Korsun betonityön vaateita ja vaatimuksia

Salpalinjan tyypillinen järeä teräsbetonikorsu on konekivääri- ja 20 miehen majoituskorsu. Pelkästään niitä on rakennettu 168 kappaletta. Muita saman kokoluokan korsuja tehtiin enemmän kuin toinen mokoma.

Suurin osa korsuista on pyritty rakentamaan kallioon, mutta myös maavaraisia korsuja on varmasti kymmeniä. Yhteen maavaraiseen korsuun on laskettu menevän betonia noin 560 kuutiometriä. Siihen tarvittiin 250 000 kg sementtiä ja miljoona kiloa kiviainesta, hiekkaa ja soraa.

Betonimassojen määrä tulee ymmärrettävämmäksi, kun sementin laittaa 50 kilon säkkeihin. Niitä on silloin oltava yhtä korsua varten betoniaseman varastossa 5 000 kpl. Sen ajan kuorma-auto pystyi kuljettamaan kenties 50 – 60 säkkiä sementtiä kerrallaan, siis lähes sata kuormaa sementtiä!

Kiviainesta tarvittiin myllyjen vieressä 400 kuutiota, silloin 400 autokuormaa! Sekin on melkoinen sorakasa. Vettä pelkästään betoniin meni noin satatuhatta litraa, sata tuhannen litran kuormaa! Siihen päälle kasteluvesi valetun betonin kuivumisen hidastamiseksi ainakin kesäaikana.

Betonimuotin, kansanomaisesti betonilaudoituksen, tekemiseen käytettiin 430 neliötä täyssärmälautaa.

Kun valukorkeudet seinänjatkeilla olivat lähes viisi metriä ja esimerkiksi vihollisen puolen etuseinän paksuus oli 2,3 metriä, niin valupaine vaati äärimmäisen vahvat tukirakenteet muotille. Siinä on pitänyt olla ”kakkosnelosia” varsin tiheässä tukikoolonkina sekä niiden vaakatukina.

Myöskään katon alustukipuiden, töttipuiden, määrää ei Salpa-kirjallisuus kerro, kattovahvuushan oli aina 2,1 metriä betonia. Paljon lienee oikea määre. Täytyy sanoa, että muottien periksiantamisia ei korsujen sisäseinä- ja kattorakenteissa näe.  Ulkoseinät ovat suurimmaksi osaksi maalla ja kivellä peitettyjä, mutta tuskin moisia virheitä olisi niissäkään sallittu.

Terästä, 18 mm pyöräterästä (harjaterästä ei silloin ollut käytössä), meni yhteen maavaraiseen korsuun 45 000 kiloa. Betoniraudoituksen teko ei ollut siis pikkujuttu sekään.

Itse betonivalu tehtiin lattiaa lukuunottamatta yhtämittaa, keskeytyksettä kymmenen kuution tuntivauhdilla. Tärytys ja sullonta piti tehdä huolella. Valettava pinta-ala oli seinienkin osalta kymmeniä neliöitä, puhumattakaan katosta. Valusaumojen välttämiseksi tärystys ja sullonta on ollut jatkuvaa. Tuskin on liioiteltua sanoa, että sullojia on pitänyt olla hiha hihassa kiinni.

Betonia valettiin läpi vuoden jopa 20-asteen pakkasilla. Betoni itsessään tuottaa lämpöä. Kylmä ei ollut ongelma, paitsi valujen ulkopinnoissa. Mutta tuskin monessakaan kohdin betoni on päässyt jäätymään. Jos olisi, se ei olisi kovettunut ja betoniraudat olisivat pinnoissa näkyvissä murentuneen valumassan jäljiltä; kaikkiin jälkipaikkauksiin tarvittiin linnoitustoimiston tarkastajan hyväksyntä.

Kova pakkanen on ollut hankala myös valuvälineiden osalta. Lapiot ja betonikärryt, jotka saattoivat olla jopa puusta tehtyjä, pakkasella helposti paksuuntuivat jäätyvästä betonista. Myös keskusbetoniasemilta kuljetuksiin käytettyjen kuorma-autojen laidat ja lava voivat ”turvota” samasta syystä.

Aiemmin viitattu betonin kastelu liian nopean kuivumisen ja sitä kautta halkeiluvaaran takia vaati huomattavan määrän kasteluvettä. Toisaalta yksi ongelma saattoi olla helleaikana paksujen valumassojen liika kuumeneminen. Milläpä betonimassaa sitten muulla jäähdytit kuin vedellä, jos ”ylikuumenemista” tapahtui. Muistutettakoon, että korsun kattoon valetussa betonikuutiossa oli 450 kiloa sementtiä! Nykyiset normaalivalut taidetaan tehdä puolta pienemmillä sementtipitoisuuksilla.

Muun muassa tämän tyyppisiä asioita on siis yhden korsun betonitöissä esiin saattanut tulla. Nämä näkökulmaotannat olen pengannut Salpalinja-kirjallisuudesta ja keskusteluista alan ammattilaisen kanssa.

JK. Otto Aura inspiroitui tästä. Lue: http://otonkirja.blogspot.fi/2013/07/hieman-salpalinjasta.html?spref=fb