Pallokorsun siirto kulttuuriteko Virolahdella

Virolahden kunta teki kulttuuriteon keskiviikkona 3.5.2017 siirtämällä E18 moottoritien Lappeenrannan uuden liittymätien varresta Vaalimaan oikaisuaseman pallokorsun numero 1423 Virolahden Bunkkerimuseolle. Arvelluttavan lähellä tietä sijainnut korsu sai nyt arvoisensa paikan museolta pallokorsun muotin vierestä. Siellä se on Salpalinjasta kiinnostuneiden nähtävissä.

Nyt siirretty korsu on Salpalinjan 257 pallokorsusta toinen, joka on löytänyt uuden paikan. Se ensimmäinen on siirretty Iitiän pallokorsulinjasta Lemille Säräravintola Kippurasarven pihaan jo vuosia sitten. Vaalimaalla Häkälänjärven metsäautotien rakentamisen yhteydessä on yksi pallokorsu tuhottu tielinjalta vuonna 1982. Kaikki muut pallo- eli imubetonikorsut ovat rakentamispaikoillaan.

Ihan helppo operaatio korsun siirtäminen ei ollut. Järeän nosturin vaaka pysähtyi siirretyn korsun ollessa ilmassa lukemaan 51 000 kiloa, 51 tonnia! Korsun laskennallinen betonimäärä ilman lattiaa on 20 kuutiometriä.

Mittasin korsun sisämitan ennen lavettille nostoa. Alkuperäisissä "Amerikan ohjeissa" sen pitäisi olla 10 jalkaa eli noin kolme metriä,  Tolmunen&Länsivaara -kirjassa sisämitaksi sanotaan 3,25 metriä, metrimitta näytti tässä korsussa sisähalkaisijaksi 3,20 metriä. Ulkomitta muotin alareunasta mitattuna oli 4,60 senttimetriä, valurönsyt päälle. Luku on täsmälleen em. kirjatiedon mukainen. Toisin sanoen ainakin korsun helmassa seinävahvuudet ovat siten 70 senttimetriä, kirjojen mukaan 60 senttiä. Ehkä helma on tarkoituksella paksumpi kuin seinäosa. Korsun kattovahvuus on kirjojen mukaan 80 senttimetriä. Sitä en käynyt mittailemaan.

Itse korsun siirto asemapaikaltaan Bunkkerimuseolle oli normaali ”leveä kuljetus”. Paitsi Bunkkerimuseon yleisöparkilta alkaen tarvittiin moottorisahaa ja ajoväylän leventämistä. Museon pihaan pitkä lavetti, kiitos kääntyvien pyörien, sujahti noin kolmen sentin varoetäisyydeltä museorakennuksen nurkasta.

Korsulle varattu monttu pohja- ja sulamisveden nousun varalta ja yleisön helpomman hahmottamisen viereiseen valumuottiin verrattuna oli kaivettu ”vain” reilun metrin syvyiseksi. Pääosa pallokorsun kuvusta jää maanpinnan yläpuolelle, siis osin tarkoituksellisesti.

Siirretty pallokorsu museolla on oikealla paikallaan, kun museo muistaa esittelytauluissa ja opastuksissaan kertoa, miksi yksinäinen pallokorsu sijaitsee erillään kahdesta Vaalimaan pallokorsulinjasta. Ja sen Virolahden museoammattilaiset varmasti muistavat kertoa! Pallokorsu on erinomainen täydennys Virolahden Bunkkerimuseon tarjontaan.

Ja niin kuin tämän jutun otsikossa ja alussa mainitsin, Virolahden kunta teki kulttuuriteon yhteisymmärryksessä moottoritien rakentajan YIT:n kanssa siirtäessään korsun paikkaan, jossa sen sanoma tulee kuulluksi ja nähdyksi.

Lisäksi sen voin kertoa, että nyt siirretyn korsun lähin naapurikorsu jäi aivan lähelle tien toiselle puolelle, äskettäin kaatuneen kuusen juurakon alla, jossa sitä ei koskaan ohikulkija näe, vaikka korsun betonikatto on osin paljastunut. Mutta korsu on edelleen täydessä käyttövalmiudessa ja uutena tehtävänä se ensi vuodesta alkaen laskee moottoritien ja Lappeenrannan välistä liikennettä. Kun taas sen sisarkorsu museolla alkaa laskemaan museokävijöiden määrää heti kun museo kesäkuun alussa avautuu.

TERHO AHONEN

Vastoin tapojani julkaisen tässä alla kuvakertomuksen pallokorsun siirrosta, koska vastaavaa näkymää ei ihan heti ole odotettavissa. Klikkaa kuvia isommaksi.

Pallokorsuihin idea Amerikasta

Ajatus pallo- eli imubetonikorsujen rakentamisesta saatiin Suomeen Yhdysvalloista jo keväällä 1940. Siellä oleskellut entinen merivoimien upseeri H. Ramo (voisi olla myös Rämö?) kiinnostui menetelmästä, jolla amerikkalaiset rakensivat länsirannikolleen pieniä väestösuojia mahdollisen Japanin maihinnousun varalta.

Ramo oivalsi, että pallokorsu olisi vahva sirpalesuoja noin ryhmälle miehiä, 8-10 henkeä, yleisin mitoitus sota-ajan asiakirjoissa on yhdeksän miestä. Käytännössä sopu sijaa antaisi lyhyeksi aikaa hieman suuremmallekin miesmäärälle.

Ramo välitti tiedon päämajaan ja liitti saatteeksi kirjallisen kuvauksen menetelmästä ja ottamansa kaitafilmin.

Suomessa pioneerit innostuivat asiasta ja tilasivat pallokorsujen valamiseen tarvittavan muottisarjan. Asia lähes unohtui, kunnes keväällä 1942 Petsamosta Liinahamarin satamasta löytyi tuo sittemmin puutteelliseksi osoittautunut lähetys. Muun muassa ulkomuotit puuttuivat. Ramon kuvausten perusteella puutteet paikattiin paikallishankintoina. Ja myöhemmin Suomessa koottiin neljä kalustosarjaa korsujen tekoon.

Ramon lähettämien ohjeiden perusteella aloitettiin valukokeilut. Ensimmäinen koekorsu valettiin Kannaksen Ahijärvelle (VT-asemaan tai ainakin lähelle sitä) marraskuussa 1942.

Kokeilujen jälkeen sopivat ratkaisut löytyivät ja päästiin töihin toden teolla. VT-asemaan Kannakselle ja PSS-asemaan Aunukseen valettiin asemasodan aikana noin 600 pallokorsua. Suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa 1944 valukoneistot saatiin evakuoiduiksi korjauskelpoisina taaemmaksi. Niinpä loppukesästä 1944 niillä valettiin Salpa-asemaan vielä 257 korsua.

Eli kaikkiaan jatkosodan aikana suomalaiset valoivat pallokorsuja noin 850 kappaletta. Se on yleisin betonikorsutyyppi, joita Suomen puolustuslinjoille tehtiin.

Pallokorsujen suosion takana oli rakentamisen nopeus ja halpa hinta. Yhdellä kalustosarjalla saattoi hyvin valmistellulla työmaalla valaa kaksi, jopa kolme korsua yhden vuorokauden aikana. Yhden korsun hinnaksi tuli tuon ajan rahassa runsaat 86 000 markkaa, kun järeä teräsbetonikorsu maksoi noin miljoona markkaa.

Pallokorsut vaikkakin olivat lujaa betonia laskettiin kenttälinnoitteiksi. Kiveyksellä suojattuna pallokorsujen katsottiin täyttävän kestolinnoitteiden kevyimmän luokan mitoitukset.

Imubetonikorsujen seinämävahvuus oli kaksi jalkaa eli noin 60 senttiä. Katto saatettiin tehdä 20-30 senttiä paksummaksi. Pallon halkaisija oli kymmenen jalkaa eli kolme metriä. Maanpinnan alapuolella rakennettuna ja suojattuna pallokorsu antoi ryhmälle sotilaita, 8 - 10 miestä, tavanomaisia kenttälinnoitteita varmemman suojan. Korsut olivat tarkoitettu vain majoitukseen ja sirpalesuojaksi. Korsuaseita niissä ei ollut.

Salpalinjaan pallokorsuja rakennettiin kolmelle alueelle. Vaalimaan oikaisuasemaan Suomenlahden pohjukan (nykyisen Vaalimaan leirintäalueen ranta) ja Tyllinjärven välille valettiin kahteen tasaan 140 korsua. Miehikkälän kirkonkylän etuasemaan ja osin pääasemaan tehtiin 40 korsua ja loput 77 kappaletta pallokorsuja ovat Lappeenrannasta länteen Skinnarilan ja Lemin rajan välisella alueella.

Palaan pallokorsujen rakentamis- ja valutekniikkaan tarkemmin seuraavassa kirjoituksessa.