Salpalinja rakennettiin talvisodan jälkeen uudelle itärajalle puolustusasemaksi. Se sijoitettiin rajasta reilun tykinkantaman päähän, jotta naapuri ei "omalta" puoleltaan olisi päässyt häiritsemään rakennustöitä. Pääasema tuli käytännössä 15- 20 kilometrin päähän rajasta.
Kun puolustuksellisuus oli linnoituksen lähtökohta, merkitsi se linnoituslaitteiden sijoittamista parhaimpiin mahdollisiin maastokohtiin annetulla ylimalkaisella puolustusvyöhykkeellä. Se tarkoitti, että rakennettua kulttuurimaisemaa ei kaihdettaisi, ei myöskään asumatonta korpea.
Jotta kaikki se hirvittävä tavara- ja materiaalimäärä, jota rakentaminen vaati, saataisiin siirrettyä paikalleen, tarvittiin kuorma-autoliikenteen mahdollistava tiestö. Ymmärrettävää on, että tuon ajan pääosin takapyörävetoinen kuorma-autokalusto ei ihan millä tahansa kärrypolulla pystynyt liikkumaan. Valmista tietä ei monelle korsulle tai kiviestekohteelle ollut.
Niinpä Salpalinjan rakentaminen kulloisessakin kohdassa alkoi tien teolla.
Reino Arimon Suomen linnoittamisen historia -kirjassa kerrotaan, että "uusia teitä rakennettiin noin 353 km ja vanhoja korjattiin noin 452 km. Tietöitä kertyi siis yhteensä 805 km." Näin jälkikommenttina ja kuriositeettina voi Arimon tekstistä todeta, että noin-sanaa ei enää yhteissummassa käytetty.
Tuosta tieverkosta uskallan melko varmasti sanoa, että siitä noin 200 kilometriä on kiviesteen vieressä. Kiviestettähän Salpalinjassa on 225 kilometriä. Jos siitä jokunen pätkä on osunut valmiin tien varteen, niin tuskin pariakymmentä kilometriä enempää.
Yksittäinen panssariestekivi painoi vähintään kolme tonnia, 3000 kiloa. On täysin selvää, että kiven pystytyspaikka ei voinut olla monenkaan metrin päässä kantavasta tiestä.
Niissä kohdin metsissä tai pelloilla, joissa estekivet eivät ole nykyisin käytössä olevan tien varressa, tienpohjan kyllä jalan alla helposti tuntee. Sepeliä ja soraa ei ole kantavuuden saamiseksi säästetty. Sulan kelin kantavassa tietyössä säästettiin kiviesteiden kohdalla oikeastaan vain talvella 1941, jolloin käytettiin hyödyksi kivien ajossa pehmeillä mailla vahvasti jäätynyttä maata, routaa.
Monin paikoin linnoitustien paikat metsissä ovat selvästi havaittavissa, vaikkei niitä olisi käytetty sitten rakentamisen. Tiepohja on niin kova, että siinä harvoin kasvaa kituvia puuntaimia suurempaa puustoa. Pintakasvillisuus vain pois puskutraktorilla ja tie olisi valmis vaikka henkilöautolle.
Osa linnoitusteistä on yhä käytössä tilus- tai metsäteinä.
Kuorma-autoja Salpalinja-työmaalla oli käytössä noin tuhat. Se oli noin puolet käytettävissä olevasta Suomen kuorma-autokannasta. Puukaasu- eli häkäpyttyautoja kuorma-autoista oli noin 60 prosenttia.
Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.
3 kommenttia:
Kun nyt linnoitusteistä ja kuorma-autoista puhutaan, niin yksi markkinointiryhmä Salpalinjaa markkinoitaessa pitäisi olla autolla liikkuvat matkaajat. Heille pitäisi saada laajemmin tiedoksi kuinka helposti osa Salpalinjan "piilossakin" olevista kohteista on tavallisella autolla saavutettavissa vaikka hiekkatietä metsän keskellä joutuisikin ajamaan. Jopa osa vanhoista linnoitusteistä on ajokelpoisia. Olisko tässä museoillakin tiedottamisen paikka kävijöilleen?
Salpapolku on hieno asia, mutta jos tulee kauempaa tutustumaan polkuun, on seurueella lähes aina henkilöauto. Tällöin melkein pitäisi Salpapolkua vaeltavan seurueen melkein saada kyyti takaisin autolle tai jonkun ajaa auto reitin varrelle. Ei ole kovin mielekästä kävellä samaa reittiä edestakaisin ainakaan pitempiä matkoja.
Hyvä huomio, mutta tarvitsee miettimistä. Yksityisteiden käyttö, opasteet jne. Olen sanonutkin, että Salpalinja on hienosti suunniteltu, mutta matkailua ei ole ajateltu yhtään! Linjan pitäisi olla lenkki ja maan alle sijoitettujen laitteiden helposti saavutettavissa olevia nähtävyyksiä! Onneksi ei ja siksi Salpalinja on kiehtova.
Tarkat määrät, uusia teitä 354,3km ja vanhoja korjattiin 452,1km.
Lähetä kommentti