Kaivantoesteet

Kiviesteet ovat Salpalinjan panssarintorjunnan lukko. Tätä hyvin suomalaista ja suuritöistä estemuotoa on linnoituksessa 225 kilometriä. Kiviestettä tukemaan tai paikkoihin, joihin sitä ei syystä tai toisesta pystytty tekemään, kaivettiin panssarikaivantoestettä. Sitä erileveänä ja erisyvyisenä on Salpalinjassa noin 130 kilometriä.

Kaivantoeste on ikään kuin iso oja, joka estää panssarivaunujen pääsyn sen yli.

Esteen tehoa lisättiin luonnollisesti sijoittamalla panssarintorjunta- ja jalkaväkiaseita ampumaan esteen suuntaisesti, siis sivustatuliasemasta. Kaikissa tapauksissa kaivantoja piti pystyä valvomaan ja hallitsemaan omalla tulella.

Oli selvää, että vihollisvaunun huomatessa kaivannon, sen piti ainakin hetkeksi pysähtyä ja miettiä, yrittääkö yli vai ottaako pakkia. Siinä oli puolustajan panssarintorjunnalle tarjolla muutaman sekunnin ajan paikallinen, otollinen kylkimaali.

Talvisodan kokemukset matalista kaivantoesteistä eivät olleet hyviä. Niinpä välirauhan aikana keskityttiin kiviesteiden tekoon. Asemasodan aikana annettiin kuitenkin uusia ohjeita kaivantoesteiden mitoista ja kesällä 1944 niitä lapioitiin erityisesti Vaalimaan oikaisuasemaan.

Kaivantoesteen leveydeksi määritettiin aluksi viisi metriä ja syvyydeksi kolme metriä. Siitä yhdeltä juoksumetriltä nousi maata 7,5 kuutiometriä. Kun ilmeni, että esimerkiksi Sotka, T-34 -vaunulle se ei riitä, niin leveyttä lisättiin seitsemään ja syvyyttä 3,5 metriin. Jälkimmäisestä nousi maata jo alun toistakymmentä kuutiota juoksumetriä kohti.

Esimerkiksi juuri Vaalimaan oikaisuasemaan kehitettiin saksalaisesta kaivantoesteestä pikakaivantoeste. Suomalaisversiossa kaivannon leveys oli 3,5 metriä, syvyys kaksi metriä ja pohjan leveys puolimetriä. Luiskan kaltevuus tehtiin niin jyrkäksi kuin maalaji antoi myöten, kuitenkin vähintään 55 astetta. Vähätöisemmästä pikakaivantoesteessä yhdeltä juoksumetriltä nousi maata enää vain neljä kuutiota.

Pikakaivantoesteeseen yhdistettiin jalkaväen taisteluasemat ja este toimi samalla yhteyshautana. Kaivannon etupuolelle sijoitettiin panssarintorjuntapesäkkeet panssarikauhuille ja -nyrkeille. Kaivannon takapuolella olivat konetuliaseiden pesäkkeet ja pst-tykkiasemat.

Kaivantoesteen teko oli pääosin lapiotyötä. Hamina-Taavetti -linjalla Luumäen puoleisessa päässä oli käytössä kolme Helsingin kaupungin osoittamaa "hullujussia", joista yksi oli höyrykäyttöinen.

Konekaivulla kauhan muoto ei aina ollut tarkoitukseen paras mahdollinen ja pohjasta tuli liiankin tasainen ja leveä. Vihollisen vaunujen mahdollisen suojaisen sivuttaisliikkeen varalta kaivantoihin pystytettiin kiviä poikittaisesteeksi.

Kaivantoesteiden lisäksi panssareiden kulkua vaikeutettiin kaltevassa maastossa rinneleikkauksilla. Pystysuoran seinän osuus leikkauksissa tuli olla vähintään 1,5 metriä. Rinneleikkauksista käytettiin myös nimityksiä myötärinne-este tai vastarinne-este sen mukaan mistä suunnasta vihollista leikkaukseen odotettiin. Leikkauksien pystyosan sortumista ehkäistiin muun muassa puupaalutuksin.

Joissakin kohdin kalliojyrkänteisiin saatettiin myötärinne-esteissä rakentaa kivenlohkareista panssariansa. Ajatus perustui ainakin teoriassa siihen, että vaunu viime tipassa huomatessaan tulevansa jyrkänteen reunalle voimakkaasti jarruttaa, jolloin telojen alla olevat kivet sortuvat ja suistavat vaunun päistikkaa nenälleen. Sen jälkeen se olisi helposti tuhottavissa tai otettavissa sotasaaliiksi.