Johtajuutta Salpalinjalta

Salpalinja-päätös on esimerkki ennakoivan johtamisen ja päättäväisen tilannejohtamisen yhdistelmästä.

Ylipäällikkö Carl Gustaf Emil Mannerheim teki tilanteen vaatiman päätöksen Suomen itärajan linnoittamisesta heti talvisodan rauhan (13.3.1940) jälkeen 22.3.1940, siis 80 vuotta sitten. Riittävän vahvaksi kertapäätöksellä tehty linnoitus, jota vastaan sodan aikana ei hyökätty, täytti tehtävänsä vielä myös kylmän sodan aikana vuosikymmeniä ennaltaehkäisevänä pelotteena ja siten pitkälti tulevaisuuteen ennakoivana päätöksenä.

Suureen ja kalliiseen linnoituspäätökseen valmistelevan elementin toi Marskin johtama puolustusneuvosto ainoassa kokouksessaan talvisodan aikana 10.2.1940. Se nimittäin esitti toivomuksenaan rauhan saamisen välttämättömyyttä, ja että rauhan jälkeen on vahvistettava puolustusta rakentamalla itärajalle Ranskan Maginot-linjaan vertautuvat puolustusasemat. Tuo kannanotto varmasti osaltaan helpotti Marskin tulevaa linnoituspäätöstä!

Johtajuutta on päätöksentekoon tarvittava tieto, aloitekyky ja oikea-aikaisuus! Tätä kaikkea oli Mannerheimillä ja hänen johtamistaan tukeneella asiantuntijaorganisaatiolla. Kun päätös oli tehty, iso juna lähti liikkeelle! Tuloksena oli tavoiteltu iso päämäärä: Suomi säilyi itsenäisenä paitsi itse sodassa myös sen jälkeen käydyssä kylmässä sodassa.

Tietysti olisi ollut vaihtoehtona hyväuskoisuus, sinisilmäisyys ja hurmioitunut usko rauhansopimuksen toisen osapuolen Neuvostoliiton rauhantahtoisuuteen ja kaikkivoipaiseen hyvään!  Nyt se tiedetään, että välirauhan ajan puolustusvalmistelujen laiminlyönti olisi johtanut Suomen liittämiseen Neuvostoliittoon!  Nopea vahva päätös esti sen. Ratkaisevan päätöksen Suomi valtiona osaavan johtajan johdolla teki yksin.

Suomen kansan taistelu koronavirusta vastaan ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla Salpalinjan rakentamiseen rinnastettava millään mittarilla. Tietoa ja kokemusta uuden taudin kanssa painivilta on tullut muualta maailmasta sitä mukaan kuin sitä on syntynyt. Tilannekuvan kehittämistä on Suomessa arasteltu ja kun sitä ei ole, ei ole tehty toistaiseksi juuri muita kuin ”seurataan tilannetta” - johtopäätöksiä”! Näin uutisista on voitu päätellä. Ja niiden suurin vaikutus on vessapaperin paniikkihamstraus!

Sotilaallisen Salpalinja-päätöksen teki Suomen kokenein mahdollinen sotilasammatillinen johtaja sotilasorganisaationsa tuella. Lääketieteellistä koronapäätöstä valmistelevat lääketieteen ammattiosaajat. Heidän sijaansa päätösten teko on nuorilla poliitikoilla, pääministerillä ja ministereillä, joiden ammattiosaaminen ja johtaminen ovat ulkoa opeteltujen sanojen ja lauseiden fraseologiaa, sanahelinää! Se ei kuulosta uskottavalta!

Toivottavasti tämän päivän 16.3.2020 päätökset ovat vielä oikea-aikaisia ja tehokkaita! Jos eivät, sitten Suomessa päätöksen teko näissä asioissa ei ole oikeilla foorumeilla!

JK 16.3.2020 klo 17.55. Hyvä! Tulihan niitä päätöksiä; valtioneuvosto yhdessä tasavallan presidentin  kanssa on todenut, että maassa on poikkeustila. Valmiuslaki otetaan käyttöön huomenna! Siis ainakin tässä ylipäällikkö on ollut jälleen mukana ja tuskin tuppisuuna! Hyvä, koronavirus yritetään panna aisoihin kaikin mahdollisin keinoin! Hyvä!

TERHO AHONEN

Platon ja ruutiukon maanpuolustusoppi

Päivälleen seitsemän vuotta sitten perustin Salpalinjan salat –blogin ja kirjoitin ensimmäisen juttuni. Se löytyy tuolta oikealta blogiarkistosta, maaliskuulta 2010.

Suurin piirtein, ainakin kuukauden tarkkuudella 46 vuotta sitten minulle soitti Kotkan Rannikkopatteriston komentotoimiston päällikkö, kapteeni Pertti Huhtanen Kyminlinnasta. Palvelin va. kersanttina Kirkonmaassa. Hän sanoi, että nyt on sotilasurani kannalta tulossa seuraava vaihe, on aika hakeutua oppilaaksi Kanta-aliupseerikouluun Lappeenrantaan. Kohteliaan päättäväisesti sanoin, että en ole aikeissa jäädä puolustusvoimien palvelukseen, eroan huhtikuun lopussa 1971 seitsemän kuukauden va. palveluksen jälkeen! Olin silloin 19½ -vuotias! Asia tuli sillä selväksi.

Tämä seuraava juttu on tuon silloisen kapteenin, nyk. majuri evp, "ruutiukko" Pertti Huhtasen perusteellinen filosofinen tutkielma maanpuolustusopista, jonka käytännön opetus löytyy vasta pitkähkön jutun lopusta: "Neuvosto-Venäjän" logiikasta, ajatuksenjuoksusta. Lukekaa hyvät ihmiset kokonaan ja ajatuksella, vaikka johdanto tuntuisi pitkältä. Ehkä siinä samalla avautuu, miksi Mannerheim päätyi heti talvisodan jälkeen rakentamaan Suomen itärajalle Salpalinjan. Terho Ahonen

* * *
Tämän uhkia ja vaaratekijöitä koskevan ajattelumallin lähtökohtana on yksi kaikkien aikojen suurimmista ajattelijoista, Platon. Lähestymme asiaa erityisesti hänen luolavertauksensa kautta. Vertauksessa joukko vankeja on kahlehdittu jo lapsuudessaan luolaan. Vangit näkevät takaansa tulevan valon heijastamat varjonsa luolan vastapäisellä seinällä. Samoin he näkevät takanaan liikkuvien hahmojen varjot. Näin vankien todellisuuskäsitys perustuu heidän näkemiinsä varjoihin.

Kun yksi vanki vapautuu ja kääntyy, valo sokaisee hänet. Pian hän alkaa nähdä reaalimaailman hahmot. Seuraa suuri hämmästys ja kummastus. Efekti vahvistuu, kun vanki pääsee ulos luolasta auringonvaloon. Mikä on totta? Ei ainakaan varjomaailma! Nykykielen mukaan kupla.

Vapautunut vanki haluaisi vapauttaa muutkin vangit varjojen harhamaailmasta, mutta valon nähnyt ei enää näekään varjoja samoin kuin vankitoverinsa. Hän joutuu naurunalaiseksi. Vangit pitävät kuulemiaan juttuja harhaisina. He haluavat pitäytyä tutussa ja turvallisuudentuntuisessa varjomaailmassaan. Tässä voidaan nähdä yhtymäkohtia Platonin aurinkovertaukseen.

Voimme edetä Galileihin ja kaukoputken voimaan. Sitten uskoimme kaksisataa vuotta Newtonin oppeihin perimmäisinä totuuksina. Arjessa toki pärjäämme niillä edelleen. Päähän se omena putoaa, jos omenapuun alla istuu. Nykytieteen avaruuden hahmottamiseen Newtonin klassinen mekaniikka ei kuitenkaan riitä. Mikä sitten on varjoa, mikä todellisuutta?

Myöhempiä ajatusmalleja

Johtamisopeissa paljon käytetty JOHAR-matriisi jakaa tietämyksemme neljään osaan ja niiden yhdistelmiin seuraavasti: Me emme tiedä, muut eivät tiedä, me tiedämme, muut tietävät. Nimensä matriisi sai kehittäjiltään Joseph Luftilta ja Harrington Inghamilta. Malli on erittäin käyttökelpoinen monen takalukon avaajaksi. Taustaa tähänkin löytyy Platonilta, hänen janavertauksestaan. Platonin ideaoppi saattaa johdattaa meidät vielä pidemmälle.

JOHAR:issa kuitenkin piilee vaaransa. Voi syntyä käsitys, että nuo neljä yhtä suurta yhdistelmäruutua tarkoittaisivat myös tietämyksemme jakautuvan tasaisesti näihin kategorioihin. Malli ei erottele sitä, että tiedämme olevamme tietämättömiä joitakin asioista, mutta on asioita ja asiakokonaisuuksia, joiden olemassaolostakaan emme ole tietoisia, emme niitä edes aavista. Entä mitä yleensä voimme tietää ja ymmärtää.

Tätä on antiikin suurten jälkeen pohtinut mm Immanuel Kant. Ajattelen, siis olen olemassa, sanoi Cartesius. Hän siis päätyi toteamaan, että ajattelu on ainoa olemassaolon todiste. On harhaa vain tää elo ihmisen, kirjoitti Sam Sihvo Jääkärin morsiameensa.

Ehkä tässä todellisuudeksi kutsumassamme maailmankuvassa on monta kerrosta kuin Peer Gyntin sipulissa. Tämä Henrik Ibsenin näytelmähahmo vaeltaa ja etsii löytämättä. Lopulta hän päätyy maailman sipulimaiseen kerrostuneisuuteen. Solveigin laulu kertoo kuinka vaeltajan palatessa kotiseudulleen nuoruuden rakastettua ei enää ole olemassakaan, ei ainakaan samana kuin silloin nuoruudessa. Niin kuin historian hämärä, suuri filosofi Herakleitos sanoi, Panta rhei, kaikki virtaa. Et voi kahdesti astua samaan virtaan.

Ehkä ’todellisuus’ on jotain tavoittamatonta. Ehkä se on vain parhaan tietämyksemme ja ymmärryksemme mukainen maailma, olkoon se sitten reaalinen maailma tai varjomaailma. Siis omaa tekoamme, määrittelykysymys. Sama koskee käsitettä totuus. Pintailmiöinä nämä ovat löydettävissä, perimmäisissä kysymyksissä niitä voidaan yrittää lähestyä. Tätä pyrkimystä voitaisiin kutsua totuudellisuudeksi, totuuteen pyrkimiseksi.

Yksi liikkeenjohdon jättiläisistä Igor Ansoff lähestyi asiaa omalla tavallaan. Hän totesi, ettei tehdassalista löydy liikkeenjohdon todellisuutta. Se löytyy strategiselta tasolta. Joka tuijottaa toimintaa tehdassalissa, liikkuu liiketoiminnan toisarvoisissa kysymyksissä. Toki tehdassalikin pitää ottaa huomioon. Paraskaan strategia ei toimi ilman tehokasta toteutusta. Luovuus ja innovaatiot kentällä voivat olla hyvinkin merkittäviä, mutta se on enemmän muitten kuin strategiajohtajien homma.

Mutta kirveen tahkoaminen vie helposti kaiken huomion. Ei nähdä mitä ympärillä tapahtuu. Tehokas toteutus toisarvoiseen on tuhlausta ja vie harhaan. Suuntautuminen vahingolliseen johtaa miinussummapeliin, jopa sotaan. Johtajan on unohdettava loppututkintonsa, noustava ylemmäs. Kerrotaan, että Ansoff oli alkanut tutkia strategioita, koska ne hämmensivät häntä. Vuosikymmeniä myöhemmin hän sanoi olevansa edelleen hämmentynyt, mutta korkeammalla tasolla.

Sana atomi tulee kreikan kielen sanasta atomos, jakamaton. Atomi taitaakin olla aivan väärä nimi sille mitä nimitämme atomiksi. Sen sisältä on jo löydetty ydin, protonit, neutronit, elektronipilvi ja ties mitä. Suurin osa atomista on sitä paitsi tyhjää, mutta sillä on valtava liike-energia. Kun atomin ydintä pommitetaan neutronilla, syntyy ketjureaktio ja ydinräjähdys

Uusi tiede sanoo, että tuon jakamattoman atomien sisällä on siis hiukkasia ja niiden osia ovat alkeishiukkaset. Näillä kvarkeilla puolestaan ei olisi sisäistä rakennetta. Ne siis olisivat jakamattomia, atomoksia. Atomoksia olisivat myös elektroni-hiukkaset toisin kuin protonit ja neutronit, jotka siis koostuvat alkeishiukkasista. Todellisuus puolestaan olisi noiden alkeishiukkasten tanssia. 

Tästä meillä ei ole suoria havaintoja. Ei ollut suoria havaintoja myöskään Platonin ideoista. Eikä sitä ollut päivänvalon maailmasta varjomaailman vangeilla. Kyse olisi siis aivojen simulaatiosta, tiedostamisesta, itse luomastamme tietoisuudesta. Tällä aikojen saatossa syntyneellä luomuksella kuitenkin pärjäämme hyvin omassa arjessamme. Niin kuin pärjäämme Newtonin klassisella mekaniikallakin. 

Uusissa ajattelumalleissa omaksumamme maailmankuva eli tajunta olisi sisäsyntyistä. Tajunta ei perustuisi ulkoisiin ärsykkeisiin. Unitajunta eroaa valvetajunasta siten että unessa eletään nykyhetkessä. Ei ole tulevaa eikä mennyttä. Eläimillä niitä ei ilmeisesti ole edes valvetilassa. Olemme kuitenkin subjekti, objekti ja verbi jossain toimintaympäristössä, jossa on muitakin ihmisiä ja vuorovaikutusta näiden kanssa. Unessa torjumme pelkäämiämme uhkia. Luomme alitajuisesti selviytymiskeinoja tulevien vaikeuksien varalta.

Kehitys kehittyy. Onko yleensä mikään atomos, jakamaton? Nyt puhutaan rehellisesti, tiedon rajallisuus siis tunnustaen, haamuhiukkasista. Tiedetään mitä ei tiedetä. Haamuhiukkasia syntyy, kun kaksi protonia siellä jossain atomin syövereissä törmää tosiinsa. Niistä toinen muuttuu neutriinoksi. Niitä taas menee lävitsemme jälkiä jättämättä koko ajan tähtitieteellisiä määriä. Ja niitä tunnetaan nyt kolme eri sorttia. Haamuja kaikki. Vai Platonin varjoja? Tai kummitus, joka tekee käsittämättömiä temppuja tietokoneessa.

Mitä kaikkea vielä löytyykään, mikrosta ja makrosta ja niitten välistä. Ei kai historian jättiläinen Newton fotoneista tai bosoneista tai neutriinoistakaan mitään voinut tietää. Mitä tuleekaan Plankin viiden luonnonvakion, kvanttimekaniikan ja suhteellisuusteorian jälkeen? Kaiken teoriako?

Ehkä tietoisuudessamme on vain murto-osa Platonin kuvaamasta todellisuudesta tai JOHAR:in tietää-osiosta. Näiden perusteella kuitenkin muodostamme maailmankuvamme. Mitä jos tietämyksemme pimeällä puolella onkin tuo sama 95 prosenttia todellisuudesta kuin nykytiedon mukaan avaruudessa on pimeää ainetta ja pimeää energiaa? Toimisimmeko siis vain viiden tietoprosentin perusteella?

Vai näkevätkö näkijät enemmän? Auttaako oivallus, intuitio. Mitä tuumiikaan kananpoika kuoriutuessaan? Heureka! Niin ei aina ole, kuin miltä näyttää, mutta niin me toimimme.

Tuo pimeä elementti vallitsee siis makrossa. Nyt myös mikrosta on löydetty pimeä sähkömagneettinen voima.

Painovoima on tunnettu vaikka kuinka kauan, mutta yksimielisyyttä sen vaikutuksista ei ole saatu. Viikingit käyttivät magneettia kompassien tapaan. Sata vuotta sitten avautui tiedemiehille ydinvoima. Tutkimus erotti siitä vielä vahvan ja heikon ydinvoiman. Nyt on löydetty uusi tuntematon voima, pimeä fotoni. Ollaan siirrytty varjomaailmasta viiden voiman todellisuuteen. Mutta mikä varjo väistyy seuraavaksi?

Ruutiukon puumerkki

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö puhui uudenvuoden Suomi 100 puheessaan varjojen maailmasta. ’Jos on ymmärrystä ja osallisuutta kansassa, ihmiskunnassa tai luomakunnassa, varjo väistyy.’ Se on korkea-aatteellinen näkymä. Siirtyisimmekö päivänvaloon, perusteelliseen muutokseen koko kansakunnan, koko ihmiskunnan ja koko luomakunnankin mitassa? Platonin vangeilla ei tällaisia valmiuksia ollut. Onko sitä nykyisillä suurvalloilla? Onko sitä aggressioihin taipuvissa yksilöillä, yhteisöillä ja valtakeskittymillä?

Elämme mahdollisuuksien ja uhkien, suhteellisten vahvuuksien ja heikkouksien maailmassa. Mutta katselemmeko varjoja, pintailmiöitä? Tunne voi olla harhaa. Harhaa voi olla todellisuuskuvammekin, se mitä pidämme reaalimaailmana. 

Voimme luulla elävämme syvässä rauhantilassa minkään meitä uhkaamatta, ei sisältä eikä ulkoa, eivät sodat eivätkä sairaudet, eivät luonnonmullistukset eikä mikään muukaan. Mutta uhka ja vaara ovat jotain joka on olemassa ja on otettava huomioon. Virtahepo olohuoneessa vaikuttaa, vaikkei mitään tekisi. Myös passiivinen ja piilevä uhka tulisi havaita, tunnistaa ja todentaa. Olisiko Einsteinin lepoenergia tällaista piilevää, potentiaalista ’lepouhkaa’! Tai Max Plankin mustan kappaleen säteily?

Konkreettisen vaaratilanteen syntyminen tulisi ehkäistä tai välttää ja siltä tulisi suojautua. Se voi kuitenkin ilmaantua kuin ilmestyskirjan peto, kuin Talvisota 1939. Suurvallat ovat toistuvasti sekä näyttäneet että käyttäneet voimaa. Meidän suurvaltanaapurimme Venäjä saattaa yllättävillä erillisoperaatioilla muut tapahtuneen tosiasian eteen. Sitten syytetään länttä ja siirrytään jatkotoimiin jopa siten, että puolustusjärjestelmiin vastataan hyökkäysjärjestelmillä. Kokonaisuutta on vaikea hahmottaa todentamisesta puhumattakaan.

Venäjä on hyvä naapuri, jos sillä menee ”normalna”. Se on toiminnassaan arvaamaton, jos sillä menee oikein hyvin tai oikein huonosti. Voimapoliittisen mahtiaseman palauttaminen on suuri pohjavirtaus. Painotetaan ensi-iskun oikeutusta, ydinaseet mukaan luettuna. Georgia 2008 ja Krim 2014 ovat tässä ajattelussa sitä Ansoffin tehdassalia, joka ei ole suurten poliittisten ja strategisten päätösten todellisuutta.

Koemmeko tällä toimintatasolla seuraavaksi sarjan erillisiltä vaikuttavia operaatioita vaikkapa Suomenlahden suunnalla? Maayhteydet ovat arokansalle elinehto, mutta merenkin äärelle on saatava yhteys. Sitten on tilaa tanssiin merellä. Näin Pietari Suuri Pushkinin mukaan ajatteli vasta valtaamansa Suomenlahden perukassa, uutta pääkaupunkia, S. Peterburgia, perustaessaan.

Eihän se Pietari mitään alkeishiukkasista tiennyt, mutta tanssista hänellä varmasti oli oma vankka mielikuvansa. Slaavilainen kansantanssi ripaska eli pikkuryssä sai tiettävästi alkunsa muinoin jossain taigan ja tundran rajamailla. Jäätävässä pakkasessakin piti kyykkytarpeet tehdä ja ulvovien susien torjumiseksi oli pakko potkia, tehdä äkkiväistöjä välillä kyykyssä, välillä huimia piruetteja, hyppyjä ja loikkia tehden. 

Neuvostoliitto ei ollut valmis 1941. Nyt näyttää siltä, että Venäjä tähtää täysvalmiuteen vuoteen 2020 mennessä. Sun Tzun vuosituhantisia oppeja hämmästellään lännessä muka uutena venäläisenä hybridi-ilmiönä. USA:n big business on Pacific Rim. Brexit tekee Eurooppaan ison lommon. NATO natisee. EU kitisee. Pakolaisia vilisee. Kohta ehkä huikeita määriä. Tämä on kaikkien nähtävissä. Ehkä enemmän reaalisena kuin varjoina. 

Venäjän superhyperkyber-maskirovkatrollihybridille löytyy mielenkiintoinen vertailukohta ehkä hyvin yllättävältä suunnalta. Se on liikkeenjohdon strategiaoppi nimeltä Blue Sea. Tämän opin mukaan olemassa olevien organisaatioiden kilpailu olemassa olevilla keinoilla on äärimmillään veristä. Siksi se on Red Sea strategiaa.

Blue Sea siirtää toiminnot Red Sean ulkopuolelle. Kohta on kuitenkin löydettävä uusi Blue Sea, ennen kuin kilpailijoita tulee perässä ja tämä Blue Sea muuttuu Red Seaksi. Taustalla voi nähdä Edward de Bonon lateraalisen ajattelumallin. Out of the Box, kuten Plank siirtyi syvälle mikroon ja Einstein kauas makroon.

Tämä on luolavertausasetelman positiivinen kääntöpuoli. Se on tarkoituksellista ja aktiivista hakeutumista varjomaailmasta reaalimaailmaan, siis reaalisena pitämäämme maailmaan, maailmaan jolla on toimintamme kannalta eniten merkitystä. On oltava aina vähintään yksi kierros edellä niitä, jotka lopettavat tuijottamisen pintailmiöihin, siis strategian kannalta epäolennaiseen, Platonin varjoihin, Ansoffin tehdassaleihin, pintailmiöihin syvävirtausten sijaan pintailmiöihin syvävirtausten sijaan. Mannerheim luki Sun Tzun Sodankäynnin taitoa. Liekö Putin lukenut sen lisäksi de Bonoa ja kirjan Blue Ocean Strategy.

Venäjä julistaa omaa jakamattomuuttaan, atomosta. Kaikki verellä vallattu kuuluu Pyhään Äiti Venäjään. Menetykset ovat historian virheitä ja ne on korjattava. Pontimia haetaan historiasta, kaukaakin. Pyhään Venäjään ja Vladimir Suuren 988 kasteeseen viittasi 2015 Krimillä vieraillut ruhtinas Dmitri Romanov. Hän sääli Eurooppaa, joka ei ymmärrä että Venäjä on sitä aina auttanut. Ruhtinaan kuoltua tammikuussa 2017 sai vainaja Putinilta ylistävät kiitokset ’suurena patrioottina’ ja ’pitkän ja syvän osanoton’ ilmauksen.

Atomos ei siis ollut atomos, jakamaton. Atomivoimalat tuottavat valtavia sähkövoimia. Mutta atomi voi myös räjähtää, käsittämättömällä tuhovoimalla. Onko Pyhä Venäjä jakamaton? Troikka laukkaa, vaikka perälauta vuotaa. Minne olet menossa, nykymaailma? Vavahtaako koko mannerjalusta!

Yhteiskuvasta näkee, että ruutiukko on selvästi filosofia nuorempi. Platon syntyi 2444 vuotta sitten!

  

PERTTI HUHTANEN
Kehittämiskonsultti
Kotka
+358 40 581 0000

Salpalinja-päätös hetkessä vai osa historian jatkumoa

Salpalinjan rakentamispäätös syntyi nopeasti yhdeksän päivää talvisodan jälkeen 22.3.1940. Päätöksen teki ylipäällikkö, silloinen sotamarsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim. Siihen saakka kansakunnan suurin yksittäinen rakennushanke oli ulospäin näyttäen yhden miehen päätös.

Nyky-yhteiskunnassa ilman ympäristövaikutusten arviointeja ja suunnitelmien kymmeniä lausuntokierroksia vastaava ei olisi mahdollista. Sotatila tietenkin oikoo byrokratiaa nykyisinkin.

Edellisestä selvästä faktasta huolimatta voi olla paikallaan hieman pohtia, miksi Suomen itärajan linnoittamispäätös näyttää syntyneen helposti ja nopeasti.

Ehkä on lähdettävä hakemaan Salpalinjan siemeniä kaukaa Suomen tai oikeammin Ruotsi-Suomen varhemmasta historiasta. Viipurinlinna perustettiin vuonna 1293 tuhotun karjalaista kauppapaikkaa suojanneen linnoituksen paikalle, ensimmäiset rakenteet ajoittuvat 1100-1200-luvuille. Savonlinnassa sijaitseva Olavinlinna valmistui 1400-luvun lopulla. Uudenkaupungin rauhan (1721) jälkeen alettiin rakentamaan linnoituksia Lappeenrantaan ja Haminaan.

Venäläisen kenraali Aleksander Suvorovin 1790-luvulla rakentama Kaakkois-Suomen linnoitusketju ja ensimmäisen maailmansodan aikainen  (1914-17) venäläisten rakentama ja rakennuttama laaja linnoitushanke Suomessa useine linjoineen puolustivat Venäjää lännen uhkalta. Viime mainittu oli tehty erityisesti Saksan hyökkäyksen pelossa. Linnoitukset kehittyivät aina kulloisia ajan tarpeita vastaavaksi.

Tuota linnoitushistoriaa vasten ei ole kaukaa haettu, että 1917 itsenäistynyt Suomi alkoi vapaussodan jälkeen turvaamaan puolustusta erityisesti Karjalan kannaksen suunnassa linnoittamalla. Sitä kauttahan on kautta aikain marssittu vuoroin itään ja länteen. Talvisodan aikana Mannerheim-linjan nimen saanutta linnoitusta rakennettiin useassa vaiheessa 1920-30 –luvuilla.

Mutta asian ytimeen. Salpalinjan syntyjä syviä voidaan mennä hakemaan vaikkapa syyskuusta 1939, kun everstiluutnantti Valo Nihtilä suunnitteli linnoitteita kaakkoiseen Suomeen. Saksa hyökkäsi Puolaan 1.9.1939 ja Neuvostoliitto kohta perässä. Nihtilä esitti muun muassa Kymijoen ja Väliväylän linnoittamista. Se olisi kyllä vaatinut selitystä kansalle, kun raja oli  sentään Rajajoella saakka kannaksen suunnassa, siis hirvittävän kaukana, eikä NL:n ja Suomen välisestä sodasta ollut “tietoakaan”. No jo joulukuussa 1939 tulivat päätökset linnoittamistöiden aloittamisesta Kymijoella, kuten myös Luumäen linjalla.

Talvisota ja taistelukokemukset Mannerheim-linjassa loivat ylipäällikölle uskon, että linnoittaminen on pienen maan ja pienen armeijan välttämättömyys ylivoimaista vihollista vastaan. Helmikuulle 1940 tultaessa Puna-armeija jauhoi Mannerheim-linjaa tykistöllään, jolla ammuksia riitti ja vastaavasti Suomen tykistö ei ammuspulassa pystynyt vastatulitoiminnalla vihollistykistön toimintaa juurikaan vaikeuttamaan.

10.2.1940 ylipäällikkö, hänen lähimmät upseerinsa sekä pääministeri Risto Ryti ja ulkoministeri Väinö Tanner pitivät palaveria talvisodan tilanteesta ja siitä ulospääsystä Otavan opistolla.  Tästä kerrotaan filosofian tohtori Vesa Määtän kirjassa K.L.Oesch, Ylivoimaa vastassa, Gummerus 2015.

Tanner esitti tilaisuudessa ohjelman, jonka Ryti oli mitä ilmeisemmin hyväksynyt. Sen ensisijainen tavoite oli pyrkiä rauhaan, oli muitakin kohtia, mutta tuo oli tärkein.

Puolustusneuvosto kokoontui samana päivänä ja asettui Tannerin ohjelman kanssa samoille linjoille.  Edellä mainittua kokousta selostaessaan Vesa Määttä toteaa Tannerin olleen ilahtunut, kun sotilasjohto  kannatti rauhaa uhrauksienkin hinnalla.

“Puolustusneuvosto esitti myös toivomuksia sodan jälkeisen maanpuolustuksen vahvistamisesta. Sen puitteissa tulisi ainakin saada aikaiseksi vahvat Maginot-linjaan vertautuvat puolustusasemat.”

Tämän jälkeen juna kulki omalla voimallaan ja päädyttiin Moskovan rauhaan. Suomen armeijan tuli vetäytyä nopeasti kauas taakse taistelulinjoista piirretyn uuden rajan taakse.

Mannerheim ja varmaan myös valtiojohto tajusivat, että länsivaltojen peliin puuttumisen pelossa Stalin taipui rauhaan vain väliaikaisesti, koska sodan tavoitteet jäivät Neuvostoliitolta  saavuttamatta.

Uusi hyökkäys voisi alkaa hyvinkin pian. Sitä varten piti valmistautua ja siksi 22.3.1940 Inkilän kartanossa Juvalla syntyi Marskin päätös Klamila-Luumäki –linjan linnoittamisesta, joka sunnittelun kuluessa jalostui koko itärajan linnoittamiseksi. Päätöksen tekoa melko varmasti edisti reilu kuukausi aiemmin käyty edellä kerrottu keskustelu ja puolustusneuvoston vihreä valo linnoittamiselle. Ja siitä se homma sitten lähti niin, että toukokuun puolivälissä kahdessa kuukaudessa tehty itärajan linnoitussuunnitelma tuli valtioneuvoston hyväksymäksi.

Linnoittamispäätöksellä oli osuvia seurauksia. Se tarjosi kohteen evakkojen työllistämiseen. Linnoittaminen jatkoi talvisodassa esiin tullutta kansakunnan yhtenäisyyttä. Se näkyi koko välirauhan ajan; Suomelle välirauha oli intensiivistä puolustusvalmistelua, ei pelkästään linnoittamista. Talvisota oli osoittanut konkreettisesti, mikä meitä idästä uhkaa.

Stalinin taipuminen rauhaan tilanteessa, jossa läpimurto Kannaksella oli vain päivistä kiinni, antoi Suomelle tuiki tärkeän valmistautumisajan mahdolliseen uuteen Neuvostoliiton hyökkäykseen ja näytön paikan, että meitä ei helpolla oteta. Revanssiin tarjoutuikin tilaisuus Saksan rinnalla. Vaihtoehtoja ei paljon ollut. Neuvostoliitto halusi miehittää Suomen, Saksalla sellaista tavoitetta ei ollut. Oli valittava.

Niin, olisi sotahistorian asiantuntijoilta kiva kuulla kommentteja siitä, oliko Salpalinjan rakentaminen spontaania tilanteen mukaista linnoittamista vai oliko se johdonmukaista seurausta vanhan vuosisataisen linnoittamiskulttuurin jatkeena; menettely oli olemassa, piti päättää vain tekemisen hetki? Mikä on se yksiselitteinen päivä, jolloin Salpalinjan rakentamisesta tehtiin päätös? Onko se 22.3.1940?

TERHO AHONEN

Airo linnoitti itsensä taka-alalle

Päämajoitusmestari, kenraaliluutnantti Aksel Fredrik Airon vähäinen, käytännössä olematon osuus Salpalinjan rakentamisessa on kirjallisuudessa kuitattu yleensä hyvin lyhyesti. Se on luonnollista, koska hän jättäytyi linnoittamisessa taka-alalle, kun huomasi ettei hänen näkemyksiään kuunneltu. Mielenkiintoista asiassa on se, että yleisesti ottaen Airoa on pidetty viime sotiemme, ainakin sotatoimien aivona.

Eversti Tauno Kuosan 1979 kirjoittamassa ja WSOY:n julkaisemassa A.F.Airo legenda jo eläessään –kirjassa päämajoitusmestarin osuutta sivutaan hieman enemmän. En tähän hätään löytänyt kätköistäni Martti Turtolan Airo-teosta Taipumaton kenraali (1997) ja en pääse nyt katsomaan, millä tavalla Airon ja linnoittamisen suhdetta siinä oli käsitelty. Jotain kirjassa oli, mutta en muista mitä. (Kenellä on Turtolan kirja hyllyssä, lukekaa ja kommentoikaa!)

Kuosa toteaa, että talvisodan rauhan alueluovutusten tuloksena syntynyt valtakunnan uusi kaakkoisraja heikensi vakavasti maan sotilaallista asemaa. Puolustusvoimien oli pikaisesti ryhdyttävä uusimaan puolustussuunnitelmia, sillä suursota jatkui.

Sotamarsalkka Mannerheim oli Kuosan mukaan omaksunut talvisodan aikana hyvin myönteisen käsityksen Kannaksen linnoittamistöiden merkityksestä puolustukselle. Kirjoittaja tähdentää, että marsalkka oli aina ollut erityisen kiinnostunut linnoituksista.

Airo oli paikalla Inkilän kartanossa 22.3.1940, kun Mannerheim teki päätöksensä itärajan linnoittamisesta. Marsalkan ja Airon käsitykset linnoittamisesta kävivät ristiin. Kuosa lainaa kenraali Erik Heinrichsin hienovarasta mainintaa Mannerheim-teoksessa, että marsalkka edusti linnoittamisessa vanhentuneita näkemyksiä ja että monet sodan ajan komentajat tukivat ylipäällikköä. Komentajat halusivat tietenkin saada omat puolustuskaistansa linnoitetuksi mahdollisimman vahvasti.

Heinrichs teoksessaan sanoo, että yhtenäinen ja riittävän luja linja voitiin rakentaa vain aseman syvyyden kustannuksella.

Lainaus Kuosan tekstistä:

”Jo ennen sotaakin puolustuslinjojen syvyyteen porrastamista kannattanut Airo katsoi talvisodan kokemusten vahvistaneen syvyysporrastuksen tarpeellisuutta. Melkein mikä asema tahansa voitiin jauhaa rikki jatkuvalla tykistötulella ja lentopommituksella. Airo ei pitänyt yhtenäistä linnoitettua asemaa tarpeellisena uudella rajalla. Linnoitukset oli suunniteltava kokonaispuolustuksen tarpeita vastaavasti ja tärkeimpiin suuntiin oli rakennettava riittäväksi katsottavan syvyyden omaava asemajärjestelmä.”

Airo vetäytyi Heinrichsin mukaan jokseenkin syrjään linnoittamista koskevista periaatekeskusteluista esitettyään turhaan linnoittamiseen liittyviä omia operatiivisia näkökohtiaan. Mannerheim ajoi läpi oman kantansa.

Marsalkka Mannerheim määräsi Edvard Hanellin linnoitustöiden johtajaksi. Kuosan tekstistäkin on ymmärrettävissä marsalkan menettely määrätä Hanell suoraan ylipäällikön alaisuuteen, ylennys kenraaliluutnantiksi ja nimitys yleisesikunnan päälliköksi Hanellin aseman korostamiseksi. Samalla kaikki tuo varmisti, että Mannerheim sai ajatuksensa läpi myös käytännössä. Kuosa toteaa Airon tosiasiassa hoitaneen Hanellin tehtäviä yleisesikunnan päällikkönä, kun hän keskittyi linnoitustöiden johtoon. Erik Heinrichs nimitettiin yleiseskunnan päälliköksi 18.6.1940.

No, kaikesta tuosta edellisestä jää blogikirjoittajalle peruserimielisyytenä käteen oikeastaan yhdellä sanalla sanottuna ”vain” syvyys! Mannerheimin tahto oli tehdä yksi vahva ja yhtenäinen linnoituslinja ja että Airo halusi tärkeimpiin suuntiin puolustukseen syvyyttä. Sittenminhän Salpalinjaan tuli jo syvyyttäkin, kun elokuussa 1940 rantamaalle alettiin rakentaa taaempaa asemaa Hamina-Taavetti ja 1944 Vaalimaan oikaisuasemaa. Ehkä siis Airon ajatuksiakin jossain määrin myöhempään Salpa-asemaan sisältyy?

* * *

Kuosan Airo-kirjasta poimin vielä kaksi ehkä vähälle huomiolle jäänyttä näkemystä.

”Suomen puolustusvoimien johdon välirauhan aikana laatimat operatiiviset suunnitelmat olivat puhtaasti puolustukselliset. Poikkeuksen muodosti Neuvostoliiton rauhansopimuksen perusteella käyttöönsä saama koko valtakunnan turvallisuuden kannalta sotatapauksessa erittäin vaarallinen Hangon tukikohta. Sen pikainen valtaus olisi ollut sodan puhjetessa välttämätön itärintaman selustan turvaamiseksi.”

Jatkosodan aikana löydetystä kenraali N. Vatutinin laatimasta suunnitelmasta käy ilmi välirauhan linnoitustöiden (Salpalinjan) vaikutus Neuvostoliiton mahdollisiin sotatoimiin Moskovan rauhan rajojen (13.3.1940) länsipuolella. Suunnitelman mukaan hyökkäys tehtäisiin Lappeenrannan-Joutsenon suunnasta Saimaan selkiä pitkin Mikkeliin. Näin Salpalinjan vahvin osa Suomenlahden ja Saimaan välillä olisi kierretty pohjoisen kautta!

HUOM! Lue Osmo Kimmon kommentti klikkaamalla kommentti-sanaa. Osmo tuo esiin Airon osuutta Martti Turtolan kirjassa!

TERHO AHONEN

Oliko Salpalinjalla vaihtoehtoa?

Talvisota päättyi 75 vuotta sitten Moskovan rauhaan 13.3.1940. Neuvostoliitto taipui Suomen kanssa rauhaan tilanteessa, jossa se oli sotilaallisesti vahvoilla. Länsivaltojen avun pelko sai kuitenkin Stalinin toistaiseksi luopumaan sodan tavoitteesta, Suomen valtaamisesta ja miehittämisestä. Näin tältä osin sota jäi Neuvostoliiton näkökulmasta pahasti kesken.

Rauhanehtoja määrätessään Neuvostoliitto toimi kuten voittaja. Se määräsi uuden valtakunnan rajan monin paikoin kymmeniä kilometrejä kauemmas siitä, mihin puna-armeijan joukot olivat edenneet! Hankoniemen vuokraaminen, käytännössä haltuunotto oli selvää sanelua sekin.

Suomessakin talvisodan rauha ymmärrettiin varsin pian välirauhana. Monelle suomalaisille välirauha oli aika, jolloin valmistauduttiin hankkimaan takaisin menetty maa-alue. Neuvostoliitolle sama aika oli valmistautumista lopulliseen Suomen ratkaisuun. Intressit olivat vastakkaiset.

Ylipäällikkö Mannerheim ryhmitti Suomen armeijan puolustukseen uudelle itärajalle. Se oli selvä. Talvisodan taisteluissa suuria mies- ja kalustomenetyksiä, sanalla sanoen tappioita kärsinyt armeija ei ollut vahvimmillaan. Sillä oli kuitenkin valmistauduttava kenties hyvinkin pian eteen tulevaan Neuvostoliiton uuteen Suomen valtausyritykseen.

Mannerheimille ei riittänyt pelkkä armeijan ryhmittäminen puolustukseen, ei maahan kaivautuminen, kenttälinnoittaminen. Hän päätti yksinvaltiaasti sen enempää poliitikkoja tai kansalaismielipidettä kuuntelematta itärajan linnoittamisesta. Se oli paitsi valtava työmäärä myös huikea taloudellinen investointi. Silti päätös syntyi nopeasti ja toimeenpano lähti käyntiin heti. Salpalinja omasi huomattavaa taisteluarvoa jo reilun vuoden kuluttua töiden alkamisesta, jatkosodan alussa.

Suomessa on poltettu henkistä pääomaa paljonkin sen miettimiseen, olivatko kaikki sotaa edeltäneet, sen aikana ja jälkeen tehdyt johtopäätökset ja ratkaisut oikeita. On puhuttu ajopuuteoriasta Suomen ajautumisena Saksan syliin ja sitä kautta jatkosotaan jne.

Yhtä kaikki, mutta siitä en ainakaan minä ole nähnyt juurikaan keskusteltavan, oliko Suomella ja käytännössä Mannerheimillä ylipäällikkönä muita vaihtoehtoja, kuin rakentaa myöhemmin Salpalinjaksi nimetty itärajan puolustusasema? Siis panna käyntiin siihen asti koko maan suurin rakennushanke?

Mietitäänpä tätä samalla, kun ajatuksemme siirtyvät huomisen perjantain talvisodan päättymisen 75-vuotismuistojuhliin ympäri Suomen.

The Salpa-line overview, briefly

In the Winter War Finland lost part of its eastern territory. To secure the unsafe frontier the commander in chief of The Finnish army, Field Marshal C.G. Mannerheim ordered to build a fortified position of defence. The fortification, later called Salpa-line, was built in 1940-41 and 1944. It is still the largest building site in Finland. The number of workers was, at its highest, 35000 men. About 2000 women worked at supply duties.

To build the Salpa-line it took only year and half. When we remember the resources of Finland and the working speed, the Salpa-line could be compared even to The Great Wall of China. The Salpa-line is also the longest one-piece fortification line in the World, from the Gulf of Finland to Lapland, about 1000 kilometres.

The totally consistent part of the fortification is situated between the Gulf of Finland and Lake Kivijärvi at Luumäki. About 90 per cent of the permanently fortified constructions are there. From Lake Saimaa to Lake Pielinen in North Karelia the Salpa-line lean to waterways, especially lakes. From Pielinen up to the level of Salla in Lapland, only the most important directions of roads were fortified and blocked with field fortified positions.

In the Salpa-line there are about 720 reinforced concrete bunkers and some tunnel caves quarried into rocks. The field fortification equipment are made of wood and soil, altogether about 3000 pieces.
Trenches dug with shovels or quarried into rock, were made for about 350 kilometres. Stone antitank obstacles were made for over 200 kilometres. They include more than 350000 single stones, that weigh at least three tons each. There were also 130 kilometres dug ditch antitank obstacles. Barbed wire obstacles were made for about 315 kilometres.

The typical permanet equipment in the position is a machine gun and accomodation bunker, of which 170 were made. To build one, for instance, 45 tons steel and 5000 sacks of cement (50 kg) were needed. Altogether to build a massive bunker had to be transferred about 10000 tons different kinds of material, if put on trucks in those days, it meant 3000 truckloads.

The expenses of the fortification was about 2500 million Finnish old marks. It is very difficult to compare and say in current money. For example 1941 Salpa-line costs were 5 per cent of state budget. Sweden helped the work with 900 voluntary men during the first summer and gave a good sum of money, 235 million marks, allmost 10 per cent of the whole expences. It is quite easy to understand, why Sweden wanted to help its eastern neighboring country to build the barrier, which prevents Soviet Union to proseed to the west.

There was no battle on the Salpa-line. But for all that, it had a great importance to the result of the war. The fortification has done its work best, when it has not been needed.

After the war all equipment, which were removable, were pulled down and transfered to the stores or other uses. Now one can see still concrete bunkers, stone antitank obstacles and trenches, camouflaged for more than 70 years.
Some parts of Salpa-line are now restored as museums and destinations of hikes. 

Written by Terho Ahonen

-- You are welcome to visit the Salpa-line. --

Salpalinjan saumat ja nykypäivä

Salpalinjan yksi talvisodan opeista oli se, että puolustavien yksiköiden, puolustuskeskusten väliin ei saanut jäädä heikkoja saumoja. Niitä talvisodassa vihollinen käytti hyväkseen.

Ylipäällikkö Mannerheim näki talvisodan jälkeen Suomen puolustuksen kannalta kaikkein vaarallisimpana alueena Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven välisen kannaksen. Sehän oli Karjalan kannaksen jatkeella ja samalla lyhin tie rantamaan suunnassa Helsinkiin.

Jotta kyseiselle alueelle ei jäisi saumoja, käskettiin se tehdä täysin yhtenäiseksi. Tällä Salpa-aseman vahvimmin linnoitetulla osuudella yhtenäisyys näkyy yhtenäisenä kiviesteenä ja taisteluhautaverkostona Suomenlahdelta Salpausselälle. Kivieste puuttuu vain saman tehtävän tekevien luonnonjyrkänteiden edestä. Panssarieste on siten käytännössä yhtenäinen.

Samalle alueelle tuli luoda myös yhtenäinen konetuliaseiden sivustatuliverkko. Se olisi toteutunut teräsbetonikorsuista ja –pesäkkeistä ampuvien konekivääreiden ja kenttälinnoitettujen kk-pesäkkeiden avulla. Ainakin se oli tavoite.

Nykypäivän sodankäynti on muuttunut viime sodistamme paljon. Pitkiä yhtenäisiä rintamalinjoja ei syntyisi. Taistelua käytäisiin alueellisesti ja syvyydessä sekä hyökkääjän että puolustajan ehdoilla. Hyökkääjä valitsee kohteensa ja puolustaja paikan, jossa se vihollisen lyö. Jotenkin näin.

Rauhanaikaiseen maanpuolustukseen kuuluu rajojemme vartiointi sekä ilmatilan ja merialueen valvonta. Ne ovat luonteeltaan sellaisia, että heikkoja saumakohtia ei kyseisten tehtävien hoidossa edelleenkään sallita.

En malta olla puuttumatta täällä kaakonkulmalla syntyneeseen huutoon tuulivoimaloista. Puolustusvoimat tehtävänsä mukaisesti näkee tuulimyllyjen vaarantavan ilma- ja merivalvonnan ja siksi se tyrmää Haminan ja Kotkan seudun tuulivoimahankkeet. Liki kahden sadan metrin korkeudelle ulottuvien lapojen katsotaan häiritsevän tutkavalvontaa, siis sitä laitteistoa, jolla puolustusvoimat tehtäväänsä tekee.

Huom! Nyt puhutaan samasta alueesta, johon Mannerheim käski rakentaa Salpalinjan vahvimmat osat!

Yksiselitteisesti tämä kaakonkulma ei vain kerta kaikkiaan ole se paikka, jossa tuulivoimaa tehdään. Jos on pakko ja se on kannattavaa, tehtäköön Ruotsin rajalla!

Asiantuntijoiden mukaan tuulivoima kannattaa energiayhtiöille ainoastaan erittäin vahvalla valtion tuella. Sitä valtio on luvannut. Siitä innostuneena kermanvuolentana energiayhtiöt ainakin Haminassa ja Kotkassa omalla riskillään, ennen edes lupaprosessin alkamista, alkoivat suunnitella voimaloita ja maksaa tulevien myllyjen maanomistajille jo etumaksua, ”voitelurahaksikin” sitä voisi kutsua. Näin saatiin paikalliset ihmiset riitelemään keskenään, osa saa hyödyt ja osa haitat. Yhtenäinen vastustusrintama hajoaa.

Hulluuden huipentuma oli 15.12.2013, kun paikallinen sanomalehti (Kymen Sanomat), mukamas tämän alueen pää-äänenkannattaja, vaatii poliitikkoja näyttämään puolustusvoimille kaapin paikan. Toisin sanoen poliitikkojen pitäisi päästä ratkaisemaan, kuinka puolustusvoimat ja osaltaan varmasti myös rajavartiolaitos hoitaa tehtäväänsä! Se tarkoittaisi tahallisen aukon jättämistä ilma- ja meritilan valvontaan! Täällä etulinjassa, sanon minä!

Salpalinjan suunnittelijat ja rakentajat eivät sitä varmasti ymmärtäisi. Maan puolustaminen paukkupatruunoin tai rajojen vartioiminen huppu silmillä ei ainakaan 70 vuotta sitten tullut kuuloonkaan.

Salpalinjasta saarnaamisellani on myös nykypäivän ulottuvuus. Olen monia monia kertoja sanonut Salpalinjan heijastavan sen rakentamisajan ihmisten maanpuolustustahtoa ja kykyä. Mitä enemmän ihmiset tuntevat Salpalinjaa, sen paremmin he ymmärtävät myös nykypäivän maanpuolustuksen merkitystä ja tarpeellisuutta.

Kaakonkulman tuulimyllyulina viestittää vain siitä, että meillä Salpalinja-toimijoilla on vielä valtavasti tekemätöntä työtä, vielä valtavasti kerrottavaa.

Valo Nihtilä Salpalinjan taustalla

Suurelle yleisölle eversti Valo Nihtilä (1896 –1973) on tuttu päämajan pätevänä operaatioupseerina. Myös asekätkentään hänet yhdistetään. Hänen etevyytensä olisi monen mielestä pitänyt edellyttää myös kenraaliylennystä, mutta sitä ei koskaan tullut.

Salpa-asemaa on pidetty pitkälti kenraaliluutnantti Edvard Hanellin luomuksena. Vähemmälle on jäänyt, että Valo Nihtilä piirteli linnoituslinjoja nykyisen Salpalinjan paikkeille jo alkusyksystä 1939.

Kiristyneen Euroopan sotilaspoliittisen tilanteen vuoksi sotamarsalkka Mannerheim puolustusneuvoston puheenjohtajana lähetti heinäkuussa 1939 kirjelmän puolustusministerille ja esitti laajaa linnoittamisohjelmaa Suomen rajoille.

Ylesesikunnan maavoimatoimiston päällikkönä vuodesta 1938 alkaen silloinen everstiluutnantti Nihtilä oli joutunut perehtymään itärajan linnoittamiskysymyksiin laajasti. Syyskuun puolivälissä 1939 Nihtilä ehdotti linnoittamista vieläkin kauemmaksi sisämaahan, kuin Mannerheim esitti.

Nihtilä ehdotti, että linnoituslinja kulkisi Pielisjärvestä Pielisjokea pitkin Pyhäselkään. Siitä vesistöä myöten Puruveden, Sulkavan ja Puumalan salmien kautta Saimaaseen. Saimaan kanavan linnoituslinjan ohella Nihtilä ehdotti linjaa myös Lemin, Kivijärven ja Valkealan kautta Kymijokeen ja edelleen Suomenlahteen. Tämän osan, Saimaa - Kymijoki, kenttälinnoittamisen ylipäällikön reservinä ollut 6.Divisioona aloittikin jo lokakuun puolella 1939.

Tämän lisäksi Nihtilä ehdotti Saimaan ja Suomenlahden välisen osan linnoittamisen osan tutkimista. Tarkkaa sijaintia kartalle hän ei merkinnyt. Nyt tiedetään, että Nihtilän suunnitelma kyseisellä välillä konkretisoitui Luumäen linjan nimellä. Sitä rakennettiin joulukuun puolivälistä maaliskuuhun.

Nihtilän ajatukset olivat siis pohjana Hanellin Salpalinja-suunnitelmille Joensuun korkeudelta etelään. Ainoa merkittävä poikkeus oli Luumäen linjan eteläpäässä, joka jäi Miehikkälän itäosista alkaen niukasti uuden rajan taakse tai päälle ja näin tuleva Salpalinja vedettiin rantamaan suunnassa tykinkantaman verran länteen.

Huomionarvoista Nihtilän ajatuksissa on syyskuun 1939 realismi. Hän tietysti tiesi ja tunsi Suomen puolustusvalmiudet ja kyvyn. Joku on voinut mieltää Nihtilän ehdotuksen melkoiseksi pessimismiksi vetää linnoituslinjoja jopa 100 – 150 kilometriä länteen, sisämaahan itärajalta. No, Talvisota osoitti, että Nihtilän varautuminen ei ollut lainkaan ylimitoitettua.

Käytännössä Nihtilän linjoilla Luumäeltä Kymijokeen tehtiin töitä jo siis YH:n aikana syksyllä 1939 ja sitten Talvisodan aikana Luumäki-linjalla, ja sen aikana työt alkoivat myös jo Kymijoki-linjalla. Eli Valo Nihtilän aivoitukset muuttuivat myös käden jäljiksi varsin varhain. Hänen tekemänsä linnoituskaavailut olivat kiistatta vankana pohjana tulevalle Salpalinjalle.

Nihtilän kauaskantoisuutta kuvastaa heitto nykypäivän maantieteeseen. Jos samoilla turvaetäisyyksillä, joita hän esitti syyskuussa 1939, nyt alettaisiin linnoittamaan itärajaa, niin linnoitukset olisivat jossakin Loviisan - Porvoon ja Lahden tasalla!

Linnoitussuunnitelma syntyi nopeasti

Ylipäällikkö Mannerheim teki päätöksen itärajan linnoittamisesta 22.3.1940. Työt alkoivat Harjussa Virolahdella 17.4. Linnoitussuunnitelma valmistui 8.5, ylipäällikkö hyväksyi sen 11.5. hän ja puolustusministeri esittelivät suunnitelman pääministerille 15.5. Pääministeri ilmoitti seuraavana päivänä, että töihin on osoittaa ensimmäisenä eränä 50 miljoonaa markkaa. Kaikki nuo päivämäärät nimenomaan samana vuonna, maalis-toukokuussa 1940!

Siihen mennessä jopa Pohjoismaiden suurimpana rakennushankkeena pidetyn linnoitustyön valmistelu tapahtui siis salamavauhtia. Vajaassa kahdessa kuukaudessa työt mahdollistava suunnitelma oli valmis ja rahaakin oli jo käytössä. Eipä taitaisi onnistua nyt. No, silloin ei tarvittu ympäristövaikutusten arviointiselvityksiä ja muita nykyajan pikkutarkkuuksia.

Linnoitusprosessin nopeuden selitti tietenkin talvisodan jälkeen ilmaan jäänyt uuden sodan uhka. Stalinin tavoite vallata Suomi oli jäänyt pahasti kesken. Uuteen yritykseen oli varauduttava heti.

Reino Arimo kertoo Suomen linnoittamisen historiassa 1918-1944 linnoitustöiden johtajaksi määrätyn ja jo kenraaliluutnantiksi ylennetyn E.F. Hanellin suunnitelman perusteista. Lainaan tähän muutaman kappaleen Arimon kirjasta, jotta en sortuisi tulkintavirheisiin, kirjan teksti erottuu kursiivilla.

”Sodan kokemukset ovat osoittaneet, että lujat linnoitukset ovat meille välttämättömät hyökkääjän massojen ja omien voimiemme välisen epäsuhteen tasoittamiseksi ja ainoa keino lukumääräisesti rajoitettujen joukkojemme suojaamiseksi hyökkääjän ylivoimaisen aseistuksen tuhoavalta massavaikutukselta.”

”Pitkän ja maanpuolustuksen kannalta erittäin epäedullisen uuden valtakunnanrajamme varustaminen linnoituslaitteilla on suunnaton työ, jonka toteuttaminen lyhyessä ajassa ei ole mahdollinen, vaan tulee vaatimaan useita vuosia.”

Sitten Hanell perustelee linnoitusta talvisodan jälkeen muuttuneella tilanteella, ensin 30 vuodeksi Neuvostoliitolle vuokratulla Hangon alueella.

”Hangon suunnalla vihollinen voi hyökätä parin divisioonan voimin laivaston tukemana. Tämä hyökkäys on pysäytettävä mahdollisimman lähelle rajaa, mikä edellyttää että täällä toimivien vähäisten joukkojen puolustusedellytyksiä on lisättävä tehokkain linnoituksin.”

Sitten tullaan suunnitelman perusteluissa kaakkoisrajalle.

”Itärajan eteläosa aina Pielisjärveen saakka on vaarallisin alue, koska viholliselle on syntynyt alueluovutusten takia rajan taakse erinomainen tukialue hyökkäystä varten. Sen kehittynyt tie- ja rautatieverkko sekä Suomenlahden itäpään ja Laatokan satamat mahdollistavat suurten voimien käytön.”

”Parhaat edellytykset vihollisella on ylivoimansa käyttöön Suomenlahden ja Kivijärven välillä, missä meillä taas ei ole varaa luovuttaa maastoa. Se puolestaan ei tarjoa mainittavia puolustuksellisia etuja, joten lujan linnoitusvyöhykkeen rakentaminen on ainoa keino tämän meille tärkeän rajanosan saattamiseksi kestävään puolustuskuntoon.”

Näin siis aikalaisperusteluissa. Ja niinpä Hankoniemen tyveen rakennettiin Harparskog-linja, jokseenkin samanlainen kuin tuleva Salpalinjakin. Ja tuo Suomenlahden ja Kivijärven väli itärajalla oli koko ”linnoittamissuunnitelman tärkein osa”. Siksi se rakennettiinkin yhtenäiseksi ja sai tuekseen vielä Hamina-Taavetti -linjan ja kesällä 1944 Vaalimaan oikaisuaseman ja muutamia tukilinjoja.

Erittäin nopeasti toimeenpantu suunnittelu ja rakentamisen aloitus tarkoittivat sitä, että nuo asiat tapahtuivat osittain samaan aikaan, päällekkäin. Se aiheutti paikoin ongelmia ja turhaakin työtä suunnittelijoiden mielenmuutoksina, mutta mitä ilmeisemmin hämmästyttävän hyvin suunnitelmat ja toteutus kohtasivat. Se on osa Salpalinjan ainutkertaisuutta.