Salpalinjalla yhteyksiä myös Kotkaan

Rauhanturvaajaystäväni Mika Nummila Kotkasta pyysi minua helmikuussa kirjoittamaan Kotkan Reserviupseerikerhon 80-vuotisjuhlan yhteydessä  keväällä ilmestyvään kerhon Korsu-lehteen (nettilehti) juttua Salpalinjasta. Koska kyseisen lehden levikki oli lähinnä jäsenistölle ja lehti lienee jo ilmestynyt (toukokuussa näin sen taittoversion), rohkenen talkootyöni tuloksen pelkän tekstin osalta julkaista sellaisenaan myös omassa blogissani. Jutun lähteenä käytin muun muassa Salpalinja-ystäväni Juha Kilpeläisen poimintoja sota-arkistosta.

Ylipäällikkö Carl Gustaf Emil Mannerheim antoi talvisodan jälkeen 22.3.1940 käskyn uuden itärajan suojaamisesta: ”Linja Klamila – Luumäki on viipymättä linnoitettava ja varustettava kantalinnoittein.” Tästä alkoi työ koko itärajan linnoittamiseksi ja joka sai heinäkuussa 1944 nimen Suomen Salpa, Salpa-asema tai kansansuussa Salpalinja.

Salpalinjan rakentamista edelsi vaiheita, jotka liittyvät ja ovat yhteydessä nykyiseen Kotkaan, silloiseen Kymiin, Karhulaan ja Kotkaan. Tässä kirjoituksessa keskitytään enimmäkseen Kymijoki-linjaan. Tämän jutun kuvat ovat kaikki Salpa-asemasta, eivätkä siis Kotkasta Kymijoki-linjalta.

Niinkin aikaisin kuin 1920-luvun alussa Kymijoki Suomenlahden ja Päijänteen välillä oli mukana itsenäisen Suomen puolustuskuvioissa. Tuolloin kenraalimajuri, myöhemmin kenraaliluutnantti P.O. Enckell kaavaili sitä Karjalan kannaksen ja Kymijoen välisen alueen viimeiseksi puolustusvyöhykkeeksi. Asia ei Kymijoen osalta kuitenkaan edennyt edes suunnitteluun saakka.

Toisen maailmansodan alkaminen syyskuun alussa 1939 sai puolustusvoimat heräämään myös puolustusasemien rakentamiseen kauas sisämaassa. Valtakunnan itäraja oli vielä tuolloin lähempänä Pietaria (Leningrad) kuin Viipuria.

Jo syyskuun puolivälissä 1939 everstiluutnantti Valo Nihtilä esitti laatimassaan muistiossa puolustusaseman rakentamista Saimaan ja Kymijoen väliselle vesistölinjalle (Väliväylä)  Salpausselän pohjoispuolelle ja edelleen Kymijoki-vartta Suomenlahteen, siis Kotkaan.

Kivijärven ja Tirvanjärven välistä osuutta ryhdyttiinkin toteuttamaan nopeasti, kun armeija pantiin liikekannalle ylimääräisten harjoitusten (YH) verukkeella. Luumäelle Taavetin seudulle ylipäällikön reserviksi sijoitettu 6. Divisioona sai jo 21.10.1939 ohjeen aloittaa suunnittelu ja kenttävarustustyöt osalla voimistaan Saimaan - Kivijärven ja Tirvanjärven alueella (Mankinvirran linja). Linnoitustöihin joutui samoin reservinä Utissa ollut 6.PPP.  6.D:n tehtäviin kuului YH:n aikana myös samat asiat myöhemmin Luumäen linjaksi nimetyllä osalla, joka karkeasti noudattelee tulevan Salpalinjan kulkua.

Kymijoki-linja aluksi merivoimien vastuulla

Joulukuun 10. päivänä 1939, siis pian talvisodan syttymisen jälkeen päämaja antoi käskyn merivoimien komentajalle aloittaa Kymijoki-linjan linnoittaminen merivoimien jalkaväkijoukoilla. Myös kaksi erillistä pataljoonaa piti siirtää sinne linnoitustöihin. Nekin tosin siirrettiin talvisodan tehtäviin helmikuussa.

Kymijoki-linjan sijainti lyötiin lukkoon tammikuun alussa 1940. Se sijoittui summittaiselle linjalle pohjoisesta lukien Utti-Myllykoski-Kymijoki-Tavastila. Se oli itse asiassa Kymijoki-varressa vain keskiosaltaan. Töitä oli sovittu jatkettavaksi Utista itäänpäin kunnes Mankinvirran kenttälinnoitteet tulevat vastaan.

Heti Moskovan rauhan solmimisen jälkeen Kymijoki-linjan linnoitustyöt siirrettiin merivoimilta päämajan pioneerikomentajan, kenraalimajuri (myöh. kenraaliluutnantti) Unio Sarlinin alaisuuteen.  Jossain vaiheessa Suomenlahden päässä Kymijoki-linja sijoitettiin noudattamaan Kymijoen itäisintä haaraa, vastoin jo työn alla ollutta tammikuun suunnitelmaa.

Myös Myllykoski-Kouvola-Kuusankoski –osuudella alettiin linnoittaa jokilinjaa, Kymijoen länsirantaa. Myllykoski-Utti -työt jatkuivat alkuperäisen suunnitelman mukaan.

Talvisodan jälkeen 20. maaliskuuta merivoimien komentaja kenraalimajuri Väinö Valve esitti pääpuolustuslinjan sijoittamista takaisin aikaisemmin hyväksytylle linjalle Suomenlahden suunnasta lueteltuna Pitkäsaari – Tavastilan aukea – Rapakilampi (tarkoittanee Rapakivenjärveä) – Kymijoki. Tämän kirjoittajalla ei ole tietoa, missä ko. linja Kymijoen olisi leikannut, vahva veikkaus on, että Anjalan Rahkessaaren mutkassa.

Rannikkotykistö luontevasti linjan jatkeena?

Valve perusteli ehdotustaan sillä, että ”Tavastilan linja” paremmin palvelisi Kirkonmaan - Kuutsalon – Suur-Mustan alueen liittymistä pääpuolustuslinjaan. Rannikkolinnakkeiden tulella pystyttäisiin hallitsemaan Haminaan johtavia maa- ja vesiteitä. Tässä oli vähän samaa ajatusta kuin sittemmin Salpalinjan merellisellä jatkeella Santasaari-Ruissaari-Mustamaa.

Merivoimien komentajan halun takana oli myös se, että Tavastilan suunnalla oli jo tehty melko paljon töitä, muun muassa puisia kenttäkorsuja.

Valve sai pian päämajan yksiselitteisen vastauksen, jossa todettiin, että Kymijoki-linjan kenttävarustustöissä pääpaino pidetään jokilinjassa.

Se päätös piti, sillä toisen maailmansodan aikaisia linnoituksia löytyy nyky-Kotkasta sekä Langinkosken että Korkeakosken haaroista, niiden länsirannoilta. Sen sijaan merivoimien esikunnan esitys sai vastakaikua kesäaikaisena eteentyönnettynä asemana tai etuvartiolinjana. Näiltä osin Kymijoki-linja sai eteläpäähänsä myös syvyyttä: kaksi jokihaaraa ja Tavastilan - Rantahaan ”etuvartiolinja”.

Tavastilassa muuten linnoitti talvisodan päättymiseen saakka Merivoimien alaisuudessa Rakennusliike Oskari Vilamo, joka siirtyi sitten Luumäen seudulle Salpalinjan linnoitustöihin, ainakin alkuun. Rakennusliike Oskari Vilamo oli jo ensimmäisen maailmansodan aikana linnoittamassa Helsinkiä. Nykyisin rakennusliike on nimeltään Lemminkäinen!

Ruotsalaiset vapaaehtoislinnoittajat

Oma lukunsa Kymijoki-linjan ja Salpalinjan linnoittamisessa ovat ruotsalaiset vapaaehtoiset.

Jo tammikuussa 1940 oli syntynyt ajatus, että Ruotsista voitaisiin lähettää talvisotaa käyvään Suomeen työvoimaa rakentamaan uuttaa taaempaa puolustuslinjaa Mannerheim-linjan tueksi. Näin suomalaisia miehiä voitaisiin vapauttaa aseisiin rintamalle. Asian otti erityisesti omakseen Ruotsin työväen ammatillisen keskusjärjestön LO:n puheenjohtaja August Lindberg.

Ruotsin linnoitusapuhankkeesta Suomeen talvisodan aikana ja sen jälkeen on kirjoittanut yksityiskohtaisen Kohti Salpalinjaa -kirjan ruotsalainen toimittaja Eric Björklund. Kirja ilmestyi vuonna 2007.

Eri vaiheiden jälkeen ensimmäiset ruotsalaiset linnoittajat, 320 miestä, saapuivat Luumäelle 10. maaliskuuta, juuri ennen Moskovan rauhaa. He eivät ehtineet käytännössä aloittaa töitä Luumäen linjalla lainkaan, kun heidät lähes samantien siirrettiin Kotkan Sutelaan, Kymijoen varteen. Osa ruotsalaisista majoitettiin Sutelan koululle.

Tilaa Luumäellä tarvittiin uuden itärajan taakse vetäytyville suomalaisjoukoille. Seuraava noin kolmen sadan miehen joukko ruotsalaisia ohjattiin jo suoraan Kotkaan. Kaikkiaan ruotsalaisvahvuus nousi vähän yli 900 mieheen.

Suunnittelu jarruna alussa

Ennen kuin uuden itärajan linnoitussuunnitelmat olivat täsmentyneet, ruotsalaiset linnoittajat työskentelivät aluksi Kymijoki-varressa. Kymijoen linjan linnoittaminen oli siis aloitettu varsin vähäisin voimin jo talvisodan aikana. Sodan loputtua joukkoja oli osoittaa Kymijoelle jo enemmän, muun muassa työjoukot Luumäen linjalta, mutta suunnitelmat olivat vasta alkutekijöissään ja se hidasti työn tuloksia.

Joka tapauksessa ruotsalaiset pääsivät työn makuun Kotkassa, kunnes huhtikuun puolivälissä heidät siirrettiin tulevalle Salpalinjalle Virolahdelle. Ruotsalaisten joukko SAK ( Frivilliga Svenska Arbetskåren i Finland) oli itse asiassa ensimmäinen valmis organisaatio, joka voitiin osoittaa uudelle itärajalle linnoitustöihin.

Työt Kymijoki-linjan eteläpäässä käskettiin lopettaa jo 6.4.1940. Myllykosken ja Utin välillä työt, joita siellä teki päämajan reservissä ollut 23.D, päättyivät loppukesästä 1940, jolloin linnoittamisen painopiste oli jo siirtynyt Salpalinjalle.

Kymijoki-linjalle oli toukokuuhun 1940 mennessä valmistunut taistelu- ja yhteyshautaa 20 kilometriä, avoimia tai katettuja asepesäkkeitä 65 kpl, betonisia kk-korsuja 4 kpl, 1-2 ryhmän kenttälinnoitettuja majoituskorsuja 64 kpl ja betonisia majoituskorsuja 5 kpl. "Kalliokorsuja" (luolia) syntyi seitsemän kappaletta ja kiviestettä (1-4 -rivistä) 1,8 kilometriä.

Toisen maailmansodan aikaisista vielä paikannettavissa olevista Kotkan linnoituksista löytyy pienellä vaivannäöllä tarkempaa tietoa Kotkan ja Pyhtään sotahistorialliset muinaisjäännökset, inventointi 2007 –raportista, jonka on koonnut John Lagerstedt.

Kymijoki vaihtoehtona pääasemallekin

Itse asiassa itärajan uuden pääpuolustusaseman (Salpalinjan) yhtenä sijoitusvaihtoehtona etelässä oli juuri Kymijoki Kouvolan - Kuusankosken korkeudelle saakka. Sen katsottiin kuitenkin olevan liian kaukana rajasta. Kymijoki-varressa oli silloin, niin kuin nytkin, paljon raskasta teollisuutta. Se olisi ratkaisutaisteluissa jäänyt sodan jalkoihin ja laitosten käyttö sotatarviketuotantoon olisi ollut mahdotonta.

Ratkaisevaa Kymijoki-vaihtoehdosta luopumiselle oli myös se, että silloisten käsitysten mukaan vihollisen pysäyttämiseksi Kymijoen jälkeen ennen Helsinkiä ei olisi ollut enää mitään, ei linnoitteita eikä maastoesteitä. Siksi oli hyvä jättää Kymijoki tulevan Salpa-aseman jälkeen vielä taaemmaksi puolustusasemaksi.

Salpa-asemalla yhä merkitystä

Varsinaista Salpa-asemaa itärajamme lukkona ei tässä kirjoituksessa ole mahdollisuutta lähteä laajemmin esittelemään. Kirjallisuutta löytyy vaikkapa Salpakeskuksen sivuilta http://www.salpakeskus.fi/index.php?l=1&store=true.

Ja jos Salpalinjaan haluaa tutustua historiakirjoitusta kevyemmin ja lyhyinä pätkinä, niin tämän kirjoittajana kehtaan suositella Salpalinjan salat –blogia: http://salpalinjansalat.blogspot.fi/ Sieltä löytyy muun muassa 22.2.2014 kirjoittamani tuore blogi, jossa käy ilmi, että Salpa-asemalla on yhä merkityksensä Kaakonkulman puolustuksessa ei pelkästään suomalaisen maanpuolustustahdon ilmentymänä vaan myös joukkojen suojana.

Edelleen, jos Salpalinja herättää intohimoja, niin sitten on aika lähteä tutustumaan ja hämmästymään itse linnoitukseen kerran vuodessa järjestettävällä Salpavaelluksella. Siitä lisää:  http://www.salpavaellus.net/