Salpalinja taideteoksena E18-tiellä Salpalinjalla

E18-moottoritie ylittää arvokkaasti Virolahden Saarasjärvellä Salpalinjan kiviesteen kummankin ajoradan betonisilloin. Pohjoisen ajoradan (Haminaan suuntaan) sillan metsänpuoleiseen kaiteeseen kiinnitettiin  26.9.2017 kiviestettä kuvaava sillan pituinen kuvataideteos. Se koostuu läpinäkyviin noin sentin paksuisiin polykarbonaattilevyihin painettuihin ja laminoituihin estekivien värillisistä näköiskuvista. Kaksipuolinen valokuva on jotakuinkin myös näköiskokoinen, hieman korkeampi.

Kivien kuvat on valikoitu ja kuvattu autenttisista Salpalinjan panssariesteistä. Kuvataiteen on toteuttanut taitelija Tuula Lehtinen Frei Zimmer Oy:stä. Hänen ja tuottaja-tyttärensä  Laura Lehtisen yhtiö on toteuttanut väyläestetiikkaa muuallakin E18-tiellä, mutta ei ennen tällä tekniikalla saatikka Salpalinja-aiheella.

- Salpalinjan estekivet ovat veistoksellisia jo itsessään. Tavoitteena on niiden avulla herättää tiellä kulkijoissa ajatuksia ja saada heidät myös pysähtymään vaikkapa seuraavan kerran paikan ohiajaessaan siihen tarkoitetulla läheisellä pysäköintialueella, Tuula Lehtinen kuvaili.

Hänen mukaansa aluksi oli tarkoitus painaa levyihin vain estekivien silhuetti ääriviivoina. Työn kuluessa ajatus jalostui valokuvaksi. Siihen käytetty materiaali antaa ainakin 8-10 vuoden kestävyyden.

- Kuvat on painettu ohuelle kalvolle, joka on laminoitu levyn ulkopuolelle (metsänpuolelle), joten ajoradan lika ja loska ei kuvan pintaa pääse syövyttämään. Materiaali kestää myös hyvin valoa ja tarvittaessa kuvat voidaan uusia.

Kuvataidesillan alla kulkee estekivilinjaa myötäillen myös Salpapolku. Sen kulkijat näkevät taidekuvat sillankaiteessa haluamansa ajan kanssa ja periaatteessa samanlaisina kuin ohikiitävistä autoistakin nähtynä. Kaidetaide tuo tavallaan kiviesteen sillankannelle ikään kuin sillan alle häviävän yhtenäisen panssariesteen jatkeena.

Salpalinjan perinneyhdistyksen puheenjohtaja Teppo Lahti tutustui vasta asennusvaiheessa olevaan teokseen ja totesi hymynkare huulillaan:

- Olen myönteisesti yllättynyt. Hyvältä näyttää, hän sanoi ja sai taiteilijayhtiön naiset huoahtamaan helpotuksesta. Ensimmäinen palautelausunto oli enemmän kuin suuntaa-antava.

Tämän kirjoittajan vaatimaton taiteellinen silmä signaloi samanlaisia ajatuksia. Komea on toteutus.

Ainoa askarruttava asia on, millä tavalla tienpitäjä saa autoilijat sovittamaan ohiajonopeutensa sellaiseksi, että taidenautinto ja siinä Salpalinja samalla ehtii rekisteröityä matkustajien verkkokalvoille liikennettä vaarantamatta! Moottoritiellähän ei saa pysähtyä. Tämä on varmasti mietitty! Saarasjärven liittymän muihin Salpalinja-järjestelyihin palataan myöhemmin, sitten kun ovat valmiina tai teon alla.

Kuvataidehankkeen, tai niin kuin sitä myös maisemakaiteeksi sanotaan, kustannusarvio on 20 000 euroa. Sen rahoittamisesta puolet on hankkinut Salpalinjan perinneyhdistys keräämällä ”kolehdin” kaakonkulmalaislta yrityksiltä ja yhteisöiltä. Blogin kirjoittaja ylpeänä mainitsee, että yksi niistä on Virolahden ja Miehikkälän Reserviupseerikerho, joka on antanut tarkoitukseen tuhat euroa!

Loppuosa taidehankinnasta rahoittuu ELY-keskuksen ja pieneltä osin myös Virolahden kunnan Vaalimaan liikenneympyrän toteuttamatta jääneistä varoista. Perinneyhdistyksen puolelta asiaa hoitanut hallituksen jäsen Jukka Lappi sanoi, että jos sen jälkeen maksettavaa jää, loput viulut hoitelee tienrakentaja YIT.

Vielä muistutus, että kesken olevalla moottoritietyömaa-alueella ei saa liikkua ennen kuin se on otettu käyttöön ensi kevättalvella. Sen sijaan Salpapolkua patikoiden koko em. komeus on nähtävissä, vaikka jo tänään, mutta siis vain polulla pysyen.

TERHO AHONEN
Valokuvia kuvaushetkellä vielä asennusvaiheessa olevasta keskeneräisestä teoksesta ja työn seuraajista. Klikkaa kuvaa suuremmaksi.

Salpalinjan Perinneyhdistyksen puheenjohtaja Teppo Lahti (vas), taiteilija Tuula Lehtinen ja perinneyhdistyksen hallituksen jäsen Jukka Lappi.

Teppo Lahden ja  Tuula Lehtisen lisäksi kuvassa tuottaja Laura Lehtinen.

Panssariesteet jalokivestä!

Eilen facebook-kaverini Juha Siilasvuo kyseli Salpavaeltajat-ryhmässä onko ollut puhetta spektroliitin yhteydestä Salpalinjaan. Ainakin sivuttu on, mutta tässähän sitä voisi vielä kerrata. Tämän blogin otsikko on lainattu Juhan eilisestä lausahduksesta: ” Harvassa paikassa maailmalla panssariesteetkin on tehty jalokivestä!”

Nimittäin spektroliitti löytyi Ylämaan Ylijärveltä louhituista Salpalinjan panssariestekivistä välirauhan aikana. Wikipedian mukaan uuden jalokiven löysi vänrikki Pekka Laitakari kesällä 1940. Jotta en muuntaisi vahingossakaan totuutta, lainaan tähän Pekka Laitakarin isän professori Aarne Laitakarin käsityksen kiven löytöhistoriasta. Hän työskenteli Geologian tutkimuslaitoksella.

Spektroliitin löytöhistoria

”Bauerin suuressa jalokivikirjassa  on maininta, jossa kerrotaan Pietarin kaupungin läheltä tavatuista labradoriitti-irtokivistä. Näiden sanotaan hohtavan kauniin värisinä.

Nämä irtokivet ovat tulleet jääkauden jäämassojen mukana Suomesta, luoteesta päin. Ryhdyin etsimään näiden emäkallioita. Kuljin Säkkijärven pitäjän kohdalla Suomenlahden rantakiviköitä ja löysinkin joitakin irtokiviä, jossa oli tuota hohtavaa labradorimaasälpää. Vedin kartalle viivan Pietari-Säkkijärvi ja edelleen luoteeseen. Se osuu Mäntyharjun Ylärievelin järvelle, jonka rantakallioissa on labradorikiveä. Tutkin nuo seudut poikieni kanssa eräänä kesänä, mutta tulos oli laiha. Hohtavaa labradoria löytyi ylen vähän, eikä värit vastanneet Pietarin irtikivien väriä.

Kului eräitä vuosia. Nuorin etsintäretkellä mukana olleista pojistani oli välirauhan aikana asevelvollisuuttaan suorittamassa Ylämaan Ylijärven tienoilla ja siellä hän tapasi tankkiestekivistä ja myös louhoksesta, josta estekivet oli louhittu kauniisti, eri värein hohtavaa  plagioklaasimaasälpää. Hän lähetti minulle näytteen siitä ja kysyi eikö tämä ole juuri sitä, jota me olemme etsineet. Sitähän se oli. Riensin sinne ja otin lisää näytteitä. Eräästä hioin riipuskorun, joka kummaltakin puolelta on oikein päin. Siinä hohtavat spektrinvärit kauneimmillaan.

Kaupallisena nimenä käytti tästä jalkokivestä tietääkseni spektroliitti-nimeä ensiksi lahtelainen kivenhioja Mikkola. Hän tiedusti minulta tuon nimen sopivuutta ja minä hyväksyin sen.

Maailman kuuluisimmat jalokivien tuntijat ja tutkijat ovat myös tuon nimen hyväksyneet juuri Ylämaan spektroliitille, koska tämä on muualta saatua vastaavaa kiveä ylivoimaisesti loistavampi.”

                                                                   Aarne Laitakari

                                                                  Professori

                                                                  Geologinen tutkimuslaitos

Siinäpä se.

 

Tuo ottamani spektroliittikuva on virolahtelaisen kelloseppä Matti Taimiston hiomasta ja valmistamasta kynätelineestä, jonka olen joskus lahjaksi saanut.

 

Nyt tietysti herää kysymys, paljonkohan Salpalinjan tasearvo tämän jutun otsikon myötä kasvaa. 2000-luvun alussahan valtionvarainministeriön taseessa Salpalinjan arvo oli tasan yksi euro!

 

 

 

 

 

 

Estekivien louhinta

Salpalinjaan louhittiin ja kuljetettiin välirauhan aikana 350 000 - 400 000 yksittäistä panssariestekiveä! Se on yhtä monta kuorma-autokuormaa! Jokainen kivi painoi vähintään 3 000 kiloa. Seuraavassa valotan pikkuisen, mistä nuo kivet kiskottiin.

Muodoltaan sokeritoppa- tai pyramidimaiset kivet louhittiin lähimmästä mahdollisesta peruskalliosta.

Itärajalla raaka-ainetta riitti. Kaakkois-Suomi kuuluu Viipurin rapakivigraniittialueeseen. Rapakiven kestävyyttä epäiltiin, mutta kiinteässä kalliossa sään ulottumattomissa oleva kivi oli yhtä lujaa kuin mikä tahansa graniitti. Karjalan kannaksella louhintakelpoista kalliota oli sitä vastoin vähän. Siksi Salpalinjan kiviä Hamina-Taavetti -linjasta kuljetettiin kesällä 1943 kaikkiaan noin 40 000 kappaletta VT-asemaan.

Louhinta alkoi sopivan kallion etsimisellä. Perusvaatimus oli, että kallio oli ehjää. Vaakahalkeamien välin tuli olla vähintään estekiven korkeuden verran, noin 170 senttimetriä.

Harvoin kallion reuna oli valmiiksi pystysuora ja sileä. Siksi muotoiltiin ensin louhoksen "rinta", suora seinämä. Sen korkeuden tuli siis olla vähintään yhden estekiven korkuinen. Yleensä rinta oli useita metrejä korkea . Virolahden Harjun maatalousoppilaitoksen mailla Vahtivuoressa louhoksen rinnan korkeus on jopa noin 15 metriä.

Louhinta alkoi irrottamalla rinnasta estekiven levyinen, 80 - 100 sentin paksuinen viipale kalliosta. Pystyporaukset tehtiin paineilmalaitteistolla. Noin 40 millin reikiä porattiin jyrkänteen suunnassa 60-70 sentin välein ensimmäiseen vaakahalkeamaan saakka. Teoriassa (käytännössä tuskin) jopa edellä kerrotun Vahtivuoren louhoksen 15 metrin syvyyteen saakka.

Pystyporausten jälkeen reiät panostettiin kokeilemalla haetulla määrällä räjähdysainetta niin, että ammuttaessa reikien väliin syntyy halkeama ja räjähdysvoima kaataa irronneen kivilevyn maahan.

Siltä osin kun kivilevy jäi ehjäksi, se pilkottiin paineilmaporauksilla ja räjähdysaineella estekiven korkeuden levyisiin viipaleisiin. Tämän jälkeen tällaisen viipaleen kimppuun käytiin käsiporalla ja lekalla (moskalla).

Käsiporaus oli kahden miehen työtä. Toinen piti poraa ja kiersi sitä toisen miehen jokaisen lekaiskun jälkeen hieman eri asentoon. Idea iskuporakoneissa on sama, mutta tahti on hieman nopeampi! Eräs arvio työn nopeudesta on, että neljän miehen työtiimi ( poranpitäjä, lekamies, teräseppä ja teriä teroitukseen kiikuttava lähetti) saivat aikaan 20 millin reikää päivässä noin neljä metriä, eli metri miestä päälle. Oli miten oli, joka tapauksessa hidasta käsiporaus oli, mutta konekalustoa ei kaikkiin työvaiheisiin riittänyt.

Käsiporauksella porattiin estekiven korkeuden levyiseen viipaleeseen poikittain hieman viistoon pystysuora reikärivi. Reikien syvyys oli vaaksan verran ja etäisyys toisistaan niin ikään vaaksan verran. Näihin reikiin asennettiin kivikiilat (metalliliuskat ja tappi väliin). Tämän jälkeen kiiloja tiukattiin lekan iskuilla vuoronperään, tiukemmalle ja tiukemmalle, kunnes kolmen tonnin lohkare irtosi. Sen jälkeen seuraava reikärivi toisin päin viistosti, jolloin kiven muodoksi tuli alaspäin levenevä.

Edellä kuvatulla tavalla kivi kerrallaan hitaasti mutta varmasti irtosi isommasta kappaleesta ja oli valmis siirrettäväksi louhokselta estetyömaalle. Yhden kiven irrottamiskustannus oli 95 silloista markkaa. Siitä työn osuus oli 70 markkaa, loppu oli poranteroitus- ja ym. räjähdysainekuluja. Rakennusmiesten tuntipalkat olivat 8-15 markkaa. Eli karkeasti sanottuna yhden kiven irroitus kalliosta maksoi noin yhden miehen päiväpalkan verran.