Toteutuneet linnoituslinjat

Kun päätös myöhemmin Salpalinjaksi nimetyn itärajan linnoituksen rakentamisesta tehtiin, oli rauha. Tosin se oli solmittu vain yhdeksän päivää aikaisemmin. Uudesta sodasta ei ollut tietoa, sen uhasta ja mahdollisuudesta oli sen sijaan vahva aavistus. Maailmanpoliittinen tilannehan oli edelleen hyvin kriittinen. Ja Stalinin tavoite Suomen yhteiskuntajärjestelmän muuttamiseksi ja Suomen maaperän ottamiseksi haltuun oli jäänyt pahasti kesken. Siksi linnoituspäätös tehtiinkin.

Uuden itärajan linnoittamiseen laskettiin tarvittavan noin kolme vuotta. Rakennushanke oli tarkoitus toteuttaa vuosina 1940-42. No nyt tiedämme, että töitä ehdittiin tehdä tuolloin vain 13 kuukautta, alkoi jatkosota. Sen ajoituksesta vastasi Hitlerin Barbarossa-suunnitelma. Suomi lähti hakemaan Saksan rinnalla hyvitystä talvisodassa menetettyjen alueiden palauttamiseksi.

Linnoitussuunnitelman toteutus jäi siis ajallisesti reilusti alle puolivälin.

Ensimmäinen vaihe oli rakentaa yksi valmis puolustusasema ja luoda sille vähän syvyyttä. Ja senkin me tiedämme, että näin jotakuinkin tapahtui, Virolahdelta Sallaan. Myöhemmin 2-3 vuoden kuluessa valmiin aseman taakse oli tarkoitus rakentaa noin kymmenen kilometrin syvyinen puolustusvyöhyke. No, se ehti ainakin osittain toteutua vain Salpausselälle (nyk. 6-tien kohdalle) Luumäellä, Toikkalan etuaseman ja hieman Taavetin länsipuolelle sijoittuneen Hamina-Taavetti -linjan välille.

Käytännössä tuolle kymmenen kilometrin suojavyöhykkeelle suunnitellut tai suunniteltavat johtamisen, huollon ja reservin suojaksi tarkoitetut linnoitteet jäivät kaikki tekemättä.

Jatkosodan alkaessa itärajan linnoituksella oli jo etelässä pääaseman takana syvyyttäkin edellä viitatun Hamina-Taavetti -tukilinjan (HT-linja) ja Kymijoki-linjan ansiosta. Nekin olivat vahvasti keskeneräisiä, mutta jotakin apua niistäkin jo olisi ollut.

HT-linjaan ehti välirauhan aikana valmistua kymmenkunta kevyen luokan teräsbetonilaitetta ja ainakin 20 kilometriä kiviestettä. Sen tiedän tutkimattakin siitä, että kesällä 1943 kuljetettiin HT-linjasta 40 000 valmista ja jo pystytettyä estekiveä Kannakselle VT-asemaan. Tarkkaa määrää, minkä verran kiviestettä HT-linjaa sitten jäi, en tähän hätään löydä. Totta kai taistelu- ja yhteyshautaa kaivettiin tai louhittiin em. asemaan. Myös kaivantoestettä tehtiin. Niiden määriä en nyt lähde edes sanallisin kuvauksin arvailemaan.

Asiakirjoista käy ilmi, että HT-linjasta oli tarkoitus tehdä yhtä luja kuin pääasemasta. Esimerkkinä vain linnoitustoimiston päätös tammikuun lopulta 1941, jossa on hyväksytty rakentaa 70 kappaletta "betonisia kenttäkorsuja". Ne oli mitoitettu kestämään 8-tuuman ammuksen osuma. Ne jäivät rakentamatta; louhittuja tai kaivettuja teräsbetonikorsun pohjia oli evl evp Ilkka Länsivaaran tietojen mukaan valmiina noin 40 kappaletta.

Kymijoki-linjaa aloitettiin rakentamaan jo heti talvisodan loputtua maalis-huhtikuussa 1940, isommalla joukolla tosin vain noin kuukauden ajan. Rakentajina olivat työjoukot Luumäen linjalta (L-linja, sittemmin osa Salpalinjaa), ruotsalaiset vapaaehtoiset sekä päämajan reservissä ollut 23.D.

Työt Kymijoki-linjalla Myllykosken ja Utin välillä päättyivät loppukesästä -40. Linnoittamisen painopiste oli siirtynyt Salpalinjalle.

Kymijoki-linjalle oli toukokuuhun 1940 mennessä valmistunut 20 kilometriä taistelu- ja yhteyshautaa, betonisia kk-korsuja 5 kpl, 1-2 ryhmän majoituskorsuja 64 kpl ja betonisia majoituskorsuja 5 kpl. "Kalliokorsuja" (luolia) syntyi seitsemän kappaletta ja kiviestettä (1-4 -rivistä) 1,8 kilometriä.

Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua Karjalan kannaksella 1944 tilanne muuttui. Tehtiin uusi päätös rakentaa välirauhan aikaisen pääaseman eteen etelään, Suomenlahden pohjukasta alkava Vaalimaan oikaisuasema. Se muodostuu lähinnä kahdesta puolustustasasta, varsinaisesta päälinjasta ja muutama kilometri taaempana olevasta tukilinjasta. Näin saatiin pääpuolustusasemaa lyhenemään noin seitsemällä kilometrillä.

Vaalimaan oikaisuaseman runkona ovat ryhmälle miehiä suojan antavat imubetonimenetelmällä valetut pallokorsut, 160 kappaletta ( 160 x 10 miestä on yhtä kuin sirpalesuoja 1600 miehelle). Panssarintorjunta pohjautui pikakaivantoesteisiin.

Oppaan vastuu

Oppaita Salpalinjalle –peruskurssin valmistelu on antanut sen verran puuhaa, etten ole ehtinyt tuottamaan tekstiä tähän blogiin pariin viikkoon. Olen iloinen, että viime loppukesästä asti työn alla ollut opaskurssi toteutuu. Kurssille on ilmoittautunut puolentoistakymmentä asiasta innostunutta. Koko totuus selviää aloitusiltana 27.1.

Aiheen tähän kirjoitukseen sain vinkistä katsoa Reserviläinen-lehden verkkoversiossa 6.8.2010 julkaistua Jarmo Viljakaisen ansiokasta kirjoitusta, nettikolumni ”Muistomerkit kuiskivat sitkeydestä ja uskollisuudesta”. Otan tähän omin lupineni neljän kappaleen lainauksen. Koko juttu www.reservilainen.fi

Korviini karahti kesän kuluessa kaksi kommenttia, jotka hiljaa hätkähdyttivät. ”Salpalinjalla ei ollut mitään merkitystä” ja ”Suomen sodan lopputaisteluissa miehiä tapatettiin turhaan”. Edellisen lausui nuori mies, joka oli oppaana Salpalinjan bunkkerikäynnillä. Jälkimmäinen näkemys tuli keski-ikäisen historian harrastajan suusta yhden Suomen sodan muistomerkin äärellä.

Noin voidaan toki sanoa, jopa vakuuttavilta kuullostavin perustein. Siis tyyliin, että tutkijoiden mukaan Salpalinja oli väärin sijoitettu ja liian heikko. …

Kyse on kuitenkin isommista, periaatteellisista asioista, jotka ovat antaneet viholliselle selkeän viestin. Mannerheimin käskystä talvisodan jälkeen rakennettu Salpalinja oli valtava ponnistus, jossa myös Ruotsin valtio oli merkittävästi mukana. Sotatieteilijät voivat toki väitellä linjan sotilaallisesta merkityksestä.

Poliittisen historiamme kannalta tuon puolustuslinjan merkitys oli kuitenkin tärkeä. Se oli viesti Neuvostoliitolle siitä, että periksi ei olla edelleenkään antamassa.

Kirjoittaja korjaa itse aivan oikein nuoren miesoppaan sanomisen Salpalinjan bunkkerikäynnillä. Asiantunteva ja historiasta perillä oleva henkilö voi sen tehdä. Mutta miten on niiden kuulijoiden kanssa, joilla ei ole omaa näkemystä tai tietoa asioihin. He joutuvat luottamaan oppaan sanaan. Ja tässä tapauksessa sanoma olisi ollut pahasti virheellinen.

Totta kai oppaalla voi olla omia mielipiteitä, mutta jos ne poikkeavat esitettävästä faktasta tai virallisesta historiasta, niitä ei saa missään tapauksessa totuutena esittää. Kuulijan on voitava luottaa oppaan asiantuntemukseen. Virheitä, lipsahduksia ja väärinmuistamisia tapahtuu ja ne ovat inhimillisiä. Oman maailmankuvan sotkeminen asiaan ei kuulu.

Virhe on tapahtunut oppaan rekrytoinnissa tai perehdyttämisessä.

Onnistuneen opastuksen lähtökohta on oppaan oma innostus ja kiinnostus asiaan. Jos sitä ei ole, hän on väärässä paikassa oppaana. On kaksi aivan eri asiaa opastaa Salpalinja-kohteessa tai Lenin-museossa.

Minusta ei olisi oppaaksi Lenin-museoon. Siihen minulla ei ole innostusta. Sen sijaan Salpalinjaa esittelen mielelläni, koska se on oman ajatusmaailmani suuntainen. Annan innostukseni korvata kenties asiatiedon puutteet. Ja olen huomannut ja saanut palautettakin, että kuulijan on paljon helpompi kuunnella sydämestään puhuvaa opasta kuin opasta, jonka väkinäinen olemus torjuu luotaan ja huokuu ajatusta: mitäs tänne tulitte!

Oppaalla on vastuu ja oppailla on väliä.

Oppaita oppiin

Niin kuin tuossa oikealla ylimmässä tiedotteessa on kerrottukin, Oppaita Salpalinjalle –peruskurssi on tuota pikaa, 27. tammikuuta, alkamassa Miehikkälän Salpalinja-museolla. Haminan kansalaisopisto odottaa ilmoittautumisia 21. tammikuuta mennessä. Sisäänpääsytutkintoa eikä mitään muitakaan ennakkoehtoja kurssille osallistumiselle ole, pelkkä kiinnostus Salpalinjaan riittää. Lisä- ja yhteystiedot löytyvät www.salpavaellus.net –sivustolta.

Ja jos joku epäilee, että onko Salpalinja vain miesten juttu, voin vilpittömästi vakuuttaa: ei ole. Esimerkiksi Salpalinja-museon vakituisista kesäoppaista enemmistö on ollut naisia ja hyvin ovat pärjänneet, jopa loistavasti. Ja taas yleisöstä, opastettavista, ainakin omistani, karkeasti arvioituna puolet on naisia. Että tiedoksi vaan!

Miksikö poltan ruutia opaskoulutuksesta puhumiseen, vastaan ilman kysymysmerkkiä.

Kurssi on päätetty järjestää Salpavaellus-tapahtuman aloitteesta lähinnä sen ja myös Miehikkälän Salpalinja-museon ja Virolahden bunkkerimuseon opaspankkien tarpeisiin. Aivan akuuttia hätää ei ole, mutta normaali, eri syistä tapahtuva poistuma vaatii aika ajoin täydennystä ja uusiutumista. Myös vaelluksen osanottajamäärien kasvu tarvitsee uutta verta. Se onkin kiireisin syy opaskoulutukselle.

Salpavaellus tarvitsee kenttäkelpoisia, talkoohenkisiä oppaita kerran vuodessa. Opaspankkien oppaille on kysyntää museoiden normaalin aukioloajan ulkopuolella lähinnä keväällä ja syksyllä sekä myös kesällä auttamassa vakituisia museo-oppaita ruuhkahuippuina. Opaspankki maksaa työstä pikkukorvauksen. Ja jos Korsumatkat-yritykseni kysyntä sattuisi yllättäen ylittämään omat rajani, mielellään minäkin palkkaan avuksi päteviä oppaita.

Opaskurssin järjestämisen taustalla on myös tieto siitä, että Salpalinjaan tutustutaan myös paljon omatoimisesti, yksin tai ryhmissä. Yleensä niitä opastaa se, joka eniten tietää. Tulossa oleva opaskurssi parantaa varmasti myös tällaisten oppaitten valmiuksia.

Käyttöä uusille tai tiedot päivittäneille vanhoille oppaille siis ainakin satunnaisesti ilman muuta on. Ensi kesänä Virolahdella järjestettävä Salpa-Jukola aivan varmasti tuo opastustarvetta. Heti kohta elokuussa Enduron MM-joukkuekisat Miehikkälässä ja Virolahdella tekee samoin.

Valitettavasti elinkeinoa opaskurssi ei takaa. Ei silti, innokkuus ja kyky saattavat senkin mahdollistaa. Se on itsestä kiinni. Kaikki on mahdollista.
Mutta edellä kerrottuja konkreettisten tarpeiden lisäksi opaskurssilla on myös laajempi merkitys.

Se on ylipäätään Salpalinja-tietouden siirtäminen elävässä muodossa tuleville sukupolville. Sen viime sotien aikana valtaviin ponnistuksiin ja uhrauksiin joutuneet ikäluokat, naiset ja miehet, ansaitsevat. Ja itse asiassa minä pidän suomalaisten kansalaisvelvollisuutena tietää, mitä kaikkea nykyinen ja tuleva hyvinvointimme on aikanaan vaatinut. Ja kaikki tuo mielellään mahdollisimman totuuden mukaisesti kerrottuna. Väritetty legenda ei kuulu Salpalinjaan; voin vakuuttaa, että Salpa-asema on riittävän hämmästyttävä ilman liioitteluakin.

Jos Salpalinjaan perehtyneiden oppaiden kanta pääsee tai päästetään peruuttamattomasti ”ukkoutumaan”, jää uuden opaspolven rakentaminen pelkän kirjatiedon varassa varmasti jotakin vaille. Se on vähän sama asia, kuin minkä tahansa perimätiedon siirtäminen isältä pojalle tai äidiltä tyttärelle. Kirjat ja kylmät museot eivät sitä yksin pysty tekemään.

Salpalinjan perinnön kuljettamiseen eteenpäin tarvitaan siis ihmisiä. Kysymys on ensi vaiheessa vapaaehtoisuudesta ja halusta. Uskon, että Salpalinjasta kiinnostuneiden joukossa on yhä myös sellaisia, jotka haluavat oppaina olla jakamassa tätä tietoa myös muille.

Tulossa oleva opaskurssihan ei yksin kesää tee. Jos se ei jostain syystä nyt vetäisi mukaansa noin 15 asiasta kiinnostunutta, niin joku taho varmaan yrittää jonkun vuoden päästä uudestaan. Ja taas toteutuessaan kurssin sisältökään ei luonnollisesti tee kenestäkään heti valmista opasta. Mutta eväitä se aiheeseen ja erityisesti opastusvalmiuden kohottamiseen ehdottomasti antaa. Salpalinja-tietoutta joka tapauksessa on jaossa kaikille. Suosittelen.

Linnoitustykistö oma aselajinsa

Talvisodan jälkeen perustettiin Laatokan Meripuolustuksen Rannikkotykistörykmentti 3:n rungosta Salpalinjan tueksi ja osaksi sitä uusi aselaji, linnoitustykistö. Tämä rannikkotykistön ja kenttätykistön eräänlainen välimuotoaselaji jäi jatkosodan myötä historiaan. Linnoitustykistö ampui viimeiset laukauksensa Nietjärven taisteluissa heinäkuun puolivälissä 1944.

Virolahdelta aina Savukosken korkeudelle saakka perustettu linnoitustykistö käsitti kuusi linnoitustykistöpatteristoa. Niiden kalusto oli vanhaa, mutta ajateltuun tarkoitukseensa kelvollista 1870-luvun mörssäreistä ja jäykkälavettista kanuunoista lähtien. Viime mainittuja saatiin Ranskasta lisää talvisodan loppuvaiheessa. Osa ehti maahan vasta välirauhan aikana.

Kiinteän tykistön sijoittamista Salpa-asemaa tukemaan puolsivat talvisodan kokemukset. Niin itäisen Suomenlahden kuin Laatokankin rannikkotykistö oli tulellaan merkittävästi tukenut maarintamien taistelua. Luonnollisesti päävastuu Salpa-aseman tulituesta oli kenttätykistöllä. Sitä täydentämään perustettu linnoitustykistö oli tarkoitettu tukemaan omista asemistaan pääpuolustusaseman ja sen puolustuskeskusten taistelua.

Välirauhan aikana ehdittiin saada valmiiksi noin kolme neljäsosaa pattereiden tai linnakkeiden, niin kuin niitä myös kutsuttiin, tykkiasemista ja korsuista. Kevättalvella 1941 pidettiin linnoitustykistöjoukoille kertausharjoituksia omissa asemissaan. Niissä muutamilla pattereilla ammuttiin kovillakin. Esimerkiksi Lemin Kärmeniemen Canet-patteri ampui kertausharjoituksissa Kivijärven selälle.

Linnoituspatteristojen vahvuus rauhan aikana oli 200-300 miestä. Patteristossa oli viisi patteria ja patterissa yleensä neljä tykkiä. Kolmessa tehokkaassa Canet-patterissa oli vain kaksi tykkiä. Lisäksi patteristoihin kuului sulkulinnakkeita, joiden kalustona oli 75-90 millisiä vanhoja jäykkälavettisia joko venäläisiä tai ranskalaisia kanuunoita.

Sulkulinnakkeet olivat nimensä mukaisesti sijoitettu monipuolisempina ja kevyempinä sulkemaan tärkeitä tienristeysalueita tai muita uhanalaisia suuntia. Niiden kalustoon kuului myös konekivääreitä ja it-konekivääreitä.

Kuten sanottu linnoitustykistön kalusto oli vanhaa ja kirjavaa. Yhtenäisin kalusto oli eteläisimmällä Lt.Psto 2:lla. Sen asemissa tai paikalla oli välirauhan lopussa 20 kappaletta 155 millimetrin ja 1877 vuosimallin ranskalaista "hyppyheikkiä". Lt-Psto 2:n lohkolla ei ollut sulkulinnakkeita. Kun taas Kivijärven ja Kyläniemeen väliin sijoitetulla Lt.Psto 1:llä oli jokaisessa viidessä patterissa eri tykkimallit. Sen sulkulinnakkeissa oli sentään vain yksi tykkimalli.

Lt.Psto 3 oli sijoitettu Salpa-asemaan karkeasti sanottuna Puumalan korkeudelle. Lt.Psto 4 oli Särkilahden ja Savonrannan välillä. Viides patteristo oli Savonrannan ja Kuhmon sekä kuudes Kuhmon ja Savukosken välillä.

Niin kuin tiedetään, Salpa-asemassa ei taisteltu. Siten myöskään alkuperäisissä asemissaan linnoitustykistö ei osallistunut taisteluihin. Sen sijaan jatkosodan edetessä kuljetettavissa oleva linnoitustykistö seurasi maavoimien perässä ja osallistui moniin tärkeisiin taisteluihin Viipurinlahdelta aina Uhtuan, Kiestingin ja Sallan korkeudelle saakka.

Linnoitustykistön raskas kalusto tarvitsi kuljetuksiin kuorma-autoja. Esimerkiksi kuuden tuuman "hyppyheikit" kuljetettiin kahtena kappaleena, putki ja lavetti toisistaan irrotettuna. Muun muassa Syväriltä vetäydyttäessä hyvin palvelleet tykit oli jätettävä asemiinsa kuljetuskaluston puutteen vuoksi.

Linnoitustykistöä on ilmeisen ainoana Suomessa tutkinut Kotkan Rannikkopatteriston komentajana aikanaan toiminut everstiluutnantti Teuvo Rönkkönen. Hänen yksityiskohtaisen työnsä, Suomen linnoitustykistö 1940-1944, on Sotamuseo julkaissut kirjana vuonna 2006.

Hyvää Joulua!

Talvikuva: Jouluaaton 2010 harmoniaa Salpalinja-museolla.

Kuva: Kokeiluna betonista valettuja panssariestepaaseja Miehikkälässä.


Aloitin tämän blogin kirjoittamisen maaliskuun lopulla. Lukukäyntejä on nyt yli 3600 ja eri kävijöitä 1940. Eli lähes joka toinen kävijä on palannut sivustolle. Vaikkakin kyse on erikoistietoudesta, on sivusto, näin uskottelen itselleni, ollut tarpeen. Olen tyytyväinen blogin vastaanottoon ja tietysti toivon sanan leviävän edelleen.

Palataan asiaan ensi vuoden alussa. Aiheita on edelleen yllin kyllin. Ja mielelläni annan tilaa myös muille vapaaehtoiskirjoittajille, jos heillä vain on erikoistietoa Salpalinjasta. Odotan viestiä: terho.ahonen@haminetti.net

Oikein Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta 2011!

Terho Ahonen

Orkolan lamellikorsut

Kirjoittaja: Risto Häkämies Lappeenranta

Oman tarinansa Salpalinjan saloihin vaatii ilman muuta Orkolan kylässä, sen länsipuolelle sijoittuvat lamellikorsut. Ne ovat profiililtaan kolmiomaisia, pituudeltaan noin 10 metriä. Korkeutta kolmion korkeimmalta kohdalta on noin kaksi metriä. Korsun elementit ovat noin 25 sm leveitä ja kiikkutuolinjalan muotoisia. Niiden päissä on ”lukot”, jotka vastakkain laitettuna lukkiutuvat keskenään. Kaikki elementit ovat siis samanlaisia.

Kun lattiaelementti on asetettu paikoilleen, nostetaan molemmilta puolilta elementit ylös, ja niiden kärjet kohtaavat toisensa, jolloin on syntynyt 25 sm lisäpituutta korsulle. Näitä sitten riittävä määrä peräkkäin, niin kas kummaa, meillä on puolivalmis lamellikorsu. Tämän jälkeen elementit kiinnitettiin pitkällä vanttipultilla toisiinsa, jotta yhdistelmä saatiin pysymään pystyssä. Seuraavaksi valettiin lamellien päälle betonikuori, jolloin kestävyyskerroin saatiin nousemaan korkeammaksi.

Ennen ulkokuoren valua on ilmeisesti kaadettu pikeä lamellien saumoihin, jotta saataisiin korsu vesitiiviiksi. Lopullinen ulkovuoraus tehtiin hiekasta ja lohkokivistä, joita saatiin panssariestekivi louhoksilta. Tällöin saavutettiin myös kestävyyttä tykkitulelle. Lopuksi tietenkin sammalta tai jotain valmista viherkasvia ulkopintaan, ja näin lamellikorsu oli naamioitu.

Molemmissa Orkolan korsuissa on sisääntulo tehty pyöreistä betonirenkaista. Sekään ei ole suora putki, vaan ajan mukaan kaareva, tällöin se on sirpalesuojattu sisäänmenoaukon suhteen.

Mainittakoon tässä, että kaksi pyöreistä betonirenkaista valmistettua korsua löytyy Luumäen Huomolan kylästä, läheltä Luumäen Motellia. Myös kannattaa mainita, että näitä lamellikorsuja on Salpalinjassa vain nämä kaksi Orkolan korsua.

Numeroltaan korsut ovat 3000 ja 3001. Minkä kaavan mukaan numerointi on tehty, siitä ei liene kenelläkään tietoa. Kysyessäni lamellikorsujen suunnittelijaa, Salpalinjasta suurin piirtein kaiken tuntevalta tekn.kapt. Arvo Tolmuselta, hänkin joutui nostamaan asian suhteen kädet ylös: Ei tietoa!

Lamellikorsujen käytölle löytyy sen sijaan selkeä idea. Miehistön sirpalesuoja ja lämmin lepopaikka. Kaikissa niissä oli kamina , ja molemmilla seinillä pituussuunnassa kulki makuulaverit. Selkeä idea niiden käytöstä myös nykyaikana on syntynyt paikallisella perunanviljelijällä Jaakko Pukilla. Ne ovat loistavia perunavarastoja.

Tällainen elementtityyppinen rakentaminen jo 1940-luvulla oli ainutlaatuista. Valitettavasti tämäntyyppinen rakentaminen unohdettiin jo sodan aikana. Muutamia lamellielementtejä löytyi korsujen lähistöltä irrallaan, tosin hyvin perusteellisesti luonnon naamioimana. Näitä lamelleja oli jossakin vaiheessa siirretty Kouvolaan varuskunnan mäelle, mutta tällä hetkellä niiden olinpaikasta ei ole tietoa.

Varma tieto muutamien lamellien sijainnista on sen sijaan se, että niitä löytyy muutama kappale allekirjoittaneen varmasta kätköstä!!!!

Vesistöstä vesistöön, Luumäelläkin

Olen esittänyt Salpalinjan perinneyhdistyksen asiantuntijaorganisaation jäsenille toivomuksen kirjoittaa tässä blogissa Salpalinjasta oman alueensa näkökulmasta. Linnoituksen erityispiirteet yksityiskohtineen eri itärajan osissa ovat tietämisen arvoisia. Ensimmäisenä vierailevana kirjoittajana on Risto Häkämies Lappeenrannasta. Hän on paitsi Salpalinjan asiantuntija, myös Mannerheim-linjan tuntija ja sotahistoriaharrastaja.

Orkolasta Suoanttilaan

Kirjoittaja Risto Häkämies Lappeenranta

Näin Suomen itsenäisyyspäivän kunniaksi on paikallaan kirjoittaa Salpalinjasta. Itsenäisyyspäivä tuo luonnollisesti siihen oman ulottuvuuden. Onhan tuo linnoitusketju omalta osaltaan antanut meille mahdollisuuden viettää tätä meille niin tärkeää juhlapäivää.

Keskityn aluksi Luumäen Orkolan ja Suoanttilan kylien väliseen maastoon.

Järvikannakset olivat tärkeitä kohteita Salpa-aseman linjausta suunniteltaessa. Tällä kyseessä olevalla taipaleella tämä näkyy selkeästi. Kolmen järven, Suur-Urpalanjärven, Herajärven ja Elkiänjärven kannakset ovat tiukasti linnoitettuja.

Orkolan kylän (kaikissa kirjoissa yleensä kirjoitetaan kylä Orkkolan nimellä, mutta oikea nimi on Orkola) pohjoispuolella kivieste on rakennettu aivan Suur-Urpalan etelärannalla olevan Sulkavuorenkallioon kiinni. Lähellä oleva kallion harjanne, joka aivan sattumalta kulkee pohjois-eteläsuunnassa, on linnoitettu taisteluhaudalla. Se on pääosiltaan pystytty kaivamaan lapiolla, ja louhintaa ei ole tarvinnut tehdä. Hautaan on valettu betonista L-kirjaimen muotoiset suojat lähes kaikkiin pesäkkeisiin. Kallion madaltuessa on taisteluhautaa kaivettu hiekkaiseen kangasmaastoon.

Ensimmäinen teräsbetonikorsu tulee vastaan alueen korkeimman kukkulan päällä. Siinä on kk-kupu ja 20 miehen majoitusmahdollisuus. Ampumasuunta on pohjoisen suuntaan avautuvalle suolle ja Suur-Urpalan järvelle. Seuraava on kk-kuvulla varustettu laite, jonka konekivääri voi ampua Lensulan kylästä tulevalle tielle. Linjan rakentamisen aikoihin suot olivat lähes puuttomia, jolloin tuo korsun edessä oleva suo oli myös aseen tulen vaikutuspiirissä.

Toinen teräsbetonikorsu, joka on tällä samalla kukkulalla, on kk- ja 20 miehen majoituskorsu. Ampumasuunta on edellisestä 90-astetta poispäin, etelään, Orkolan kylän itäpuolelle.

Seuraava kk-korsu löytyy noin 400 metriä edellisestä etelään. Siitä löytyy kahteen suuntaan ampuvat konekiväärikammiot ja majoitusta 40 miehelle. Ampumasuunnat ovat koilliseen ja etelään. Korsu sijaitsee aivan Orkolasta Jurkkolan kylään vievän tien varrella. Kun lähtee kulkemaan tästä paikasta suoraan taas kohti etelää, niin pienen pellon takaa löytyy kk-asema rinteen alta. Sen takana ylempänä rinteessä on 40 miehen ja 10 miehen majoituskorsut, ja jos oikein muistan, niin toisen laitteen päällä on myös lähitaistelukupu.

Edellä kerrotulta mäeltä kohti lounasta kuljettaessa siten, että Heräjärvi jää vasemmalle, löytyy rantatien varresta korsu, jonka ampumasuunnat ovat etelään ja itään. Korsussa on myös pst-tykin itään ampuva aukko. Paikka on myös tuttu Salpavaelluksella olleille. Se on ollut parina vuonna ns. pitkän reitin majoituspaikkana.

Suur-Urpalan ja Heräjärven väliselle kannakselle on koko matkalle tehty kivistä panssarieste. Sen siksak-muoto etenee osin metsässä, osin peltojen laidassa. Valitettavasti kylän keskellä ollut parinsadan metrin pätkä kiviestettä on siirretty muutama metri sivuun uuden tielinjan tieltä.

Orkolassa näkee myös syksyllä 1939 tehtyjä taisteluhautoja, sekä kiviestettä, joka erottuu maastossa huomattavasti matalimpina kivinä. Tämä linjaus sijoittuu kylän länsilaitaan.

Kylän itäpuolella on laskujoki, joka laskee Suur-Urpalan vettä kohti etelää. Tästä joesta, tai pitäisikö kirjoittaa ojasta, löytyy kaksi padon paikkaa. Niillä olisi säädelty veden juoksutusta Kivijärven tulvituslaitteesta tulevalla vedellä. Kyseessä ovat Orkolan- ja Myllylammen padot.

Kansalaisvelvollisuus tuntea isäin teot

Viime sotien aikana oli monta kertaa hiuskarvan varassa, että joulukuun kuudes, Suomen itsenäisyyspäivä, olisi jäänyt historiaan. Päivää olisi pahimmassa tapauksessa vietetty kenties jonkinnäköisenä nuorena kaatuneen itsenäisen Suomen muistopäivänä ja varmasti salaa aina Neuvostoliiton romahtamiseen saakka.

Onneksi suomalaiset kestivät ja siniristilippu on noussut ja nousee uljaana salkoihin joka vuosi 6.12.

Talvisodan ja jatkosodan sotilaat eivät taistellessaan tienneet, että Neuvostoliitto tulee romahtamaan vuonna 1991 ja siihen pakkoliitetyt neuvostotasavallat saavat itsenäisyytensä. Jos Suomen miehet ja naiset olisivat antaneet periksi, niin todennäköisesti Suomikin olisi nyt 20 vuoden ajan totutellut jälleen länsimaiseen talousjärjestelmään ja elämänmenoon, 50 vuotta hyvinvointikehityksestään täydellisesti menettäneenä!

Itsenäisyyspäivä on perinteisesti paikka kiittää ja kunnioittaa niitä ihmisiä, jotka ovat edesauttaneet maan itsenäisyyden syntymistä ja ylläpitämistä.

Veteraanisukupolven perintö on jäämässä sodan jälkeen syntyneiden vastuulle. Veteraani- ja muista vastaavista yhdistyksistä tulee perinneyhdistyksiä. Muistamisen ja kiittämisen ketju jatkuu. Hyvä niin.

Mitä kauemmaksi sotavuodet jäävät taakse, sen vähemmän niiden merkitystä hyvinvoinnillemme muistetaan.

Lähes kaiken vastikkeetta saanut nykynuorisomme on Suomen tulevaisuus. Tietysti hekin maansa historian kouluopetuksesta jollakin tavalla tuntevat. Mutta tietääkö nuorisomme tarpeeksi pitääkseen kiinni taistelukentillä verellä lunastetuista asioista, jotka heille ovat olleet syntymästään saakka itsestäänselvyyksiä?

Viime sotien kulusta johtuen nyky-Suomen puolella ei ole montaa taistelupaikkaa, joka muistuttaisi veteraaniemme uhrauksista. Sankarihaudat kautta maan ovat oma lukunsa.

Yksi monumentti viime sotien ajalta on kuitenkin säilynyt ja varmasti ainakin osittain säilyy. Se on koko itärajamme mittainen Salpalinja. Vaikka Salpalinjalla ei koskaan taisteltu, sen perintö on vaalimisen arvoinen. Heijastaahan valtavan linnoituskokonaisuuden rakentaminen yhä edelleen huikealla tavalla sitä maanpuolustus- ja samalla itsenäisyytemme tahtoa, joka suomalaisilla silloin oli.

Koskematon Salpalinja on siis pysyvä muistomerkki sotavuosien ihmisten halusta asua ja elää vapaassa Suomessa.

Siksi minä puhun ja kirjoitan Salpalinjasta. Siksi minä haluan, että periaatteessa jokaisen suomalaisen pitäisi Salpa-asema tuntea, ainakin tietää sen merkitys osana Suomen kamppailua pysyä itsenäisenä. Siksi minä toivon, että kaikki itärajan paikkakunnat omalla kohdallaan välittäisivät Salpalinjan viestiä eteenpäin. Siksi minä toivon voimia kaikille nykyisille Salpalinja-puurtajille kertoa tätä ilosanomaa.

Sitähän se on, ilosanomaa, Suomen jälkipolville. Valitettavasti he eivät sitä itse välttämättä vielä tiedä. Siksi meidän, jotka tiedämme, pitää siitä kertoa, vaikka se patrioottiselta paatokselta, isänmaalliselta vuodatukselta joskus kuulostaakin.

Paljon on jo tehty. Salpalinjasta on tehty lukuisia nähtävyyksiä ja muistomerkkejä pitkin itärajaa. Hyvä. Mutta niille pitää saada lisää kävijöitä, jotta veteraaniemme viesti menisi perille. Mikään teksti, eivätkä kuvatkaan, kerro koko totuutta. Vasta paikan päällä ja monissa eri paikoissa käytynä sotiemme naisten ja miesten valtava maanpuolustustahto avautuu.

Salpalinja on ollut niin valtava urakka ja maanpuolustuksellisen tahdonvoiman näyttö, että sen tunteminen on kansalaisvelvollisuus. Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä silloin, kun sitä ei ole tarvittu. Salpa-asemassa ei taisteltu!

Korsujen vesihuolto

Teräsbetonikorsun sijoittamisessa maastoon tärkeintä oli tietenkin paikan soveltuvuus aiottuun tehtävään. Asekorsujen sijoittelussa sivustatulitus ja erityisesti konekiväärikorsussa vielä maanpintaa myötäilevä matala tuliverkko sekä tulenjohtokorsuissa hyvä tähystysmahdollisuus olivat ratkaisevia. Pelkissä majoituskorsuissa tärkein vaatimus oli mahdollisimman lyhyt ja suojainen siirtymistie tuliasemiin.

Korsujen vesihuolto, kaivo ja viemäröinti, oli toiminnallisten vaatimusten ohella otettava huomioon. Korkeissa maastonkohdissa sijaitsevissa tulenjohtokorsuissa pohjavesi tuskin aiheutti viemäröintiongelmia. Sen sijaan alavilla, tasaisilla paikoilla pohjavesi piti saada pysymään lattiapinnan alapuolella.

Korsun rakentaminen esimerkiksi suolle oli pohjaveden takia mahdotonta. Kun lähtökohta oli rakentaa korsu maanpinnasta alaspäin, piti järeiden korsujen kuusi metriä syvästä montusta saada vesi johdetuksi pois. Pienten pallokorsujen osalta tehtiin kompromisseja nostamalla korsu "pohjaveden päälle", jolloin osa rakenteesta jäi maanpinnan yläpuolelle vetämään vihollistulta puoleensa.

Yleensä iso teräsbetonikorsu sijaitsee joko mäen tai harjanteen rinteessä tai pienellä luonnonmukaisella nyppylällä. Salaojituksen ja viemäröinnin punaiseksi poltetut savitiiliputket johdettiin joko ampumasektorin tai sisäänmenokäytävän alle riippuen paikasta. Viemäröinti päättyi salakaivoon, jotta vihollinen ei olisi päässyt putken päästä työntämään esimerkiksi taistelukaasua korsuun.

Joissakin kalliossa sijaitsevissa majoituskorsuissa on hyvin syvät sisäänmenokäytävät. Ne selittyvät sillä, että vihollisen puolen ehjää kalliota ei ole "turvallisuussyistä" haluttu rikkoa ja viemäriputket on johdettu sisääntulokäytävään. Ja jotta riittävä kaato veden virtaamiselle on saatu, on käytävä pitänyt louhia syväksi.

Kaikkiin korsuihin, jos mahdollista, tehtiin oma kaivo, jos pohjavettä löytyi maanpinnasta laskettuna kymmenen metrin syvyydestä. Maavaraiseen korsuun tehtiin rengaskaivo. Kallioon rakennetuissa korsuissa kaivolle louhittiin onkalo. Kaivo yleensä sijoitettiin korsun majoitusosaan.

Korsukaivoja on hyviä ja huonoja, niin kuin normaalielämässäkin. Monessa korsussa kaivo toimii vielä tänäkin päivänä ja hyvää vettä riittää, jos kansi on estänyt epäpuhtauksien ja eläinten pääsyn kaivoon. Toisissa kaivoissa taas vettä kuivana aikana ei ole lainkaan tai se on laadultaan huonoa.

Niihin korsuihin, joihin ei pystytty rakentamaan omaa kaivoa, vesihuolto turvattiin kantovedellä. Korsuun tuotiin irrallinen muutaman sadan litran säiliö, jonka avulla miehistö pystyisi taistelutilanteessa tulemaan toimeen päiväkausia.

Sotilaiden lisäksi vettä tarvittiin konekiväärikorsuissa piipun jäähdytystä varten. Asia oli ratkaistu kahdella tavalla. Jäähdytysvesi johdettiin käsipumpulla suoraan kaivosta konekiväärin vaippaan. Tai kaivosta nostettu vesi kannettiin konekiväärin vieressä seinään kiinnitettyyn pieneen säiliöön, josta ampujan apulainen pumppasi sitä käsipumpulla aseen vaippaan.

Estekivien louhinta

Salpalinjaan louhittiin ja kuljetettiin välirauhan aikana 350 000 - 400 000 yksittäistä panssariestekiveä! Se on yhtä monta kuorma-autokuormaa! Jokainen kivi painoi vähintään 3 000 kiloa. Seuraavassa valotan pikkuisen, mistä nuo kivet kiskottiin.

Muodoltaan sokeritoppa- tai pyramidimaiset kivet louhittiin lähimmästä mahdollisesta peruskalliosta.

Itärajalla raaka-ainetta riitti. Kaakkois-Suomi kuuluu Viipurin rapakivigraniittialueeseen. Rapakiven kestävyyttä epäiltiin, mutta kiinteässä kalliossa sään ulottumattomissa oleva kivi oli yhtä lujaa kuin mikä tahansa graniitti. Karjalan kannaksella louhintakelpoista kalliota oli sitä vastoin vähän. Siksi Salpalinjan kiviä Hamina-Taavetti -linjasta kuljetettiin kesällä 1943 kaikkiaan noin 40 000 kappaletta VT-asemaan.

Louhinta alkoi sopivan kallion etsimisellä. Perusvaatimus oli, että kallio oli ehjää. Vaakahalkeamien välin tuli olla vähintään estekiven korkeuden verran, noin 170 senttimetriä.

Harvoin kallion reuna oli valmiiksi pystysuora ja sileä. Siksi muotoiltiin ensin louhoksen "rinta", suora seinämä. Sen korkeuden tuli siis olla vähintään yhden estekiven korkuinen. Yleensä rinta oli useita metrejä korkea . Virolahden Harjun maatalousoppilaitoksen mailla Vahtivuoressa louhoksen rinnan korkeus on jopa noin 15 metriä.

Louhinta alkoi irrottamalla rinnasta estekiven levyinen, 80 - 100 sentin paksuinen viipale kalliosta. Pystyporaukset tehtiin paineilmalaitteistolla. Noin 40 millin reikiä porattiin jyrkänteen suunnassa 60-70 sentin välein ensimmäiseen vaakahalkeamaan saakka. Teoriassa (käytännössä tuskin) jopa edellä kerrotun Vahtivuoren louhoksen 15 metrin syvyyteen saakka.

Pystyporausten jälkeen reiät panostettiin kokeilemalla haetulla määrällä räjähdysainetta niin, että ammuttaessa reikien väliin syntyy halkeama ja räjähdysvoima kaataa irronneen kivilevyn maahan.

Siltä osin kun kivilevy jäi ehjäksi, se pilkottiin paineilmaporauksilla ja räjähdysaineella estekiven korkeuden levyisiin viipaleisiin. Tämän jälkeen tällaisen viipaleen kimppuun käytiin käsiporalla ja lekalla (moskalla).

Käsiporaus oli kahden miehen työtä. Toinen piti poraa ja kiersi sitä toisen miehen jokaisen lekaiskun jälkeen hieman eri asentoon. Idea iskuporakoneissa on sama, mutta tahti on hieman nopeampi! Eräs arvio työn nopeudesta on, että neljän miehen työtiimi ( poranpitäjä, lekamies, teräseppä ja teriä teroitukseen kiikuttava lähetti) saivat aikaan 20 millin reikää päivässä noin neljä metriä, eli metri miestä päälle. Oli miten oli, joka tapauksessa hidasta käsiporaus oli, mutta konekalustoa ei kaikkiin työvaiheisiin riittänyt.

Käsiporauksella porattiin estekiven korkeuden levyiseen viipaleeseen poikittain hieman viistoon pystysuora reikärivi. Reikien syvyys oli vaaksan verran ja etäisyys toisistaan niin ikään vaaksan verran. Näihin reikiin asennettiin kivikiilat (metalliliuskat ja tappi väliin). Tämän jälkeen kiiloja tiukattiin lekan iskuilla vuoronperään, tiukemmalle ja tiukemmalle, kunnes kolmen tonnin lohkare irtosi. Sen jälkeen seuraava reikärivi toisin päin viistosti, jolloin kiven muodoksi tuli alaspäin levenevä.

Edellä kuvatulla tavalla kivi kerrallaan hitaasti mutta varmasti irtosi isommasta kappaleesta ja oli valmis siirrettäväksi louhokselta estetyömaalle. Yhden kiven irrottamiskustannus oli 95 silloista markkaa. Siitä työn osuus oli 70 markkaa, loppu oli poranteroitus- ja ym. räjähdysainekuluja. Rakennusmiesten tuntipalkat olivat 8-15 markkaa. Eli karkeasti sanottuna yhden kiven irroitus kalliosta maksoi noin yhden miehen päiväpalkan verran.

Salpalinjan perinneyhdistys avaintoimija

Suomen historiaan merkittävällä tavalla vaikuttaneen Salpalinjan tunnettavuuden eteen tehdään työtä monella tasolla. Tässä kirjoitussarjassa on tuotu esiin asiatiedon lomassa muutamia paikallisia toimijoita museoista erillistapahtumiin. Nyt on vuoro nostaa esiin yksi tärkeimmistä tekijöistä, valtakunnallinen Salpalinjan perinneyhdistys ry. Se on perustettu vuonna 2002.

Perinneyhdistyksen päämääränä on Salpalinjan kansallisen ja kansainvälisen tunnettuuden lisääminen, valtakunnallisen toiminnan kehittäminen ja ylläpitäminen sekä Salpalinjan perinteiden vaaliminen.

Lainaan yhdistyksen kotisivuilta myös toiminnan tavoitteet:

"Salpalinjan perinneyhdistyksen tarkoituksena on tukea toiminnallaan Salpalinjan valtakunnallista kehittämistä ja ylläpitämistä kansallisena ja kansainvälisenä muistomerkkinä.
Yhdistys kehittää Salpalinjaan liittyvien eri osapuolten yhteistoimintaa edistämällä linnoitushistoriallisten ja matkailullisten toimijoiden verkostoitumista.
Lisäksi yhdistyksen tarkoituksena on Salpaveteraanien perinteen ja historiallisten muistojen vaaliminen sekä yhteistyön kehittäminen maanpuolustuksellisten yhteisöjen kanssa."

Tavoitteet ovat komeat ja vapaaehtoisvoimin tehtynä työtä riittää pitkäksi aikaa. En lähde toistamaan yhdistyksen toimintamuotoja, kun ne löytyvät helposti salpakeskus.fi -portaalista yhdistyksen nettisivuilta.

Tärkeintä on, että yhdistys koko valtakunnan kattavana "katto-organisaationa" saisi painoarvollaan päämääriään eteenpäin. Siinä työssä hartiat eivät ole koskaan liian leveät.

Yhdistyksen puheenjohtajat, ensin kenraaliluutnantti Heikki Koskelo ja nyt eversti Arto Mikkonen, ovat tehneet hyvää työtä laajalla rintamalla. Heidän ohessa on työskennellyt lukuisa joukko ahkeria työmyyriä, joista ei voi olla mainitsematta Jussi Carpénia. Hän on ollut yhdistykselle rahanarvoinen mies. Kassa on kunnossa.

Toimintaa on ollut. On tuotettu kirjallisuutta, multimediaa internettiin, on pidetty perinnepäiviä ja palkittu Salpalinjan rakentajia, on annettu asiantuntija-apua, pidetty yllä yhteyksiä ulkomaille, erityisesti Ruotsiin ja ties mitä. Paljon on tehty.

Perinneyhdistyksen ylevien tavoitteiden toteutuminen vaati sitoutuneita vapaaehtoisia. Niitä on onneksi ollut. Yhdistyksen valtakunnallisuus ja pitkän itärajan mukana pitäminen Suomenlahdelta Lappiin tuo omat ongelmansa kokoontumisten osalta. Onneksi tämä sähköinen viestintä sitä helpottaa. Silti rohkenen uskoa, että perinneyhdistykselläkin on pula tekevistä käsistä ja ennen kaikkea työkaluista.

Salpakeskus henkiin

Salpalinjan perinneyhdistys on yksi osa kokonaisuutta nimeltä Salpakeskus. Ne muut ovat Miehikkälän Salpalinja-museo, Virolahden Bunkkerimuseo ja Pioneerimuseo. Tuo Salpakeskus minun ymmärtääkseni perustettiin vuonna 2005 nimenomaan edellä mainittujen taustayhteisöjen työkaluksi, tekemisen tekijäksi, Salpalinjan kukoistamiseksi.

Nyt joudun valitettavasti olemaan ilkeä ja toteamaan, että viisi vuotta perustamisensa jälkeen Salpakeskuksessa on jotain samaa kuin jatkosodan VKT-asemassa. VKT-asema oli joukkojen sinne vetäytyessä käytännössä vain viiva kartalla. Juuri muuta ei muutamaa "poteroa" lukuunottamatta oltu tehty. Siitä pitävän puolustusaseman teki sotiemme veteraanien taistelutahto!

Samoin Salpakeskus on toistaiseksi vain portaali internetissä ja loppu onkin sitten sanahelinää. Taistelutahtoa ei tunnu olevan.

Pioneerimuseo tutkii parhaillaan mahdollista vetäytymistä Miehikkälästä, jonne se tuli nimenomaan innostuneena Salpakeskus-kokonaisuudesta. Salpalinja-museolla ja Bunkkerimuseolla on infra, toiminnan puitteet, kunnossa, etten sanoisi loistavassa kunnossa.

Niin Miehikkälän kuin Virolahdenkaan kunnan talous ei tätä nykyä taitane kestää edellä mainittujen mainioiden museoiden täysipainoista hyödyntämistä Salpakeskus-idean pohjalta. Markkinointi olisi ensimmäinen avainsana, mutta kuntien osoittamilla muutamilla satasilla, ehkä tonnilla parilla ei museon virkamiehet ihmeisiin pysty. Kysymys olisi perustavaa laatua olevasta kuoppakorotuksesta, kymppitonnien satsauksesta ja toiminnan edelleenkehittämisestä. Siihen tarvittaisiin kunnanvaltuustoilta taistelutahtoa, toistan taistelutahtoa!

Salpakeskus-idea on polkenut nyt paikallaan viisi vuotta. Toivoisin, että kun kunnat eivät siihen pysty, niin Salpalinjan perinneyhdistys voisi olla se kokoava voima, joka nostaisi Salpakeskus-ajatuksen uudelleen jaloilleen. Se tarkoittaa siis rahaa. Ei varmaan hirveitä summia tarvittaisi, jolla Salpalinjan vetovoima ja dynamiikka pantaisiin liikkeelle.

Kun kunnilla eikä perinneyhdistykselläkään rahaa siihen ole, on sitä saatava valtiolta. Suomen kunniavelan maksu veteraaneille on tältä osin kesken.

Siinä olisi lobbauksen paikka.

Linnoitustietä 800 kilometriä

Salpalinja rakennettiin talvisodan jälkeen uudelle itärajalle puolustusasemaksi. Se sijoitettiin rajasta reilun tykinkantaman päähän, jotta naapuri ei "omalta" puoleltaan olisi päässyt häiritsemään rakennustöitä. Pääasema tuli käytännössä 15- 20 kilometrin päähän rajasta.

Kun puolustuksellisuus oli linnoituksen lähtökohta, merkitsi se linnoituslaitteiden sijoittamista parhaimpiin mahdollisiin maastokohtiin annetulla ylimalkaisella puolustusvyöhykkeellä. Se tarkoitti, että rakennettua kulttuurimaisemaa ei kaihdettaisi, ei myöskään asumatonta korpea.

Jotta kaikki se hirvittävä tavara- ja materiaalimäärä, jota rakentaminen vaati, saataisiin siirrettyä paikalleen, tarvittiin kuorma-autoliikenteen mahdollistava tiestö. Ymmärrettävää on, että tuon ajan pääosin takapyörävetoinen kuorma-autokalusto ei ihan millä tahansa kärrypolulla pystynyt liikkumaan. Valmista tietä ei monelle korsulle tai kiviestekohteelle ollut.

Niinpä Salpalinjan rakentaminen kulloisessakin kohdassa alkoi tien teolla.

Reino Arimon Suomen linnoittamisen historia -kirjassa kerrotaan, että "uusia teitä rakennettiin noin 353 km ja vanhoja korjattiin noin 452 km. Tietöitä kertyi siis yhteensä 805 km." Näin jälkikommenttina ja kuriositeettina voi Arimon tekstistä todeta, että noin-sanaa ei enää yhteissummassa käytetty.

Tuosta tieverkosta uskallan melko varmasti sanoa, että siitä noin 200 kilometriä on kiviesteen vieressä. Kiviestettähän Salpalinjassa on 225 kilometriä. Jos siitä jokunen pätkä on osunut valmiin tien varteen, niin tuskin pariakymmentä kilometriä enempää.

Yksittäinen panssariestekivi painoi vähintään kolme tonnia, 3000 kiloa. On täysin selvää, että kiven pystytyspaikka ei voinut olla monenkaan metrin päässä kantavasta tiestä.

Niissä kohdin metsissä tai pelloilla, joissa estekivet eivät ole nykyisin käytössä olevan tien varressa, tienpohjan kyllä jalan alla helposti tuntee. Sepeliä ja soraa ei ole kantavuuden saamiseksi säästetty. Sulan kelin kantavassa tietyössä säästettiin kiviesteiden kohdalla oikeastaan vain talvella 1941, jolloin käytettiin hyödyksi kivien ajossa pehmeillä mailla vahvasti jäätynyttä maata, routaa.

Monin paikoin linnoitustien paikat metsissä ovat selvästi havaittavissa, vaikkei niitä olisi käytetty sitten rakentamisen. Tiepohja on niin kova, että siinä harvoin kasvaa kituvia puuntaimia suurempaa puustoa. Pintakasvillisuus vain pois puskutraktorilla ja tie olisi valmis vaikka henkilöautolle.

Osa linnoitusteistä on yhä käytössä tilus- tai metsäteinä.

Kuorma-autoja Salpalinja-työmaalla oli käytössä noin tuhat. Se oli noin puolet käytettävissä olevasta Suomen kuorma-autokannasta. Puukaasu- eli häkäpyttyautoja kuorma-autoista oli noin 60 prosenttia.

Ampuma-alan raivaukset

Salpalinjan puolustuksen selkäranka erityisesti odotetulla painopistealueella Suomenlahden ja Salpausselän välillä oli konetuliaseiden, käytännössä konekiväärien, yhtenäinen sivustatuliverkko. Koko Salpa-asemassa teräsbetonikorsuihin ja -pesäkkeisiin oli rakennettu 295 kestolinnoitettua konekivääriasemaa. Näitä täydensi 1250 katettua tai avonaista kenttälinnoitettua kk-pesäkettä.

Konekivääriasemien sijoittelu vaihtelevaan maastoon oli ammattityötä. Pyyhkäisevän, katveettoman ja maanpinnan myötäisen tuliverkon luomisessa tuliasema ei voinut sijaita maanpinnasta metriä korkeammalla. Kumpuilevassa maastossa ei voitu välttää ampumasektorien varsin suuriakin maaleikkauksia. Hyvällä suunnittelulla kuitenkin säästettiin paljon turhaa työtä.

Betoniin sijoitetut konekiväärit ampuivat kiviesteiden suuntaista sivustatulta. Osa kenttälinnoitetuista konekivääreistä oli puolestaan pantu ampumaan edellisiin nähden 90-asteen kulmassa suoraan kiviesteitä päin. Näin teoriassa vihollinen ei olisi pystynyt turvallisesti pesiytymään yhdenkään panssariestekiven suojaan.

Erittäin tärkeä osa tähystyksen ja jalkaväkiaseiden tulituksen kannalta oli tietenkin ampuma-alojen raivaamisella. Muun muassa raivausten osittainen laiminlyönti oli kohtalokasta VT-asemassa kesäkuussa 1944.

Ohjeena Salpalinjassa oli, että taisteluhaudan edestä kiviesteisiin saakka tehtiin vain tarpeelliset harvennukset ja aluskasvillisuuden poisto, sen voimakkuutta vähitellen lisäten viholliseen päin mentäessä. Isot puut olivat kaadettava avonaisten taisteluhautojen läheisyydestä, jotta puissa räjähtävät kranaatit eivät aiheuttaisi sirpalevaaraa puolustajille.

Kiviesteiden edestä etumaasto raivattiin paljaaksi 200-300 etäisyydelle saakka. Puolileikillisellä metsänhoitotermillä sanottuna Salpa-asema oli myös Suomen suurin "kaistalehakkuu". Erityisen hyvin asia on nähtävissä Virolahden bunkkerimuseolla esillä olevissa tuon ajan ilmakuvissa. Raivaukset siis myös tehtiin, eikä vain meinattu.

Ampuma-alan raivausten lisäksi kaikki ne mäennyppylät ja harjanteet lähimaastossa, joihin vihollinen saattoi tuoda tulenjohtueen tai suorasuuntaustykkinsä, hakattiin myös paljaaksi.

Ainakin ohjeistustasolla kehotettiin omista puolustusasemista hakkaamaan erityisiä tähystyslinjoja mahdollisimman pitkälle vihollisen tulosuuntaan. Näistä tarkkailulinjoista pyrittiin tekemään tähystysverkko, jolla olisi kenties saatu etukäteistietoja vihollisen liikkeistä.

Yksi osa metsän hyötykäyttöä puolustuksessa oli tehdä puista murrosteita kivi- ja piikkilankaesteiden tueksi. Tukkipuukokoisen metsän kaataminen pitkään kantoon mahdollisimman paksulla pitopuulla olisi vaikeuttanut jopa panssareiden kulkua. Pienemmistä puista tehty murroste yhdistettynä jalkaväkimiinoihin olisi ollut myrkkyä vihollisjalkaväelle. Tietysti vihollisen tulivalmistelu ennen jalkaväen hyökkäystä olisi murrosteen vaikutusta heikentänyt laukomalla miinoja ja ansoja, mutta kiusa se olisi ollut pienikin kiusa.

On selvää, että edellä kerrotuista raivauksista syntyi paljon pyöreää puutavaraa. Järeä puu vietiin joko kenttäsahalle jalostettavaksi sahatavaraksi tai käytettiin pyöreänä kenttälinnoitteiden rakentamiseen. Käsivarttapaksu riuku löysi paikkansa taistelu- ja yhdyshautojen tukirakenteista. Jopa vitsakset käytettiin hyödyksi suojarakenteissa erilaisina mattoina ja kimppuina.

Ampuma-alojen raivaus oli paljolti kenttäarmeijan varusmiesten työtä. Linnoituksen tasalle puolustukseen ryhmittyneet korpivaruskunnat osallistuivat Salpalinjan rakentamiseen paitsi osin suunnittelussa myös kenttälinnoitteiden rakentamisessa. Sotilaat olivat välirauhan aikana linnoitustöissä noin kolmena päivänä viikossa. Muu aika meni muiden sotataitojen kehittämiseen ja palvelustehtävien hoitoon.

Teräsbetonikorsujen lähipuolustus

Mannerheim-linjan teräsbetonikorsuissa ei oltu juurikaan ajateltu sisällä olevien mahdollisuutta puolustautua piiritystilanteessa. Kun vihollinen ajoi panssarivaununsa ampuma-aukon eteen, niin korsun aseenkin käyttö kävi mahdottomaksi.

Jälleen kerran talvisodan kokemuksista viisastuneena Salpalinjan korsuihin suunniteltiin ja tehtiin parannuksia myös lähipuolustuksen osalta.

Varauloskäytävä tehtiin kaikkiin korsuihin, jos se rakenteellisesti oli mahdollista; kalliorinteisiin sijoitetuissa korsuissa se ei useinkaan ollut. Varauloskäytävä rakennettiin yleensä sisääntuloaukon läheisyyteen, siis korsun takaseinään vihollisen suunnasta katsottuna.

Maavaraisessa korsussa takaseinä oli 140 senttiä paksu. Siihen tehtiin noin 60 x 60 sentin läpimittainen tunneli. Tunnelin ulkoseinän päähän valettiin joko 5 - 10 senttiä paksu "valevalu" tai muurattiin lapetiiliseinä, tiiliosa tietysti rapattiin, ettei käytävän paikka paljastunut. Sisäaukon puolelle rakennettiin kiskotusura, johon yläkautta oli mahdollista latoa kuuden tuuman I-palkkeja lapeasennossa päällekkäin. Ennen palkkien asennusta tunneli täytettiin mukulakivillä.

Jos varauloskäytävää olisi tarvittu, niin sen läheisyydessä olevaan ampuma-aukkoon sijoitettiin konepistoolimies antamaan tarvittaessa suojatulta. Panssariovessa oli myös luukullinen ampuma-aukko. Kiskotus poistettiin, mukulakivet vedettiin sisään ja ohut ulkoseinä rikottiin lyömäaseilla, rautakangella, puupölkyllä yms.

On kerrottu, että "pakoluukku" olisi avattu sisältä päin räjäyttämällä. Tätä linnoitusasiantuntijat eivät pitäneet kovin turvallisena ratkaisuna; räjäytyspaine olisi saattanut vaikuttaa niin, että ulospääsytarvetta ei latingin jälkeen enää olisi ollut!

Mikäli varauloskäytävän kohdalla oli korsun suojakiveystä, niin silloin suojakiveykseen oli tehty pienistä mukulakivistä jatkotunneli, jota kautta olisi pötkitty päivänvaloon.

Tähystyskuvun raoista oli mahdollista tulittaa korsua piirittävää vihollista erityisellä korsukonepistoolilla. Tätä Suomi-konepistoolin erikoisversiota hankittiin Tikkakoskelta 500 kappaletta. Aseen perä oli katkaistu ja se oli korvattu pistoolimaisella perällä. Näin ase mahtui miehen kanssa kupuun. Vaipan pää oli litistetty, jotta "piippu" mahtui tähystysrakoon. Tähtäimet olivat sivussa.

Tähystyskuvussa oli normaalisti kuusi aukkoa. Niiden sisäpuolella oli ns. sulkurengas, jossa oli yksi aukko. Lähipuolustaja, vartiomies tai tulenjohtaja pisti nokkansa tuohon yhteen aukkoon ja kiersi laakereilla olevaa sulkurengasta siihen suuntaan, mihin halusi tähystää tai ampua. Tällöin hänen takaraivonsa oli suojattu vihollistulelta tai vaikkapa rotanhäntäpistimeltä.

Käsikranaatin pudottaminen savuhormista kaminaan tai hellaan oli estetty yksinkertaisella painovoimaan perustuvalla ohitusputkella. Myös korsun ulko-oven sisäkulmasta saattoi pudottaa käsikranaatin oven ulkopuolelle.

Tarvittaessa korsun puolustukseen saattoi pyytää, mikäli viestiyhteydet olivat kunnossa, omalta tykistöltä tuli-iskun. Järeät teräsbetonikorsut olivat valmiiksi mitattuja oman tykistön maaleja. Tuhannen kilon lentopommin täysosuman kestävinä niitä oma tykistö ei olisi rikki saanut.

Salpavaellus 2011

Ensi kesän Salpavaelluksen ohjelma on hahmolla. Kaakonkulman reserviläisjärjestöjen vaellusorganisaatio on linjannut tulevan tapahtuman rungon. Se nojaa kolmeen toisistaan selvästi erilaiseen ja eripituiseen reittivaihtoehtoon sekä vaelluksen päättävään maanpuolustusjuhlaan.

Reittien yksityiskohtainen suunnittelu tapahtuu talven aikana reittipäälliköiden johdolla. Pohjana on ensimmäistä kertaa teemoitus. Vaikka jokainen reitti esittelee Salpalinjaa perusteellisesti kaikkia linnoittamisen osa-alueita sivuten, on kullekin reitille valittu myös opastuksen painopisteet.

18. Salpavaelluksen kestoltaan ja matkaltaan pisin reitti sai nimekseen eksoottisesti Luolareitti. Se alkaa vaellusviikonvaihteen perjantai-iltana Suomenlahden rannalta. Nimensä mukaisesti reittiä ja erityisesti sen alkupäätä hallitsevat Salpa-aseman luolat. Linnoituksen 25 luolasta peräti kymmenen osuu reitin varteen. Reittipäällikkö Erkki Rikkolan kunnianhimoisena ajatuksena, ainakin vielä, on käyttää vaeltajat niissä kaikissa. Luolat ovat erilaisia ja näkemisen arvoisia.

Luolien ohella Luolareitin alkutaival tuo väistämättä esiin myös vapaaehtoisten ruotsalaisten rakentajien työn. Heidän kädenjälkensä näkyy parhaimmillaan juuri Ravijoella. Eksotiikkaa tälle retkelle tuo myös se, että vaeltajat pääsevät ensimmäistä kertaa käymään viidessä aiemmin visusti lukossa olleessa teräsbetonikorsussa.

Patikkataivalta kaksi telttayötä sisältävällä Luolareitillä kertyy noin 30 kilometriä.

Aiemmin pohjoisreittinä kuljettu vaellusosuus on nyt nimetty Kivireitiksi. Nimellä haetaan ensinnäkin mielleyhtymää Kivijärven tulvitusjärjestelmään. Pääteema tulee kuitenkin panssariestekivistä ja kallion louhinnasta eri linnoituslaitteiden rakentamisessa. Kiviesteitä riittää yhtenäisenä vyönä Kivijärveltä alkaen muutamia luonnonjyrkännepätkiä lukuun ottamatta koko matkalle vaelluksen päätöspaikkaan Salpalinja-museolle asti (jopa aina Suomenlahteen saakka).

Salpalinjan kiviestetöiden yhteydessä löytyi Ylämaalta spektroliitti, josta on kehittynyt paikkakunnalle merkittävä elinkeino. Tuota jalokiveä, sen löytöhistoriaa ja yleensä Salpalinjan vaikutusta nykyiseen rakennuskivenlouhintaan ei unohdeta. Aiempien vaellusten tapaan Kivireitillä annettaneen työnäytös estekiven pystytyksestä kolmijalka-nostolaitteella.

Edellä mainitun reitin suunnittelua hankaloittaa Luumäen ja Ylämaan (nyk. Lappeenranta) Salpalinjan kaikkein kiinnostavimpien kohteiden pitkät etäisyydet toisistaan. Sen vuoksi reitin kävelyosuuden pitämiseksi kohtuullisena noin 20 kilometrinä on vaeltajia välillä kuljetettava heittokuljetuksin paikasta toiseen. Se miten ja missä, täsmentyy Kari Tahvanaisen johdolla kevään kuluessa. Kivireitillä yöpymispaikka on entiseen tapaan keskellä metsää, Mustalammella.

Vaelluksen ajallisesti ja fyysisesti helpoimpana lenkkinä on vaellusviikonlopun lauantaipäivälle ajoitettu Kyläkierros. Niin kuin reittipäällikkö Hannu Lavonen sanoo, "sen kävelee vaikka pikkukengissä".

Pääaseman lisäksi Kyläkierros esittelee, miten linnoituksen etuasema sijoittuu keskelle Miehikkälän nykyistä kuntakeskusta, kirkonkylää. Etuaseman pallokorsuista muutama on kiinni hautausmaan aidassa ja osa keskellä silloista ja nykyistäkin asutusta. Jos Salpa-asemassa olisi taisteltu, Miehikkälässä olisi saattanut toistua Ihantalan kirkon ja hautausmaan tapainen tilanne.

Miehikkälän sotahistorialliset erikoismuseot, Salpalinja-museo ja valtakunnallinen Pioneerimuseo, ovat Kyläkierroksen käyntikohteita. Noin seitsemän kilometrin kävelyosuus yhden päivän aikana antaa varmasti myös lapsiperheille hyvän mahdollisuuden osallistua vaellustapahtumaan.

Viikko jälkeen juhannuksen samottavan Salpavaelluksen huipentuma on sunnuntain kaikille avoin maanpuolustusjuhla, johon sekä Luolareitin että Kivireitin osanottajat marssivat Sillanpään marssilaulun tahdissa. Rauhanturvaajien Faitterit-soittokunta määrää tahdin. Muu ohjelma ja oheisnäyttelyt jalostuvat aikanaan.

Näillä ja www.salpavaellus.net päivitetyillä lisätiedoilla on hyvä itse kunkin lähteä kohti talvea miettimään kaikessa rauhassa, josko ensi kesän Salpavaellus olisi minun ja kavereideni vuoro tutustua Salpa-asemaan ja hämmästyä näkemästäni.

Betoni ja sen laatu

Salpalinjan järeiden korsujen betoni tuotettiin keskitetysti betoniasemilla. Niiden tiheydestä saa kuvan ohjeesta, jonka mukaan betonia ei saanut kuljettaa kuorma-auton laatikkolavalla kymmentä minuuttia tai viittä kilometriä pitempään. Tämä siksi, ettei betonin laatu ajon aikana heikkenisi. Tuo kymmenen minuuttia sen ajan teillä ja ajokalustolla täyttyi varmasti ennen kuin mainittu viiden kilometrin matka.

Keskitetyn valmistuksen yksi hyöty oli laadun valvonta. Kaikista valmistuseristä otettiin jatkuvasti näytteitä ja ne tutkittiin betoniaseman laboratoriossa.

Mainittakoon, että Miehikkälässä nykyisen Salpalinja-museon maastossa sijainneen keskusbetoniaseman laboranttina oli Juha Nevalainen. Mies tunnetaan myöhemmistä elokuvakäsikirjoituksistaan, muun muassa Edvin Laineen ohjaamasta ja Väinö Linnan romaaniin perustuvasta Tuntemattomasta sotilaasta!

Kuutiossa betonia tuli olla 425 kiloa sementtiä. Vahvin seos tuli korsujen kattoon, jossa sementtiä oli vielä enemmän eli 450 kiloa kuutiossa betonia. Yhteen maavaraiseen teräsbetonikorsuun tarvittiin sementtiä noin 250 000 kiloa. Se on 5000 säkkiä a´50 kiloa!

Salpalinjan betonin valmistuksessa käytettiin erikokoista kiviainesta, hiekkaa, soraa ja sepeliä. Kiviaines vaikuttaa hieman betonin painoon. Karkeasti voidaan sanoa, että kuutio betonia painaa noin 2,5 tonnia. Tuon ajan kuorma-autokalustolla se tarkoitti kuutio ja kuorma. Järeään maanvaraiseen korsuun betonia tarvittiin jopa 560 autokuormaa! Kymmenen kuution tuntivauhdilla valu kesti kolmivuorotyönä kolmatta vuorokautta.

VTT, Valtion teknillinen tutkimuskeskus porasi Salpalinjan korsuista näytteitä vuonna 1995. Tuloksena todettiin, että betonin laatu oli kuin vast´ikään valettua.

Jotkut linnoituksessa vierailleet betoniasiantuntijat ovat todenneet, että em. suhteella valmistettu betoni ei juurikaan rapaudu. Itse asiassa tuo betoni kovettuu noin sata vuotta. Toisin sanoen me Salpalinjan esittelijät voimme rinta kaarella kertoa, että linnoituksen betoniosat vahvistuvat vielä 30 vuotta. Sitten ne alkavat kestämään!

Edellä viitattu keskusbetoniasema Miehikkälässä oli aikansa keulakuvia. Taavetintien varteen rinteeseen sijoitettu betoniasema oli kolmikerroksinen. Mäen päältä ajettiin ylimpään kerrokseen kiviaines erityisiin jakolaatikoihin. Sementti tuli säkeissä. Vesi johdettiin lähimmästä lammesta useiden satojen metrien päästä. Talvella putken viereen oli tyhjien sementtisäkkien avulla sidottu ja eristetty höyryputki, joka piti vesiputken sulana.

Toisessa kerroksessa oli kolme kuution betonimyllyä. Niiden alapuolella alimman kerroksen yläosassa oli kaatosuppilo valmiille betonille. Kuormaa hakeva auto peruutti maantien tasossa lavansa suppilon alle ja siihen laskettiin kuutio betonia kuljetettavaksi valukohteeseen.

Betoniaseman prosessia ohjattiin valomerkeillä, joiden mukaan tapahtui annostelu, sekoitus ja myllyjen tyhjennys. Betoniaseman pyörittämiseen tarvittiin seitsemän miestä.

Opintomatkalla Salpa-asemassa

Osallistuin maksavana asiakkaana viikonloppuna kouvolalaisen matkatoimiston järjestämälle linja-autoretkelle Salpa-asemaan. Otin reissun opintomatkana. Matkalla perehdyttiin linnoitukseen Luumäellä, Lappeenrannassa ja Lemillä.

Salpalinjaa jonkin verran ennakkoon tuntevana en tietenkään pysty samaistumaan retkeläisten enemmistön tuntemuksiin matkan annista. Ainakin toisella korvalla kuulemani spontaanit huokaukset linnoituksen mittasuhteiden hämmästyttävyydestä viestivät kokemuksen ainutkertaisuudesta. Samanlaista palautetta olen kuullut myös omilta ryhmiltäni.

Silloin kun matkan vetäjänä on asiantunteva ja ryhmän mukaansa tempaava opas, on lopputulos lähes aina henkeäsalpaava, niin kuin nytkin.

Oma mielenkiintoni retkeen osallistumisesta nojasi kahteen asiaan. Ensinnäkin halusin oppia ja nähdä uutta erityisesti Lappeenrannassa ja Lemillä. Paikat olivat minulle vain kirjallisen yleistiedon varassa. Toinen taka-ajatus oli kuunnella pitkästä aikaan Salpalinjan sanomaa jonkun toisen kertomana.

Jälkimmäisestä aloittaen oli mukava havaita, että jaossa oleva tieto oli samaa, mitä itsekin kerron. Totta kai jokainen opas kertoo ja painottaa asioita omalla persoonallisella tavallaan, niin pitääkin, mutta tiedon on oltava luotettavaa. Luotettavaksi tiedon tekee se, että eri oppaiden kertomana se on perusteiltaan samaa. Ja se on mahdollista, kun lähteet ovat samat. Vivahteet ja väritykset voivat poiketa, muistikin joskus pettää, mutta perussanoman on oltava sama.

On erinomaisen onnekasta, että Salpa-aseman suunnittelijoihin kuulunut Reino Arimo kirjoitti vuonna 1981 julkaistun kirjan Suomen linnoittamisen historia 1918-1944. Kirjan tiedot Salpalinjasta ovat äärimmäisen yksityiskohtaisia ja tutkittuja. Ja kun asialla on ollut itsekin Salpalinjaan keskeisesti vaikuttanut henkilö, ei ole epäilystä tiedon luotettavuudesta. Kaikki Arimon kirjan jälkeen ilmestyneet teokset nojaavat enemmän ja vähemmän hänen ansiokkaan työnsä tuloksiin. Tietenkin uutta tutkittuakin tietoa on tullut ja vielä varmasti tulee esiin.

Totta kai aikalaiskertomuksia ja -näkökulmia on tullut perustiedon vivahteiksi mukaan ja hyvä niin. Valitettavaa on tietysti se, että uuden muistitiedon hankkimiselle muutamaa poikkeusta lukuunottamatta aika on tehnyt tehtävänsä. Kertojia ei enää montaa ole.

Korostan vielä Salpa-asemasta olemassa olevan perustiedon tärkeyttä. Jos sitä ei olisi tai tutkimus olisi vasta alkamassa, pelkän muistitiedon varainen ja kenties mielikuvituksen vilkastuttama tietämys voisi olla kohtalokasta. Kuka uskoisi tarinasta toiseen ja ehkä vuosien kuluessa kovastikin muuttuneeseen erilaiseen kerrontaan. Mihin luottaa, kun kaikki puhuvat eri tavalla. Uskottavuus olisi menetetty ja Salpalinjan merkitys hyvinvointiimme jäisi kertomatta.

Totuus ei pala tulessakaan. Siihen periaatteeseen nykypäivän opastus Salpalinjasta perustuu ja siihen voi luottaa. Käyttäkää hyväksenne.

Edellä kertomani matkan toinen ajatus oli laajentaa omaa tietämystäni Lappeenrannan linnoitteista. Se odotus täyttyi Rutolan luolassa käynnin ohessa. Nyt minä sen vihdoin näin, ainoan viime sotien aikana valmiiksi rakennetun Salpa-aseman luolan. Se oli lyhyesti sanottuna elämys. En kerro siitä sen enempää. Lyhyt kuvaus Rutolan luolasta löytyy Matka Salpalinjalle -kirjasta.

Uutta ei sinänsä ollut se, että Lappeenrannan puolustus Salpalinjassa olisi tapahtunut kaupungin länsi- ja pohjoispuolella! Itse kaupunki olisi jäänyt vihollisen jalkoihin. Jokainen voi tykönänsä miettiä, miten Lappeenrannan puolustus olisi voitu toisin hoitaa. Onneksi Salpalinjassa ei taisteltu.

Linnoitustykistöön (siitä kirjoitan myöhemmin) kuuluneen Juvolan patterin tuliasemat Lemillä vetivät myös huuleni pyöreäksi. Yleisölle on siistitty yksi mörssäriasema. Toisen samanlaisen metsittyneen kävin tutkimassa pikavauhdilla. Kaksi muuta jäi nyt käymättä, mutta ne löytyvät takuuvarmasti muutaman sadan metrin lisäkävelyllä joskus toiste.

Matkustaminen avartaa. Kunnioitus Salpa-aseman rakentajia kohtaan entisestään kasvoi. Lemin särä oli herkullista.

Pallokorsun rakentaminen

Pallokorsun ulkohalkaisija oli 460 senttimetriä. Jotta uloimman muotin ympärille jäisi tarvittava liikkumatila, oli kuopan halkaisijan oltava noin 5,5 metriä. Syvyyttä korsukuopalla oli noin kolme metriä. Pohjavesien poiston vaikeus saattoi pakottaa rakentamaan korsun, niin että osa kuvusta jäi maanpinnan yläpuolelle.

Kaivettuun monttuun asennettiin eräänlainen munakuppi, puusta tai metallista. Siihen sijoitettiin noin kolme metriä halkaisijaltaan oleva kumipallo. Se täytettiin ilmalla tiettyyn paineeseen saakka, jotta valun sisämuottina oleva pallo kantoi päälle tulevan betonin painon.

Kumipallon päälle tuli suojakangas, joka esti kuivuneen betonin tarttumisen kumiin kiinni. Näin pallo saatiin valun jälkeen ehjänä seuraavaan kohteeseen.

Pallon lähelle muutama sentin päähän sisäpinnasta asennettiin pienisilmäinen teräsverkko. Sen tehtävä oli estää kranaattiosumien aiheuttaman negatiivisen kraaterin irroittamien betonikappaleiden putoaminen sisään.

Varsinainen betoniteräs sijoitettiin verkkoelementteinä suurin piirtein keskelle noin 60 sentin seinävahvuutta. Jossain vaiheessa pallo asennettiin hieman epäkeskeisesti ulkomuottiin nähden, jolloin vihollisen puolen seinä saatettiin saada kymmenkunta senttiä paksummaksi ja vastaavasti takaseinä ohuemmaksi. Katon vahvuudeksi pyrittiin saamaan 80 senttiä. Terästä pallokorsuun käytettiin noin 580 kiloa.

Ulkomuotiksi asennettiin valmiista metallielementeistä pultattava teräsmuotti. Muottilevyjen saumoihin tuli kumitiiviste, jotta muotista tuli ilmatiivis.

Betonivalu tapahtui päältä. Seinien valun aikana kumipalloa päällä suojasi metallikartio. Betonia pallokorsun seiniin meni 20 kuutiometriä. Lattia valettiin jälkivaluna. Siihen betonia tarvittiin enää noin neljä kuutiota. Yhteensä betonia korsuun meni siis noin 24 kuutiota. Vertailun vuoksi kerrattakoon, että maavaraiseen järeään teräsbetonikorsuun betonia meni 560 kuutiometriä.

Betonin valu kesti 4-5 tuntia. Sen jälkeen muotti suljettiin "hatulla" päältäkin ilmatiiviksi. Ulkomuoteissa oleviin yhteisiin liitettiin alipainepumpusta letkut ja aloitettiin veden pumppaaminen pois märästä betonista. Imu kesti 1,5 - 2 tuntia. Siitä tulee nimi imubetoni. Imun jälkeen betoni oli jo niin kova, että ulkomuotti voitiin poistaa ja kumipallostakin laskea ilmat pois ja siirtää muotti seuraavalle montulle asennettavaksi.

Valun jälkeen rakennettiin puusta eteinen ja ovi. Teräsovia ei ollut saatavissa.

Korsun seinustat katon tasalle saakka ympäröitiin kiveyksin ja maalla.

Pallokorsun kalustuksena oli makuulaveri kahdessa tasossa ja lämmitystä varten kamina. Korsut kalkittiin sisältä valaistuksen tehostamiseksi. Yleisin valolähde olisi varmaan ollut öljylyhty.

Pallokorsujen edut olivat nopea rakentaminen ja halpa hinta. Lisää yleistä pallokorsuista edellisessä blogissa.

Pallokorsuihin idea Amerikasta

Ajatus pallo- eli imubetonikorsujen rakentamisesta saatiin Suomeen Yhdysvalloista jo keväällä 1940. Siellä oleskellut entinen merivoimien upseeri H. Ramo (voisi olla myös Rämö?) kiinnostui menetelmästä, jolla amerikkalaiset rakensivat länsirannikolleen pieniä väestösuojia mahdollisen Japanin maihinnousun varalta.

Ramo oivalsi, että pallokorsu olisi vahva sirpalesuoja noin ryhmälle miehiä, 8-10 henkeä, yleisin mitoitus sota-ajan asiakirjoissa on yhdeksän miestä. Käytännössä sopu sijaa antaisi lyhyeksi aikaa hieman suuremmallekin miesmäärälle.

Ramo välitti tiedon päämajaan ja liitti saatteeksi kirjallisen kuvauksen menetelmästä ja ottamansa kaitafilmin.

Suomessa pioneerit innostuivat asiasta ja tilasivat pallokorsujen valamiseen tarvittavan muottisarjan. Asia lähes unohtui, kunnes keväällä 1942 Petsamosta Liinahamarin satamasta löytyi tuo sittemmin puutteelliseksi osoittautunut lähetys. Muun muassa ulkomuotit puuttuivat. Ramon kuvausten perusteella puutteet paikattiin paikallishankintoina. Ja myöhemmin Suomessa koottiin neljä kalustosarjaa korsujen tekoon.

Ramon lähettämien ohjeiden perusteella aloitettiin valukokeilut. Ensimmäinen koekorsu valettiin Kannaksen Ahijärvelle (VT-asemaan tai ainakin lähelle sitä) marraskuussa 1942.

Kokeilujen jälkeen sopivat ratkaisut löytyivät ja päästiin töihin toden teolla. VT-asemaan Kannakselle ja PSS-asemaan Aunukseen valettiin asemasodan aikana noin 600 pallokorsua. Suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa 1944 valukoneistot saatiin evakuoiduiksi korjauskelpoisina taaemmaksi. Niinpä loppukesästä 1944 niillä valettiin Salpa-asemaan vielä 257 korsua.

Eli kaikkiaan jatkosodan aikana suomalaiset valoivat pallokorsuja noin 850 kappaletta. Se on yleisin betonikorsutyyppi, joita Suomen puolustuslinjoille tehtiin.

Pallokorsujen suosion takana oli rakentamisen nopeus ja halpa hinta. Yhdellä kalustosarjalla saattoi hyvin valmistellulla työmaalla valaa kaksi, jopa kolme korsua yhden vuorokauden aikana. Yhden korsun hinnaksi tuli tuon ajan rahassa runsaat 86 000 markkaa, kun järeä teräsbetonikorsu maksoi noin miljoona markkaa.

Pallokorsut vaikkakin olivat lujaa betonia laskettiin kenttälinnoitteiksi. Kiveyksellä suojattuna pallokorsujen katsottiin täyttävän kestolinnoitteiden kevyimmän luokan mitoitukset.

Imubetonikorsujen seinämävahvuus oli kaksi jalkaa eli noin 60 senttiä. Katto saatettiin tehdä 20-30 senttiä paksummaksi. Pallon halkaisija oli kymmenen jalkaa eli kolme metriä. Maanpinnan alapuolella rakennettuna ja suojattuna pallokorsu antoi ryhmälle sotilaita, 8 - 10 miestä, tavanomaisia kenttälinnoitteita varmemman suojan. Korsut olivat tarkoitettu vain majoitukseen ja sirpalesuojaksi. Korsuaseita niissä ei ollut.

Salpalinjaan pallokorsuja rakennettiin kolmelle alueelle. Vaalimaan oikaisuasemaan Suomenlahden pohjukan (nykyisen Vaalimaan leirintäalueen ranta) ja Tyllinjärven välille valettiin kahteen tasaan 140 korsua. Miehikkälän kirkonkylän etuasemaan ja osin pääasemaan tehtiin 40 korsua ja loput 77 kappaletta pallokorsuja ovat Lappeenrannasta länteen Skinnarilan ja Lemin rajan välisella alueella.

Palaan pallokorsujen rakentamis- ja valutekniikkaan tarkemmin seuraavassa kirjoituksessa.

Teräsbetonikorsujen lämmitys

Yli kaksi metriä paksuja seinä- ja kattomassoja käsittävän järeän teräsbetonikorsun lämpötalous poikkeaa tavallisesta hirsimökistä. Maavaraisessa korsussa on yksistään betonia 560 kuutiometriä. Korsujen sisätilojen seiniä ei ole eristetty betonista millään muulla pinnoitus- tai eristemateriaalilla kuin kalkkimaalauksella. Katossa on sentään kahden tuuman lankku sisäpinnassa, senkään tarkoitus ei liity lämpötalouteen.

On siis selvää, että seinäpinnat huokuvat voimakkaasti sitä lämpötilaa, mikä seiniin on sitoutunut.

Silloin kun korsuissa asutaan jatkuvasti ja rakenteet ovat korsulieden, hellan, avulla ajan kanssa lämmenneet, korsujen lämpötila pysyy tasaisena ja lämmön ylläpitoon myös ruuan valmistukseen tarkoitettu liesi riittää hyvin.

Sen sijaan käyttämättöminä, niin kuin muutamaa museokorsua lukuunottamatta kaikki korsut ovat, niiden betoni- ja kivimassat ovat talven jäljiltä hyvin kylmiä. Luonnontilassa korsut lämpenevät hyvin hitaasti ja esimerkiksi vielä juhannuksen maissa korsujen kaivoissa on jäätä.

Kesän ensimmäiset hellejaksot, jotka yleensä ainakin ennen vanhaan osuivat heinäkuulle, saavat korsut hikoilevaan, suorastaan "vuotamaan" kondensoitunutta vettä. Eli korsun ovista, ampuma- ja ilmanvaihtoaukoista sisään tuleva lämmin ilma tiivistyy kylmään betonipintaan ja tippuu isoina pisaroina lattialle. Pisaroiden kuviot ovat selvästi syksyllä näkyvissä kuivuneissa lattioissa.

Tänä kesänä, vuonna 2010, tuo korsujen kondensio-ilmiö tuli poikkeuksellisen aikaisin eli jo toukokuun puolivälistä alkaneen reilun viikon mittaisen hellelukemia hiponeen lämpimän jakson aikana. Tuolloin korsut olivat hyvin, hyvin kosteita.

Kun lämpötilaero korsun seinissä ja ulkoilmassa tasaantui, korsut ovat olleet koko kesän kuivia. Itse asiassa nyt syksyllä ne tuntuvat poikkeuksellisen lämpimiltä ja kuivilta. Tällaista en muista viimeisen 20 vuoden ajalta aikaisemmin.

Aikaisemmin normaalikesinä opastuksissa kerroin paradoksaalisesti, että kesähelteiden jäljiltä korsut alkavat kuivua, kun syyssateet alkavat. Nyt siis lämpötilaerot tasaantuivat poikkeuksellisesti jo toukokuun lopussa ja korsut ovat olleet lämpötaloudeltaan suorastaan viihtyisiä.

On ymmärrettävää, että korsun rakenteisiin poikkeuksellisen lämpimän viime kesän jäljiltä sitoutunut lämpö pitää korsut miellyttävän lämpöisinä ilman muuta pitkälle marras-joulukuulle saakka. Jos korsumassat hitaasti lämpenevät, ne siis myös hitaasti kylmenevät.

Mielenkiintoista olisi tietää, miten Salpalinjan yleensä tasalämpöisiä teräsbetonikorsuja ja luolia talvehtimiseen käyttävät lepakot reagoivat poikkeuksellisen lämpöisiin korsuihin. Ovatko ne normaalin horroksen aloittamisaikaan liian lämpöisiä? Siinä olisi lepakkotutkijoille pientä lisäaskaretta.

Kerrattakoon vielä, että teräsbetonikorsujen lämmönlähteeksi alunperin asennettiin normaali Kastorin puuhella. Siviilimallista se poikkesi siitä, että lieden päässä oleva pieni vesisäiliö, josta aamulla sai edellispäivän lämmityksen jäljiltä lämmintä vettä, oli korvattu ilmastoinnin esilämmitysjärjestelmällä. Nimittäin talvella kylmän aikana korsun ilmastointikoneella sisään otettu ilma voitiin esilämmittää kierrättämällä se korsulieden kautta.

Tiedän kokemusperäisesti, että myös nykyajan puulämmitteiset "kesämökkikaminat" soveltuvat korsun lämmitykseen ihan hyvin. Satunnaisessa matkailukäytössäni olleeseen yhteen teräsbetonikorsuun puolustusvoimat hankki kokeilumielessä 1990-luvun puolivälin jälkeen kotimaisen Upo-kaminan. Virallista raporttia ei minulta ole vielä pyydetty kaminan soveltuvuudesta korsun lämmitykseen. Jos pyydettäisiin, lausunto olisi pääosin myönteinen.

Salpalinja-opaskoulutus

Salpavaellus 2011 -järjestelyt polkaistaan käyntiin lokakuun alkupuolella. On syntynyt ajatus kouluttaa kasvavaa tapahtumaa varten lisää oppaita. Jos kiinnostuneita löydetään, Salpalinja-oppaille järjestetään koulutusta todennäköisesti Miehikkälässä kevättalvella 2011. Koulutuksen laajuus selvinnee tässä loppusyksystä. Tietysti osallistumiseen kurssille vaikuttaa osallistujan matka koulutuspaikalle. Muita rajoituksia ja ennakkoehtoja tuskin tulee. Tietysti odotamme koulutetun oppaan osallistuvan sitten aikanaan myös opastuksiin. Eli jokainen asiasta kiinnostunut on tervetullut. Jotta osaisimme mitoittaa koulutusta ja ennen kaikkea arvioida sen toteutumistodennäköisyyttä, pyydän laittamaan osallistumishalukkuudesta viestiä vaikkapa os. terho.ahonen@haminetti.net