Tähystyskupu Salpa-asemassa

Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.

tiistai 27. marraskuuta 2018

Salpalinjan perinneyhdistykselle uudet veturit


Salpalinjan perinneyhdistyksen syyskokous teki uusia raikkaita henkilövalintoja 27.11.2018 Virolahdella. Hyvän työn puheenjohtajana tehnyt eversti evp Teppo Lahti Kouvolasta oli puhunut työnsä jatkajaksi kirjastotoimenjohtaja Virpi Launosen Mikkelistä. Kokouksen valinta oli yksimielinen.

Teppo Lahti lupautui ja tuli valituksi pehmentämään vallanvaihtoa vielä ainakin yhden vuoden hallituksen jäsenenä.

Uutena jäsenenä perinneyhdistyksen hallitukseen tuli tammikuussa tohtoriksi väittelevä Otto Aura Helsingistä.

Muutoin hallitus säilyi entisellään. Olettaa saattaa, että nuorten tulevien tohtoreiden ja heidän Salpalinjaa sivuavien väitöskirja-aiheiden myötä hallituksessa uskottavaa vauhtia riittää entisestään.

Perinneyhdistyksellä on nyt ilolla tervehdittävä uusi mahdollisuus tuoda esiin Salpalinjaa ja sen merkitystä Suomen selviytymistarinassa. Nyt yhdistyksen johto kääntyi sotilasjohtajista tutkijavetoiseksi ja sillä saattaa olla monta myönteistä vaikutusta.

Hallituksen uudistumista tukee myös perinneyhdistyksen valtuuskunnan puheenjohtajan vaihtuminen. Tehtävää pitkään ansiokkaasti hoitanut valtiopäiväneuvos Mikko Pesälä Iitistä täyttää kohta 80 vuotta ja pyysi tehtävästä vapautusta. Hänen tilalleen yksimielisesti valittiin vielä työelämässä oleva toimitusjohtaja Arno Latvus (70) Helsingistä. Hän on ollut perinneyhdistyksen toiminnassa koko sen ajan, perustamisesta vuodesta 2002 lähtien.

Ennen valintaa Latvus antoi ohjelmajulistuksen toiminta-ajatuksestaan. Ja kun hän tuli yksimielisesti valituksi, tuli myös hänen tavoitteensa ja roolinsa perinneyhdistyksessä selväksi.

Arno Latvus kertoi luutnantti-isänsä taistelleen Tali-Ihantalassa 1944 ja niiden taistelujen keskellä tämä oli miehiään rauhoittanut, ”että jos joudumme vetäytymään, muistakaa, takanamme on vielä Salpa-asema, joka pitää”. Tähän tarinaan pohjaten uusi valtuuskunnan puheenjohtaja aikoo ottaa vielä vähän käytetyn valtuuskunnan perinneyhdistyksen käyttöön Salpalinjan tunnetuksi tekemisen valttikorttina, paljon mahdollistavana voimavarana.

Toisena tärkeänä asiana Latvus toi esiin halunsa panostaa Salpalinjan saamiseksi Unescon maailmanperintöluetteloon. Se vaatii paljon työtä, yhteydenottoja, neuvotteluja ja tahtoa päästä päämäärään. Perinneyhdistys on viime kesänä tehnyt museovirastolle ehdotuksen Salpalinjan ottamiseksi maailmanperintöluetteloon. Itsestään, ilman tukitoimia se ei sinne yllä!

Uudistushalua näyttänyt kokous osoitti, että Salpalinjan perinneyhdistys on ymmärtänyt ajassa elämisen merkityksen. Vielä nuorena yhdistyksenä se ei ole millään muotoa jäämässä alkuvuosien silloin välttämättömille toimintaurilleen, vaan se on niistä ponnistaen viemässä Salpalinjaa ja sen heijastamaa suomalaisten maanpuolustustahtoa sinne minne pitääkin – kohti tulevien sukupolvien tietoisuutta.

Viime päivien meininki kansainvälisillä vesillä vahvistaa, että kaikki keinot pitää yllä sotiemme veteraanien perintöä, heidän huikeaa maanpuolustustahtoa, on edelleen pidettävä käytössä. Salpalinjan perinneyhdistys julkaisutoimintoineen on yksi merkittävä sellainen. Loistavaa, että se osoitti pysyvänsä kehityksen kelkassa näin Suomen itsenäisyyspäivän kynnyksellä!

TERHO AHONEN

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Museoitu puolustuslinja kaiken varalta?


Kannattaa käydä lukemassa vm.fi/salpalinja -sivustolta edellisessä blogissa viitatun info-tilaisuuden alustukset. Sieltä kaikki viisaus ja tosiasiat nyt löytyvät.

Mielenkiintoista on kiviesteiden osalta verrata vastaavaa samojen ihmisten  tiedotusta huhtikuussa Miehikkälässä. Nyt uutta tietoa on, mikäli luin oikein, että kiviesteet olivatkin rasitteen alla Suomenlahden ja Kivijärven välillä. Niitä sai toki maanomistaja siirtää mailtaan omin kustannuksin. Vielä keväällä kiviesteitä sai palautuslain 1968 perusteella siirtää vapaasti ilman aluerajauksia, käytännössä kivet olivat kaikkialla jo maanomistajien omaisuutta?

Eli tämäkin osoittaa, että tieto elää, kun sitä ei ole oikein ollut kenelläkään. Siksi on hyvä, että tietoa on lähdetty selvittämään. Se, että olisiko saadun tiedon johtopäätöksenä pitänyt itsenäisyytemme osittain pelastanut kultaakin kalliimpi kansallisomaisuutemme luovuttaa valtion käsistä pois, on jo toinen juttu. Oma kantani lienee käynyt rivien välistä ilmi jo sinä aikana kun olen tätä blogia vuodesta 2010 lähtien kirjoittanut!

Salpalinja-oppaana olen nykytietämyksen valossa silloisten aiheesta parhaiten tietävien opettajieni opein puhunut palturia ainakin osittain. Yksi esimerkki on, että valtiolle lunastetut tai ostetut Salpalinjan maapohjat olisi lohkottu ja merkitty pyykein maastoon. Nyt Luumäen 12.11.2018 tilaisuuden perusteella lohkomisia ei ole tehty missään!

Ja edelleen olen sitä mieltä, että nykyisen käsityksen mukaan pallokorsulinjat on palautettu 1968 palautuslain perusteella linnoituslaitteineen, siis pallokorsuineen päivineen maanomistajille, kun niihin ei ole rasitteita perustettu. Vai onko niiden kohdalla sama tilanne kuin Harparskog-linjan osalta, että kun sitä ei ole laissa mainittu, sitä eivät nykytoimet koske ja että ne ovat samassa tilanteessa, johon sodan jälkeen jäivät?  Eli olivatko 1944 rakennetut pallokorsulinjat, Vaalimaan oikaisuasema, Pajulahden tukilinja, Vaalimaanjoen linja ja sen tukilinja (Miehikkälän etuasema) ja Iitiän pallokorsulinja lakimielessä omia linjojaan vai kuuluivatko ne itsestään selvyytenä Salpalinjaan?

Paradoksaalista on, että museoviraston suojeluun valitsemat huippukohteet ovat lähes kaikki maanpuolustuksellisesti tärkeällä painopistealueella, Suomenlahden ja Saimaan välillä. Ja suojeluhan tarkoittaa, että laitteiden nykyiseen olemukseen, muotoon ja yleiskuvaan ei saa tehdä muutoksia! Käyttää saa ja se on jopa suotavaa!

Edellinenhän tarkoittaa, että linnoitteet suojelualueella säilyvät puolustustarkoituksessa tarvittaessa! Ne voidaan ottaa käyttöön "sotatilalain" (mikä se nykyään sitten onkaan) nojalla, kun asiat sitä vaatisivat. Tuon verran järki onneksi tässä rasitteiden palautusmylläkässä on pelannut. Olen edelleen sitä mieltä, että Salpalinjalla on puolustuksellista merkitystä kohdallansa. Eihän sitä ääneen tietysti kannata kertoa; tulkoot yllätyksenä hyökkääjälle, joka museoitua linjaa kohti erehtyisi kuntoaan testaamaan.

Se, että museovirasto omissa käsissään olevassa asiassa, listauksessa Unescon maailmanperintöluetteloon, ei luota Salpalinjan menestykseen, on myös hieman ihmeellistä mutta tietysti käytännöllistä.

Koko itärajan mittaista mammuttimaista kohdetta ei museoviraston näkökulmasta kannata esittää Suomen 2-4 kärkikohteen joukkoon perintölistalle. Jos se tulisikin valituksi, se tulisi kalliiksi, todella kalliiksi pitää ao. statuksen vaatimassa kunnossa. Ja toinen juttu on se, että jos aiemmin viittaamani puolustusnäkökulma on otettu huomioon ja jos Salpalinjalla joskus taisteltaisiin, kuka korvaa aiheutetut suojellun kohteen vauriot ja ketä siitä rangaistaan!

Aiemmin 20-30 vuotta sitten puhuttiin, että Salpalinja olisi muinaismuistolain mukainen kohde tultuaan 50 vuotta vanhaksi laskutavasta riippuen joko vuonna 1990 tai 1994. Nyt joku instanssi (museovirasto?) on päättänyt, että Salpalinjasta ei koskaan tule muinaismuistoa? Tämän kuulostaa jo täysin käsittämättömältä suomettumiselta! Yksi tärkein kansallinen perintömme halutaan unohtaa muinaismuistona, jos kohta jonkin muun määreen mukaan näennäistä suojelua on historiastamme kiinnostuneen maanpuolustusväen rauhoittamiseksi tehtävä.

Luumäen tilaisuudessa maanomistajan mainion kommenttipuheenvuoron esittänyt Hilkka Suoanttila kertoi puheessaan tarjoutuneensa ostamaan maillaan sijaitsevan Lusikkovuoren luolan omakseen valtiovarainministeriön määrittämällä Salpalinjan tasearvolla, yhdellä eurolla. Sitä ei voitu silloin sillä, eikä muullakaan hinnalla myydä ilman eduskunnan päätöstä!!!

Miten nyt koko Salpalinja viimeistäkin kivenmurikkaa myöten ”kenkätään”, palautetaan kaikille kiinteistönomistajille ja heidän  turvavastuilleen ilman eduskunnan päätöstä vai onko sellainen päätös tehty - salassa??? Poliitikot ovat Suomessa hiljaa!

TERHO AHONEN

maanantai 12. marraskuuta 2018

Salpalinjan rakenteiden palautustoimitukset alkavat

Valtiovarainministeriön käytännön toimet Salpalinjan loppujenkin rakenteiden palauttamisesta maanomistajille alkavat maanmittaustoimituksella 22.11.2018 Savonlinnasta. Loput kuusi maanmittaustoimitusta ajoittuvat vuoden 2019 alkuun. Tämä kävi ilmi valtiovarainministeriön tiedotustilaisuudessa maanomistajille 12.11.2018 Luumäellä.

Peli on selvä viime keväänä Miehikkälässä julkaistun kaavan mukaan. Yhdessä tai kahdessa toimituskokouksessa / toimituspaikkakunta asia lyödään lukkoon eli viimeisetkin maanomistajia rajoittavat rasitteet poistetaan valtion varoin. Salpalinja siirtyy kokonaisuudessaan maanomistajien omaisuudeksi ja vastuulle. Maanomistajilla on toimituskokouksissa vielä mahdollisuus sanoa sanansa, jos katsovat esim turvallisuuteen liittyvät vastuut kohtuuttomiksi.

Teräsbetonikorsut ja muut rakenteet tullessaan maanomistajien omaisuudeksi tuovat heille myös normaalin kiinteistön turvallisuusvastuun. Linnoituslaitteista maanomistajille lankeaa myös normaali kiinteistöveroseuraamus siten, kuin kukin kunta linnoitteet verolle asettaa.

Museovirasto ei ole vielä hakenut suojelua yhdellekään ns. huippukohteelle. Se prosessi käynnistetään pohjoisesta ja viimeiseksi jäänee tiheimmin linnoitettu Kaakkois-Suomi, jolloin myös suojelukysymyksistä olisi ehtinyt kertyä käytäntöön soveltuvaa tietoa Lapin, Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan "käytännön hakemisen" kautta. Suojelu kohdistuu ainakin pääosin Salpalinja inventoinnin yhteydessä määriteltyihin ns. huippukohteisiin.

Salpalinjan hakeminen Unescon maailmanperintökohteeksi ei näytä Suomen listauksessa ihan vähällä esitykseksi saakka yltävän. Museoviraston kanta tuli varsin selvästi esille!

Matkailutoimijoille maanomistusten muutokset aiheuttavat lisävaivaa; kaikkiin kohteisiin ja niihin liikkumiseen tarvitaan maanomistajien luvat.

Harparskog-linjaa nyt menossa olevan linnoitusrasitteiden poistaminen ei koske. Sitä ei ole otettu mukaan vuoden 1968 palautuslakiin ja sillä siisti. Toisaalta Hankoniemellä maanomistajia on hyvin vähän. Suurin osa laitteista on Fiskars Oy:n mailla. Siellä tilanne säilyy entisellään.

En käy tässä kopioimaan alustuksia, joita tilaisuudessa kuultiin. Ne löytyvät lähipäivinä tästä osoitteesta: https://vm.fi/salpalinja

Mutta maanomistaja Hilkka Suoanttilalta pyydetyn kommenttipuheenvuoron julkaisen sellaisenaan tässä. Se kertoo paljon, kannattaa lukea.
TERHO AHONEN

ps. Helsingin Sanomat uutisoi asian 13.11.2018:
https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005897218.html?share=f66686f403fe7f3bca53e8624e5f9187&fbclid=IwAR39iOKCLJNUPg_4RiSVEN5TtuEFW31T6Vpvu1gIm3AFpUYmCt7PVofxqiY


Hilkka Suoanttila, 12.11.2018, Luumäki, Hotelli Salpa
Maanomistajan puheenvuoro:

Ei tullut matkailuyrittäjää

Kun kotitilani mailla olevan suuren luolan hyödyntämisestä heräsi ajatuksia yli 30 vuotta sitten, kukaan ei oikein tuntunut tietävän, voiko sitä käyttää ja keneltä olisi saatava lupa. Minä niin kuin moni muukin uskoi, että Salpalinjan rakennelmat ja laitteet olivat valtion, vaikka maa olikin maanomistajan. Epämääräinen tilanne tyrehdytti aikoinaan hankkeeni ja varmasti jotkut muutkin hankkeet. Jos tulosta ei tullutkaan, kokemusta ainakin kertyi.

Lusikkovuoren luola rakennettiin vuonna 1941 majoitustilaksi 400 miehelle. Tunnelimaisen luolan pituus on hieman yli 80 metriä, leveyttä sillä on 8,5 metriä ja keskellä on laajempi 125 neliön tila. Luolan sisälle johtaa kolme käytävää ja lisäksi luolasta on kallion päälle aukko, joka vie juoksuhautoihin. Luolassa on tasainen sementtilattia, pari kaivoa ja viemäröinti. Seinät ja katto ovat paljasta kiveä. Luolaan oli tarkoitus rakentaa matalia harjakattoisia parakkeja, joiden teko aloitettiinkin.

Luola oli sodan jälkeen pitkään metsän kätkössä, unohduksissa. Alkuvuosina siellä saattoivat piipahtaa linnoitustöissä mukana olleet, mutta enimmäkseen siellä kävivät laitumella olleet lehmät paossa helteellä  heitä kiusaavia ötököitä. Myöhemmin pimeästä luolasta tuli lähiseudun nuorten seikkailupaikka. Luolaan oli kyllä kielletty menemästä, koska siellä oli avoimia kaivoja ja puuttuvia viemärinkansia. Kiellot eivät kuitenkaan tehonneet, vaan jännitys kiehtoi nuorisoa enemmän.
1990-luvulla heräsi ajatus, että luolaa voisi hyödyntää matkailussa etenkin kun kuihtuvalle maaseudulle etsittiin yritystoiminnan mahdollisuuksia. POMO-hankkeen turvin luolaan vedettiin sähkö ja sen läheisyyteen tehtiin korsusauna, oikeaoppisesti sodanaikaisia puukorsuja jäljitellen. Sille kävi valitettavasti niin kuin sodanaikaisille puukorsuille. Se homehtui pahoin ja lopulta palokuntanuoret kävivät polttamassa sen. Saunassa ehdittiin kyllä kylpeä ja korsussa jopa yöpyä, sillä elämysmatkailuyritys Salpasafarit käytti sitä varsin vilkkaasti.

Luola oli ja pysyi. Siellä järjestettiin juhlia ruokailuineen, oli syntymäpäiviä, häitä ja konserttejakin, firmojen juhlia ja tyky-tilaisuuksia. Luolan käyttöön oli alkujaan puolustusvoimilta suullinen lupa, johon liittyi ohjeistus, että sitä saattoi käyttää omalla vastuulla. Jos sinne vei kävijöitä, vastuu oli viejän. Tärkeä ohje turvallisuuden kannalta oli, että aina keväisin luolan katto piti rusnata eli hakata läpi rautatangoilla, jolloin mahdollinen irtokivi putoaisi pois. Rusnaus oli hyvä tehdä muulloinkin, varsinkin isompien ryhmien käyttäessä luolaa.

Turvallisuus ennen kaikkea

Vastuu rakenteiden turvallisuudesta on noussut vakavasti esille, nyt kun laitteita siirretään maanomistajien vastuulle. Jos jotakin sattuisi, koko paikan maine olisi mennyttä ja käsissä olisi isot korvaukset. Silloin kun laitteet olivat puolustusvoimain hallussa, luolan päällä olevan aukon ympärille tehtiin piikkilanka-aita, etteivät lehmät sinne putoaisi. Kun Senaatti sai Salpalinjan hoitoonsa, tehtiin sen ympärille puiset kaiteet ja kaide kalliojyrkänteen reunalle. Ulkopuolista turvallisuutta parannettiin, mutta ei sisältä, missä pelottava vaara oli olemassa.

Kun Lusikkovuorella ryhdyttiin uuden hankkeen puitteissa miettimään katon betonointia, jotta vältyttäisiin hankalalta rusnaukselta, käännyin luolan omistajana pitämäni valtiovarainministeriön puoleen kysyäkseni, onko se mahdollista. Koko Salpalinja oli valtiovarainministeriön taseissa yhden (1 ) euron arvoisena. Olisin voinut maksaa luolasta euron tai hieman enemmänkin, jotta se olisi voitu tehdä turvalliseksi.  Vastaus oli, ettei valtio voi myydä omaisuuttaan ilman eduskunnan päätöstä.

Sain kehotuksen kääntyä Museoviraston puoleen, koska oli herännyt ajatuksia linjan museointitarpeista. Paikalla kävi asiantuntijoita, mutta sen selvempää vastausta tai lupaa ei tullut. Betonointi ei tuntunut tulevan kyseeseen, esitettiin rautaverkkojen yms. rakenteiden asentamista. Kukaan ei oikein tiennyt, saisiko sille tehdä mitään. Kutsumani YIT:n luolarakentamisen ekspertti totesi betonoinnin olevan paras ratkaisu. Koko episodin tulos oli, että luolan suuaukkoihin tehtiin vankat puiset ovet ja niihin vahvat lukot, jotka on tähän mennessä murrettu monta kertaa.

Matkailun ja museoinnin tavoitteet saattavat törmätä
Salpalinjalla nähdään olevan matkailullista potentiaalia. Sillä on myös suuri historiallinen arvonsa. Sitä jopa esitetään Unescon maailmanperintökohteeksi. On vaara, että matkailulliset ja museaaliset tavoitteet  joutuvat joissakin kohteissa törmäyskurssille. Naapurissa Venäjällä on ryhdytty puuhaamaan sodan vaurioittaman Mannerheim-linjan säilyttämistä. Saa nähdä, kumpi hanke etenee nopeammin.

Senaatille Salpalinjan laitteet ovat huonosti toimenkuvaan sopivia kohteita, niiden ylläpidosta aiheutuu kuluja ja niitä on vaikea saada tuottamaan. On nähty, että laitteet on viisainta luovuttaa maanomistajille, jospa he ryhtyisivät niitä hyödyntämään. Näin ylläpito siirtyisi myös heille. Valtiovarainministeriö on todennut rakenteiden luovuttamisen antavan maanomistajille päätäntävallan kohteista sekä yhtäläiset mahdollisuudet kohteiden kehittämiseen muun muassa matkailu- ja virkistyskäytön näkökulmista.

Se on kuitenkin osatotuus, sillä täysin vapaasti eivät maanomistajat kuitenkaan voi toimia omistuksensa kanssa, ainakaan ns. huippukohteiksi luokiteltujen alueiden kohdalla, joita on eniten juuri Suomenlahden ja Kivijärven välillä. Entisten puolustuksellisten rajoitteiden sijaan kohteille on tulossa toisenlaisia rajoitteita. Ns. huippukohteiden korsut ja luolat voidaan katsoa kiinteiksi muinaisjäännöksiksi verrattavaksi kansallisomaisuudeksi, jolla on korvaamaton kulttuuriarvo ja joka tulee säilyttää tuleville sukupolville.  Kiinteät muinaisjäännökset ovat rauhoitettuja ilman erillistä päätöstä.
Kiinteän muinaisjäännöksen ja siihen kuuluvan suoja-alueen määräämistä sekä kajoamislupaa koskevat asiat siirrettäisiin Museovirastolle. Asioiden keskittämisellä Museovirastoon pyritään yksinkertaistamaan ja tehostamaan päätös- ja lupa-asioiden käsittelyä sekä vahvistamaan tarvittavaa asiantuntemusta. Kansalaisten näkökulmasta asiointi yksinkertaistuu ja helpottuu, kun tehtävät keskitetään yhdelle viranomaiselle. Hyvä on, että byrokratiaa vähennetään, mutta Museoviraston vastuu ja määräysvalta kasvaa. Museoviraston täytyy saada huomattavasti lisää resursseja, että se pystyy toimimaan niin, että Salpalinjasta todella saadaan korkeatasoinen nähtävyys ja kiinnostava käyntikohde. Pelkillä määräyksillä ja rajoituksilla se ei onnistu.
Kansallisomaisuudeksi verrattavan kohteen ylläpitoa ja hoitoa ei voida omistusoikeudella jättää yksittäisten maanomistajien joukon tehtäväksi. Se tietää pahimmassa tapauksessa, että entistä enemmän lukkoja ja kieltoja ilmestyy korsujen ja luolien oville. Linjan kehittäminen nähtävyytenä ja matkailukohteena vaatii laajaa yhteistoimintaa, jossa ovat mukana maanomistajat Museoviraston, alueellisen hallinnon, elinkeinoelämän ja järjestöjen edustajien kanssa. Jonkun on otettava pallo ja ryhdyttävä viemään asiaa eteenpäin.

Ympäristön hoitaminen tärkeää
Maanomistajia ei yleensäkään ole kuultu Salpalinjan käyttöä pohdittaessa. Eipä heitä kuultu silloinkaan, kun linjan rakentajat ilmestyivät heidän mailleen ja ryhtyivät kaatamaan puita ja pystyttämään korsuja. Silloin oli isänmaan tulevaisuudesta kyse, nyt sentään vähemmästä. Suurinta huolta Salpalinjan tulevaisuudesta ja mahdollisuuksista toimia siellä ovat kantaneet retkeilijät ja erilaiset yrittäjät ja tahot, jotka ovat omassa toiminnassaan halunneet linjaa hyödyntää. En tiedä helpottaako tämä ns. omistuksen anto heidän asemaansa, saattaa käydä päinvastoin. Tärkeää olisi, että toiminta linjalla olisi pääosin ohjattua ja hyödyttäisi maaseutualueita ja antaisi yrittämisen mahdollisuuksia.
Museovirasto suosittelee, että Salpalinjan merkittävimpiin kohteisiin kuuluvien linnoituslaitteiden ympäristössä tehtäisiin metsätalouden toimenpiteitä saman ohjeistuksen mukaan kuin muinaisjäännöskohteissa. Maanomistajia saattaa huolestuttaa näiden huippukohteiden osalta se, kuinka laajoja alueita rajoitukset tulevat koskemaan. On hyvä, että kohteen ympäristöä hoidetaan, sillä matkailu ja retkeily kuluttavat ympäristöä. Ympäristön hoitaminen ja hoidon kustannuksista vastaaminen täytyy ratkaista myös käytön osalta. Ikäviä ovat käyttäjien jättämät roskat, tupakantumpit ja holtiton nuotioiden polttaminen. Jälkien korjaaminen on nykyään useimmiten jäänyt maanomistajille.  
On valitettavaa jos Salpalinjan kaltaista kansallista muistomerkkiä ei saada esiteltävään kuntoon ja käyttöön. Salpalinjalla on vertailukohteita muiden sotahistoriallisten kohteiden rinnalla koko maailmassa. Valtiovalta ei voi vetäytyä tyystin sen hoidosta ja kunnostamisesta, mutta vastuu ei voi yksin olla maanomistajillakaan. Heidät pitää saada mukaan yhteistyöhön muiden toimijoiden rinnalle, ei vastuulla pelottelemalla ja syyllistävällä määräilyllä, vaan innostamalla näkemään Salpalinjan arvo ja merkitys ja miten sitä voidaan hyödyntää historiallisen tietämyksen levittämisessä ja elämysten lähteenä niin rakennettujen kohteiden kuin niiden ympärillä olevan luonnon osalta.


HILKKA SUOANTTILA