Laitanpa tässä näkyviin, mitä ”posmitin” Reserviupseerikoulun oppilaille viiden minuutin yleiskatsauksena Salpalinjasta tässä marraskuun parin viimeisen viikon aikana. Kerroin tämän kohdeoppaana 49 kertaa Harjun oppimiskeskuksen kulttuurimaisemassa.
"Hyvät naiset ja herrat!
Talvisodassa Suomi menetti Karjalan kannaksen, Laatokan Karjalan ja Vanhan Sallan. Hankoniemi jouduttiin vuokraamaan 30 vuodeksi Neuvostoliitolle laivastotukikohdaksi.
Uuden sodan vaara oli ilmeinen. Länsivaltojen pelossa Stalin taipui rauhaan, vaikka sen sotilaallinen ote oli vielä vahva. Oli selvää, että ennemmin tai myöhemmin NL jatkaisi kesken jäänyttä tavoitettaan vallata Suomi ja muuttaa sen yhteiskuntajärjestelmä mieleisekseen, liittää Suomi yhdeksi neuvostotasavallaksi suuren ja mahtavaan Neuvostoliittoon.
Tämä ymmärrettiin Suomen sotilas- ja valtiojohdossa. Niinpä ylipäällikkö Mannerheim teki nopeasti päätöksen uuden itärajan linnoittamisesta. Kokemukset talvisodan Mannerheim-linjasta olivat hyviä. Vahva linnoitus säästää ylivoimaista vihollista vastaan puolustajan verta ja sitkistää puolustusta.
Päämajan pioneeriosastossa työskennellyt kenraalimajuri E F Hanell, joka oli myös insinööri ja betoniasiantuntija sai tehtäväksi laatia itärajan linnoitussuunnitelman ja sen valmistuttua noin kahdessa kuukaudessa johtaa myös työt. Antaakseen Hanellille arvovaltaa Marski ylensi hänet kenraaliluutnantiksi, nosti pariksi kuukaudeksi yleisesikunnan päälliköksi ja piti hänet suoraan alaisuudessaan.
Hanellin suunnitelman mukaan Hankoniemen poikki piti rakentaa kestolinnoite (Harparskog-linja), Itäisen Suomenlahden saaret tuli linnoittaa Kotkasta Virolahdelle, Suomenlahdelta Luumäen Kivijärvelle piti rakentaa yhtenäinen kestolinnoitus. Kivijärveltä Saimaan kautta Pieliselle rakennettiin vesistöihin ja pääosin tykistön käyttöön nojaava linnoitus. Pieliseltä Sallaan käskettiin sulkea kenttälinnoitetuin tukikohdin tärkeimmät itä-länsi suuntaiset tiet, hyökkäysurat. Kenttälinnoitettuna suunnitelma ulottui Petsamoon, Jäämerelle saakka.
Työt alkoivat Virolahden Ravijoella, Harjussa ruotsalaisten vapaaehtoisten voimin 17.4.1940, itseasiassa lähes kuukausi aikaisemmin kuin suunnitelma tuli hyväksytyksi.
Nyt kun tänä päivänä ajatelellaan puolustusjärjestelyjä Virolahdella, on muistettava, että nykyistä Vaalimaa – Haminan valtatie 7:ää ei tuolloin ollut. Se rakennettiin vasta 1960-luvulla. Siihen saakka rannikon suunnassa ainoa todennäköinen moottoroidun armeijan hyökkäysura oli vanha Turku-Helsinki-Hamina-Viipuri rantatie, nykyinen museotie Virolahdella. Museotie sivuaa Harjua.
Tämä tosiasia selittää sen, miksi Ravijoen ja Harjun seutu on näin vahvasti linnoitettu.
Ventonvuori museotien eteläpuolella muodostaa luonnollisen esteen ja toisaalta tarjoaa puolustajalle hyviä tulenjohtomahdollisuuksia tykistön käytölle. Ventonvuori väkisinkin johdattaa vihollisen hyökkäyspainetta helpompi kulkuiseen maastoon ja se tarkoittaa Harjussa Ravijoen laaksoa, peltoaukeaa kohti pohjoisluodetta. Hyökkäyksen luonnollinen jatkosuunta ja aseman aiottu läpimurtokohta olisi Harjun ja Vahtivuoren välinen muutaman sadan metrin levyinen peltoaukea.
Rantamaantien puolustus keskellä kulttuurimaisemaa sisältää monipuolisen kokoelman Salpa-aseman tai kansankielellä Salpalinjan laitteita. Vahva tykistön käyttö, panssariesteet, kiviesteet ja luonnonesteet maastoa ja tulvitusta hyödyntäen, erityisesti konekivääritulen yhtenäinen sivustatuliverkko, lähisyvyys, reservien suoja- ja lepotilat ovat Harjussa nähtävissä.
Hyvät upseerioppilaat!
Salpa-asemassa ei koskaan taisteltu. Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin, kun sitä ei ole tarvittu. Käyntinne Salpa-asemassa on kunniaosoitus puoleltanne sankarivainajillemme, sotiemme veteraaneille ja linnoituksen rakentajille. Samalla kun ajattelette sitä, voitte miettiä voisiko jotain Salpa-aseman ideoista ja sen viisauksista jatkojalostettuina ja edelleen kehitettyinä ottaa käyttöön nykypäivän sodankäynnissä.”
Tässä RUK:n viiden päivän opastusurakassa oli mukana 20 vapaaehtoisopasta. Muutamat täydet viisi päivää, useimmat 3-4 päivänä. Erinomaista. Kiitos kaikille oppaille, jokainen kolmen tunnin rupeama oli tuiki tärkeä osa kokonaisonnistumista.
Koko ru-kurssin opastus onnistui siksi hyvin, että RUK "tilasi" alustavasti opastukset myös kahdelle seuraavalle kurssille. Salpavaellus-oppaista tulee väkisinkin taidoiltaan "ammattilaisia". Toistot takaavat sen. Ilolla oli todettava myös se, miten tunnollisesti ja asiallisesti upseerioppilaat oppaitamme kuuntelivat. Viesti Salpalinjasta menee eteenpäin!
Venäjän hyökkäys Ukrainaan 24.2.2022 toi esiin linnoittamisen välttämättömyyden myös nykysodissa. Suomessa linnoitettiin aikanaan ennakoivasti; linnoitteiden tuli olla käytettävissä jo ennen taisteluja. SALPALINJAN SALAT paljastaa tietoa Suomen itärajan Salpalinjasta enemmän kuin mikään muu blogi internetissä. Klikkaa sisällysluetteloa kuvan alla oikealla ja ala ahmia. Vuonna 2010 aloitettu kirjoitussarja on yhä ajankohtainen. Lue ja innostu! Terho Ahonen, Miehikkälä, terhoahonen2@gmail.com
Tähystyskupu Salpa-asemassa
perjantai 25. marraskuuta 2011
lauantai 19. marraskuuta 2011
Miehitys 1944 vanhoilla ukoilla!
Suomen ilmailuhistoriallisessa lehdessä 3/2011 on alan harrastajan Pentti Mannisen artikkeli Virolaiset ilmavoimissa kesällä 1944. Jutussa puhutaan pääasian ohessa suomalaisten suurista tappioista Karjalan kannaksen torjuntataisteluissa ja että harvenneiden rivien täydentämiseksi rintamalta vapautuneet vanhimmat ikäluokat kutsuttiin takaisin palvelukseen.
Tuossa ei vielä ole uutta, mutta jutun uutinen on tässä:
”Kotijoukkojen esikunta sai myös valmistautumiskäskyn kutsua Salpalinjan miehittämiseksi kaikki miehet asepalvelukseen aina ikäluokkaan 1888 asti.”
Tiedon Manniselle kertoi everstiluutnantti evp Jarmo Nieminen, joka on toiminut Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorialaitoksen johtajana. Tieto tarkoittaa, että Salpalinjan vanhimmat puolustajat olisivat olleet peräti 56-vuotiaita! Tänä päivänä ”viiskutoset” ovat lähes poikasia, mutta tuohon aikaan luonnehdinta ”vanhoista ukoista” ei ole kaukana! Sopii tietysti myös kysyä, minkähänlaista sotilaskoulutusta tuon ikäiset miehet olivat saaneet!
Sain asiasta tiedon eilen illalla Salpalinja-ystävältäni Juha Kilpeläiseltä Lahdesta, joka tänä viikonloppuna esittelee Hämeenlinnassa pienoismallitapahtumassa (Nordic Challenge II) Miehikkälän Salpalinja-museolla 12.5.2012 pidettävää Salpalinja Dioraamakilpailua. Juha puolestaan sai tiedon hänen viereisellä osastolla olevalta ilmailuhistorian harrastaja Pentti Manniselta, joka myös pitää ikäluokkatietoa uutena.
Joka tapauksessa tieto ikäluokista Salpalinjan miehittäjinä aina 1888 saakka, on minulle todella uutta.
Kotijoukkojen esikunnan valmistautumiskäsky kertoo kyllä Suomen puolustuksen tilanteen kriittisyydestä. Mutta, että noinkin vanhat miehet olisi kutsuttu aseisiin, yllättää.
Kun tuosta kertova asiakirja on löytynyt, voisi kuvitella löytyvän myös tietoja, miten pitkälle asiaa valmisteltiin ja missä vaiheessa. Miehityskysymystä on täytynyt ajatella viimeistään samaan aikaan, kun annettiin käsky Salpalinjan taistelukuntoon saattamisesta. Se tapahtui kesäkuun puolivälissä 1944.
Talin – Ihantalan taistelujen ja siellä mahdollisesti tapahtuneen läpimurron jälkeen ei olisi ollut kuin päivien kysymys, kun puna-armeija olisi ollut Salpa-aseman edessä. Siis ”pappa-armeijan” kokoamisella olisi ollut todella kiire.
Jonkin verran on keskusteltu siitä, millä joukoilla Suomen sodanjohto olisi kesän 1944 tilanteessa Salpa-aseman miehittänyt. Muistelen kuulleeni ajatuksia saksalaisjoukoista, mutta en pysty muistikuvaani tässä täsmentämään.
Itse olen omassa pienessä päässäni ajatellut ja joillekin kysyjille vastannutkin, että Salpalinjan miehitys olisi ollut kiinni sodanjohdon taidoista. Eli kuinka se olisi pystynyt jatkamaan hallittua vetäytymistä ja viivytystaistelua ja mistä se olisi pystynyt irroittamaan taistelukuntoisia reservejä linnoituksen miehittäjäksi?
Pystyäkseen tehokkaaseen taisteluun Salpalinjassa sen joukkojen olisi pitänyt päästä ja ehtiä valmistautumaan puolustukseen, muun muassa perehtymään linnoituslaitteiden käyttöön ja viimeistelemään keskeneräisiä rakenteita, asentamaan aseita jne. Siihenkin olisi tarvittu päiviä.
Talvisodan Mannerheim-linjan kokemusten perusteella Salpalinjaa varten perustettiin linnoituspataljoonia pitkin itärajaa perehdyttämään kenttäarmeija sen laitteiden käyttöön. He miehittävätkin linnoitusta jatkosodan alussa, kesä-heinäkuussa 1941. Sen jälkeen linnoituspataljoonat lähtivät kenttäarmeijan mukaan ja olivat kesällä 1944 täysin sitoutuneet torjuntataisteluihin muun muassa Kannaksella. Heistä ei olisi ollut juurikaan apua.
Eli kaiken kaikkiaan Salpalinjan miehitys 1944 on mielenkiintoinen kysymys. Toivon asiasta enemmän tietäviltä kommentointeja. Täydennän ja korjaan tämän jutun tietoja sitä mukaa kuin niitä tulee. Mutta lähdetään tällä liikkeelle.
Tuossa ei vielä ole uutta, mutta jutun uutinen on tässä:
”Kotijoukkojen esikunta sai myös valmistautumiskäskyn kutsua Salpalinjan miehittämiseksi kaikki miehet asepalvelukseen aina ikäluokkaan 1888 asti.”
Tiedon Manniselle kertoi everstiluutnantti evp Jarmo Nieminen, joka on toiminut Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorialaitoksen johtajana. Tieto tarkoittaa, että Salpalinjan vanhimmat puolustajat olisivat olleet peräti 56-vuotiaita! Tänä päivänä ”viiskutoset” ovat lähes poikasia, mutta tuohon aikaan luonnehdinta ”vanhoista ukoista” ei ole kaukana! Sopii tietysti myös kysyä, minkähänlaista sotilaskoulutusta tuon ikäiset miehet olivat saaneet!
Sain asiasta tiedon eilen illalla Salpalinja-ystävältäni Juha Kilpeläiseltä Lahdesta, joka tänä viikonloppuna esittelee Hämeenlinnassa pienoismallitapahtumassa (Nordic Challenge II) Miehikkälän Salpalinja-museolla 12.5.2012 pidettävää Salpalinja Dioraamakilpailua. Juha puolestaan sai tiedon hänen viereisellä osastolla olevalta ilmailuhistorian harrastaja Pentti Manniselta, joka myös pitää ikäluokkatietoa uutena.
Joka tapauksessa tieto ikäluokista Salpalinjan miehittäjinä aina 1888 saakka, on minulle todella uutta.
Kotijoukkojen esikunnan valmistautumiskäsky kertoo kyllä Suomen puolustuksen tilanteen kriittisyydestä. Mutta, että noinkin vanhat miehet olisi kutsuttu aseisiin, yllättää.
Kun tuosta kertova asiakirja on löytynyt, voisi kuvitella löytyvän myös tietoja, miten pitkälle asiaa valmisteltiin ja missä vaiheessa. Miehityskysymystä on täytynyt ajatella viimeistään samaan aikaan, kun annettiin käsky Salpalinjan taistelukuntoon saattamisesta. Se tapahtui kesäkuun puolivälissä 1944.
Talin – Ihantalan taistelujen ja siellä mahdollisesti tapahtuneen läpimurron jälkeen ei olisi ollut kuin päivien kysymys, kun puna-armeija olisi ollut Salpa-aseman edessä. Siis ”pappa-armeijan” kokoamisella olisi ollut todella kiire.
Jonkin verran on keskusteltu siitä, millä joukoilla Suomen sodanjohto olisi kesän 1944 tilanteessa Salpa-aseman miehittänyt. Muistelen kuulleeni ajatuksia saksalaisjoukoista, mutta en pysty muistikuvaani tässä täsmentämään.
Itse olen omassa pienessä päässäni ajatellut ja joillekin kysyjille vastannutkin, että Salpalinjan miehitys olisi ollut kiinni sodanjohdon taidoista. Eli kuinka se olisi pystynyt jatkamaan hallittua vetäytymistä ja viivytystaistelua ja mistä se olisi pystynyt irroittamaan taistelukuntoisia reservejä linnoituksen miehittäjäksi?
Pystyäkseen tehokkaaseen taisteluun Salpalinjassa sen joukkojen olisi pitänyt päästä ja ehtiä valmistautumaan puolustukseen, muun muassa perehtymään linnoituslaitteiden käyttöön ja viimeistelemään keskeneräisiä rakenteita, asentamaan aseita jne. Siihenkin olisi tarvittu päiviä.
Talvisodan Mannerheim-linjan kokemusten perusteella Salpalinjaa varten perustettiin linnoituspataljoonia pitkin itärajaa perehdyttämään kenttäarmeija sen laitteiden käyttöön. He miehittävätkin linnoitusta jatkosodan alussa, kesä-heinäkuussa 1941. Sen jälkeen linnoituspataljoonat lähtivät kenttäarmeijan mukaan ja olivat kesällä 1944 täysin sitoutuneet torjuntataisteluihin muun muassa Kannaksella. Heistä ei olisi ollut juurikaan apua.
Eli kaiken kaikkiaan Salpalinjan miehitys 1944 on mielenkiintoinen kysymys. Toivon asiasta enemmän tietäviltä kommentointeja. Täydennän ja korjaan tämän jutun tietoja sitä mukaa kuin niitä tulee. Mutta lähdetään tällä liikkeelle.
Tunnisteet:
miehitys 1944
perjantai 11. marraskuuta 2011
Puolustusvoimat heräämässä Salpalinjaan!
Opastustilanteissa meiltä oppailta usein kysytään, perehdyttääkö puolustusvoimat varusmiehiään Salpa-asemaan. Näihin saakka on jouduttu vastaamaan, että emme tiedä, ainakaan heitä ei juuri ole näillä museokohteilla nähty. Vastaus on herättänyt vastakysymyksen, eikö sotilaidenkin tulisi tuntea oman maansa puolustushistoriasta myös Salpalinjan osuus. Kysymys on oikeutettu. Vastaanvanlainen keskustelu käydään koululaisten käyttämisestä Salpalinjassa.
Puolustusvoimista Reserviupseerikoulun pioneerikomppania on joitakin kertoja käynyt Miehikkälässä Salpalinja-museolla. Muutamia muitakin yksikköjä pv:sta on vieraillut, mutta harvakseltaan ja epäsäännöllisesti.
Uskollisin Salpalinjaan perehdyttäjä on ollut Maasotakoulu, joka on ottanut ohjelmaansa ensimmäisen vuosikurssin jalkaväkikadettien tutustuttamisen Salpalinjaan kahden päivän marssilla. Salpalinja-museo on ollut yksi heidän vakituinen kohteensa 2000-luvun alkuvuosista lähtien. Tulevien ammattisotilaiden on luonnollisesti tunnettava Salpa-asema ja sen salat.
Mutta tämä vuosi tuo tai on jo tuonut varusmiesten osalta asiaan myönteistä käännettä. Tammikuussa RUK:n pioneerikomppania pahrusi lumessa Salpalinja-museolla, elokuussa kävi mainitut kadetit, ja viikko sitten piipahti Satakunnan pioneeripataljoonan sata varusmiestä. Tämä on jo enemmän kuin ilmeisesti koskaan aikaisemmin.
Kruunu tulee tässä. Reserviupseerikoulu Haminasta käyttää tulevan kahden viikon sisällä koko yli 700 oppilaan vahvuisen kurssinsa Salpalinjassa Virolahden Harjun maisemissa. Yksiköistä yksi hoitaa perehdyttämisen itse, loput noin 650 upseerioppilasta tutustuvat Salpalinjaan kolmen tunnin ajan Salpavaellus-oppaiden johdolla. Onneksi eivät kaikki tule samana päivänä.
Opastusurakka merkitsee osalle oppaita viisi päivää vapaaehtoista maanpuolustustyötä, osalle 1-4 opastusta. Oppaita rivissä on parikymmentä. Operaatio RUK on myös meille oppaille uusi kokemus, osin uusissa kohteissa. Oppaat ovat tarttuneet tehtävään innostuneesti. Homma käy oppaille pienestä kertausharjoituksesta. Isänpäivänä nähdään ensimmäisen kerran, kuinka aikataulut ja suunnitelmat pelaavat.
Kaikkinensa RUK:n avaus on erinomainen idea. Jos ja kun operaatio onnistuu, on hyvä syy toivoa, että RUK:kin ottaisi Salpalinjan kurssiohjelmaansa vakituisesti. Jos näin kävisi, Salpavaellus-tapahtuma saisi noin 1500 uutta mainosmiestä ja –naista joka vuosi. On ihme, jos osa heistä ei innostuisi ja osallistuisi siviilissä ollessaan varsinaiselle Salpavaelluksellekin, joka järjestetään vuosittain viikko jälkeen juhannuksen. Hyvä.
Ihan hykerryttää ajatuskin siitä, mitä vaellusjohtajamme Risto Sivula vastaisi esimerkiksi Karjalan Prikaatin komentajalle, jos hän RUK-palautteen kuultuaan sattuisi kysymään, voisitteko perehdyttää prikaatin Salpalinjaan? Se voisi olla positiivinen ongelma! (aforismi: Jos on ongelma, on ratkaisu.) No, jalat maahan ja keskittymään sunnuntain opastukseen.
Puolustusvoimista Reserviupseerikoulun pioneerikomppania on joitakin kertoja käynyt Miehikkälässä Salpalinja-museolla. Muutamia muitakin yksikköjä pv:sta on vieraillut, mutta harvakseltaan ja epäsäännöllisesti.
Uskollisin Salpalinjaan perehdyttäjä on ollut Maasotakoulu, joka on ottanut ohjelmaansa ensimmäisen vuosikurssin jalkaväkikadettien tutustuttamisen Salpalinjaan kahden päivän marssilla. Salpalinja-museo on ollut yksi heidän vakituinen kohteensa 2000-luvun alkuvuosista lähtien. Tulevien ammattisotilaiden on luonnollisesti tunnettava Salpa-asema ja sen salat.
Mutta tämä vuosi tuo tai on jo tuonut varusmiesten osalta asiaan myönteistä käännettä. Tammikuussa RUK:n pioneerikomppania pahrusi lumessa Salpalinja-museolla, elokuussa kävi mainitut kadetit, ja viikko sitten piipahti Satakunnan pioneeripataljoonan sata varusmiestä. Tämä on jo enemmän kuin ilmeisesti koskaan aikaisemmin.
Kruunu tulee tässä. Reserviupseerikoulu Haminasta käyttää tulevan kahden viikon sisällä koko yli 700 oppilaan vahvuisen kurssinsa Salpalinjassa Virolahden Harjun maisemissa. Yksiköistä yksi hoitaa perehdyttämisen itse, loput noin 650 upseerioppilasta tutustuvat Salpalinjaan kolmen tunnin ajan Salpavaellus-oppaiden johdolla. Onneksi eivät kaikki tule samana päivänä.
Opastusurakka merkitsee osalle oppaita viisi päivää vapaaehtoista maanpuolustustyötä, osalle 1-4 opastusta. Oppaita rivissä on parikymmentä. Operaatio RUK on myös meille oppaille uusi kokemus, osin uusissa kohteissa. Oppaat ovat tarttuneet tehtävään innostuneesti. Homma käy oppaille pienestä kertausharjoituksesta. Isänpäivänä nähdään ensimmäisen kerran, kuinka aikataulut ja suunnitelmat pelaavat.
Kaikkinensa RUK:n avaus on erinomainen idea. Jos ja kun operaatio onnistuu, on hyvä syy toivoa, että RUK:kin ottaisi Salpalinjan kurssiohjelmaansa vakituisesti. Jos näin kävisi, Salpavaellus-tapahtuma saisi noin 1500 uutta mainosmiestä ja –naista joka vuosi. On ihme, jos osa heistä ei innostuisi ja osallistuisi siviilissä ollessaan varsinaiselle Salpavaelluksellekin, joka järjestetään vuosittain viikko jälkeen juhannuksen. Hyvä.
Ihan hykerryttää ajatuskin siitä, mitä vaellusjohtajamme Risto Sivula vastaisi esimerkiksi Karjalan Prikaatin komentajalle, jos hän RUK-palautteen kuultuaan sattuisi kysymään, voisitteko perehdyttää prikaatin Salpalinjaan? Se voisi olla positiivinen ongelma! (aforismi: Jos on ongelma, on ratkaisu.) No, jalat maahan ja keskittymään sunnuntain opastukseen.
Tunnisteet:
Maasotakoulu,
puolustusvoimat,
RUK
torstai 3. marraskuuta 2011
Mustamaa Salpalinjan merellisellä jatkeella
Salpa-aseman maalinnoitusten sanotaan alkavan Suomenlahdesta Santasaaresta, Virolahden Siikasaaren niemen tyvestä ensimmäinen saari merelle päin. Saaressa on neljä kantalinnoitetta. Itseasiassa linnoitusketju jatkuu merelle pääaseman suuntaisena linjalla Ruissaari ja Mustamaa ja siitä vielä lounaaseen Ulko-Tammion kautta Kotkan edustalle. Jo suunnitteluvaiheessa ymmärrettiin, että maa- ja merilinnoitusten on oltava kokonaisuus, joka tukee toisiaan.
Saariston linnoittamisesta ei vastannut suinkaan Hanellin johtama linnoitustoimisto Myllykoskella, vaan merivoimat, johon silloin, niin kuin välivaiheen jälkeen taas nykyisinkin rannikkotykistö aselajina kuuluu. Rannikkolinnakkeiden linnoittamisessa on omat erityispiirteensä ja siksi varmasti oli hyvin järkevää pitää rannikon linnoittaminen erillään maalinnoittamisesta, vaikka niillä oli myös paljon yhteistäkin.
Mustamaan saari Klamilasta, tai oikeastaan vielä tarkemmin Ravijoelta etelään muodosti tärkeän kulminaatiopisteen avomeren valvonnassa ja rannikon suojaamisessa ajatellen mahdollista taistelua Salpa-asemassa. Jo 1930 luvulla maailmanpoliittisen tilanteen kiristyessä huomattiin että Kotkan Kirkonmaan ja silloisen Virolahden Pukkion linnakkeen välissä oli meripuolustuksessa aukko.
Tuota aukkoa ryhdyttiin paikkaamaan vuonna 1939, jolloin Mustamaan linnoittaminen alkoi. Talvisodan alkuun mennessä saareen ehti valmistua kolme kenttälinnoitettua raskasta rannikkotykkiasemaa. Ne muun muassa osallistuivat jäätä pitkin rannikkoa lähestyneiden vihollisosastojen torjuntaan.
Mustamaan linnoittaminen sai vauhtia talvisodan jälkeen, jolloin saaren merkitys rajan läheisyyden takia entisestään kasvoi.
Välirauhan aikana Mustamaahan valmistui kaksi kantalinnoitettua raskasta rannikkotykkiasemaa; patterin kolmas tykki ampui jatkosodassa kenttälinnoitteella suojatusta asemasta. Saareen valmistui tuliasemia keveille rannikkotykeille, konekivääreille, tulenjohtoasemia, valonheitinasema, huoltotunneleita (miehistön ja tavaroiden suojaksi) ja paljon louhittua taisteluhautaa sekä mahdollisiin rantautumisalueisiin runsaasti piikkilankaestettä.
Huomion arvoista saarten, varsinkin niiden rantojen linnoittamisesta on se, että lapiolla saatikka kenttälapiolla ei ole tehtävissä juuri mitään. Kallioon pureutuminen vaatii erikoistyökaluja ja erityisosaamista.
Tämän kirjoittaja pääsi eilen ensimmäistä kertaa käymään Mustamaassa. Pääsy puolustusvoimien omistamalle ja hallinnoimalle saarelle vaatii erityisluvan ja ”päällystakin”. Merimatkakin edellyttää järjestelyjä. Mutta nämä hoituivat ja pääsin muutaman muun ”linnoitushullun” kanssa mukaan ja matkaan. Se täytyy heti sanoa, että samankaltaisessa joukossa oma hulluuteni ei juurikaan erottunut!
On myös sanottava, että en suotta ole kuullut kertomuksia Mustamaan rakenteiden massiivisuudesta. Vaikka ilmeisesti kaikkein näyttävimmät kohteet olivat veden vallassa, silti ihmettelemistä riitti. Työn jälki ja laitteiden kunto oli paikoin hämmästyttävän hyvää. Hiljaiseksi veti.
Jos kohta ovat Salpalinjan linnoitteet mantereella huikeita, ei rakenteet linnoitusketjuun sisältyvillä saarilla jää varjoon, ainakaan Mustamaassa.
En pysty enkä voikaan kuvailla kaikkea näkemääni. Pari yksityiskohtaa otan esille.
Mustamaassa sijaitsevat kantalinnoitetut konekivääripesäkkeet muistuttavat vahvasti veljiään maalla. Käsikranaatin pudotusmahdollisuus korsun sisältä ulos on yleensä ”maakorsuissa” panssarioven yläkulmasta, jolloin se putoaa oven takana sisäänpyrkivän jalkoihin. Mustamaan korsuissa käsikranaatin pudotusputki on myös ampuma-aukon seinässä. Sillä pystytään torjumaan esimerkiksi kasapanosta ampuma-aukkoon kiikuttava vihollinen. Oman konekiväärin mahdollisessa häiriötilanteessa on siis vielä yksi keino jäljellä vihamielisen naapurin eliminoimiseen.
Kaakonkulma-paikallislehdessä on ollut Olli Kauhasen mielenkiintoisia kirjoituksia alueen rannikkopuolustushistoriasta. Äskettäin hän ansiokkaasti puhui Mustamaan ja Ruissaaren huoltotunneleiden varauloskäynti- ja ilmastointihormikuilujen harvinaisesta hauliporausmenetelmästä. Nyt kun tuon kirjoituksen pohjalta sitä osasimme etsiä, niin löytyihän siitäkin esimerkki ja vielä ”porausnatsojakin” halkaistuna suojaamassa 91 senttiä halkaisijaltaan olevan pyöreän kuilun ulostuloaukkoa. Upeaa!
Saariston linnoittamisesta ei vastannut suinkaan Hanellin johtama linnoitustoimisto Myllykoskella, vaan merivoimat, johon silloin, niin kuin välivaiheen jälkeen taas nykyisinkin rannikkotykistö aselajina kuuluu. Rannikkolinnakkeiden linnoittamisessa on omat erityispiirteensä ja siksi varmasti oli hyvin järkevää pitää rannikon linnoittaminen erillään maalinnoittamisesta, vaikka niillä oli myös paljon yhteistäkin.
Mustamaan saari Klamilasta, tai oikeastaan vielä tarkemmin Ravijoelta etelään muodosti tärkeän kulminaatiopisteen avomeren valvonnassa ja rannikon suojaamisessa ajatellen mahdollista taistelua Salpa-asemassa. Jo 1930 luvulla maailmanpoliittisen tilanteen kiristyessä huomattiin että Kotkan Kirkonmaan ja silloisen Virolahden Pukkion linnakkeen välissä oli meripuolustuksessa aukko.
Tuota aukkoa ryhdyttiin paikkaamaan vuonna 1939, jolloin Mustamaan linnoittaminen alkoi. Talvisodan alkuun mennessä saareen ehti valmistua kolme kenttälinnoitettua raskasta rannikkotykkiasemaa. Ne muun muassa osallistuivat jäätä pitkin rannikkoa lähestyneiden vihollisosastojen torjuntaan.
Mustamaan linnoittaminen sai vauhtia talvisodan jälkeen, jolloin saaren merkitys rajan läheisyyden takia entisestään kasvoi.
Välirauhan aikana Mustamaahan valmistui kaksi kantalinnoitettua raskasta rannikkotykkiasemaa; patterin kolmas tykki ampui jatkosodassa kenttälinnoitteella suojatusta asemasta. Saareen valmistui tuliasemia keveille rannikkotykeille, konekivääreille, tulenjohtoasemia, valonheitinasema, huoltotunneleita (miehistön ja tavaroiden suojaksi) ja paljon louhittua taisteluhautaa sekä mahdollisiin rantautumisalueisiin runsaasti piikkilankaestettä.
Huomion arvoista saarten, varsinkin niiden rantojen linnoittamisesta on se, että lapiolla saatikka kenttälapiolla ei ole tehtävissä juuri mitään. Kallioon pureutuminen vaatii erikoistyökaluja ja erityisosaamista.
Tämän kirjoittaja pääsi eilen ensimmäistä kertaa käymään Mustamaassa. Pääsy puolustusvoimien omistamalle ja hallinnoimalle saarelle vaatii erityisluvan ja ”päällystakin”. Merimatkakin edellyttää järjestelyjä. Mutta nämä hoituivat ja pääsin muutaman muun ”linnoitushullun” kanssa mukaan ja matkaan. Se täytyy heti sanoa, että samankaltaisessa joukossa oma hulluuteni ei juurikaan erottunut!
On myös sanottava, että en suotta ole kuullut kertomuksia Mustamaan rakenteiden massiivisuudesta. Vaikka ilmeisesti kaikkein näyttävimmät kohteet olivat veden vallassa, silti ihmettelemistä riitti. Työn jälki ja laitteiden kunto oli paikoin hämmästyttävän hyvää. Hiljaiseksi veti.
Jos kohta ovat Salpalinjan linnoitteet mantereella huikeita, ei rakenteet linnoitusketjuun sisältyvillä saarilla jää varjoon, ainakaan Mustamaassa.
En pysty enkä voikaan kuvailla kaikkea näkemääni. Pari yksityiskohtaa otan esille.
Mustamaassa sijaitsevat kantalinnoitetut konekivääripesäkkeet muistuttavat vahvasti veljiään maalla. Käsikranaatin pudotusmahdollisuus korsun sisältä ulos on yleensä ”maakorsuissa” panssarioven yläkulmasta, jolloin se putoaa oven takana sisäänpyrkivän jalkoihin. Mustamaan korsuissa käsikranaatin pudotusputki on myös ampuma-aukon seinässä. Sillä pystytään torjumaan esimerkiksi kasapanosta ampuma-aukkoon kiikuttava vihollinen. Oman konekiväärin mahdollisessa häiriötilanteessa on siis vielä yksi keino jäljellä vihamielisen naapurin eliminoimiseen.
Kaakonkulma-paikallislehdessä on ollut Olli Kauhasen mielenkiintoisia kirjoituksia alueen rannikkopuolustushistoriasta. Äskettäin hän ansiokkaasti puhui Mustamaan ja Ruissaaren huoltotunneleiden varauloskäynti- ja ilmastointihormikuilujen harvinaisesta hauliporausmenetelmästä. Nyt kun tuon kirjoituksen pohjalta sitä osasimme etsiä, niin löytyihän siitäkin esimerkki ja vielä ”porausnatsojakin” halkaistuna suojaamassa 91 senttiä halkaisijaltaan olevan pyöreän kuilun ulostuloaukkoa. Upeaa!
Tunnisteet:
Mustamaa,
Olli Kauhanen,
Salpalinjan merellinen jatke
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)