Peli on selvä viime keväänä Miehikkälässä julkaistun kaavan mukaan. Yhdessä tai kahdessa toimituskokouksessa / toimituspaikkakunta asia lyödään lukkoon eli viimeisetkin maanomistajia rajoittavat rasitteet poistetaan valtion varoin. Salpalinja siirtyy kokonaisuudessaan maanomistajien omaisuudeksi ja vastuulle. Maanomistajilla on toimituskokouksissa vielä mahdollisuus sanoa sanansa, jos katsovat esim turvallisuuteen liittyvät vastuut kohtuuttomiksi.
Teräsbetonikorsut ja muut rakenteet tullessaan maanomistajien omaisuudeksi tuovat heille myös normaalin kiinteistön turvallisuusvastuun. Linnoituslaitteista maanomistajille lankeaa myös normaali kiinteistöveroseuraamus siten, kuin kukin kunta linnoitteet verolle asettaa.
Museovirasto ei ole vielä hakenut suojelua yhdellekään ns. huippukohteelle. Se prosessi käynnistetään pohjoisesta ja viimeiseksi jäänee tiheimmin linnoitettu Kaakkois-Suomi, jolloin myös suojelukysymyksistä olisi ehtinyt kertyä käytäntöön soveltuvaa tietoa Lapin, Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan "käytännön hakemisen" kautta. Suojelu kohdistuu ainakin pääosin Salpalinja inventoinnin yhteydessä määriteltyihin ns. huippukohteisiin.
Salpalinjan hakeminen Unescon maailmanperintökohteeksi ei näytä Suomen listauksessa ihan vähällä esitykseksi saakka yltävän. Museoviraston kanta tuli varsin selvästi esille!
Matkailutoimijoille maanomistusten muutokset aiheuttavat lisävaivaa; kaikkiin kohteisiin ja niihin liikkumiseen tarvitaan maanomistajien luvat.
Harparskog-linjaa nyt menossa olevan linnoitusrasitteiden poistaminen ei koske. Sitä ei ole otettu mukaan vuoden 1968 palautuslakiin ja sillä siisti. Toisaalta Hankoniemellä maanomistajia on hyvin vähän. Suurin osa laitteista on Fiskars Oy:n mailla. Siellä tilanne säilyy entisellään.
En käy tässä kopioimaan alustuksia, joita tilaisuudessa kuultiin. Ne löytyvät lähipäivinä tästä osoitteesta: https://vm.fi/salpalinja
Mutta maanomistaja Hilkka Suoanttilalta pyydetyn kommenttipuheenvuoron julkaisen sellaisenaan tässä. Se kertoo paljon, kannattaa lukea.
TERHO AHONEN
ps. Helsingin Sanomat uutisoi asian 13.11.2018:
https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005897218.html?share=f66686f403fe7f3bca53e8624e5f9187&fbclid=IwAR39iOKCLJNUPg_4RiSVEN5TtuEFW31T6Vpvu1gIm3AFpUYmCt7PVofxqiY
Hilkka Suoanttila, 12.11.2018, Luumäki, Hotelli Salpa
Maanomistajan puheenvuoro:
Ei tullut matkailuyrittäjää
Kun kotitilani mailla olevan suuren luolan hyödyntämisestä
heräsi ajatuksia yli 30 vuotta sitten, kukaan ei oikein tuntunut tietävän,
voiko sitä käyttää ja keneltä olisi saatava lupa. Minä niin kuin moni muukin
uskoi, että Salpalinjan rakennelmat ja laitteet olivat valtion, vaikka maa
olikin maanomistajan. Epämääräinen tilanne tyrehdytti aikoinaan hankkeeni ja varmasti
jotkut muutkin hankkeet. Jos tulosta ei tullutkaan, kokemusta ainakin kertyi.
Lusikkovuoren luola rakennettiin vuonna 1941 majoitustilaksi
400 miehelle. Tunnelimaisen luolan pituus on hieman yli 80 metriä, leveyttä sillä
on 8,5 metriä ja keskellä on laajempi 125 neliön tila. Luolan sisälle johtaa
kolme käytävää ja lisäksi luolasta on kallion päälle aukko, joka vie
juoksuhautoihin. Luolassa on tasainen sementtilattia, pari kaivoa ja
viemäröinti. Seinät ja katto ovat paljasta kiveä. Luolaan oli tarkoitus
rakentaa matalia harjakattoisia parakkeja, joiden teko aloitettiinkin.
Luola oli sodan jälkeen pitkään metsän kätkössä,
unohduksissa. Alkuvuosina siellä saattoivat piipahtaa linnoitustöissä mukana
olleet, mutta enimmäkseen siellä kävivät laitumella olleet lehmät paossa helteellä heitä kiusaavia ötököitä. Myöhemmin pimeästä
luolasta tuli lähiseudun nuorten seikkailupaikka. Luolaan oli kyllä kielletty menemästä, koska
siellä oli avoimia kaivoja ja puuttuvia viemärinkansia. Kiellot eivät kuitenkaan
tehonneet, vaan jännitys kiehtoi nuorisoa enemmän.
1990-luvulla heräsi ajatus, että luolaa voisi hyödyntää
matkailussa etenkin kun kuihtuvalle maaseudulle etsittiin yritystoiminnan
mahdollisuuksia. POMO-hankkeen turvin luolaan vedettiin sähkö ja sen läheisyyteen
tehtiin korsusauna, oikeaoppisesti sodanaikaisia puukorsuja jäljitellen. Sille
kävi valitettavasti niin kuin sodanaikaisille puukorsuille. Se homehtui pahoin
ja lopulta palokuntanuoret kävivät polttamassa sen. Saunassa ehdittiin kyllä kylpeä
ja korsussa jopa yöpyä, sillä elämysmatkailuyritys Salpasafarit käytti sitä
varsin vilkkaasti.
Luola oli ja pysyi. Siellä järjestettiin juhlia
ruokailuineen, oli syntymäpäiviä, häitä ja konserttejakin, firmojen juhlia ja
tyky-tilaisuuksia. Luolan käyttöön oli alkujaan puolustusvoimilta suullinen
lupa, johon liittyi ohjeistus, että sitä saattoi käyttää omalla vastuulla. Jos
sinne vei kävijöitä, vastuu oli viejän. Tärkeä ohje turvallisuuden kannalta oli,
että aina keväisin luolan katto piti rusnata eli hakata läpi rautatangoilla,
jolloin mahdollinen irtokivi putoaisi pois. Rusnaus oli hyvä tehdä muulloinkin,
varsinkin isompien ryhmien käyttäessä luolaa.
Turvallisuus ennen
kaikkea
Vastuu rakenteiden turvallisuudesta on noussut vakavasti
esille, nyt kun laitteita siirretään maanomistajien vastuulle. Jos jotakin
sattuisi, koko paikan maine olisi mennyttä ja käsissä olisi isot korvaukset.
Silloin kun laitteet olivat puolustusvoimain hallussa, luolan päällä olevan
aukon ympärille tehtiin piikkilanka-aita, etteivät lehmät sinne putoaisi. Kun
Senaatti sai Salpalinjan hoitoonsa, tehtiin sen ympärille puiset kaiteet ja
kaide kalliojyrkänteen reunalle. Ulkopuolista turvallisuutta parannettiin,
mutta ei sisältä, missä pelottava vaara oli olemassa.
Kun Lusikkovuorella ryhdyttiin uuden hankkeen puitteissa miettimään
katon betonointia, jotta vältyttäisiin hankalalta rusnaukselta, käännyin luolan
omistajana pitämäni valtiovarainministeriön puoleen kysyäkseni, onko se
mahdollista. Koko Salpalinja oli valtiovarainministeriön taseissa yhden (1 )
euron arvoisena. Olisin voinut maksaa luolasta euron tai hieman enemmänkin,
jotta se olisi voitu tehdä turvalliseksi. Vastaus oli, ettei valtio voi myydä
omaisuuttaan ilman eduskunnan päätöstä.
Sain kehotuksen kääntyä Museoviraston puoleen, koska oli
herännyt ajatuksia linjan museointitarpeista. Paikalla kävi asiantuntijoita,
mutta sen selvempää vastausta tai lupaa ei tullut. Betonointi ei tuntunut tulevan
kyseeseen, esitettiin rautaverkkojen yms. rakenteiden asentamista. Kukaan ei
oikein tiennyt, saisiko sille tehdä mitään. Kutsumani YIT:n luolarakentamisen
ekspertti totesi betonoinnin olevan paras ratkaisu. Koko episodin tulos oli,
että luolan suuaukkoihin tehtiin vankat puiset ovet ja niihin vahvat lukot, jotka
on tähän mennessä murrettu monta kertaa.
Matkailun ja museoinnin
tavoitteet saattavat törmätä
Salpalinjalla nähdään olevan
matkailullista potentiaalia. Sillä on myös suuri historiallinen arvonsa. Sitä
jopa esitetään Unescon maailmanperintökohteeksi. On vaara, että matkailulliset
ja museaaliset tavoitteet joutuvat joissakin
kohteissa törmäyskurssille. Naapurissa Venäjällä on ryhdytty puuhaamaan sodan
vaurioittaman Mannerheim-linjan säilyttämistä. Saa nähdä, kumpi hanke etenee
nopeammin.
Senaatille Salpalinjan laitteet ovat
huonosti toimenkuvaan sopivia kohteita, niiden ylläpidosta aiheutuu kuluja ja
niitä on vaikea saada tuottamaan. On nähty, että laitteet on viisainta
luovuttaa maanomistajille, jospa he ryhtyisivät niitä hyödyntämään. Näin
ylläpito siirtyisi myös heille. Valtiovarainministeriö on todennut rakenteiden luovuttamisen antavan maanomistajille päätäntävallan kohteista
sekä yhtäläiset mahdollisuudet kohteiden kehittämiseen muun muassa matkailu- ja
virkistyskäytön näkökulmista.
Se on kuitenkin osatotuus, sillä täysin vapaasti eivät maanomistajat
kuitenkaan voi toimia omistuksensa kanssa, ainakaan ns. huippukohteiksi
luokiteltujen alueiden kohdalla, joita on eniten juuri Suomenlahden ja
Kivijärven välillä. Entisten puolustuksellisten rajoitteiden sijaan kohteille
on tulossa toisenlaisia rajoitteita. Ns. huippukohteiden korsut ja luolat
voidaan katsoa kiinteiksi muinaisjäännöksiksi verrattavaksi kansallisomaisuudeksi,
jolla on korvaamaton kulttuuriarvo ja joka tulee säilyttää tuleville
sukupolville. Kiinteät muinaisjäännökset
ovat rauhoitettuja ilman erillistä päätöstä.
Kiinteän muinaisjäännöksen ja siihen kuuluvan
suoja-alueen määräämistä sekä kajoamislupaa koskevat asiat siirrettäisiin
Museovirastolle. Asioiden keskittämisellä Museovirastoon pyritään
yksinkertaistamaan ja tehostamaan päätös- ja lupa-asioiden käsittelyä sekä vahvistamaan
tarvittavaa asiantuntemusta. Kansalaisten näkökulmasta asiointi yksinkertaistuu
ja helpottuu, kun tehtävät keskitetään yhdelle viranomaiselle. Hyvä on, että
byrokratiaa vähennetään, mutta Museoviraston vastuu ja määräysvalta kasvaa.
Museoviraston täytyy saada huomattavasti lisää resursseja, että se pystyy
toimimaan niin, että Salpalinjasta todella saadaan korkeatasoinen nähtävyys ja
kiinnostava käyntikohde. Pelkillä määräyksillä ja rajoituksilla se ei onnistu.
Kansallisomaisuudeksi verrattavan kohteen ylläpitoa
ja hoitoa ei voida omistusoikeudella jättää yksittäisten maanomistajien joukon tehtäväksi.
Se tietää pahimmassa tapauksessa, että entistä enemmän lukkoja ja kieltoja
ilmestyy korsujen ja luolien oville. Linjan kehittäminen nähtävyytenä ja
matkailukohteena vaatii laajaa yhteistoimintaa, jossa ovat mukana maanomistajat
Museoviraston, alueellisen hallinnon, elinkeinoelämän ja järjestöjen edustajien
kanssa. Jonkun on otettava pallo ja ryhdyttävä viemään asiaa eteenpäin.
Ympäristön hoitaminen tärkeää
Maanomistajia ei yleensäkään ole kuultu Salpalinjan
käyttöä pohdittaessa. Eipä heitä kuultu silloinkaan, kun linjan rakentajat
ilmestyivät heidän mailleen ja ryhtyivät kaatamaan puita ja pystyttämään
korsuja. Silloin oli isänmaan tulevaisuudesta kyse, nyt sentään vähemmästä.
Suurinta huolta Salpalinjan tulevaisuudesta ja mahdollisuuksista toimia siellä
ovat kantaneet retkeilijät ja erilaiset yrittäjät ja tahot, jotka ovat omassa
toiminnassaan halunneet linjaa hyödyntää. En tiedä helpottaako tämä ns.
omistuksen anto heidän asemaansa, saattaa käydä päinvastoin. Tärkeää olisi,
että toiminta linjalla olisi pääosin ohjattua ja hyödyttäisi maaseutualueita ja
antaisi yrittämisen mahdollisuuksia.
Museovirasto suosittelee, että Salpalinjan merkittävimpiin kohteisiin
kuuluvien linnoituslaitteiden ympäristössä tehtäisiin metsätalouden
toimenpiteitä saman ohjeistuksen mukaan kuin muinaisjäännöskohteissa. Maanomistajia
saattaa huolestuttaa näiden huippukohteiden osalta se, kuinka laajoja alueita rajoitukset
tulevat koskemaan. On hyvä, että kohteen ympäristöä hoidetaan, sillä matkailu
ja retkeily kuluttavat ympäristöä. Ympäristön hoitaminen ja hoidon
kustannuksista vastaaminen täytyy ratkaista myös käytön osalta. Ikäviä ovat
käyttäjien jättämät roskat, tupakantumpit ja holtiton nuotioiden polttaminen. Jälkien
korjaaminen on nykyään useimmiten jäänyt maanomistajille.
On valitettavaa jos Salpalinjan
kaltaista kansallista muistomerkkiä ei saada esiteltävään kuntoon ja käyttöön.
Salpalinjalla on vertailukohteita muiden sotahistoriallisten kohteiden rinnalla
koko maailmassa. Valtiovalta ei voi vetäytyä tyystin sen hoidosta ja
kunnostamisesta, mutta vastuu ei voi yksin olla maanomistajillakaan. Heidät
pitää saada mukaan yhteistyöhön muiden toimijoiden rinnalle, ei vastuulla
pelottelemalla ja syyllistävällä määräilyllä, vaan innostamalla näkemään
Salpalinjan arvo ja merkitys ja miten sitä voidaan hyödyntää historiallisen
tietämyksen levittämisessä ja elämysten lähteenä niin rakennettujen kohteiden
kuin niiden ympärillä olevan luonnon osalta.
HILKKA SUOANTTILA
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti