Linnoituspataljoonista runkomiehitys

Suomalaisjoukkojen vetäydyttyä Talvisodassa Mannerheim-linjaan kävi ilmi, että linnoituksen laitteiden tarkkaa sijaintia ja käyttöä ei joukoissa tunnettu. Suomen linnoittamisen historia -kirjassaan Reino Arimo toteaa joukkojen "löytäneen" linnoituslaitteita puhumattakaan, että ne olisivat tienneet, kuinka niitä käytetään.

Tätä virhettä tai puutetta ei haluttu toistaa uudessa itärajan linnoituksessa. Niinpä jo kesällä 1940 ryhdyttiin miettimään ratkaisua linnoituksen runkomiehitykseksi. Aluksi kaavailtiin värvättyihin nojaavaa järjestelmää, mutta lopulta päädyttiin pääosin reserviläisiin perustuviin linnoituspataljooniin ja erillisiin linnoituskomppanioihin.

Linnoitusjalkaväki piti saada perustetuiksi nopeasti ja siksi sotilasläänit velvoitettiin sijoittamaan niihin mahdollisuuksien mukaan paikallisia suojeluskuntalaisia. Osa linnoituspataljoonien miehistä oli varusmiehiä ja johto kantahenkilökuntaa. Pataljoonat eivät olleet samankaltaisia, vaan ne sovitettiin paikallisten olosuhteiden vaatimiin tarpeisiin.

Itärajalle perustettiin jatkosodan alkaessa kaikkiaan 14 linnoituspataljoonaa ja 16 erillistä linnoituskomppaniaa. Niistä valtaosa lakkautettiin 1941-42 vuoden vaihteessa. Miehikkälässä perustettu LinP 3, Virolahdella perustettu LinP4 ja Luumäellä ja Ylämaalla perustettu LinP5 jatkoivat läpi jatkosodan. Tosin kaksi viime mainittua linnoituspataljoonaa yhdistettiin elokuussa 1944.

Linnoitusjalkaväen tehtävänä oli miehittää alueensa linnoitteet ja perehtyä niiden käyttöön. Jos kenttäarmeija olisi pitänyt ryhmittää linnoitukseen, linnoituspataljoonien tehtävä olisi ollut kouluttaa uudet joukot linnoitteen ja sen laitteiden käyttöön.

Esimerkkinä Miehikkälässä Salpalinja kulkee pitäjän halki 16 kilometrin matkalla. Sinne sijoitettiin Lin.P 3, jossa oli kolme komppaniaa. Miehitys oli siis hyvin harva. Mutta kuten sanottu, heidän ensisijainen tehtävänsä oli pääjoukkojen perehdyttäminen linnoituksen saloihin.

Alistettuina jatkosotaan

Konekiväärein ja myös panssarintorjuntatykein (sikäli kuin aseita oli) varustetut linnoituspataljoonat miehittivät Salpalinjaa sen eteläosassa muutaman viikon kesäkuun 1941 liikekannallepanosta heinäkuulle. Heinä-elokuussa linnoitusjoukot olivat jo pääosin aivan rajanpinnassa varmistustehtävissä. Niitä alistettiin komppanian ja jopa vain joukkueiden kokoisina osina eri jalkaväkiyksiköille.

Yksityiskohtana mainittakoon, että Lin.P 3:n 3. komppanian päällikkönä oli sittemmin yleisradion pääjohtajana tunnettu vänrikki Eino S Repo. Hänen komppaniansa miehitti Salpalinjaa Miehikkälän Muhikossa. Eri vaiheiden jälkeen Revon komppania alistettiin Virolahdella toimineelle Lin.P 4:lle 22. elokuuta 1941 varmistustehtäviin Hämeenkylän estelinjalle. Seuraavana päivänä komppania valmistautui siirtymään autoilla rajan yli Urpalanniemeen ja Satamaniemeen rannikkoa varmistamaan.

Lin.P 3:n yksiköt taistelivat Kannaksella kärkijoukkojen kintereillä aina asemasodan aikaiseen etulinjaan asti. Raskaan aseistuksensa takia linnoituspataljoonat eivät soveltuneet nopeasti liikkuviin etujoukkoihin, vaan niitä käytettiin muun muassa varmistustehtävissä.

Virolahtelaisen Lin.P 4:n yksi komppania osallistui muun muassa Siiranmäen taisteluun 12. kesäkuuta 1944 VT-aseman teräsbetonikorsuissa. Heidän sotapäiväkirjastaan otan tuolta päivältä tähän mielenkiintoisen lainauksen:

"Oli komppania miehittänyt sille annetun n. 1 km pituisen lohkon. Bunkkereissa oli majoitus ja ne olivat varmoja suojia. Ei ankarinkaan tykistötuli tehnyt oloa epävarmaksi. Bunkkereitten välillä oli hyvin rakennettua tst-hautaa, joissa oli tilanteen aikana asemapaikat. Vihollinen ampui herkeämättä sekä tykistöllä että krh:lla linjaamme, mutta hyvien asemien ansiosta tappiot jäivät vähäisiksi."

Edellä olevaan lainaukseen kiteytyy juuri se mitä linnoittamisella haettiin: suojaa vihollisen tulta vastaan.

Valitettavasti eri syistä Kannaksen päälinnoitteeksi tarkoitetun Vammelsuu-Taipale -aseman taistelukokemukset jäivät vain muutaman päivän mittaisiksi. Keskeneräisen linnoituksen tunnetuimmat taistelut olivat Kuuterselässä ja eritoten Siiranmäessä. Kuuterselässä vihollinen teki läpimurron. Siiranmäessä Adolf Ehrnroothin vahvennettu JR 7 torjui puna-armeijan hyökkäyksen, mutta joutui yleistilanteen takia vetäytymään asemistaan.