Ampuma-alan raivaukset

Salpalinjan puolustuksen selkäranka erityisesti odotetulla painopistealueella Suomenlahden ja Salpausselän välillä oli konetuliaseiden, käytännössä konekiväärien, yhtenäinen sivustatuliverkko. Koko Salpa-asemassa teräsbetonikorsuihin ja -pesäkkeisiin oli rakennettu 295 kestolinnoitettua konekivääriasemaa. Näitä täydensi 1250 katettua tai avonaista kenttälinnoitettua kk-pesäkettä.

Konekivääriasemien sijoittelu vaihtelevaan maastoon oli ammattityötä. Pyyhkäisevän, katveettoman ja maanpinnan myötäisen tuliverkon luomisessa tuliasema ei voinut sijaita maanpinnasta metriä korkeammalla. Kumpuilevassa maastossa ei voitu välttää ampumasektorien varsin suuriakin maaleikkauksia. Hyvällä suunnittelulla kuitenkin säästettiin paljon turhaa työtä.

Betoniin sijoitetut konekiväärit ampuivat kiviesteiden suuntaista sivustatulta. Osa kenttälinnoitetuista konekivääreistä oli puolestaan pantu ampumaan edellisiin nähden 90-asteen kulmassa suoraan kiviesteitä päin. Näin teoriassa vihollinen ei olisi pystynyt turvallisesti pesiytymään yhdenkään panssariestekiven suojaan.

Erittäin tärkeä osa tähystyksen ja jalkaväkiaseiden tulituksen kannalta oli tietenkin ampuma-alojen raivaamisella. Muun muassa raivausten osittainen laiminlyönti oli kohtalokasta VT-asemassa kesäkuussa 1944.

Ohjeena Salpalinjassa oli, että taisteluhaudan edestä kiviesteisiin saakka tehtiin vain tarpeelliset harvennukset ja aluskasvillisuuden poisto, sen voimakkuutta vähitellen lisäten viholliseen päin mentäessä. Isot puut olivat kaadettava avonaisten taisteluhautojen läheisyydestä, jotta puissa räjähtävät kranaatit eivät aiheuttaisi sirpalevaaraa puolustajille.

Kiviesteiden edestä etumaasto raivattiin paljaaksi 200-300 etäisyydelle saakka. Puolileikillisellä metsänhoitotermillä sanottuna Salpa-asema oli myös Suomen suurin "kaistalehakkuu". Erityisen hyvin asia on nähtävissä Virolahden bunkkerimuseolla esillä olevissa tuon ajan ilmakuvissa. Raivaukset siis myös tehtiin, eikä vain meinattu.

Ampuma-alan raivausten lisäksi kaikki ne mäennyppylät ja harjanteet lähimaastossa, joihin vihollinen saattoi tuoda tulenjohtueen tai suorasuuntaustykkinsä, hakattiin myös paljaaksi.

Ainakin ohjeistustasolla kehotettiin omista puolustusasemista hakkaamaan erityisiä tähystyslinjoja mahdollisimman pitkälle vihollisen tulosuuntaan. Näistä tarkkailulinjoista pyrittiin tekemään tähystysverkko, jolla olisi kenties saatu etukäteistietoja vihollisen liikkeistä.

Yksi osa metsän hyötykäyttöä puolustuksessa oli tehdä puista murrosteita kivi- ja piikkilankaesteiden tueksi. Tukkipuukokoisen metsän kaataminen pitkään kantoon mahdollisimman paksulla pitopuulla olisi vaikeuttanut jopa panssareiden kulkua. Pienemmistä puista tehty murroste yhdistettynä jalkaväkimiinoihin olisi ollut myrkkyä vihollisjalkaväelle. Tietysti vihollisen tulivalmistelu ennen jalkaväen hyökkäystä olisi murrosteen vaikutusta heikentänyt laukomalla miinoja ja ansoja, mutta kiusa se olisi ollut pienikin kiusa.

On selvää, että edellä kerrotuista raivauksista syntyi paljon pyöreää puutavaraa. Järeä puu vietiin joko kenttäsahalle jalostettavaksi sahatavaraksi tai käytettiin pyöreänä kenttälinnoitteiden rakentamiseen. Käsivarttapaksu riuku löysi paikkansa taistelu- ja yhdyshautojen tukirakenteista. Jopa vitsakset käytettiin hyödyksi suojarakenteissa erilaisina mattoina ja kimppuina.

Ampuma-alojen raivaus oli paljolti kenttäarmeijan varusmiesten työtä. Linnoituksen tasalle puolustukseen ryhmittyneet korpivaruskunnat osallistuivat Salpalinjan rakentamiseen paitsi osin suunnittelussa myös kenttälinnoitteiden rakentamisessa. Sotilaat olivat välirauhan aikana linnoitustöissä noin kolmena päivänä viikossa. Muu aika meni muiden sotataitojen kehittämiseen ja palvelustehtävien hoitoon.