Pallokorsuihin idea Amerikasta

Ajatus pallo- eli imubetonikorsujen rakentamisesta saatiin Suomeen Yhdysvalloista jo keväällä 1940. Siellä oleskellut entinen merivoimien upseeri H. Ramo (voisi olla myös Rämö?) kiinnostui menetelmästä, jolla amerikkalaiset rakensivat länsirannikolleen pieniä väestösuojia mahdollisen Japanin maihinnousun varalta.

Ramo välitti tiedon päämajaan ja liitti saatteeksi kirjallisen kuvauksen menetelmästä ja ottamansa kaitafilmin.

Suomessa pioneerit innostuivat asiasta ja tilasivat pallokorsujen valamiseen tarvittavan muottisarjan. Asia lähes unohtui, kunnes keväällä 1942 Petsamosta Liinahamarin satamasta löytyi tuo sittemmin puutteelliseksi osoittautunut lähetys. Muun muassa ulkomuotit puuttuivat. Ramon kuvausten perusteella puutteet paikattiin paikallishankintoina. Ja myöhemmin Suomessa koottiin neljä kalustosarjaa korsujen tekoon.

Ramon lähettämien ohjeiden perusteella aloitettiin valukokeilut. Ensimmäinen koekorsu valettiin Kannaksen Ahijärvelle (VT-asemaan tai ainakin lähelle sitä) marraskuussa 1942.

Kokeilujen jälkeen sopivat ratkaisut löytyivät ja päästiin töihin toden teolla. VT-asemaan Kannakselle ja PSS-asemaan Aunukseen valettiin asemasodan aikana noin 600 pallokorsua. Suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa 1944 valukoneistot saatiin evakuoiduiksi korjauskelpoisina taaemmaksi. Niinpä loppukesästä 1944 niillä valettiin Salpa-asemaan vielä 257 korsua.

Eli kaikkiaan jatkosodan aikana suomalaiset valoivat pallokorsuja noin 850 kappaletta. Se on yleisin betonikorsutyyppi, joita Suomen puolustuslinjoille tehtiin.

Pallokorsujen suosion takana oli rakentamisen nopeus ja halpa hinta. Yhdellä kalustosarjalla saattoi hyvin valmistellulla työmaalla valaa kaksi, jopa kolme korsua yhden vuorokauden aikana. Yhden korsun hinnaksi tuli tuon ajan rahassa runsaat 86 000 markkaa, kun järeä teräsbetonikorsu maksoi noin miljoona markkaa.

Pallokorsut vaikkakin olivat lujaa betonia laskettiin kenttälinnoitteiksi. Kiveyksellä suojattuna pallokorsujen katsottiin täyttävän kestolinnoitteiden kevyimmän luokan mitoitukset.

Imubetonikorsujen seinämävahvuus oli kaksi jalkaa eli noin 60 senttiä. Katto saatettiin tehdä 20-30 senttiä paksummaksi. Pallon halkaisija oli kymmenen jalkaa eli kolme metriä. Maanpinnan alapuolella rakennettuna ja suojattuna pallokorsu antoi ryhmälle sotilaita, 8 - 10 miestä, tavanomaisia kenttälinnoitteita varmemman suojan. Korsut olivat tarkoitettu vain majoitukseen ja sirpalesuojaksi. Korsuaseita niissä ei ollut.

Salpalinjaan pallokorsuja rakennettiin kolmelle alueelle. Vaalimaan oikaisuasemaan Suomenlahden pohjukan (nykyisen Vaalimaan leirintäalueen ranta) ja Tyllinjärven välille valettiin kahteen tasaan 140 korsua. Miehikkälän kirkonkylän etuasemaan ja osin pääasemaan tehtiin 40 korsua ja loput 77 kappaletta pallokorsuja ovat Lappeenrannasta länteen Skinnarilan ja Lemin rajan välisella alueella.

Palaan pallokorsujen rakentamis- ja valutekniikkaan tarkemmin seuraavassa kirjoituksessa.