Miten ihmeessä - en minä tiedä!

Salpalinjan rakentaminen viime sotien aikana silloisin menetelmin ja laittein on paikoin käsittämätöntä. Koneita tietysti oli, se vähän mitä oli, mutta nekin olivat sitä aikaa. Suurin rakentamisen voimavara on ollut miestyövoima. Ja kun senkään voima ei ole riittänyt, niin avuksi on pitänyt ottaa luovuus, sanalla sanoen konstit!

Minä pyysin lauantaina opastusryhmääni miettimään Ventonvuoren päällä Virolahdella, miten esimerkiksi tähystyskupu on mäenpäälle hilattu ja asennettu betonilaudoituksen ja raudoituksen päälle luolan tulenjohto- ja tähystyskuilun päälle? Kuvun ja kuilun katon leikkauskohdasta on alaspäin luolan lattiapintaan noin 14 metriä! Kuvun paino on noin 10 000 kiloa!

Aikansa mietittyään ja kun vastausta ei löytynyt, ryhmä kysyi minulta. Minä sanoin, että en minä tiedä!

Jos kupu on hilattu mäen päälle ulkoapäin, ei kuorma-autolla ole päässyt korkeussuunnassa ainakaan 4-5 metriä lähemmäs huippua ja sivusuunnassa matka on ainakin kaksinkertainen. Nuo metrimäärät ovat tässä mainittuna muistinvaraisia. Siis miten ihmeessä?

Minun on turha lähteä arvailemaan käytettyjä konsteja.

Arvuuttelen kuitenkin, joka tullee varmasti tyrmätyksi kommenteissa, mutta onpahan keskustelun herättäjä. Jos sitä kautta pääsisimme lähemmäksi ratkaisua.

Entäpä, jos puheena oleva kupu on nostettu huipulle louhitusta luolasta ja louhitusta avokuilusta ennen betonivaluja, ennen välitasanteita ja teräsovien asentamista. Tämä sillä edellytyksellä, että luolaan on päästy peruuttamaan kuorma-auto kuilun alle. Sitten vain ylös kuilun päälle järeätekoinen kolmijalka ja nosto ketju- tai vaijeritaljalla. Sen jokainen ymmärtää, että jos näin on menetelty, niin kukaan ei ole varmasti tohtinut seurata nostoa kuilun pohjalla! Noston varrella on ollut monta muttaa esimerkiksi se, että taljan lyhyehkö nostovara (näin luulen) on aina saatu uudelleen käyttöön.

Jos siis nosto on noin tapahtunut, niin sitten ylhäällä erinäisin keinoin kupu on siirretty aukon päältä sivuun, tehty tarvittavat muotti- ja raudoitus- ja valutyöt. Kun välitasanteet ja muut valutyöt on tehty, on päästy itse kuilun katon (2,1 metriä teräsbetonia) muotti- ja raudoitustöihin ja lopulta kuvun virittämiseen sen päälle ennen valua. Ei tunnu helpolta.

Seuraava kysymys on miten tulenjohtatason ja lattiapinnan välillä olevat kaksi välitasannetta on valettu. Mistä betoni on tuotu, ylä- vai alakautta? Molemmat lienevät mahdollisia, kun hieman ajettelee. Välitasoissahan on reilun miehen mittainen aukko puuportaiden kohdalla. Ja miten ylipäätään betoni tulenjohtokuilun katolle, useita kuutioita, on nostettu. Ämpäreillä kantamalla mäenrinnettä ylös vai?

Jääköön ajatusleikki tähän. Eikä tämä puheena oleva paikka ole ainoa Salpalinjassa, jossa nykyjärki ei auta ymmärtämään, miten kaikki on lopulta tehty ja aikaan saatu. Tässä saattaa olla yksi suola joka Salpalinjassa janottaa! Siis tiedonjano siitä, miten kaikki tuohon aikaan oikein tehtiin. Jos ja kun kirjallisia eikä muistitietovastauksia ole, ei ole muuta keinoa kuin asennoitua tuon ajan työntekijöiden ja työnjohdon pöksyihin ja alkaa käyttämään mielikuvitusta ja luovaa ajattelua. Se on varmaa, että ilman järjen käyttöä Salpalinja ei olisi sellainen ihmeteko niin kuin se nyt on.

Minusta ei olisi Salpalinjan tekijäksi, järki ei riitä!

Aina ei voi onnistua

Salpalinjan rakentaminen lyhyessä ajassa on vähintään pieni ihme; maailman seitsemään ihmeeseen se ei tietysti mahdu. Rakentamisen saavutuksia arvioitaessa on mietittävä aikaa, paikkaa ja tilannetta, jossa se tehtiin. Pääosin työ eteni suunnitelman mukaan ja tulosta tuli. Mutta yhtä varmaa kuin oli onnistuminen, niin varmasti myös vastoinkäymisiä oli, ehkä paljonkin.

Otanpa esimerkiksi vain pari tapausta koskien noin kymmenen tonnia painavien tähystyskupujen siirtoa ja asennusta.

Ensinnäkin noinkin painavien kappaleiden siirtäminen vaati erikoiskalustoa; tavallisen kuorma-auton kantavuus oli tuolloin vain 3-4 tonnia. Painavien kupujen siirtäminen autoihin ja sieltä pois on vaatinut joko voimaa ja kekseliäisyyttä tai molempia. Maastossa liikkumaan pystyviä nosturiautoja ei ollut.

Oman hankaluutensa kupujen siirtämiseen toivat tiet, jotka suureksi osaksi kuljetuksen loppupäässä olivat juuri tehtyjä ja varmasti paikoin pehmeitäkin. Ja joka paikassa ei ollut mahdollista käyttää nykytientekijän massat tasan –periaatetta, eli että nyppylät tasataan painanteisiin ja saadaan tasaista tietä.

Miehikkälän Muhikossa, nykyisen karttasana Korsumäen päälle rakennettiin 30 miehen majoituskorsu, johon kuului myös tähystyskupu katolle. Paikka on jyrkän mäen päällä. Autotietä ei ollut ja kun sellainen tehtiin, piti ajoluiskan jyrkkyyttä loiventaa puurakenteisella sillalla. Ainoa keino saada kupu korsun katolle oli saada se autolla perille.

Kun auto lähti kupu lavalla nousemaan loivennuksen jälkeen vielä varsin jyrkkää rinnettä ylös, oli kuljettajan vaihdettava mäessä vaihdetta pienempään. Vaikka kuljettaja oli varmasti taitava, tuli ratkaisevaan hetkeen kytkimen nostamisesta johtuva auton nykäys. Tuolla nykäyksellä oli kohtalokas vaikutus lavalla olleeseen, ehkä vähän huonosti sidottuun kupuun. Painovoima otti omansa ja kupu pyörähti lavalta alas ja saman tien pyöri pitkin rinnettä korkeussuunnassa ainakin noin 15 metriä alemmas.

Voi vain kuvitella paikalla olevan työnjohtajan tuskaa miettiä, millä 100 000 markkaa (10 % korsun koko hinnasta) maksava arvokappale saadaan mäenrinteestä uudelleen auton lavalle ja edelleen mäen päälle. Sitä tietolähteeni ei kertonut, kuinka se sinne saatiin, mutta siellä se on.

Toinen tapaus menee Virolahdelle Pihlajan kylään. Eräs linnoittajaveteraani sen minulle kertoi.

Työväki oli saanut hilattua painavan kuvun rautakangin pyöreiden puiden ja lankkujen päällä pikkuhiljaa paikalleen, sentilleen. Pitää muistaa, että kupu piti asentaa paikoilleen ennen valua laudoituksen ja tukipuiden päälle raudoituksen lomaan. Siirtoalustana betonilaudoitus ei varmasti ollut kaikken tukevin. (Osa kuvuista on kylläkin valettu jälkivaluna kattoon jätettyyn aukkoon, kun kupu ei ole ehtinyt aikataulussa paikalle).

Mutta kupu löysi suurella vaivalla paikkansa ja työväki veti huojentuneena henkeensä raittiin ilman ohella suuren määrän ansaittua onnistumiseniloa, euforiaa.

Ja juuri silloin kuului pieni narahdus ja saman tien kova räsähdys ja 10 000 kiloa valuterästä oli sekunnin murto-osissa kuusi metriä alempana, betoniraudoituksen, -laudoituksen ja töttipuiden sekamelskassa. Seuraavat äänet paikalla olivat mitä todennäköisemmin luetteloa toispuoleisen elämän hirviöiden nimistä ja synonyymeistä!

Linnoittajat olivat sitkeitä. Jollakin konstilla ja erikoisnosturein he saivat hilatuksi arvometallin syvältä montusta ylös. Vääntynyt ja rikkoutunut valumuotti piti purkaa ja rakentaa entiselleen ja aloittaa kuvun asennus uudelleen. Ja tietolähteeni kertoman mukaan kyseinen kupu on tiukasti kiinni teräsbetonikorsun kattorakenteessa vielä tänäkin päivänä ja siellä se pysyy.

Ja niin kuin taisin syksyllä kirjoittaa, ainakin yksi kupu on, oliko se nyt Kivijärven vai Jängynjärven, joka tapauksessa, järven pohjassa. Vastaavia tapauksia saattaa olla muitakin.

Mielellään kuulen muistakin vastoinkäymisistä, mitä laaja työmaa pitää sisällään. Niitä voi kertoa suoraa kommetteina tai kirjoittaa omaksi blogikseen ja lähettää minulle terho.ahonen@haminetti.net, niin minä ne julkaisen alkuperäisen kirjoittajan nimellä.

Tähystys teräsbetonikorsuista

Massiivisten asekorsujen (konekivääri ja pst-tykki) ja joidenkin majoituskorsujen tähystysmahdollisuus järjestettiin teräksestä valettujen tähystyskupujen avulla. Tämän blogin otsikkokuva on juuri sellaisesta.

Tähystyskuvut oli suunniteltu siten, että ne vartiotähystyksen lisäksi mahdollistivat tulenjohtamisen ja lähipuolustuksen. Viestivälineenä kuvusta korsun sisätiloihin oli huutoputki.

Konekiväärikorsuissa oli kuvun lisäksi aseen ampuma-aukon vieressä erillinen tähystysrako. Siitä ampujan apulainen olisi pystynyt ammunnan aikana antamaan ampujalle tietoja tulen vaikutuksesta ja osoittamaan uusia maaleja. Pitkiä vöitä ammuttaessa ampujan näkyvyyttä ja tähtäystä olisivat näet rajoittaneet ruutikaasut ja piipun jäähdytysveden höyryt.

Panssarintorjuntatykin suuntauslaitteena suorasuuntausammunnassa oli optinen "kiikari". Tulenjohtaminen tapahtui tähystyskuvusta.

Teräsbetonikorsuihin asennetut tähystyskuvut painoivat mallista riippuen 9-12 tonnia. Niiden näkyvissä olevan terässeinämän paksuus on noin 30 senttimetriä ja sisähalkaisija mallista riippuen 80 - 100 senttiä. Kuvun rungosta on betonin sisässä metrin verran.

Ympäritähystyksen mahdollistavassa kuvussa tähystysrakoja oli kuusi kappaletta. Tehtiin myös esimerkiksi rinneratkaisuihin soveltuvia kupuja, joissa tähystysrakoja saattoi olla vain kaksi.

Tähystysraothan muodostavat teräsrakenteeseen katkoviivan. Esimerkiksi vuoden 1939 ns. vanhaa mallia oli Talvisodassa Mannerheim-linjassa muutamia katkennut tykistötulessa rakojen kohdalta.

Tähystysrakojen kohdalla kuvun sisällä on ns. sulkurengas. Se on laakereilla oleva noin 30 senttiä korkea ja reilun tuuman paksu teräsrengas. Muuten umpinaisessa renkaassa oli yksi aukko tähystystä ja erikoisrakenteista korsukonepistoolia varten. Näin tähystettäessä tai ammuttaessa mies sisällä käänsi laakereilla olevan renkaan haluamaansa kuvun rakoon ja oli siten suojassa muista raoista mahdollisesti tulevaa tulta vastaan.

Tuon sulkurenkaan ampuma-aukon lisäksi, renkaassa oli myös erillinen tähystysaukko. Siinä oli muutama kapea rako, ikään kuin säleikkö, jonka läpi tähystettiin. Kun ampuma-aukko käännettiin kuvun raon kohdalle, jäi "säleikkö" umpinaiseen kohtaan tähystysrakojen (aukkojen) väliin.

Jopa 12 tonnia painava kupu valmistettiin "yhtenä muruna" ja se oli suurin yksittäinen valukappale, mihin silloinen metalliteollisuus pystyi. Salpa-asemaan viritetyistä 378 erilaisesta teräskuvusta 340 valettiin Karhulan konepajan valimolla ( nyk. Ahlströmin valimo) ja loput Värtsilässä. Tuosta kokonaiskupumäärästä 30 oli tulenjohtokupuja ja 56 kappaletta konekiväärikupuja.

Kun Salpalinjan rakentamisen aikaan tavallisen kuorma-auton kantavuus oli 3-4 tonnia, on ymmärrettävä, että kupujen kuljetuksiin tarvittiin erikoisajoneuvoja. Varsinkin viimeiset metrit painavan kuvun siirtämisessä laudoitetun ja raudoitetun korsumuotin päälle olivat hankalia. Vahinkoja sattui ja saattoipa kupu romahduttaa koko virityksen pudotessaan kuusi metriä syvän korsumontun pohjalle! Rakentajien tuska on arvattavissa.

Jos oli valurautainen teräskupu painava, oli sillä myös hintaa. Kupu maksoi tuolloin 100 000 markkaa kappale. Pelkästään kuvun arvo oli siis 10 prosenttia koko korsun kustannuksista.