Opintomatkalla Salpa-asemassa

Osallistuin maksavana asiakkaana viikonloppuna kouvolalaisen matkatoimiston järjestämälle linja-autoretkelle Salpa-asemaan. Otin reissun opintomatkana. Matkalla perehdyttiin linnoitukseen Luumäellä, Lappeenrannassa ja Lemillä.

Salpalinjaa jonkin verran ennakkoon tuntevana en tietenkään pysty samaistumaan retkeläisten enemmistön tuntemuksiin matkan annista. Ainakin toisella korvalla kuulemani spontaanit huokaukset linnoituksen mittasuhteiden hämmästyttävyydestä viestivät kokemuksen ainutkertaisuudesta. Samanlaista palautetta olen kuullut myös omilta ryhmiltäni.

Silloin kun matkan vetäjänä on asiantunteva ja ryhmän mukaansa tempaava opas, on lopputulos lähes aina henkeäsalpaava, niin kuin nytkin.

Oma mielenkiintoni retkeen osallistumisesta nojasi kahteen asiaan. Ensinnäkin halusin oppia ja nähdä uutta erityisesti Lappeenrannassa ja Lemillä. Paikat olivat minulle vain kirjallisen yleistiedon varassa. Toinen taka-ajatus oli kuunnella pitkästä aikaan Salpalinjan sanomaa jonkun toisen kertomana.

Jälkimmäisestä aloittaen oli mukava havaita, että jaossa oleva tieto oli samaa, mitä itsekin kerron. Totta kai jokainen opas kertoo ja painottaa asioita omalla persoonallisella tavallaan, niin pitääkin, mutta tiedon on oltava luotettavaa. Luotettavaksi tiedon tekee se, että eri oppaiden kertomana se on perusteiltaan samaa. Ja se on mahdollista, kun lähteet ovat samat. Vivahteet ja väritykset voivat poiketa, muistikin joskus pettää, mutta perussanoman on oltava sama.

On erinomaisen onnekasta, että Salpa-aseman suunnittelijoihin kuulunut Reino Arimo kirjoitti vuonna 1981 julkaistun kirjan Suomen linnoittamisen historia 1918-1944. Kirjan tiedot Salpalinjasta ovat äärimmäisen yksityiskohtaisia ja tutkittuja. Ja kun asialla on ollut itsekin Salpalinjaan keskeisesti vaikuttanut henkilö, ei ole epäilystä tiedon luotettavuudesta. Kaikki Arimon kirjan jälkeen ilmestyneet teokset nojaavat enemmän ja vähemmän hänen ansiokkaan työnsä tuloksiin. Tietenkin uutta tutkittuakin tietoa on tullut ja vielä varmasti tulee esiin.

Totta kai aikalaiskertomuksia ja -näkökulmia on tullut perustiedon vivahteiksi mukaan ja hyvä niin. Valitettavaa on tietysti se, että uuden muistitiedon hankkimiselle muutamaa poikkeusta lukuunottamatta aika on tehnyt tehtävänsä. Kertojia ei enää montaa ole.

Korostan vielä Salpa-asemasta olemassa olevan perustiedon tärkeyttä. Jos sitä ei olisi tai tutkimus olisi vasta alkamassa, pelkän muistitiedon varainen ja kenties mielikuvituksen vilkastuttama tietämys voisi olla kohtalokasta. Kuka uskoisi tarinasta toiseen ja ehkä vuosien kuluessa kovastikin muuttuneeseen erilaiseen kerrontaan. Mihin luottaa, kun kaikki puhuvat eri tavalla. Uskottavuus olisi menetetty ja Salpalinjan merkitys hyvinvointiimme jäisi kertomatta.

Totuus ei pala tulessakaan. Siihen periaatteeseen nykypäivän opastus Salpalinjasta perustuu ja siihen voi luottaa. Käyttäkää hyväksenne.

Edellä kertomani matkan toinen ajatus oli laajentaa omaa tietämystäni Lappeenrannan linnoitteista. Se odotus täyttyi Rutolan luolassa käynnin ohessa. Nyt minä sen vihdoin näin, ainoan viime sotien aikana valmiiksi rakennetun Salpa-aseman luolan. Se oli lyhyesti sanottuna elämys. En kerro siitä sen enempää. Lyhyt kuvaus Rutolan luolasta löytyy Matka Salpalinjalle -kirjasta.

Uutta ei sinänsä ollut se, että Lappeenrannan puolustus Salpalinjassa olisi tapahtunut kaupungin länsi- ja pohjoispuolella! Itse kaupunki olisi jäänyt vihollisen jalkoihin. Jokainen voi tykönänsä miettiä, miten Lappeenrannan puolustus olisi voitu toisin hoitaa. Onneksi Salpalinjassa ei taisteltu.

Linnoitustykistöön (siitä kirjoitan myöhemmin) kuuluneen Juvolan patterin tuliasemat Lemillä vetivät myös huuleni pyöreäksi. Yleisölle on siistitty yksi mörssäriasema. Toisen samanlaisen metsittyneen kävin tutkimassa pikavauhdilla. Kaksi muuta jäi nyt käymättä, mutta ne löytyvät takuuvarmasti muutaman sadan metrin lisäkävelyllä joskus toiste.

Matkustaminen avartaa. Kunnioitus Salpa-aseman rakentajia kohtaan entisestään kasvoi. Lemin särä oli herkullista.