Tähystyskupu Salpa-asemassa

Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.

torstai 23. huhtikuuta 2020

Kirja-arvio Sotilaan tarina - ja vähän muidenkin


Tässä arvio Osmo Kimmon nyt keväällä 2020 julkaisemasta kirjasta. Minua kirjan tarina kiinnosti. Siinä taustalla on varmasti osaltaan se, että kirjan päähenkilöiden, Osmon vanhempien, tarina paikallistuu naapurikylä Suur-Miehikkälään, jonka maiseman ja ihmisiäkin tunnen. Osmon arkistolähteisiin perustuvia Salpalinjaa sivuavia kirjoituksia on tässä blogissa julkaistu monia. Salpalinjaa sivutaan myös hänen kirjassaan. TA
Sotilaan tarina – ja vähän muidenkin
Osmo Kimmo
328 sivua
2020
Palvelukustanne/ Mediapinta Oy



Kirjan päähenkilön sotatietä voi seurata oheislukemistona myös Sotapolku.fi -palvelusta. Valokuva kirjan kannesta Terho Ahonen. 


Koskettava sotilaan tarina

Miehikkälän Suur-Miehikkälään Kimmon tilalle kotivävyksi vuoden 1936 lopulla naapurikylä Kalliokoskelta muuttanut maanviljelijä Reino Inkeroinen kaatui 26-vuotiaana jatkosodassa. Reservin kersantin sota päättyi erikoiskomennuksella Suursaaren Haukkavuorella 27.3.1942.

Reino Inkeroiselta jäi puoli vuotta nuorempi Helvi-leski ja sotaorvot pojat, 4-vuotias Ilkka ja kymmenen kuukauden ikäinen Osmo.

Talvisodan koviin taisteluihin Karjalankannaksella Reino Inkeroinen osallistui ryhmänjohtajana, joukkueen varajohtajana ja loppuvaiheessa jo joukkueenjohtajana. Jatkosodassa hän oli jääkäripuolijoukkueen johtaja Miehikkälässä perustetun Linnoituspataljoona 3:n esikunnassa. Sodan alun puolustustaistelujen jälkeen hän ehti sen mukana rannikkovarmistustehtävissä Koiviston kautta Vammelsuu -Terijoki kaistalle.

Helvi ja Reino Inkeroisen yhteinen sopimus oli muuttaa sukunimeksi Helvin kotitalon ja tyttönimen mukaan Kimmo. Reinosta puhuttiin kylällä yleisesti Kimmon Reinona. Nimenvaihdos jäi sodan jälkeiseen aikaan ja sen leski teki niin kuin sovittu oli. Helvi Kimmo kuoli 1997.

Perheen koskettava sota-aikaan keskittyvä elämäntarina on nyt luettavissa nuorimman pojan Osmo Kimmon kokoamassa ja kirjoittamassa kirjassa Sotilaan tarina – ja vähän muidenkin. Se perustuu Reinon ahkerasti kotiin lähettämiin kirjeisiin ja Helvin myöhempiin kirjallisiin muisteluksiin. Lainaukset ja otteet kirjeistä on kopioitu kirjoitusvirheineen sellaisenaan Miehikkälän murteella.

Pariskunnan kertomusta täydentävät sotilaalliset yhteydet ja tapahtumat nojaavat arkistolähteisiin, kirjoittajan tarkkaan tutkimustyöhön.

Monitasoinen historiakooste

Kirjan erikoisuus on kertoa pariskunnan oma inhimillinen tarina akselilla kotirintama ja taistelurintama ”siellä jossakin”. Viestivälineinä olivat kirjeet, harvat lomat ja jatkosodassa muutama puhelukin.

Omintakeista on myös kirjoittajan ajatus kytkeä vanhempiensa kertomus kotipaikkakunta Miehikkälän, Suomen, Euroopan ja koko toisen maailmansodan historiakuvaan. Teoksen monitasoinen lähestymistapa tekee sotilasorganisaatioista, sotapoluista ja -historiasta elävän ja kiinnostavan, inhimillisen ja dramaattisen.

Talvisotaan Miehikkälän miehet lähtivät valtaosin Kenttätäydennyspataljoona 11:n 6. komppaniaan. Kirjassa on nimiluettelo tuosta joukosta sekä siitä täydennyksenä Erillinen pataljoona 4:ään siirretyistä pitäjän miehistä. Täydennyksiä siirrettiin myös muihin joukko-osastoihin. Jatkosodassa miehikkäläläisiä palveli eniten Linnoituspataljoona 3:ssa.  

Reino Inkeroisen sotapolku kulki edellä mainittujen joukkojen kautta. Se päättyi iskuryhmän johtajana Suursaaressa sankarikuolemaan kaksinkertaisen Mannerheim-ristin ritari, kenraalimajuri Aaro Pajarin johtamassa ja Kotkassa kootun noin 3 500 miehen valtausoperaatiossa. Suursaari-tehtävään edellytettiin lujaa hiihtokuntoa ja hyvää ampumataitoa. Partiotoiminnasta Inkeroisella oli vankka kokemus talvisodasta.

Kirjan mielenkiintoista antia on myös Miehikkälän suojeluskuntakomppanian kokoonpano nimineen ja tehtävineen 18.12.1939. Tämä joukko, ”vanhat ukot ja koulupojat”, oli torjumassa Kymenlaakson muiden vastaavien suojeluskuntajoukkojen mukana talvisodan lopussa Virolahden saaristossa puna-armeijan vaarallista sivustaoperaatiota Suomenlahden vahvan jään yli Kannaksen joukkojen selustaan.

Tarinaan voi samaistua laajasti

Osmo Kimmon teos on tehty ensisijaisesti oman perheen tietolähteeksi. Sotilaan tarina – ja vähän muidenkin on sen ohella kotiseutuhistoriallisesti äärimmäisen arvokas tietopaketti ja ajankuva Miehikkälästä.

Monikerroksisuutensa, Reinon ja Helvin kokemien tositapahtumien ja heidän Jumalaan turvaavan hädän ja rukousten kautta kirja koskettaa. Se nostaa pintaan sodan kurjuuden, mielettömyyden ja varsinkin kotirintaman pelon läheisistä ja Suomen kohtalosta kokemuksena, johon voidaan samaistua laajalti koko maassa.

Tämän kirja-arvion tekijälle aikaisemmin täysin tuntematon Reino Inkeroinen paljastuu kirjassa ilman ainuttakaan ylisanaa tai korostusta samankaltaiseksi reserviläisjohtajaksi ja sotilaaksi, niin kuin maan parhaat taistelijat tuolloin olivat. He eivät kerskuneet teoillaan, vaan halusivat tehdä niitä aina yhä lisää isänmaansa hyväksi voimiensa ja kykyjensä mukaan. He halusivat sodan loppuvan nopeasti. Se oli Suomen onni. Heistä jälkipolvet voivat olla nyt surutta ylpeitä!

Sotilaan tarina – ja vähän muidenkin kannattaa lukea. Se on esimerkki, mitä kansan syvistä riveistä lähtevä suomalainen isänmaallisuus ja maanpuolustustahto käytännössä oli, ja mitä se sai aikaan!

Kirjoittaja ja hankintavihjeitä

Kirjan kirjoittaja Osmo Kimmo, syntynyt Miehikkälässä 1941, on koulutukseltaan valtiotieteiden kandidaatti. Työuran hän teki talouselämän palveluksessa tietotekniikkatehtävissä alan alkuvuosista lähtien. Hän asuu Helsingissä, pitää synnyintilaansa Suur-Miehikkälässä vapaa-ajan asuntona ja hoitaa tilan metsiä edelleen. Hän on sotahistorian harrastaja, kirjoittaja ja tutkija. Osmo Kimmo on osallistunut ja osallistuu Salpalinja-oppaana linnoituksen esittelemiseen Salpavaelluksilla ja reserviupseerioppilaille suunnatuilla tutustumiskierroksilla Virolahden Harjussa.

Kirjaa voi tässä koronavaiheessa tilata Mediapinnan sivuilta www.mediapinta.fi/isbn/978-952-81-0831-3  tai puh 03 225 9600 tai pirjo.vesikko@mediapinta.fi  Teosta voi tiedustella myös kirjakaupoista ja tilata Suomalaisen kirjakaupan verkkokaupasta. Epidemiaan liittyvien rajoitusten hellitettyä kirja on mahdollisesti hankittavissa suoraan tekijältä jossakin sopivassa tilaisuudessa.  

TERHO AHONEN

Lisätietoja kirjasta: 
Osmo Kimmo
050 547 0993

sunnuntai 5. huhtikuuta 2020

Salpalinja 80 vuotta, Salpavaellus peruttu koronapandemian takia


Salpavaellus-organisaatio pyysi minulta tammikuussa 27. Salpavaelluksen markkinoinnin tueksi lehdistölle jaettavaksi Salpalinja 80 vuotta -yleisjuttua. Maailmanlaajuisen koronaviruspandemian takia Salpavaellus on nyt katsottu viisaksi tältä vuodelta perua. Alla oleva juttu tilanteen mukaan päivitettynä on tänään jaettu lehdistölle Suomessa. TA

Salpavaellus 2020 peruttu
Salpalinja 80 vuotta - vahva linnoitus kesti myös kylmän sodan paineen

Suomen itärajan linnoitus, pääosin välirauhan 1940 - 41 aikana rakennettu Salpalinja täytti tehtävänsä. Sitä vastaan ei hyökätty sodan aikana ja se kesti ennaltaehkäisevänä pelotteena myös kylmän sodan paineet. Enempää Salpalinjalta ei voitu vaatia. Linnoitus osaltaan vaikutti siihen, että Suomi säilytti itsenäisyytensä ja läntisen yhteiskuntajärjestelmänsä.

Salpalinjan rakentaminen alkoi 80 vuotta sitten huhtikuussa 1940 välittömästi talvisodan jälkeen. Itärajan linnoitusta pidettiin silloin itsenäisen Suomen ja jopa Skandinavian suurimpana yksittäisenä rakennustyömaana.

Linnoituksen kustannukset valtion tulo- ja menoarviosta olivat esimerkiksi vuonna 1941 viisi prosenttia, samaa suuruusluokkaa kuin koko puolustusbudjetti nykyisin!

Linnoittamisen taustalla oli tosiasia siitä, että Neuvostoliitto ei saavuttanut talvisodassa tavoitteitaan. Oli nähtävissä, että Josif Stalin yrittää Suomen valloitusta ennemmin tai myöhemmin uudelleen. Siksi siihen piti Suomen varautua
.
Puna-armeija oli talvisodassa vahvoilla. Sodan loppuvaiheessa suomalaisten linjojen murtuminen oli jopa vain päivien päässä. Lännen, Britannian ja Ranskan, mahdollinen sotilasapu Suomelle nähtiin Moskovassa puna-armeijalle liian isona riskinä. Stalin taipui rauhaan ja ryhtyi vahvistamaan Suomelle huonosti pärjännyttä puna-armeijaansa uuteen uskoon.

Suomen nopea linnoittamispäätös heti sodan jälkeen oli viesti itään, että Suomi aikoo edelleen puolustaa olemassaolonsa oikeutusta kynsin ja hampain. Sitä paremmalla syyllä Neuvostoliiton oli vahvistettava hyökkäysvoimaansa. Siinä samalla myös Suomi sai aikavoiton saattaa puolustusvoimansa, armeijansa taistelukuntoon. Välirauha on edelleen Suomen historian tehokkainta varustautumisen aikaa, jossa Salpalinjalla oli iso osa.

Virolahdelta Savukoskelle ja aikanaan aina Jäämerelle saakka ulottunut Itärajan linnoitusketju sai vasta 1944 nimen Suomen Salpa. Puolustusvoimat käytti paikoin syvyydessä useita linjoja sisältäneestä linnoituksesta nimeä Salpa-asema. Kansan suussa nimeksi vakiintui Salpalinja.

Salpalinjan vahvimmat ja yhtenäisimmät rakennetut osat ovat Karjalankannaksen jatkeella Suomenlahden ja Saimaan välissä. Siitä pohjoiseen merkittävänä osana puolustusta ovat luonnonesteet, vesistöt ja erämaat; vain todennäköiset vihollisen kulku-urat ja etenemissuunnat linnoitettiin.

Museoita ja julkaisuja

Vasta Neuvostoliiton luhistumisen ja YYA-sopimuksen irtisanomisen jälkeen 1990-luvun alussa Salpalinjan salat avautuivat Suomessa suurelle yleisölle. Virolahdella ja Miehikkälässä avattiin 1980-luvulla ensimmäiset edelleen toimivat Salpalinjaa esittelevät matkailukohteet; Ylämaalla ensimmäiset esittelyt yleisölle järjestettiin jo 1970-luvun puolella
.
Nykyisin linnoitusta, jossa ei koskaan taisteltu, esitellään yleisölle käytännössä kaikissa itärajan kunnissa. Sotahistoriallisia Salpalinja-museoita on Virolahdella, Miehikkälässä ja Joensuussa.

Tietoa Salpalinjasta on nykyisin tarjolla jo runsaasti. Museoviraston vuosina 2009-2012 tehty Salpalinjan inventointi, vuonna 2017 julkaistu Salpalinjan perinneyhdistyksen artikkelikokoelma Salpalinja – itsenäisyyden monumentti -kirja sekä 2017 lopulla ensi-iltansa saanut lappeenrantalaisen storyTv films Oy:n tuottama puolentoista tunnin SuomenSalpa – dokumentti maanpuolustustahdosta -elokuva ovat esimerkkejä lukuisista Salpalinja-julkaisuista. Salpalinjaan liittyviä väitöskirjoja on tehty kaksi ja kolmas on työn alla.

Salpavaellus 2020 peruttu

Suurin toistuva Salpalinjaa esittelevä vuotuinen tapahtuma Suomessa on Salpavaellus. Se järjestettiin puolustusvoimien aloitteesta Miehikkälästä käsin ensimmäisen kerran vuonna 1994, silloin osana Salpa-aseman rakentamisen päättymisen 50-vuotisjuhlasarjaa
.
Johdettu ja opastettu tapahtuma maastossa onnistui ja kokosi yli 200 vaeltajaa. Kertatapahtumaksi aiottu Salpavaellus saikin yleisön pyynnöstä heti jatkoa.

Viikko jälkeen juhannuksen 27.-28.6 2020 Lappeenrannassa pidettäväksi aiottu 27. Salpavaellus on maailmanlaajuisen koronapandemian takia peruttu. Teemana olisi ollut Salpalinja 80 vuotta.

Salpavaelluksen järjestelyissä vuodesta 2018 lähtien on ollut mukana MPK:n Kaakkois-Suomen maanpuolustuspiiri apunaan alkuperäisjärjestäjät Virolahden, Miehikkälän ja Luumäen reserviupseeri- ja reserviläiskerhot sekä 2018 lähtien mukaan tullut, Lappeenrannassa kotipaikkaa pitävä Salpalinjan Oppaat ry.

Salpavaelluksille on osallistunut vuosittain 60 – 250 henkeä kerrallaan ja se on tavoittanut yhteensä noin 4000 vaeltajaa. Salpavaellus-tapahtuman itseään suurempi oheistoiminta, Reserviupseerikoulun reserviupseerikurssien perehdyttäminen Salpalinjaan Virolahdella loppuvuodesta 2011 alkaen on vapaaehtoistyönä tavoittanut kevääseen 2020 mennessä yhteensä jo 10 319 upseerioppilasta!

TERHO AHONEN