Tähystyskupu Salpa-asemassa

Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Kuinka salata Salpalinja –kirja avaa mahdottomuutta

Suomen Ilmavoimamuseon (ent. Keski-Suomen Ilmailumuseo) amanuenssina Tikkakoskella työskentelevä filosofian maisteri Mikko Kylmälä julkaisi viikonvaihteessa kirjan Kuinka salata Salpalinja. Kirjaidea juontaa juurensa aikaan, jolloin nuori mies toimi opiskelujensa lomassa kesäoppaana Salpalinja-museolla Miehikkälässä vuosina 2011-14. Salpalinja-museon julkaisuna tehdyn kirjan aihe on kiehtova.

Mikko Kylmälä, kuva TA

Valitettavasti ”vanhan” miehen on heti alkuun moitittava kirjan sinänsä hyvää taittoa. Kirjan leipäteksti on painettu niin pienellä kirjasimella (fontilla), että vakuutuskirjan vakuutusehtojen teksti on suorastaan lukemaan houkuttelevaa!

Myönnän, olen itsekin ollut mukana Miehikkälän sotaveteraanien historiikkiprojektissa parisen vuotta sitten, jossa kirjasin oli samankokoinen; luettavuutta kevensi sentään sivun jakaminen kahteen palstaan. Sivun levyinen pieni präntti etenkin pitkissä kappaleissa teki lukemisesta nyt työlään, ainakin minulle. Vika on silmissäni. Mutta tolkun silti luettavasta tekstistä sain.

Mutta itse kirjan sisältöön minulla ei ole kuin hyvää sanottavana. Kirjan tekijä on ollut pitkälti kesätyöpaikkansa aineiston vanki. Miehikkälä ja Virolahti ovat asiakeskiössä. Sitä tekijä perustelee käytettävissä olleella aikalaisaineistolla, tallennetuilla linnoittajien haastatteluilla. Mutta kyllä viiteluettelo kertoo kirjojakin luetun ja kansallisarkistossa ahkerasti istutun.

Niin kuin kirjoittajakin sanoo, Salpalinjan täydellinen salaaminen valtavana rakennushankkeena on käytännössä täysin mahdoton tehtävä. Mutta erinäisin keinoin ulosnäkyvyyttä ja tiedon levittämistä voitiin varsin tehokkaastikin vähentää.

Päällimmäinen ihmetyksen aihe on sanomalehdistön pitäminen lähes täydellisesti kurissa. Sota-ajan lehdistä on ollut turha Salpalinjasta juttuja etsiä. Valokuvauskielto on ollut myös tehokas.

Talvisodan tuoreus iskosti linnoittajiin automaattisesti ajatuksen, että aseiden sijaan nyt turvataan Suomen itsenäisyyttä lapioin ja rautakangin. Se mitä niillä tehdään ja saadaan aikaan on verrattavissa taistelusuunnitelmiin; niistä ei lörpötellä. Kirjan mukaan tästä ei linnoitusjohdon paljonkaan tarvinnut työntekijöitä valistaa.

Oma ongelmansa oli kotimainen ja ulkomainen, tässä tapauksessa Neuvostoliiton vakoilu. Kotikommunistit olivat aktiivisia ja heitä ihannenaapuri käyttikin hyödykseen. Jos kohta Neuvostoliiton suuri diplomaattikuntakin piti huolen linnoitustyömaan tiedustelusta.

Vakoilun estämiseen tähtäävä valvonta olikin kenties linnoituksen salaamisessa vaikein ja työläin tehtävä. Muun muassa poliittisesti epäilyttävistä työntekijöistä ryhdyttiin, tosin vasta 1941 puolella, pitämään ns. mustaa listaa.

Mikko Kylmälän mukaan Neuvostoliitto piti Suomen itärajan linnoitustyömaata erittäin korkealla vakoilutoimintojensa kärkilistalla.  Siitä osoituksena olivat välirauhan aikana tapahtuneet ilmatilaloukkaukset, joita oli 85 kappaletta. Voi vaan kuvitella, että ne ovat ajoittuneet hyviin ilmakuvauskeleihin.

Kirjassa tuodaan esiin esimerkein tapauksia kiinnijääneistä vakoilijoista ja heidän ajoittain kehnostakin ammattitaidosta. Tarinat elävöittävät kirjan sisältöä.

Kuinka salata Salpalinja –kirja antaa alkupuolellaan hyvän kokonaiskuvan Salpalinjasta rakentamishankkeena. Siltä osin se asiaan vihkiytymättömälle antaa perustiedot punnita Salpalinjan salaamisen vaikeutta ja tärkeyttä.

Ihailen Mikko Kylmälän kirjan lopussa tekemiä johtopäätöksiä niin salaamisen vaikutuksista kuin Salpalinjan merkityksestä Suomelle.



Se mitä jäin enemmän kaipaamaan oli yksityiskohtaisemmat tiedot rakentamisaikaisesta kohteiden suojauksesta esimerkiksi ilmatiedustelua vastaan. Kirjassa kylläkin muistitietona kerrotaan suurin piirtein yhdellä virkkeellä, että Miehikkälässä naiset raahasivat puiden latvuksia peittämään vastakaivettua maata kaivantojen reunoilla.

Maastouttamisesta, laitteiden maastoon sijoittamisesta, ja naamiointiratkaisuista odotin tietoja enemmän. Niiden hankkiminen olisi vaatinut varmaan perehtymistä suunnittelu- ja rakentamisohjeisiin tietomäärään nähden kohtuuttoman paljon.

Siitä huolimatta, että linnoitus oli ilmakuvista paikannettu, mahdollisessa akuutissa taistelutilanteessa savun ja pölyn keskellä maalien löytäminen sen ajan paikannuslaittein olisi ollut  viholliselle puolustajan luovien naamiointiratkaisujen myötä entistä vaikeampaa. Ne salaamisella voitetut sekunnit, jotka vihollinen olisi käyttänyt etsiäkseen maaliaan, olisivat olleet puolustajalle hengen arvoisia ehtimällä ensin. Mutta jossainhan kirjan aiheen rajauksenkin on oltava.

Kuinka salata Salpalinja on erittäin tervetullut näkökulma Salpalinja-kirjallisuuteen. Se avaa ajattelua asiakokonaisuuteen, joka helposti opastuksissa tai Salpalinja-esityksissä jää rakenteiden teknisten yksityiskohtien ja numeroitten varjoon. Onnittelut Mikolle kirjasta ja tunnustus Salpalinja-museolle kirjan omaehtoisesta ja suurella innolla toteutetusta julkaisemisesta!

Suosittelen tilaamaan: salpamuseo@miehikkala.fi
lisätietoja: http://salpakeskus.fi/fi/kuinka-salata-salpalinja-kirjan-julkistamistilaisuus-salpalinja-museolla-su-2442016

Tässä linkki Otto Auran kirja-arvosteluun ko kirjasta: http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=3971    
lisätty 12.9.2016

TERHO AHONEN
 





sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Harparskog-linja heräämässä tutustumiskohteeksi

Talvisodan rauhanehdoissa Hanko ja sen ympäristö jouduttiin vuokraamaan Neuvostoliitolle. Yhtenäisen puolustuslinjan,  Harparskog-linjan, rakentaminen Hankoniemen poikki käskettiin samalla käskyllä kuin Salpalinjan rakentaminen. Työt alkoivat samaan aikaan Salpalinjan kanssa kevätkesästä 1940 ja niitä jatkettiin läpi välirauhan.

Harparskog-nimen linja sai kylästä, jonka kautta linnoitusketju kulkee. Linjan pituus Hankoniemellä rannasta rantaan on linnuntietä hieman yli viisi kilometriä. Linnoitteita on sen lisäksi niemen molemmin puolin saarissa varsin laajalla alueella, yhteensä noin 40 kilometrin matkalla.

Kiireellisimpänä pidettiin varsinaisen niemimaan linnoittamista. Kun valmiita tai lähes valmiita linnoituslaitteita, teräsbetonikorsuja Hankoniemellä on 20 kappaletta (laskutavasta riippuen luku voi olla myös muutaman enemmän), on niitä saarissa 26 kappaletta. Keskeneräisiä linnoituslaitteita H-linjalla on kaikkiaan noin 140 kappaletta. 

Kivistä tehtyä panssariestettä, 2-3 –rivistä, on Hankoniemellä yhdeksän kilometriä. Se on yhtenäinen aseman edessä.

Minulla oli eilen (16.4.2016) tilaisuus tutustua Harparskog-linjaan koko sen matkalla mantereen osalla. Kävimme 20 korsukohteella, sisällä tai päällä, joista parikolme oli keskeneräistä. Lisäksi kolmesta laitteesta ajoimme ohi, joista kahteen saimme katsekontaktin auton ikkunasta.

Maastoltaan linja on kaksijakoinen. Kun linjan itäosa on suhteellisen tasaista kangasmaastoa, on länsiosa kumpuilevaa kalliota. Esimerkiksi kiviesteen rakentamisessa tämä merkitsi kivien kuljettamista lännestä itään. Vastaavasti korsujen rakentaminen oli itäpäässä enimmäkseen maavaraista rakentamista ja lännessä louhintaperusteista. Sama koskee tietysti taistelu- ja yhteyshautoja.

Linnoituslaitteet ovat Hankoniemellä yleistäen aivan samanlaisia kuin Salpalinjalla. Kiviesteessä en tosin nähnyt nelirivistä estettä. Ja kallio, josta kivet oli louhittu, näytti olleen huomattavasti rikkonaisempaa kuin Salpalinjalla; näin myös kivien muodon osalta toleranssi on ollut pakosta väljempi.

Jos teräsbetonikorsujen rakenteista huomionarvoisia eroja haluaa hakea, niin tähystyskupuja vaikutti olleen majoituskorsuissa selvästi enemmän kuin Salpalinjalla. Vastaavasti ainakaan kahdessa konekiväärikorsussa ei ollut tähystyskupuja lainkaan. Ja monen kk-korsun ampuma-aukon vierestä puuttui tähystysrako. Myös sisäänkäyntejä oli kangasmaalla jouduttu suojaamaan erillisin betonimuurein.

Korsujen tähystyskupujen naamiointi on Hankoniemellä jätetty joko maalin ja tai melko korkeiden rautatappien varaan viriteltäviin naamioverkkoratkaisuihin. Salpalinjan tähystyskupujen muotoja on häivytetty selvästi enemmän erilaisin kivirakennelmin.

Kimmo Nummelan ansiokkaalta http://www.hangonrintama.fi/ -sivustolta on luettavissa, että Harparskog-linja oli puolustusvoimien käytössä aina 1980-luvun lopulle saakka, jolloin aseet vasta poistettiin korsuista. Aseet linjasta oli kertaalleen poistettu jo sodan jälkeen, mutta ne oli asennettu takaisin 1960-luvulla kylmän sodan viileinä vuosina.

Ja tässä tulee tarkennusta edelliseen kappaleeseen, lisätty 26.4.2016: http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/47785/Puolustusvoimat+aseisti+++Hangon+rintaman+uudelleen

Edellisestä johtuen sisätiloiltaan Harparskogin teräsbetonikorsut ovat paremmassa ja kalustukseltaan monipuolisemmassa kunnossa kuin vastaavat Salpalinjalla. Tosin kun sisällä on esimerkiksi erilaista puutavaraa lahoamassa enemmän, on myös sotkuakin enemmän.

Teräsbetonikorsujen ampuma-aukkojen suojauksessa pitemmälle jatkunut käyttöikä näkyy erilaisina toimivilta vaikuttavina metalliluukkuviritelminä. Ja pistipä korsunkoluajan silmään myös se, että savuhormeissa oli metallihatut, jotka oli munalukolla lukittu paikoilleen. Näin eivät hormit täyty ilkivaltaroinasta.



Myöhempään jatkuneesta käyttövalmiudesta johtuu myös se, että korsuihin tutustumista haittaa piikkilangan runsas määrä Salpalinjaan verrattuna. Jalkoihin on syytä maastossa katsoa ahkerasti.
Ja niin kuin Salpalinjassa, estää korsuihin noussut vesi muutamassa tapauksessa sisäänmenon.

Kaiken kaikkiaan Salpalinjan rakenteet tuntevalle käynti Harparskog-linjassa oli avartava ja uskoa vahvistava elämys. Meidän pikkuryhmämme käytössä oli ainoa linnoituksen esittelyyn käytettävissä oleva paikallinen opas, Jani Patjas Tammisaaresta. Korsujen sijainnista käytettävissä oleva karttakopio on sen verran epätarkka, että ilman opasta kohteiden löytäminen olisi vienyt tuntitolkulla enemmän aikaa.

Ja niin kuin tuosta edellisestä kappaleesta välillisesti selviää, Harparskog-linja on saanut nukkua ruususen unta matkailun häiritsemättä. Nyt kun puolustusvoimat on jo vuosia ollut pois kuviosta ja kun linjan maa-alueet ja oppaan mukaan myös linnoituslaitteet omistaa yksi ainoa omistaja, Fiskars Oy, voisi esittelykierrosten tuottaminen laajemminkin olla mahdollista. Ja sitä toimintaa alueen ainoa opas kertoi valmistelevansa. Sille toivomme menestystä.

Toistaiseksi ryhmiä Hankoniemen linnoitukseen on tutustunut vain pari per vuosi. Eikä Patjaksen arvion mukaan yksittäisiä kulkijoitakaan ole ollut kuin korkeintaan kymmeniä vuosittain.

Tässä linkki edellisen Hankoniemen käynnin kirvoittamaan blogiini:  http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2013/08/harparskog-linja.html

TERHO AHONEN





perjantai 15. huhtikuuta 2016

Pientä epätarkkuutta elämyksen varjolla

Ilta-Sanomien verkkojulkaisussa eilen illalla  (14.4.2016) ja viime yönä videoreportteri Lauri Silvander välitti ansiokkaasti tunnelmia Luumäen Kinnarilta konekivääri- ja 20 miehen majoituskorsusta numero 307. Juttukokonaisuus oli harvinaista julkisuutta sekä myynnissä olevalle ”korsutontille” että myös Salpalinjalle. Myöhäisillalla katsoin, että juttua seurasi verkossa parhaimmillaan noin 20 000 henkeä. Se on paljon.

Hattua täytyy nostaa toimittaja Lauri Silvanderin ahkeruudelle, sinnikkyydelle ja vilpittömälle halulle tuoda esiin eksoottista myyntikohdetta sekä tuottaa tietoa Salpalinjasta myös laajemminkin. Hän kertoi myös sen, että Salpalinjaan parhaiten voi ja kannattaa tutustua Salpalinjan esittelyyn koulutettujen oppaiden avulla. Mainitsi hän senkin, että esimerkiksi Salpavaellus viikko jälkeen juhannuksen on tarkoitukseen sopiva alusta. Tuo kaikki oli asiallista tietoa. Hyvä!

Tämän kaltainen julkisuus palvelee aivan varmasti kaikkia Salpalinja-toimijoita asian esillenostamisessa. Sitä lisää. Totinen totuus on, että Salpalinjasta tiedetään vielä hyvin vähän, ihan liian vähän. Sotiemme veteraanien ja heidän ikäluokkiensa ihmisten huikeana maanpuolustustahdon näyttönä Salpalinjaa kelpaa kyllä ja pitääkin esitelllä nykypolville. Tässä mielessä kaikki julkisuus Salpalinjalle on hyvää julkisuutta. Turhan tiukkapipoinen ei kannata olla, vaikka siltä kenties nyt näytän.

Salpalinja on historiakohde. Siihen ihmisten perehdyttäminen luetaan toimintana lähinnä matkailuun. Historian ja matkailun yhdistäminen palvelee tuotteena molempia. Salpalinjaa Suomen itsenäisyyteen ja nykyiseen hyvinvointiimme osaltaan vaikuttaneena suururakkana ei kuitenkaan minun mielestäni pitäisi vesittää tahallisella epätarkalla historiakerronnalla. Siihen Ilta-Sanomien juttukokonaisuus todennäköisesti tahtomattaan ja tahattomasti joutui pienessä määrin osalliseksi.

Jutun peruslähteenä pitkin iltaa, yötä ja vielä aikaisin tänä aamuna suositeltiin juttukokonaisuuden pohjaksi eilen tehtyä korsukohteen esittelyvideota, jossa toimittaja Silvander haastattelee korsutontin omistajaa Petri Parkkoa.

Parkon opastus on sujuvaa, elävää ja värikästä, mutta onko paikoin liiankin värikästä. Minun korvaani osui aika monta sellaista ”faktaa”, josta en ole koskaan ennen kuullut! No se ei minun tietämykseni tuntien sinänsä ole ihme. Mutta miettikääpä itse seuraavia oppaan kertomia tietoja.

Tämän ensimmäisen lähteenä hän tosin mainitsi, että tarina kertoo:

Opas kertoi Salpalinjan rakentajista kaivon kaivajien olleen parhaiten palkattu ammattikunta. Kontrahtiin kuului myös allekirjoittaa sitoumus, että jos kesken kaivutyön kaivorakennelma sortuu, niin kaivaja voidaan haudata suoraan kaivoon ja korsuun saadaan kaivaa uusi kaivo viereen!

Sitten muihin uusiin tietoihin. Salpalinjan teräsbetronikorsut oli varustettu siten, että niissä pystyi oleskelemaan ilman ulkopuolista huoltoa vähintään yhden kuukauden!

Teräsbetonikorsujen sisään rakennettiin yksi pehmeä seinä. Se tehtiin majoitustilojen sisäkattoon puusta. Sen tehtävänä on imeä korsun sisällä tapahtuneet aseiden vahingonlaukaukset, jotta ne eivät kimpoile vaarallisesti pitkin korsua!

Konekiväärikorsun ampuma-aukon yläpuolella oleva ennalta paikannettujen maalipisteiden sokkoammuntaan tarkoitettu maastokaari on Parkon esittelemissä korsuissa viritetty jopa niin pitkälle, että niissä on otettu huomioon myös tuulen vaikutus luodin lentorataan!

Korsun ilmastointilaitetta opas perusteli videolla sillä, että korsuaseet olivat mustaruutikäyttöisiä ja ruutikaasut piti siksi saada tuuletettua ulos!  Tässä täytyy tämän kirjoittajan hieman ihmetellä Salpalinjan asetekniikan myöhäisherännäisyyttä, kun muualla maailmassa mustasta ruudista luovuttiin jo 1800-luvulla!

Ja lopuksi vielä yksi uusi nimike, joka voi nimenä olla tottakin, jonka opas videolla toi esiin. Se on vasikkaluukku! Kyseinen luukku löytyy korsusta koputtelemalla. Se paikka, jota korsussa vasikkaluukkuna esiteltiin, on minulle opetettu varauloskäytävänä! Aina oppii uutta ja kuten sanottu vasikkaluukulle löytyy varmasti uskottava selitys.

Vielä hieman tarkennusta maavaraisen teräsbetonikorsun betoniseinän vahvuuksiin, jotka jutussa yleistettiin kaikki 2,5 metrin paksuisiksi. Korsun katto on 2.1 m teräsbetonia, vihollisen puolen seinä 2,3 metriä paksu, ampuma-aukon seinä (sivuseinä) 1,9 metriä ja takaseinä 1,4 metriä teräsbetonia. Suuruusluokkatasolla virhe ei ole suuren suuri, mutta aika monta säkkiä sementtiä korsua kohti olisi tarvittu enemmän.

No, nuo minulle uutena Salpalinja-tietoutena esiin tulleet muutamat yksityiskohdat kertovat, että tutkimista ja uutta asiaa Salpalinjassa löytyy varmasti vielä paljon muutakin. Kehotan kuitenkin tämän lukijoita lähdekritiikkiin ja miettimään edellämainittujen ”faktaesimerkkien”  pohjalta, saako matkailuelämysten varjolla Salpalinjasta tehdä tosiasioita hämmentävän ja epäuskottavan muumimaan? Vai pitäisikö opastuksessa kenties tutkimaton ja jopa perätön tieto tuoda esiin aina selkeästi ”tarina kertoo” –tietona. Senhän me kaikki tiedämme, että tositarinat ovat opastuksen suola! 

Joka tapauksessa suurkiitos Parkon Petrille, hän on tehnyt ison työn Salpalinjan tunnetuksi tekemisessä matkailuyrittäjänä. Meistä jokainen taaplaa tyylillään. Niin minäkin!

TERHO AHONEN




sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Mielenkiinto Salpalinjaan kasvanut


Vähän yli kuusi vuotta sitten kirjoitin ensimmäisen Salpalinjaan liittyvän Salpalinja salat –blogikirjoituksen. Sen tein sokkona ”bittiavaruuteen” tietämättä, löytääkö juttu yhtään  lukijaa. No nyt tiedän, ettei kovin monta vielä silloin löytänyt. Tuohon aikaan facebookissa oli vain yksi Salpalinja-ryhmä (Suomen Salpa, nyt 325 jäsentä), sekin sillä kertaa hieman heikossa hapessa.

Ilmeisen hyvään aikaan onnistuin kuitenkin virittelemään Salpalinja-toimeliaisuutta niin blogin kuin facebookin Salpavaeltajat-ryhmän perustamisella (nyt 375 jäsentä, varmaan paljon samoja kuin Suomen Salvassa), sillä molemmat elävät vielä ja pitävät keskustelua yllä. Uskallan jopa väittää, että esimerkiksi em. fb-ryhmät ovat saaneet viime vuosien varrella paljon uusia jäseniä, vaikkeivät määrinä suuria olekaan.

On syytä muistaa, että Salpalinjasta puhuttaessa asiasektori  on hyvin, hyvin kapea. Valtavia ihmismassoja tällainen harrastus ja aihe ei kerää; muoti-ilmiöt ovat erikseen.

Joka tapauksessa omana käsityksenäni rohkenen todeta, että monesta eri syystä, kiinnostus Salpalinjaa kohtaan on viime vuosina selvästi lisääntynyt. Linnoitus on saanut uusia harrastajia, uusia sanansaattajia.

On mahdoton sanoa, näkyykö se esimerkiksi matkailijoina Salpalinja-kohteilla. Ne ovat ainakin säilyttäneet tasonsa. Sehän tarkoittaa sitä, että mm. museot ovat saaneet uusia kävijöitä ainakin saman verran kuin ”kävijäpoistuma” olisi muuten lukuja alentanut.

Salpavaellus on joka tapauksessa kasvanut hyvää vauhtia. Se kasvu on kulkenut tämän blogin ja facebook-toimeliaisuuden rinnalla. Syitä on myös onnistuneessa suojelijarekrytoinnissa. Niin tai näin, eteenpäin on menty.

Viimeinen vuosi on tämän blogin kirjoittamisen osalta ollut minulle sen seitsemän muun tulessa olevan raudan takia vaikeaa. Ja on tunnustettava, että iän myötä askelkin tuppaa lyhenemään; ihminen ehtii entistä vähemmän. Onneksi jotain on saatu julkaistuksi, kiitos vierailevien tähtien ja erityisesti Osmo Kimmon!

Vuoteen en ole käynyt katsomassa Google Analyticsin kävijätietoja. Nyt kävin, kiva yllätys, vuoden aikana blogissa piipahtaneiden eri kävijöiden määrä  kasvoi reilulla 10 000:lla nousten tämän blogihistorian kokonaislukuun noin 44 000 kävijään. Pitää muistaa se, että tilastokävijöistä korkeintaan noin puolet jää enemmän ja vähemmän koukkuun Salpalinjan saloihin. Osa seuraa juttuja kenties kuukausittain, osa harvemmin.

Totta kai lukijat pysyisivät paremmin ruodussa, jos pystyisin tiiviimmissä tahdissa tuottamaan relevanttia tavaraa. Ei silti, en estä lukemasta vanhoja juttuja uudelleen. Tämä on tämän blogin 316. kirjoitus!

Salpalinjaan liittyvän ja sitä sivuavan tietouden ulottaminen vaikkapa tuollaisen 20 000 eri ihmisen tajuntaan viimeisen kuuden vuoden aikana on joka tapauksessa paljon enemmän kuin ei mitään. Onhan se kuitenkin kaikki päälle sen, mitä historiakirjoista luetaan.

Blogi on luonteeltaan epätieteellistä. Juttuja harvemmin sidotaan tiukkaan lähdeaineistoon. Blogi on kevyenläntä lukemisto, jota on pikku pala kerrallaan helppo lukaista vaikkapa kahvikupin äärellä. Vaikka blogissa julkaistuilla kaikilla jutuilla ei ole taustalla tieteellistä näyttöä, ovat tarinat ja tiedot siitä huolimatta totta, niin totta kuin eri tiedonmuruista on irti saatu. Miksi ei olisi? Näkökulma- ja lisätietona blogijutut saattavat antaa ”kuivalle historialle” lihaa luiden ympärille. Uskoo ken uskoo ja tahtoo. Voihan joskus letkeällä tekstillä olla arvonsa vaikka vain ajanvietteenä.

Sekin on oma lukunsa, mikä on tieteelliseksi todisteeksi kelpaava lähdeviite. Asiakirjat sitä ovat, totta kai. Kun niitä ei ole, lähdeviitteinä näkee mainitun henkilöhaastatteluja, siis ihmisten muistinvaraista puhetta, vaikkakin omalla tavallaan seulottuja ja ristiintarkistettuja. Vähintään tähän jälkimmäiseen kastiin lasken kyllä kaiken tämän blogin asiatietouden kuuluvan. Jos joku asia ei sattuisi olemaan aivan saletti totuus, on se ainakin sinnepäin. Se ero blogin ja tiukan historian välillä varmasti myös on.

Omaa egoani tämän blogin osalta on hivellyt aina silloin tällöin kohdalle osunut mairitteleva lukijapalaute. Kiitos siitä, kukapa ei kehuista tykkäisi. Kielteistä palautetta on tullut hämmästyttävän vähän. Ilmeisesti sitä mielessään hautoneet ovat päätyneet siihen, ettei maksa vaivaa. Ja aina voi jutun jättää lukematta.

Pari mieluisaa elettä on tässä hiljattain taas kannustanut jatkamaan tämän sortin vapaaehtoista maanpuolustustyötä. Arvostamani ja lajissaan iso piirilehti, Helsingin Reservin Sanomat, on pyytänyt lupaa julkaista aika ajoin verkkolehdessään valintansa mukaan blogejani. Se on hieno juttu ja voisi teoriassa kasvattaa blogin tavoitettavuutta. Ilomielin suostuin. Kenties seuraavassa numerossa nähdään ensimmäinen blogi.

Toinen rintaani röyhistänyt tuuppaus sattui ihan äskettäin, kun Maasotakoulun eräs varsin korkea upseeri kertoi lukeneensa viime aikoina blogejani. Onhan se jo reservi-iän ylittäneelle vanhalle reserviupseerille mukava tunnustus, että ammattiupseereitakin (ainakin yhtä) ajatelmani Salpalinjasta kiinnostavat.

Ei auta kuin yrittää tuottaa uutta lukemista edelleen lupaamassani, mihinkään sitoutumattomassa 1-2 viikon välein ilmestyvässä tahdissa.

TERHO AHONEN