Linnoitustykistö oma aselajinsa

Talvisodan jälkeen perustettiin Laatokan Meripuolustuksen Rannikkotykistörykmentti 3:n rungosta Salpalinjan tueksi ja osaksi sitä uusi aselaji, linnoitustykistö. Tämä rannikkotykistön ja kenttätykistön eräänlainen välimuotoaselaji jäi jatkosodan myötä historiaan. Linnoitustykistö ampui viimeiset laukauksensa Nietjärven taisteluissa heinäkuun puolivälissä 1944.

Virolahdelta aina Savukosken korkeudelle saakka perustettu linnoitustykistö käsitti kuusi linnoitustykistöpatteristoa. Niiden kalusto oli vanhaa, mutta ajateltuun tarkoitukseensa kelvollista 1870-luvun mörssäreistä ja jäykkälavettista kanuunoista lähtien. Viime mainittuja saatiin Ranskasta lisää talvisodan loppuvaiheessa. Osa ehti maahan vasta välirauhan aikana.

Kiinteän tykistön sijoittamista Salpa-asemaa tukemaan puolsivat talvisodan kokemukset. Niin itäisen Suomenlahden kuin Laatokankin rannikkotykistö oli tulellaan merkittävästi tukenut maarintamien taistelua. Luonnollisesti päävastuu Salpa-aseman tulituesta oli kenttätykistöllä. Sitä täydentämään perustettu linnoitustykistö oli tarkoitettu tukemaan omista asemistaan pääpuolustusaseman ja sen puolustuskeskusten taistelua.

Välirauhan aikana ehdittiin saada valmiiksi noin kolme neljäsosaa pattereiden tai linnakkeiden, niin kuin niitä myös kutsuttiin, tykkiasemista ja korsuista. Kevättalvella 1941 pidettiin linnoitustykistöjoukoille kertausharjoituksia omissa asemissaan. Niissä muutamilla pattereilla ammuttiin kovillakin. Esimerkiksi Lemin Kärmeniemen Canet-patteri ampui kertausharjoituksissa Kivijärven selälle.

Linnoituspatteristojen vahvuus rauhan aikana oli 200-300 miestä. Patteristossa oli viisi patteria ja patterissa yleensä neljä tykkiä. Kolmessa tehokkaassa Canet-patterissa oli vain kaksi tykkiä. Lisäksi patteristoihin kuului sulkulinnakkeita, joiden kalustona oli 75-90 millisiä vanhoja jäykkälavettisia joko venäläisiä tai ranskalaisia kanuunoita.

Sulkulinnakkeet olivat nimensä mukaisesti sijoitettu monipuolisempina ja kevyempinä sulkemaan tärkeitä tienristeysalueita tai muita uhanalaisia suuntia. Niiden kalustoon kuului myös konekivääreitä ja it-konekivääreitä.

Kuten sanottu linnoitustykistön kalusto oli vanhaa ja kirjavaa. Yhtenäisin kalusto oli eteläisimmällä Lt.Psto 2:lla. Sen asemissa tai paikalla oli välirauhan lopussa 20 kappaletta 155 millimetrin ja 1877 vuosimallin ranskalaista "hyppyheikkiä". Lt-Psto 2:n lohkolla ei ollut sulkulinnakkeita. Kun taas Kivijärven ja Kyläniemeen väliin sijoitetulla Lt.Psto 1:llä oli jokaisessa viidessä patterissa eri tykkimallit. Sen sulkulinnakkeissa oli sentään vain yksi tykkimalli.

Lt.Psto 3 oli sijoitettu Salpa-asemaan karkeasti sanottuna Puumalan korkeudelle. Lt.Psto 4 oli Särkilahden ja Savonrannan välillä. Viides patteristo oli Savonrannan ja Kuhmon sekä kuudes Kuhmon ja Savukosken välillä.

Niin kuin tiedetään, Salpa-asemassa ei taisteltu. Siten myöskään alkuperäisissä asemissaan linnoitustykistö ei osallistunut taisteluihin. Sen sijaan jatkosodan edetessä kuljetettavissa oleva linnoitustykistö seurasi maavoimien perässä ja osallistui moniin tärkeisiin taisteluihin Viipurinlahdelta aina Uhtuan, Kiestingin ja Sallan korkeudelle saakka.

Linnoitustykistön raskas kalusto tarvitsi kuljetuksiin kuorma-autoja. Esimerkiksi kuuden tuuman "hyppyheikit" kuljetettiin kahtena kappaleena, putki ja lavetti toisistaan irrotettuna. Muun muassa Syväriltä vetäydyttäessä hyvin palvelleet tykit oli jätettävä asemiinsa kuljetuskaluston puutteen vuoksi.

Linnoitustykistöä on ilmeisen ainoana Suomessa tutkinut Kotkan Rannikkopatteriston komentajana aikanaan toiminut everstiluutnantti Teuvo Rönkkönen. Hänen yksityiskohtaisen työnsä, Suomen linnoitustykistö 1940-1944, on Sotamuseo julkaissut kirjana vuonna 2006.