Airo linnoitti itsensä taka-alalle

Päämajoitusmestari, kenraaliluutnantti Aksel Fredrik Airon vähäinen, käytännössä olematon osuus Salpalinjan rakentamisessa on kirjallisuudessa kuitattu yleensä hyvin lyhyesti. Se on luonnollista, koska hän jättäytyi linnoittamisessa taka-alalle, kun huomasi ettei hänen näkemyksiään kuunneltu. Mielenkiintoista asiassa on se, että yleisesti ottaen Airoa on pidetty viime sotiemme, ainakin sotatoimien aivona.

Eversti Tauno Kuosan 1979 kirjoittamassa ja WSOY:n julkaisemassa A.F.Airo legenda jo eläessään –kirjassa päämajoitusmestarin osuutta sivutaan hieman enemmän. En tähän hätään löytänyt kätköistäni Martti Turtolan Airo-teosta Taipumaton kenraali (1997) ja en pääse nyt katsomaan, millä tavalla Airon ja linnoittamisen suhdetta siinä oli käsitelty. Jotain kirjassa oli, mutta en muista mitä. (Kenellä on Turtolan kirja hyllyssä, lukekaa ja kommentoikaa!)

Kuosa toteaa, että talvisodan rauhan alueluovutusten tuloksena syntynyt valtakunnan uusi kaakkoisraja heikensi vakavasti maan sotilaallista asemaa. Puolustusvoimien oli pikaisesti ryhdyttävä uusimaan puolustussuunnitelmia, sillä suursota jatkui.

Sotamarsalkka Mannerheim oli Kuosan mukaan omaksunut talvisodan aikana hyvin myönteisen käsityksen Kannaksen linnoittamistöiden merkityksestä puolustukselle. Kirjoittaja tähdentää, että marsalkka oli aina ollut erityisen kiinnostunut linnoituksista.

Airo oli paikalla Inkilän kartanossa 22.3.1940, kun Mannerheim teki päätöksensä itärajan linnoittamisesta. Marsalkan ja Airon käsitykset linnoittamisesta kävivät ristiin. Kuosa lainaa kenraali Erik Heinrichsin hienovarasta mainintaa Mannerheim-teoksessa, että marsalkka edusti linnoittamisessa vanhentuneita näkemyksiä ja että monet sodan ajan komentajat tukivat ylipäällikköä. Komentajat halusivat tietenkin saada omat puolustuskaistansa linnoitetuksi mahdollisimman vahvasti.

Heinrichs teoksessaan sanoo, että yhtenäinen ja riittävän luja linja voitiin rakentaa vain aseman syvyyden kustannuksella.

Lainaus Kuosan tekstistä:

”Jo ennen sotaakin puolustuslinjojen syvyyteen porrastamista kannattanut Airo katsoi talvisodan kokemusten vahvistaneen syvyysporrastuksen tarpeellisuutta. Melkein mikä asema tahansa voitiin jauhaa rikki jatkuvalla tykistötulella ja lentopommituksella. Airo ei pitänyt yhtenäistä linnoitettua asemaa tarpeellisena uudella rajalla. Linnoitukset oli suunniteltava kokonaispuolustuksen tarpeita vastaavasti ja tärkeimpiin suuntiin oli rakennettava riittäväksi katsottavan syvyyden omaava asemajärjestelmä.”

Airo vetäytyi Heinrichsin mukaan jokseenkin syrjään linnoittamista koskevista periaatekeskusteluista esitettyään turhaan linnoittamiseen liittyviä omia operatiivisia näkökohtiaan. Mannerheim ajoi läpi oman kantansa.

Marsalkka Mannerheim määräsi Edvard Hanellin linnoitustöiden johtajaksi. Kuosan tekstistäkin on ymmärrettävissä marsalkan menettely määrätä Hanell suoraan ylipäällikön alaisuuteen, ylennys kenraaliluutnantiksi ja nimitys yleisesikunnan päälliköksi Hanellin aseman korostamiseksi. Samalla kaikki tuo varmisti, että Mannerheim sai ajatuksensa läpi myös käytännössä. Kuosa toteaa Airon tosiasiassa hoitaneen Hanellin tehtäviä yleisesikunnan päällikkönä, kun hän keskittyi linnoitustöiden johtoon. Erik Heinrichs nimitettiin yleiseskunnan päälliköksi 18.6.1940.

No, kaikesta tuosta edellisestä jää blogikirjoittajalle peruserimielisyytenä käteen oikeastaan yhdellä sanalla sanottuna ”vain” syvyys! Mannerheimin tahto oli tehdä yksi vahva ja yhtenäinen linnoituslinja ja että Airo halusi tärkeimpiin suuntiin puolustukseen syvyyttä. Sittenminhän Salpalinjaan tuli jo syvyyttäkin, kun elokuussa 1940 rantamaalle alettiin rakentaa taaempaa asemaa Hamina-Taavetti ja 1944 Vaalimaan oikaisuasemaa. Ehkä siis Airon ajatuksiakin jossain määrin myöhempään Salpa-asemaan sisältyy?

* * *

Kuosan Airo-kirjasta poimin vielä kaksi ehkä vähälle huomiolle jäänyttä näkemystä.

”Suomen puolustusvoimien johdon välirauhan aikana laatimat operatiiviset suunnitelmat olivat puhtaasti puolustukselliset. Poikkeuksen muodosti Neuvostoliiton rauhansopimuksen perusteella käyttöönsä saama koko valtakunnan turvallisuuden kannalta sotatapauksessa erittäin vaarallinen Hangon tukikohta. Sen pikainen valtaus olisi ollut sodan puhjetessa välttämätön itärintaman selustan turvaamiseksi.”

Jatkosodan aikana löydetystä kenraali N. Vatutinin laatimasta suunnitelmasta käy ilmi välirauhan linnoitustöiden (Salpalinjan) vaikutus Neuvostoliiton mahdollisiin sotatoimiin Moskovan rauhan rajojen (13.3.1940) länsipuolella. Suunnitelman mukaan hyökkäys tehtäisiin Lappeenrannan-Joutsenon suunnasta Saimaan selkiä pitkin Mikkeliin. Näin Salpalinjan vahvin osa Suomenlahden ja Saimaan välillä olisi kierretty pohjoisen kautta!

HUOM! Lue Osmo Kimmon kommentti klikkaamalla kommentti-sanaa. Osmo tuo esiin Airon osuutta Martti Turtolan kirjassa!

TERHO AHONEN

Aladàr Paasonen 1944 suu supussa

Martti Turtolan huomenna ilmestyvässä kirjassa ”Mannerheimin ristiriitainen upseeri. Eversti Aladár Paasosen elämä ja toiminta” tuodaan esiin, että päämajoitusmestari Aksel Airo ei ollut ainoa Päämajan upseeri, joka panttasi keväällä 1944 ylipäälliköltä tiedustelutietoja Neuvostoliiton suurhyökkäysaikeista. Myös kenraali Erik Heinrichs ja tiedustelupäällikkö Paasonen tiesivät saman ja kantavat Turtolan mukaan siitä myös vastuun.

Paasonen itse asiassa kantoi asiasta raskaimman vastuun, koska hän ei ollut Airon vaan suoraan Mannerheimin alainen, jolle hän halutessaan olisi tietojaan voinut kertoa.

Tämä tohtori Turtolan mukaan on uutta tietoa paljon kalutusta kevätkesän 1944 tiedustelutietoja koskevasta keskustelusta. Näin hän kertoi tänään tiistaina Miehikkälän Salpalinja-museolla puhuessaan uuden kirjansa päähenkilöstä Aladàr Paasosesta. Tieto löytyi kirjaa tehdessä Paasosen ja Tukholmassa sotilasasiamiehenä toimineen eversti Martin Stewenin välisestä kirjeenvaihdosta.

Turtolan mukaan Stewen raportoi Suomeen Ruotsin Japanin sotilasasiamieheltä saamiaan tietoja. Myös Suomen Japanin sotilasasiamies Auno Kaila oli viestittänyt samankaltaista tietoa Suomeen, mutta sitäkään ei Paasonen päästänyt eteenpäin.

Noiden tietojen alkuperäislähdettä Turtola ei aivan varmuudella pystynyt sanomaan, mutta hyvin saattoi olla mahdollista, että ne olivat peräisin tavalla tai toisella jopa suoraan Moskovasta, jolla vielä tuolloin oli suhteet Japaniin. Ja näin tietoa kantautui Suomeen kahden oman asiamiehen kautta.

Miksi sitten ylipäällikölle ei kerrottu maan kannalta tärkeitä tiedustelutietoja. Martti Turtolan vahva tutkijan mielipide oli yksinkertaisesti se, että ei todella haluttu vanhaa sotapäällikköä hermostuttaa. Se ei kenestäkään alaisesta ole ”kivaa”.

Aladàr Paasosen nimittäminen vuonna 1942 Päämajan tiedustelupäälliköksi oli osin seurausta hänen erinomaisesta ja laajasta kielitaidostaan, mutta myös hyvistä suhteista Unkarin armeijan johtoon. Paasosen perhesyistä tapahtuneen Unkarin matkustelun varjolla hän saattoi samalla hankkia tietoja Saksasta. Eli vakoilla sumeilematta Suomen liittolaismaata.

Paasosen kytky Salpalinjaan tulee hänen talvisodan aikana Pariisissa sotilasasiamiehenä ollessaan avustamasta tykkikaupasta. Hän oli aktiivinen Suomen asehankinnoissa Ranskasta. Hänen johdollaan maahan saatiin, tosin talvisotaan pääosin myöhässä, 232 ensimmäisessä maailmansodassa käytössä ollutta vanhaa hyppyheikkiä kranaatteineen. Noista aseista tuli välirauhan aikana perustetun itärajan linnoitustykistön runko.

Tässä 20.9.2012 Helsingin Sanomien kirja-arvostelu, myös toisesta yhtä aikaa julkaistusta Paasonen-kirjasta.