja erityisesti Mannerheim-linja. Salpalinjan rakentamisessa on hyödynnetty talvisodan kokemuksia.

Kaikkiaan puolustuslinjalle rakennettiin yli 700 teräsbetonikorsua, 25 luolaa, yli 3000 puista kenttälinnoitetta, satoja kilometriä taistelu- ja yhdyshautaa sekä panssariesteitä. Salpalinjan rakenteita on Suomenlahdelta Lappiin asti. Ylämaan alueella on noin kymmenen kilometrin matkalla erilaisia korsuja yli 30 kappaletta ja kaksi keskeneräistä luolaa.

SUOMEN SUURIN TYÖMAA
Salpalinja oli ja on edelleen Suomen suurin työmaa, sitä oli parhaimmillaan rakentamassa 35 000 siviiliä kevättalvella 1941. Salpalinjan rakentaminen oli jaettu eri armeijakuntien alueille, useamman työpiirin ja niiden alaisten työryhmien tehtäväksi. Yksittäisissä työryhmissä tai rakennusurakoitsijoiden alaisuudessa oli satoja työmiehiä.

Työmiesten muonituksesta vastasivat lotat. Koko Salpalinjan alueella heitä oli töissä noin 2000. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että täällä Hostikalla on tapahtunut muonituslottien koulutusta. Määräys parakin rakentamisesta lottakoulua varten annettiin marraskuussa 1940. Koulua varten rakennettiin kaksihuoneinen parakki ja esimerkiksi toukokuussa 1941 sinne oli majoittuneena 22 lottakoululaista. Voidaan hyvin olettaa, että alkuvuodesta 1941 lähtien täällä ehdittiin kouluttaa kymmeniä ellei satoja lottia. Asia vaatisi lisäselvityksiä.

Varsinaisten rakennusmiesten lisäksi työmailla työskenteli tuhansia linnoitusjoukkojen sotilaita, jotka rakensivat kenttälinnoitteita ja piikkilankaesteitä. Tiedettiin, että sotilas osaa parhaiten puolustaa niitä asemia, joita on ollut itse rakentamassa. Kenttälinnoittamisesta vastasi tällä alueella II Armeijakunnan alainen 5. Prikaati.

Varsinaisen linnoitteiden rakentamisen lisäksi tehtiin työmaateitä, betoniasemia, pajoja, varastoja ja toimistoparakkeja. Avattiin kivilouhoksia ja murskaamoja. Rakentajien tarpeisiin rakennettiin parakkikyliä, joissa oli asuntoparakkeja, ruokaloita, sairastupia, kellareita, kaivoja, pesutupia, käymälöitä ja saunoja. Myös oma poliisiputka saatettiin työmaalle rakentaa.  Alkuvaiheessa työsaavutukset olivat pienemmät itse linnoitteiden osalta, koska aikaa kului työmaan valmisteluun ja rakentajien majoittamiseen. Alkuun etenkin harvaan asutuilla alueilla kuten täällä Hostikalla majoituttiin tavallisiin ja Ensoniitti-telttoihin.

Paikalliset asukkaat ymmärsivät rakenteiden sijoittamisen tärkeyden, vaikka kiviesteen rakentaminen keskelle peltoa tai korsun rakentaminen pihapiiriin aiheutti haittaa arkipäiväisten asioiden hoidossa. Rakentamisen aika toi taloihin lisätuloja, joko päästiin töihin työmaalle tai taloon majoittui rakentajia. Tarveaineitakin saatiin myytyä. Esimerkiksi Väinö Hostikka myi täällä koivu- ja havuhalkoja työmaalle toukokuussa 1941.

SALPALINJA YLÄMAALLA
Salpalinjan pääasema kulkee linjalla Syvä-Valkjärven pohjoisreuna – Hostikka – Särkilampi – Kirppu – Ihaksenjärvi - Mustaksenlampi. Vaikka Ylämaan osuus kuuluu vahvasti linnoitettuun Suomenlahti-Kivijärvi osuuteen, se oli kuitenkin pääosin korpimaaston linnoittamista. Varsinaisia pääteitä eli mahdollisia vihollisen päähyökkäysuria ei alueella sijainnut, eikä alueella täten rakennettu erillisiä pääasemaa tukevia etu- tai takalinjoja. Yksittäisiä kenttälinnoitettuja asemia sijaitsee toki linjan etupuolella. Uhanalaisimpia suuntia olivat Hostikalta Ylijärvelle ja edelleen Säkkijärven suuntaan sekä Miehikkälän suuntaan johtavat tiet, joissa panssarivaunujen hyökkäys olisi ollut mahdollinen.

Salpalinjaa rakentamisesta vastasi Ylämaalla II Armeijakunta. Alueella toimivat Miehikkälän työpiirin 210 alaiset työryhmät 214 ja 215. Työryhmä 214 johtajanaan rakennusmestari Laakso vastasi Miehikkälän rajan ja Urpalanjoen välisestä alueesta ja työryhmä 215 johtajanaan insinööri Rainio vastasi alueesta Urpalanjoesta Vuorisjärven pohjoisosaan. Siitä ylöspäin Kirpulla puolustuslinjan rakentaminen oli Luumäen työpiirin 230 alaisen työryhmän 231 vastuulla marraskuusta1940 lähtien. Kantalinnoitteita luolia ja korsuja olivat tällä alueella tekemässä rakennusliikkeet Ääri Oy ja Elovuori & Kumpp. Oy.

Erillisiä pieniä parakkikyliä oli täällä useita. Parakkialueet sijaitsivat rakennettavan linjan läheisyydessä, kuitenkin aina linjan takapuolella. Peitepiirrosten mukaan parakkikyliä on ollut neljä Urpalanjoen eteläpuolella. Seuraavat parakkikylät olivat Kasarinjärven etelä- ja itäpuolella ja yksi Ihakselan kylässä. Lisäksi parakkikyliä on ollut Vuorisjärven lounaispuolella ja Ihaksenlammen kaakkoispuolella. Teillä paikallisilla on varmaan tarkempaa tietoa siitä, että, onko kylistä enää mitään jäljellä, esimerkiksi yksittäisiä parakkeja tai niiden kivijalkoja. Parakkikyliä tai niiden jäänteitä ei juurikaan tutkittu inventoinnin yhteydessä.

Parakkikylissä asumiseen laadittiin omat järjestyssäännöt. Niissä huolehdittiin muun muassa parakin siisteydestä, asukkaiden henkilökohtaisesta hygieniasta, ruokailussa käyttäytymisestä ja kortinpeluusta. Uhkapeli sekä päihtyneenä olo oli kiellettyä. Työmaita ja parakkikyliä käytiin myös tarkastamassa. Syyskuussa 1940 huollon tarkastaja ekonomi Karvinen totesi Urpalanjoen eteläpuolella parakkikylässä numero 1 kahden parakin olevan sikamaisessa kunnossa. Korjaustoimenpiteisiin oli syytä ryhtyä. Muut alueen parakkikylät olivat tuolloin kunnossa.

Tarkastellaan lähemmin asumista Urpalanjoen yläpuolisella alueella toimineen työryhmän 215 huoltoilmoituksen pohjalta touko-kesäkuulta 1941. Töissä oli 545 henkilöä, joista 518 miehiä ja 27 naisia. Päällystöä ja toimihenkilökuntaa oli näistä 37 miestä ja kuusi naista. Lisäksi työmaalla oli 45 muonituslottaa, 22 lottakoululaista, 3 pesijätärtä, 2 kartoittajaa ja 2 konstaapelia. Yhteensä 619 henkilöä.  Kun yhdellä työryhmällä oli näin paljon väkeä, voidaan arvioida että koko Ylämaan alueella, jossa oli kolme työryhmää, 2 rakennusurakoitsijaa ominen työmiehineen ja lisäksi linnoitusjoukkojen sotilaat, saattoi olla töissä lähes 3000 henkilöä. Tämä luku on lähellä Ylämaan silloista asukaslukua.

Majoitukseen oli varattu työryhmälle 215 rakennuksia seuraavasti: yksi parakki toimistohenkilökunnalle, 17 parakkia työmiehille ja 3 rakennusta lotille. Lisäksi mainitaan majoituskäytössä olleen bensiiniaseman, pesutuvan, sairaalan, poliisiputkan ja yövartijan asuntolan. Työväestä oli omalla kustannuksellaan alueen taloihin majoittunut 72 henkilöä, joista paikkakuntalaisia oli 20 miestä ja 14 naista. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä töitä nämä neljätoista paikallista naista täällä työmaalla tekivät, lottia he eivät kuitenkaan olleet. Huoltoilmoituksiin on listattu työmiesten kohdalla ammatit, mutta naisten määrä vain mainitaan. Muiden työmaiden huoltoilmoituksissa olen nähnyt mainintoja vain muutamista naisista per työmaa.

Ruokailuparakkeja oli täällä käytössä kolme kappaletta ja ruoan määrä todettiin riittäväksi ja laatu tyydyttäväksi. Peseytymistä varten oli kaksi työmaan omaa saunaa, jotka lämpisivät viitenä päivänä viikossa ja kaivoja oli käytössä kuusi. Maastossa liikkujat huomioikaa, että parakkikylien kaivot ovat vaaratekijä nykyään maastossa, ne ovat joko peittämättä tai niiden kannet ovat lahonneet puhki. Siisteydessä oli vielä parantamisen varaa parakkien osalta toukokuussa. Syöpäläisiä oli torjuttu sinihappomyrkytyksillä ja sänkyjä oli käsitelty puhalluslampun kanssa toukkien hävittämiseksi. Pari kertaa viikossa oli ollut ohjelmallista iltamaa tai urheilukilpailuita ja myös elokuvia oli näytetty esim. 6.6. Seitsemän veljestä elokuva. 

Myös ylipäällikkö Mannerheimin tarkistusmatka Salpalinjalla 1.9.1940 sisälsi matkaohjelman mukaan käynnin Hostikalla, ehkäpä jopa tälle paikalle. Tiukassa matkaohjelmassa Hostikalla käyntiin oli varattu aikaa viisitoista minuuttia kello 13.15.- 13.30 ja tarkastuksen kohteena olisi ampumahauta-, hyökkäysvaunueste- ja korsutyöt. Miten aikataulu piti ja mitä Mannerheim ehti nähdä lyhyessä ajassa nähdä, siitä ei ole minulla tietoa.

Salpalinjan rakenteista täällä Hostikalla on edelleen nähtävissä korsut, luolat ja kiviesteet. Puiset rakenteet on pääosin purettu ja kaivannot ovat joko peittyneet ja maatuneet sekä kiviesteitä on saatettu purkaa teiden tieltä. Suuria muutoksia ei ole kuitenkaan tapahtunut ja Salpalinja on täällä edelleen lähes autenttisena nähtävissä.

Luolat, täällä Hostikalla sekä Kirpulla, sekä muutama korsu on jäänyt keskeneräiseksi. Niistä on yleensä jäljellä joko maahan kaivetut tai kallioon louhitut kaivannot, joissakin korsuissa on osa valutöistä jäänyt tekemättä. Yhden korsun rakentamiseen suunniteltiin kuluvan aikaan noin kolmisen kuukautta ilman sisustustöitä. Jos tarvittiin louhintatöitä, niin rakentamisaika oli pidempi. Annettujen rakennusmääräysten ja valmistuneiden korsujen osalta voidaan karkeasti todeta, että jos määräys korsun rakentamisesta tuli helmikuussa 1941, se saatiin valmiiksi, mutta jos määräys tuli maaliskuussa, niin rakentaminen jäi kesken. Rakentamismääräyksiä uusille korsuille annettiin vielä 31.5.1941. Kesäkuun alkupuolella sodan uhan lähestyessä annettiin ohjeet jo tehtyjen rakenteiden naamiointiin.

Tätä esitystä kootessani tuli vastaan uutta tietoa, että Ylämaalle suunniteltiin kahden olemassa olevan luolan lisäksi kolmea muuta luolaa eli majoitustunnelia. Näiden sijaintipaikat olisivat olleet Ihaksenlammen ja Vuorisjärven välissä, Ihakselassa sekä Hostikalla. Näistä ensimmäisen rakentamiseen oli annettu lupa jo lokakuussa 1940, mutta piirustukset saapuivat vasta maaliskuussa 1941. Tämän sekä Ihakselaan suunnitellun luolan rakentaminen käskettiin tuolloin maaliskuussa viipymättä aloittaa. Tarkkaa tietoa sijanneista ei ole, mutta voisi olettaa että alustavia töitä olisi ehditty tehdä eli tiepohja kallion edustalle, tarvittava maankaivuu, sekä kallion puhdistus ja louhintarintaman aloitus. Eli paikat voivat olla maastossa havaittavissa. Majoitustunnelien teossa oli myös muualla ongelmana piirustusten puute.

Tämä esitys on hyvä päättää lokakuussa 1944 tehtyyn arvioon Salpalinjan puolustuskyvystä tällä paikalla. Tarkastelussa on otettu huomioon, että puolustuslinja rakennettiin talvisodan kokemusten pohjalta, eivätkä jatkosodan aikana tapahtuneeseen tekniseen kehitykseen ehditty täysin vastata.


”Huolimatta aseman puutteellisuuksista on linjalla nyt jo melko huomattava taisteluarvo. Verrattain pienillä varustelutöillä voidaan aseman lujuutta huomattavasti lisätä. Näihin töihin ennen kaikkea kuuluvat taisteluhautojen viimeistely ja majoituskorsujen lisääminen.”


tiistai 12. elokuuta 2014

Salpalinjalla yhteyksiä myös Kotkaan

Rauhanturvaajaystäväni Mika Nummila Kotkasta pyysi minua helmikuussa kirjoittamaan Kotkan Reserviupseerikerhon 80-vuotisjuhlan yhteydessä  keväällä ilmestyvään kerhon Korsu-lehteen (nettilehti) juttua Salpalinjasta. Koska kyseisen lehden levikki oli lähinnä jäsenistölle ja lehti lienee jo ilmestynyt (toukokuussa näin sen taittoversion), rohkenen talkootyöni tuloksen pelkän tekstin osalta julkaista sellaisenaan myös omassa blogissani. Jutun lähteenä käytin muun muassa Salpalinja-ystäväni Juha Kilpeläisen poimintoja sota-arkistosta.

Ylipäällikkö Carl Gustaf Emil Mannerheim antoi talvisodan jälkeen 22.3.1940 käskyn uuden itärajan suojaamisesta: ”Linja Klamila – Luumäki on viipymättä linnoitettava ja varustettava kantalinnoittein.” Tästä alkoi työ koko itärajan linnoittamiseksi ja joka sai heinäkuussa 1944 nimen Suomen Salpa, Salpa-asema tai kansansuussa Salpalinja.

Salpalinjan rakentamista edelsi vaiheita, jotka liittyvät ja ovat yhteydessä nykyiseen Kotkaan, silloiseen Kymiin, Karhulaan ja Kotkaan. Tässä kirjoituksessa keskitytään enimmäkseen Kymijoki-linjaan. Tämän jutun kuvat ovat kaikki Salpa-asemasta, eivätkä siis Kotkasta Kymijoki-linjalta.

Niinkin aikaisin kuin 1920-luvun alussa Kymijoki Suomenlahden ja Päijänteen välillä oli mukana itsenäisen Suomen puolustuskuvioissa. Tuolloin kenraalimajuri, myöhemmin kenraaliluutnantti P.O. Enckell kaavaili sitä Karjalan kannaksen ja Kymijoen välisen alueen viimeiseksi puolustusvyöhykkeeksi. Asia ei Kymijoen osalta kuitenkaan edennyt edes suunnitteluun saakka.

Toisen maailmansodan alkaminen syyskuun alussa 1939 sai puolustusvoimat heräämään myös puolustusasemien rakentamiseen kauas sisämaassa. Valtakunnan itäraja oli vielä tuolloin lähempänä Pietaria (Leningrad) kuin Viipuria.

Jo syyskuun puolivälissä 1939 everstiluutnantti Valo Nihtilä esitti laatimassaan muistiossa puolustusaseman rakentamista Saimaan ja Kymijoen väliselle vesistölinjalle (Väliväylä)  Salpausselän pohjoispuolelle ja edelleen Kymijoki-vartta Suomenlahteen, siis Kotkaan.

Kivijärven ja Tirvanjärven välistä osuutta ryhdyttiinkin toteuttamaan nopeasti, kun armeija pantiin liikekannalle ylimääräisten harjoitusten (YH) verukkeella. Luumäelle Taavetin seudulle ylipäällikön reserviksi sijoitettu 6. Divisioona sai jo 21.10.1939 ohjeen aloittaa suunnittelu ja kenttävarustustyöt osalla voimistaan Saimaan - Kivijärven ja Tirvanjärven alueella (Mankinvirran linja). Linnoitustöihin joutui samoin reservinä Utissa ollut 6.PPP.  6.D:n tehtäviin kuului YH:n aikana myös samat asiat myöhemmin Luumäen linjaksi nimetyllä osalla, joka karkeasti noudattelee tulevan Salpalinjan kulkua.

Kymijoki-linja aluksi merivoimien vastuulla

Joulukuun 10. päivänä 1939, siis pian talvisodan syttymisen jälkeen päämaja antoi käskyn merivoimien komentajalle aloittaa Kymijoki-linjan linnoittaminen merivoimien jalkaväkijoukoilla. Myös kaksi erillistä pataljoonaa piti siirtää sinne linnoitustöihin. Nekin tosin siirrettiin talvisodan tehtäviin helmikuussa.

Kymijoki-linjan sijainti lyötiin lukkoon tammikuun alussa 1940. Se sijoittui summittaiselle linjalle pohjoisesta lukien Utti-Myllykoski-Kymijoki-Tavastila. Se oli itse asiassa Kymijoki-varressa vain keskiosaltaan. Töitä oli sovittu jatkettavaksi Utista itäänpäin kunnes Mankinvirran kenttälinnoitteet tulevat vastaan.

Heti Moskovan rauhan solmimisen jälkeen Kymijoki-linjan linnoitustyöt siirrettiin merivoimilta päämajan pioneerikomentajan, kenraalimajuri (myöh. kenraaliluutnantti) Unio Sarlinin alaisuuteen.  Jossain vaiheessa Suomenlahden päässä Kymijoki-linja sijoitettiin noudattamaan Kymijoen itäisintä haaraa, vastoin jo työn alla ollutta tammikuun suunnitelmaa.

Myös Myllykoski-Kouvola-Kuusankoski –osuudella alettiin linnoittaa jokilinjaa, Kymijoen länsirantaa. Myllykoski-Utti -työt jatkuivat alkuperäisen suunnitelman mukaan.

Talvisodan jälkeen 20. maaliskuuta merivoimien komentaja kenraalimajuri Väinö Valve esitti pääpuolustuslinjan sijoittamista takaisin aikaisemmin hyväksytylle linjalle Suomenlahden suunnasta lueteltuna Pitkäsaari – Tavastilan aukea – Rapakilampi (tarkoittanee Rapakivenjärveä) – Kymijoki. Tämän kirjoittajalla ei ole tietoa, missä ko. linja Kymijoen olisi leikannut, vahva veikkaus on, että Anjalan Rahkessaaren mutkassa.

Rannikkotykistö luontevasti linjan jatkeena?

Valve perusteli ehdotustaan sillä, että ”Tavastilan linja” paremmin palvelisi Kirkonmaan - Kuutsalon – Suur-Mustan alueen liittymistä pääpuolustuslinjaan. Rannikkolinnakkeiden tulella pystyttäisiin hallitsemaan Haminaan johtavia maa- ja vesiteitä. Tässä oli vähän samaa ajatusta kuin sittemmin Salpalinjan merellisellä jatkeella Santasaari-Ruissaari-Mustamaa.

Merivoimien komentajan halun takana oli myös se, että Tavastilan suunnalla oli jo tehty melko paljon töitä, muun muassa puisia kenttäkorsuja.

Valve sai pian päämajan yksiselitteisen vastauksen, jossa todettiin, että Kymijoki-linjan kenttävarustustöissä pääpaino pidetään jokilinjassa.

Se päätös piti, sillä toisen maailmansodan aikaisia linnoituksia löytyy nyky-Kotkasta sekä Langinkosken että Korkeakosken haaroista, niiden länsirannoilta. Sen sijaan merivoimien esikunnan esitys sai vastakaikua kesäaikaisena eteentyönnettynä asemana tai etuvartiolinjana. Näiltä osin Kymijoki-linja sai eteläpäähänsä myös syvyyttä: kaksi jokihaaraa ja Tavastilan - Rantahaan ”etuvartiolinja”.

Tavastilassa muuten linnoitti talvisodan päättymiseen saakka Merivoimien alaisuudessa Rakennusliike Oskari Vilamo, joka siirtyi sitten Luumäen seudulle Salpalinjan linnoitustöihin, ainakin alkuun. Rakennusliike Oskari Vilamo oli jo ensimmäisen maailmansodan aikana linnoittamassa Helsinkiä. Nykyisin rakennusliike on nimeltään Lemminkäinen!

Ruotsalaiset vapaaehtoislinnoittajat

Oma lukunsa Kymijoki-linjan ja Salpalinjan linnoittamisessa ovat ruotsalaiset vapaaehtoiset.

Jo tammikuussa 1940 oli syntynyt ajatus, että Ruotsista voitaisiin lähettää talvisotaa käyvään Suomeen työvoimaa rakentamaan uuttaa taaempaa puolustuslinjaa Mannerheim-linjan tueksi. Näin suomalaisia miehiä voitaisiin vapauttaa aseisiin rintamalle. Asian otti erityisesti omakseen Ruotsin työväen ammatillisen keskusjärjestön LO:n puheenjohtaja August Lindberg.

Ruotsin linnoitusapuhankkeesta Suomeen talvisodan aikana ja sen jälkeen on kirjoittanut yksityiskohtaisen Kohti Salpalinjaa -kirjan ruotsalainen toimittaja Eric Björklund. Kirja ilmestyi vuonna 2007.

Eri vaiheiden jälkeen ensimmäiset ruotsalaiset linnoittajat, 320 miestä, saapuivat Luumäelle 10. maaliskuuta, juuri ennen Moskovan rauhaa. He eivät ehtineet käytännössä aloittaa töitä Luumäen linjalla lainkaan, kun heidät lähes samantien siirrettiin Kotkan Sutelaan, Kymijoen varteen. Osa ruotsalaisista majoitettiin Sutelan koululle.

Tilaa Luumäellä tarvittiin uuden itärajan taakse vetäytyville suomalaisjoukoille. Seuraava noin kolmen sadan miehen joukko ruotsalaisia ohjattiin jo suoraan Kotkaan. Kaikkiaan ruotsalaisvahvuus nousi vähän yli 900 mieheen.

Suunnittelu jarruna alussa

Ennen kuin uuden itärajan linnoitussuunnitelmat olivat täsmentyneet, ruotsalaiset linnoittajat työskentelivät aluksi Kymijoki-varressa. Kymijoen linjan linnoittaminen oli siis aloitettu varsin vähäisin voimin jo talvisodan aikana. Sodan loputtua joukkoja oli osoittaa Kymijoelle jo enemmän, muun muassa työjoukot Luumäen linjalta, mutta suunnitelmat olivat vasta alkutekijöissään ja se hidasti työn tuloksia.

Joka tapauksessa ruotsalaiset pääsivät työn makuun Kotkassa, kunnes huhtikuun puolivälissä heidät siirrettiin tulevalle Salpalinjalle Virolahdelle. Ruotsalaisten joukko SAK ( Frivilliga Svenska Arbetskåren i Finland) oli itse asiassa ensimmäinen valmis organisaatio, joka voitiin osoittaa uudelle itärajalle linnoitustöihin.

Työt Kymijoki-linjan eteläpäässä käskettiin lopettaa jo 6.4.1940. Myllykosken ja Utin välillä työt, joita siellä teki päämajan reservissä ollut 23.D, päättyivät loppukesästä 1940, jolloin linnoittamisen painopiste oli jo siirtynyt Salpalinjalle.

Kymijoki-linjalle oli toukokuuhun 1940 mennessä valmistunut taistelu- ja yhteyshautaa 20 kilometriä, avoimia tai katettuja asepesäkkeitä 65 kpl, betonisia kk-korsuja 4 kpl, 1-2 ryhmän kenttälinnoitettuja majoituskorsuja 64 kpl ja betonisia majoituskorsuja 5 kpl. "Kalliokorsuja" (luolia) syntyi seitsemän kappaletta ja kiviestettä (1-4 -rivistä) 1,8 kilometriä.

Toisen maailmansodan aikaisista vielä paikannettavissa olevista Kotkan linnoituksista löytyy pienellä vaivannäöllä tarkempaa tietoa Kotkan ja Pyhtään sotahistorialliset muinaisjäännökset, inventointi 2007 –raportista, jonka on koonnut John Lagerstedt.

Kymijoki vaihtoehtona pääasemallekin

Itse asiassa itärajan uuden pääpuolustusaseman (Salpalinjan) yhtenä sijoitusvaihtoehtona etelässä oli juuri Kymijoki Kouvolan - Kuusankosken korkeudelle saakka. Sen katsottiin kuitenkin olevan liian kaukana rajasta. Kymijoki-varressa oli silloin, niin kuin nytkin, paljon raskasta teollisuutta. Se olisi ratkaisutaisteluissa jäänyt sodan jalkoihin ja laitosten käyttö sotatarviketuotantoon olisi ollut mahdotonta.

Ratkaisevaa Kymijoki-vaihtoehdosta luopumiselle oli myös se, että silloisten käsitysten mukaan vihollisen pysäyttämiseksi Kymijoen jälkeen ennen Helsinkiä ei olisi ollut enää mitään, ei linnoitteita eikä maastoesteitä. Siksi oli hyvä jättää Kymijoki tulevan Salpa-aseman jälkeen vielä taaemmaksi puolustusasemaksi.

Salpa-asemalla yhä merkitystä

Varsinaista Salpa-asemaa itärajamme lukkona ei tässä kirjoituksessa ole mahdollisuutta lähteä laajemmin esittelemään. Kirjallisuutta löytyy vaikkapa Salpakeskuksen sivuilta http://www.salpakeskus.fi/index.php?l=1&store=true.

Ja jos Salpalinjaan haluaa tutustua historiakirjoitusta kevyemmin ja lyhyinä pätkinä, niin tämän kirjoittajana kehtaan suositella Salpalinjan salat –blogia: http://salpalinjansalat.blogspot.fi/ Sieltä löytyy muun muassa 22.2.2014 kirjoittamani tuore blogi, jossa käy ilmi, että Salpa-asemalla on yhä merkityksensä Kaakonkulman puolustuksessa ei pelkästään suomalaisen maanpuolustustahdon ilmentymänä vaan myös joukkojen suojana.

Edelleen, jos Salpalinja herättää intohimoja, niin sitten on aika lähteä tutustumaan ja hämmästymään itse linnoitukseen kerran vuodessa järjestettävällä Salpavaelluksella. Siitä lisää:  http://www.salpavaellus.net/














maanantai 4. elokuuta 2014

Miten ihmeessä - en minä tiedä!

Salpalinjan rakentaminen viime sotien aikana silloisin menetelmin ja laittein on paikoin käsittämätöntä. Koneita tietysti oli, se vähän mitä oli, mutta nekin olivat sitä aikaa. Suurin rakentamisen voimavara on ollut miestyövoima. Ja kun senkään voima ei ole riittänyt, niin avuksi on pitänyt ottaa luovuus, sanalla sanoen konstit!

Minä pyysin lauantaina opastusryhmääni miettimään Ventonvuoren päällä Virolahdella, miten esimerkiksi tähystyskupu on mäenpäälle hilattu ja asennettu betonilaudoituksen ja raudoituksen päälle luolan tulenjohto- ja tähystyskuilun päälle? Kuvun ja kuilun katon leikkauskohdasta on alaspäin luolan lattiapintaan noin 14 metriä! Kuvun paino on noin 10 000 kiloa!

Aikansa mietittyään ja kun vastausta ei löytynyt, ryhmä kysyi minulta. Minä sanoin, että en minä tiedä!

Jos kupu on hilattu mäen päälle ulkoapäin, ei kuorma-autolla ole päässyt korkeussuunnassa ainakaan 4-5 metriä lähemmäs huippua ja sivusuunnassa matka on ainakin kaksinkertainen. Nuo metrimäärät ovat tässä mainittuna muistinvaraisia. Siis miten ihmeessä?

Minun on turha lähteä arvailemaan käytettyjä konsteja.

Arvuuttelen kuitenkin, joka tullee varmasti tyrmätyksi kommenteissa, mutta onpahan keskustelun herättäjä. Jos sitä kautta pääsisimme lähemmäksi ratkaisua.

Entäpä, jos puheena oleva kupu on nostettu huipulle louhitusta luolasta ja louhitusta avokuilusta ennen betonivaluja, ennen välitasanteita ja teräsovien asentamista. Tämä sillä edellytyksellä, että luolaan on päästy peruuttamaan kuorma-auto kuilun alle. Sitten vain ylös kuilun päälle järeätekoinen kolmijalka ja nosto ketju- tai vaijeritaljalla. Sen jokainen ymmärtää, että jos näin on menetelty, niin kukaan ei ole varmasti tohtinut seurata nostoa kuilun pohjalla! Noston varrella on ollut monta muttaa esimerkiksi se, että taljan lyhyehkö nostovara (näin luulen) on aina saatu uudelleen käyttöön.

Jos siis nosto on noin tapahtunut, niin sitten ylhäällä erinäisin keinoin kupu on siirretty aukon päältä sivuun, tehty tarvittavat muotti- ja raudoitus- ja valutyöt. Kun välitasanteet ja muut valutyöt on tehty, on päästy itse kuilun katon (2,1 metriä teräsbetonia) muotti- ja raudoitustöihin ja lopulta kuvun virittämiseen sen päälle ennen valua. Ei tunnu helpolta.

Seuraava kysymys on miten tulenjohtatason ja lattiapinnan välillä olevat kaksi välitasannetta on valettu. Mistä betoni on tuotu, ylä- vai alakautta? Molemmat lienevät mahdollisia, kun hieman ajettelee. Välitasoissahan on reilun miehen mittainen aukko puuportaiden kohdalla. Ja miten ylipäätään betoni tulenjohtokuilun katolle, useita kuutioita, on nostettu. Ämpäreillä kantamalla mäenrinnettä ylös vai?

Jääköön ajatusleikki tähän. Eikä tämä puheena oleva paikka ole ainoa Salpalinjassa, jossa nykyjärki ei auta ymmärtämään, miten kaikki on lopulta tehty ja aikaan saatu. Tässä saattaa olla yksi suola joka Salpalinjassa janottaa! Siis tiedonjano siitä, miten kaikki tuohon aikaan oikein tehtiin. Jos ja kun kirjallisia eikä muistitietovastauksia ole, ei ole muuta keinoa kuin asennoitua tuon ajan työntekijöiden ja työnjohdon pöksyihin ja alkaa käyttämään mielikuvitusta ja luovaa ajattelua. Se on varmaa, että ilman järjen käyttöä Salpalinja ei olisi sellainen ihmeteko niin kuin se nyt on.


Minusta ei olisi Salpalinjan tekijäksi, järki ei riitä!