Salpavaellus-idean ydin on, että sen avulla ja
mahdollisimman asiantuntevasti esitellään mukavassa seurassa Salpalinjaa,
suomalaisen maanpuolustustahdon monumenttia. Salpalinja on nähtävyys, kun
siihen liitetään opastus. Yhdessä ne ovat siis samalla paitsi matkailukohde
myös aatteellisen maanpuolustustyön väline, viestikapula. Salpa-asema viestittää olemassa
olollaan maanpuolustustyön ytimen; on varauduttava pahimpaa, vaikka kukaan ei
toivo pahimman tapahtuvan.
Viime sotien aikaan tuo pahin oli konreettista maan
miehittämisen ja yhteiskuntajärjestelmän väkivaltaisen muuttamisen uhkaa. Tehty
työ osaltaan sen torjui. Tänä päivänä uhkat ovat kenties toisenlaisia.
Niihinkin pitää varautua. Maanpuolustus on maan ja sen kansalaisten oikeuksien
ja hyvinvoinnin puolustamista.
Suomi on saanut elää rauhan aikaa noin 70 vuotta. Joku voi
ajatella, että perinteisiä sotia ei enää tule. Uskoo ken tahtoo. Suomalaiset
poliitikot torjuivat vielä 1938 varustelumäärärahojen lisäämisen perustelulla,
että eihän nykyaikana, siis vuonna 1938, enää tule maailmansotia! Hieman
vanhempi väki muistaa, kun Marja-Liisa Hämäläinen hiihti kultamitaleita
Sarajevon olympialaisissa vuonna 1984. Muutama vuosi sen jälkeen paikka oli
sotatantereena! Kuka olisi uskonut kisojen aikana.
Maanpuolustukseen valmistautuminen ei ole sotilaallista
uhoa. Miten esimerkiksi Salpalinja olisi voinut olla uhka kenelläkään? Sehän
oli ja on puolustuslinnoitus. Ei sen avulla kukaan hyökkää minnekään.
Maanpuolustaminen ei ole uhka, sen laiminlyöminen on.
Jos ja kun Salpavaellus osaltaan on pystynyt välittämään
osallistujilleen vuodesta 1994 lähtien suomalaista maanpuolustustahtoa ja
auttanut ymmärtämään sen merkityksen, on tapahtuma lunastanut paikkansa ja
tehtävänsä. Silti suomalaisista puhuttaessa yli viisi miljoonaa kansalaistamme
ei ole vielä Salpalinjaan ja sen sanomaan perehtynyt. Tekemistä siis
Salpavaelluksellakin riittää.
Salpavaelluksella on aina muutamia kymmeniä vaeltajia, jotka
vuodesta toiseen tai aika-ajoin osallistuvat tapahtumaan. He ovat luoneet
paineita järjestäjille miettiä, mitä uutta heille keksittäisiin. On kyllä
paljon keksittykin, mutta oma vaatimaton mielipiteeni on, että peruspolulta ei
pidä kauas poiketa.
Viittaan noihin yli viiteen miljoonaan suomalaiseen, jotka
eivät ole käyneet Salpalinjassa sitä ensimmäistäkään kertaan. Heille meidän
pitäisi Salpavaellusta rakentaa. Siihen riittäisi periaatteessa ihan se sama
konsepti kuin ensimmäisellä vaelluksella 1994 oli: tehdään kaksi perusreittiä,
jotka päättyvät Miehikkälään; eteläinen ja pohjoinen.
Silti meidän ei tarvitse unohtaa vakituisia vaeltajiamme.
Kun oppaiden taso ja tietämys on valtavasti parantunut viime vuosien aikana,
tehtäköön vanhoille vaeltajakonkareille oma spesiaalireittinsä ja pantakoot
kaikkein tietävimmät asiantuntijat heille oppaiksi. Sieltä löytyy uutta ja
kiinnostavaa yllin kyllin. Ja ensikertalaisille keskitytään kertomaan ja
näyttämään ne perusasiat, jotka päivässä parissa kohtuudella ehtii ja minkä
vastaanottajat ehtivät ja kykenevät myös sulattamaan.
Samalla kun kaikki opasryhmässä olevat lähtevät samalta
viivalta liikkeelle, ei tule sitä tunnetta, että olenpa tyhmä ja hölmö kun en
edes sitä ja tätä tiedä. Nimittäin kun ryhmässä on sekaisin ensikertalaisia ja
lähes kaiken tietäviä vaeltajakonkareita, niin viime mainituille saattaa tulla
ymmärrettävä ja inhimillinen tarve tahtomattaan ja tahattomasti olla
kaikkitietäviä. Jokainen meistä taas tietää, että aina se ei tunnu mukavalta.
Kun pannaan konkarit omiin ryhmiin ja ensikertalaiset omiin, niin homma
saattaisi toimia tältäkin osin paremmin. Tästä on puhuttu heti vaelluksen
jälkeen. Huomio ei siis ole minun keksintöni.
Näillä ajatuksilla kohti uusia blogiaiheita. Salpavaellus
saa jäädä nyt muhimaan hyvinä muistoina toistaiseksi itsekunkin mieleen.
1 kommentti:
Tuo kommentti kaikkitietävistä on tosi terävä ja hyvä. Tuollainen ryhmäjaottelu teksi hyvää!! Hieno idis.
Lähetä kommentti