Salpalinjan merkityksettömyys?

Aina silloin tällöin lukiessani tai kuunnellessani historiatulkintoja Suomen selviytymisestä viime sodista huomio kiinnittyy siihen, että Suomen Salvasta, Salpa-asemasta ja tai Salpalinjasta ei yleensä mainita sanaakaan. Se tuntuu oudolta, kun tiedetään Salpalinjan olleen tuon ajan suurin rakennushanke Suomessa ja jopa koko Skandinaviassa. Turhaanko se tehtiin?

 Olen tällä palstalla moneen otteeseen tuonut esiin niitä valtavia ponnisteluja ja työmääriä, jota itärajan linnoitus vaati. Rahaakin se vei vuositasolla viisi prosenttia (1941) valtion tulo- ja menoarviosta. Osuus on samaa suuruusluokkaa kuin viime vuosien koko maan puolustusbudjetti.

Vieraalta tuntuu ajatus, että kaikella tuolla ei olisi ollut mitään merkitystä. Tietenkin Salpalinjaa harrastuksena ja kenties ammattinsakin puolesta tutkineet tietävät, että linnoitus täytti tehtävänsä, vaikkei siellä koskaan taisteltu. On luonnollista, että jokainen puolustaa omaansa, omaa näkökulmaansa, omaa uskomustaan. Ne, jotka eivät tunne Salpalinjaa, eivät tiedä sen suoria tai välillisiä mahdollisuuksia estää maahantunkeutujan aikeita, eivätkä voi siihen siis myös uskoa.

Salpalinjan merkityksen todistamisessa ongelmana on tietysti se, että siellä ei taisteltu. Ei ole olemassa konkreettisia faktoja. Kukaan ei tiedä, kuinka kauan se olisi läpimurtoyrityksiä kestänyt tai kuinka kalliiksi sen mahdollinen murtaminen olisi viholliselle tullut. Kun tätä tietoa ei ole, on koko rakennelma helppo unohtaa merkityksettömänä.

Toisaalta olen tolkuttanut monet monituiset kerrat, että linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin, kun sitä ei ole tarvittu. Tosiasia on se, että siellä ei taisteltu, eikä sitä läpäisty. Voiko kukaan kieltää, etteikö linnoituksella olisi ollut vaikutusta? No, meidän Salpalinjaan ”hurahtaneiden” mielestä vaikutusta ilman muuta oli. Salpalinja oli niin suuri vastus vihollisen sotapäälliköiden mielessä, että sen läpimurtoa ei tohdittu edes yrittää. Kokemukset talvisodan Mannerheim-linjan murtamisen vaikeuksista olivat hyvin muistissa.

En tarkoita, että Salpalinja olisi yksin kaiken ratkaissut. Sellaista en minä sen paremmin kuin kukaan muukaan ole koskaan väittänytkään. Suomen kannalta sodan lopputulokseen vaikuttivat monet, monet asiat yhdessä. Jos noita asioita ajatellaan ketjun lenkkeinä, yhdenkin heikkous olisi katkaissut koko ketjun. Salpalinja ei ollut ainakaan heikoin lenkki!

Nämä ajatukset tulivat mieleen, kun katsoin eilen illalla telkkarista uusintana esitettyä Arvo Tuomisen draamadokumenttia Sota ja raha. Se käsitteli valvontakommission toimia Suomessa jatkosodan jälkeen. Vaikka tiedetään, että valvontakomissio heti maahan tultuaan (dokumentin mukaan komissio, liekö tarkoitettu Andrei Ždanovia, saapui Neuvostoliitosta Suomeen 5.10.1944; Wikipedian mukaan valvontakomission pääosa saapui Suomeen jo 22-23.9.-44) vaati Salpalinjan asiakirjat itselleen ja myös sai ne, ei asiasta jutussa mainittu sanaakaan.

Niin kuin minä omasta harrastajan ja maallikon näkökulmastani tarkastelen asioita, niin näytti tehneen edellä mainitun dokkarin tekijäkin omastaan. Johtopäätöksenä hän ohjelman lopussa loihe jossitellen lausumaan jotenkin näin, että sotimalla ja maksamalla sotakorvaukset Suomelle kävi huonommin kuin, jos se olisi suostunut vuonna 1938 Stalinin erityisedustajan Boris Jartsevin alueluovutusvaatimuksiin. Minä tohdin olla tästä täysin eri mieltä. Se tie olisi aivan varmasti johtanut Suomen osaksi Neuvostoliittoa! Huh huh näitä jossitteluja!

Kovasti kiinnostaisi kuulla tämän blogin lukijoiden (niitäkin on) ajatuksia Salpalinjan merkityksestä tai merkityksettömyydestä. Ei kun kommentteja tähän alle klikkaamalla kommentti-linkkiä.

 

 

 

 

 

 

Perinneyhdistyksen juhlassa sanottua

Salpalinjan perinneyhdistyksen 10-vuotisjuhlan juhlapuhujana Taavetissa oli museonjohtaja, filosofian tohtori Janne Gallen-Kallela-Sirén. Harvoin näkee ja kuulee ilman paperia pidettyä puhetta, joka on sujuvaa, loogista ja ajateltua alusta loppuun. Hänen isänmaallinen puheensa oli sitä kaikkea.

Ensimmäinen uusi ajatus minulle hänen puheessaan oli se, että Euroopassa ei ole Pähkinäsaaren rauhan (1323) jälkeen ollut yhtään rajaa, jossa olisi sodittu ja verta vuodatettu enemmän kuin Suomen itäraja. Siihen hän näki syynä kahden erilaisen kulttuurin kohtauspaikan.

- Tähän pohjautuen ylipäällikkö Mannerheimin päätös Suomen Salvan rakentamisesta talvisodan jälkeen oli pitkä kulttuurinen jatkumo. Hän tunsi hyvin, miten Suomi oli jo ennen itsenäisyyttään rakentanut kulttuurisia salpoja maisemamaalauksen, musiikin ja kirjallisuuden avulla itää vastaan. Suomella oli itsenäistyttyään kulttuurinen identiteetti valmiina, kansa oli ”kuulolla”. Se oli pohja, jolla ylipäällikkö pystyi perustelemaan viime sotien aikaiset suuret maanpuolustukselliset päätöksensä. Maa, jolla on vahva kulttuuri, pystyy rakentamaan itselleen salpoja, Gallen-Kallela-Sirén sanoi.

Suomi on puhujan mukaan toisin kuin monet muut maat ollut aina kovan paikan tullen valmis suuriin tekoihin. Salpalinja on yksi sellainen, jonka rakentamisen ylipäällikkömme silloin ennakoivasti käski.

Gallen-Kallela-Sirénin puheessa tarkentui tieto, ainakin minulle, että talvisodan Keski-Kannaksen linnoituksesta ensimmäisen kerran Mannerheim-linja -nimeä käytettiin jo heti joulukuun alussa 1939 ranskalaisen Le Figaron ja amerikkalaisen New York Times´n uutisoinnissa. Suomalainen lehdistö alkoi puhua Mannerheim-linjasta vasta joulukuun lopussa.

Taustana edelliseen kappaleeseen: Juhlapuhujan isoisää ja Akseli Gallen-Kallelan poikaa, luutnantti Jorma Gallen-Kallelaa on pidetty Mannerheim-linja -nimen keksijänä. Jorma Gallen-Kallela kaatui talvisodan ensimmäisenä tai toisena päivänä pelastaessaan Adolf Ehrnoothin hengen heittäytymällä hänen päälleen väijytykseen joutuessaan. He olivat pidättämässä alasammuttuja puna-armeijan lentäjiä. Jorma Gallen-Kallela oli syksyllä 1939 ollut opastamassa linnoitustöihin tutustuneita ulkomaisia lehtimiehiä ja heidän kysyessään linnoituksen nimeä keksinyt nimen, jota mukana olleet reportterit sitten alkoivat käyttämään sodan sytyttyä.

Juhlan avaussanoissaan perinneyhdistyksen puheenjohtaja Arto Mikkonen kertoi yhdistyksen tukevan kahta suurta tavoitetta. Niistä vaikeimmaksi hän sanoi esitystä saada Salpalinja Unescon maailmanperintökohteeksi. Sen sijaan huomattavan paljon helpommaksi ta toteutuskelpoisemmaksi tavoitteeksi hän uskoi Salpalinjan nimeämisen vuonna 2017 Suomen itsenäisyyden monumentiksi, niin kuin Etelä-Karjalan sotaveteraanipiiri on esittänyt.

Konkreettisena uutisena perinneyhdistyksen työstä Mikkonen kertoi, että syyskuussa avautuu internetissä uudessa osoitteessa www.salpaperinne.fi kattava sivusto Salpalinjasta. Sen toteuttajana on yhdistyksen hallituksen jäsen Jussi Lukkari.

Salpalinjan perinneyhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja, kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelo yhdistyksen hallituksen päätöksellä kutsuttiin yhdistyksen ensimmäiseksi kunniajäseneksi. Kiitossanoissaan itärajalla lähes koko uransa palvellut Koskelo sanoi, että Salpalinjan sotilaallinen merkitys on ulottunut henkisen vaikutuksen kautta aina näihin päiviin saakka.

Museoviraston tervehdyksen tuonut Mikko Härö uskoi, että Salpalinjan merkityksen on pakko pikku hiljaa alkaa valjeta myös valtiolle. Perinneyhdistystä tarvitaan antamaan päätöksentekijöille ymmärrystä tehdä tarvittavia päätöksiä. Härön mukaan Salpalinjan heijastama maanpuolustustahto on isompi asia kuin tähän saakka on ymmärretty. Kulttuuriperinnön ydin on arvoissa ja asenteissa ja kulttuuriperinnön suurin uhka on välinpitämättömyys.

Itä-Suomen sotilasläänin tervehdyksen esittänyt esikuntapäällikkö, eversti Teppo Lahti puolestaan lupasi Salpalinjan perinteen vaalimisen jatkuvan puolustusvoimissa ilman muuta vielä senkin jälkeen kun ISSLE on reilun kahden vuoden päästä lakkautettu.

Dramaattinen juhla, uljas lähtö lentomestarille

Salpalinjan perinneyhdistyksen 10-vuotisjuhla Taavetissa 18.8.2012 oli alkamassa aikataulussaan, kun kävi ilmi, että katsomossa oli juuri joku saanut sairaskohtauksen. Ripeät vierustoverit aloittivat elvytyksen välittömästi. Muu yleisö ja ohjelman esittäjät odottivat suosiolla hoitotilanteen päättymistä. Ensivasteen auto ja ambulanssi olivat nopeasti paikalla. Potilas siirrettiin katsomosta sivuun ensiavun jatkamiseksi.

Puolen tunnin kuluttua Perinneyhdityksen puheenjohtaja Arto Mikkonen ilmoitti yleisölle, että 92-vuotias sotiemme veteraani, lentomestari Aimo Vahvelainen oli juuri menehtynyt. Mikkosen johdolla yleisö seisaaltaan kunnioitti vainajan muistoa hiljaisella hetkellä ja Pohjois-Kymen Sotilaspoikakuoro esitti Uuno Kailaan Suomalaisen rukouksen. Mikkonen totesi, että paras tapa kunnioittaa lentomestarin muistoa on viedä ohjelma suunnitellusti läpi.

Tilanne oli kaikille paikalla olleille dramaattinen ja koskettava. Salpalinjan perinneyhdistyksen 10-vuotisjuhla oli ollut lentomestarille niin tärkeä, että hän halusi lähteä Lahdesta saakka kunnioittamaan juhlaa läsnäolollaan. Hän on ollut Luumäellä tuttu myös monissa muissa isänmaallisissa juhlissa.

Niin surullinen kuin tapahtuma olikin, oli se sotaveteraanin päätepysäkkinä myös uljas. Kuolla isänmaallisessa juhlassa, historiallisessa ympäristössä vanhassa linnoituksessa ja Suomen Salvan pääaseman ja Hamina-Taavetti-linjan välimaastossa, on kunniakas päätös sotilaan pitkälle elämälle. Hän menehtyi paikassa ja tilaisuudessa, jossa hän vielä itse näki, että nykypolvi kunnioittaa ja antaa suuren arvon hänelle ja hänen aikalaistensa teoille. Lentomestari oli uskollinen isänmaalleen loppuun saakka ja ansaitsee nöyrän kunnioituksemme.

Lentomestari Aimo Vahvelaisen urasta voi lukea lisää esimerkiksi täältä: http://www.karjalanilmailumuseo.fi/waffe/

Salpalinjan perinneyhdistys 10-vuotias

Salpalinjan perinneyhdistys on toiminut kymmenen vuotta. Yhdistys viettää 10-vuotisjuhlaansa venäläisen kenraali Suvorovin rakennuttamassa Taavetin linnoituksessa (1773-1803) Luumäellä lauantaina 18.8.2012 klo 13. Juhlapaikan valinta on mielenkiintoinen. Suosittelen osallistumaan.

Salpalinjan perinneyhdistys perustettiin tyhjiöön. Valtakunnan tason Salpalinjan puolesta puhujaa ei tuolloin ollut. Tarvittiin piiskuri panemaan vauhtia linnoitukseen liittyvän vielä keräämättä ja kerättävissä olevan perinnetietouden kokoamiseksi, ylipäätään Salpalinjan perinteen vaalimiseksi ja vielä hengissä olevien linnoitusrakentajien muistamiseksi.

Tuore yhdistys lähti rivakasti liikkeelle. Salpalinjan rakentajien palkitsemiseksi luotiin Salpa-rakentajan ansiomitali, ensimmäinen virallinen tunnustus linnoituksen rakentajille, jota edelleen voi yhdistyksen kautta hakea. Säännöt sallivat mitalin myöntämisen myös viime sotien aikaisen linnoituksen hyväksi toimineelle henkilölle.

Perinneyhdistys oli moottorina ja yhtenä osatoimijana vuonna 2005 perustetussa Salpakeskuksessa. Viime mainitun työn käynnistäminen on tosin vielä kesken; kärjistäen voisi sanoa, että Salpakeskus on toistaiseksi yhtä kuin Miehikkälän Salpalinja-museo. Se on tietenkin parempi kuin ei mitään. Salpakeskuksen ehkä näkyvin juttu on juuri Salpalinja-museon toimesta ylläpidettävä www.salpakeskus.fi –internetportaali.

Julkaisutoiminnassa merkittävä päänvaus oli Matka Salpalinjalle –matkakirja sekä Matkailijan Salpa -virtuaalisivusto salpaportaalissa. Yhdistys oli vahvasti mukana myös ruotsalaisten vapaehtoisten toimintaa valottavassa Kohti Salpalinjaa (En mur mot öst) –kirjahankkeessa.

Salpalinjan perinneyhdistyksen keskeisiä toiminnan tarkoituksia perinnetyön lisäksi on myös kaikinainen kehittämistyö. Salpalinjan kansallisen ja kansainvälisen tunnettavuuden lisääminen sekä valtakunnallisen toiminnan kehittäminen ja ylläpitäminen ovat juuri noita tavoitteita.

Kymmenessä vuodessa ei ihmeitä tee kukaan. Ei Salpalinjan perinneyhdistyskään. Paljon on tehty, mutta paljon on tekemättä. Tekemättä on varmasti vielä myös paljon sellaista, mistä ei vielä kukaan tiedä, että sitäkin voitaisiin tehdä.

Vapaaehtoisessa yhdistystoiminnassa on ratkaisevaa tekijöiden, siis työhön osallistuvien innokkuus ja halu ajaa yhdistyksen tavoitteita eteenpäin. Ilman tekeviä ihmisiä mitään merkittävää ei tapahdu. Niin kuin edellä viittasin, yhdistys on saanut tuloksia aikaan, tekeviä ihmisiä on ollut.

Salpalinjan yleinen tunnettavuus on se ulottuvuus, jota kautta myös perinneyhdistyksen toiminta voi elää. Mitä suuremmat ihmisjoukot ymmärtävät Salpalinjan massiivisuuden ja ennen kaikkea merkityksen, sitä isompi mahdollisuus on heidän joukostaan seuloutua myös yhdistykseen yhä uusia ”fanaattisia” toimijoita viemään viestiä entistä suuremmille ihmisryhmille.

Salpalinja-toimijoiden joukossa Salpalinjan perinneyhdistys ansaitsee vilpittömät onnittelut! Se tekee todella arvokasta työtä sotiemme ja linnoittajaveteraaniemme saavutusten esilläpitämisessä.

Osallistumalla sankoin joukoin Taavetin juhlaan me rivijäsenet ja kaikki muut Salpalinjaan ihastuneet osaltamme rohkaisemme yhdistystä ja sen toimielimiä jatkamaan ansiokasta työtään kantaen Suomen siniristilippua entistäkin korkeammalla!

Salpalinja rauhan turvaajana

Salpalinja oli arka aihe Suomessa sodan jälkeen. Varsinkin vaaran vuosien aikana siitä puhumisen saatikka käyttämisen maanpuolustukseen pelättiin provosoivan Neuvostoliittoa. Kotikommunistimme olivat valmiit pyytämään yhteistyö-, ystävyys ja avunantosopimuksen hengessä apua idästä, jos siihen suinkin oli luonteva mahdollisuus. Stalinin tavoite yhteiskuntajärjestelmämme muuttamiseksi oli jäänyt kesken niin talvi- kuin jatkosodassakin.

Paljastuttuaankin asekätkentä oli tärkeä viesti itään suomalaisten maanpuolustustahdosta ”hävittyjen” sotienkin jälkeen. Pääosin välirauhan aikana rakennetussa Salpalinjassa ei taisteltu. Neuvostoliitto solmi rauhan Suomen kanssa ennen kuin se olisi joutunut siinä taistelemaan. Linnoitus jäi NL:n miehitysjoukkojen myöhään syksyllä 1944 räjäyttämiä Kuusamon teräsbetonikorsuja lukuunottamatta ehjäksi ja käyttökuntoiseksi.

Ei tarvitse paljon päätään vaivata, miksi Neuvostoliitto halusi suomalaisten rakentaman Salpalinjan tuhoamista vielä 1945. Jokainen tajuaa, että yli tykinkantaman päähän valtakunnan rajasta rakennettu puolustuslinnoitus ei voinut olla Suomen puolelta uhka Neuvostoliitolle; massiivista linnoitusta ei olisi mitenkään voinut kuljettaa mukana hyökkäyssodan kilpenä. Salpalinja uhkasi siis NL:n tavoitteita liittää Suomi osaksi suurta ja mahtavaa sosialistista ihanneyhteiskuntaa!

Kun oli tiedossa, että länsimaat eivät olisi suopein silmin katsoneet itänaapurin väkivaltaista Suomen haltuunottoa, jäi NL:n tavoitteisiin pääsy rauhanomaisten, siis poliittisten keinojen varaan. Suomalaisen äärivasemmiston tukemisessa ei ruplia säästetty. Niitä kai jaettiin aina Neuvostoliiton lopulliseen romahtamiseen saakka. Hattua pitää nostaa suomalaisten suurelle enemmistölle, etteivät vaaliuurnilla tulleet höynäytetyiksi.

Pitää muistuttaa, että miehitysvaara oli kylmän sodan vuosina ilmeinen, ainakin mahdollinen. Suomi olisi saattanut kuulua hyvinkin samaan sarjaan kuin Unkari 1956 ja Tsekkoslovakia 1968. Ja se tiedetään, että viime mainitun aikaan Suomen puolustusvoimat olivat hälytystilassa ja ”kovia” jaettiin.

Salpalinja osaltaan ja ainakin välillisesti oli siis vaikuttamassa, että Suomi pääsi irti toisesta maailmansodasta ja että sitä ei sen jälkeen yritetty miehittää. Salpa-asema on siis toiminut suomalaisten rauhan turvaajana pelkällä olemassa olollaan. Houkutus mennä läpi lukitsemattomasta ovesta on aina suurempi kuin lukitusta. Suomen Salpa täytti tehtävänsä.

Suomalaiset rauhanturvaajat ovat nähneet sotia ja eritoten niiden seuraksia maailmalla. Ei ihme, että nimenomaan rauhanturvaajat, tietysti muutenkin isänmaallisina ihmisinä, ovat olleet kiinnostuneita Salpalinjasta. Salpavaelluksella heitä on nähty alusta asti ja viime vuosina yhä edustavammalla joukolla.

Aiheen tähän kirjoitukseen sain eilen Syyriasta palanneista suomalaisista YK-tarkkailijoista ja tapahtuman uutisoinnista. Palanneiden joukossa oli everstiluutnantti evp Rolf Kullberg, jota monet tiedotusvälineet haastattelivat ja siteerasivat. Hän toi viime syksynä Miehikkälän Salpalinja-museolle vieraita Puolustusvoimien kansainvälisestä keskuksesta. Vieraat olivat sotilastarkkailijakurssin opettajia useasta eri maasta. Olin hyvin otettu saadessani opastaa heitä.

Haluan sinivalkoisten ajatusteni läpi ja itsekin rauhanturvaajana palvelleena nähdä tuossa Kullbergin johtamassa Salpalinja-vierailussa sotilaskohteen ohella hitusen myös tuota rauhanturvaajasymboliikkaa. Vieraat saivat käsityksen siitä, miten Suomessa on omaa rauhaa turvattu.

Tilanne Syyriassa on eilen palanneiden sotilastarkkailijoiden mukaan erittäin vakava ja paha. Pystymättä minkäänlaiseen analyysiin Syyrian tilanteesta, voin vain ajatella, miten onnellisessa asemassa me suomalaiset kaiken maailman eurokriiseista huolimatta olemme. Meillä on rauha! Sitä on aina syytä joskus miettiä pikkuongelmiemme suuruutta päivitellessämme.

Rauhan turvaaminen on aina puolustettavaa.

Juttuja näkyviin Salpalinjasta

Paikallislehdistö Etelä-Kymenlaaksossa on varsin kiitettävästi kuluvan vuoden aikana julkaissut Salpalinjaa liippaavia juttua. Niitä on ollut uutisaineistona, henkilöhaastattelujen kautta mutta myös yleisönosastokirjoituksina.

Niin kuin olen varmasti jo monen mielestä kyllästymiseen asti paasannut, Salpa-asema sinällään ei ole lehdistölle enää relevantti uutinen. Linnoitus on noin 70 vuotta vanha! Toisaalta sotasalaisuutena sitä ei rakentamisvaiheessa uutisoitu luonnollisesti lainkaan. Vai onko kuka löytänyt lehtileikkeitä Salpalinjan korsujen peruskivenmuurauksista, harjakaisista tai laitteiden valmistumisen vihkijäisjuhlista? Tuskin.

Tapahtumat ruokkivat luonnollisesti helpoiten lehtien (lue lehdistön, joka pitää sisällään myös sähköiset tuutit) uutisnälkää. Uudet ja uudistetut tapahtumat yleensä sisältävä uutista. Ja tuo uutinen, uusi, ajankohtainen ja yleisöä kiinnostava asia, on juuri se mitä päivälehdistö haluaa julkaista.

Salpalinjan tunnettavuuden lisäämisen kannalta jokainen juttu painetussa tai sähköisessä mediassa on arvokas. Peitto, levikki, jakelu, kuuluvuus- ja näkyvyysalue kattavat yleensä vähintään tuhansia talouksia ja ihmismäärinä 2-3 –kertaisen luvun.

Tiedän hyvin konkreettisesti, mitä on tiedottajan vapaaehtoistyö nollabudjetilla. Kun rahaa ei ole maksettuihin ilmoituksiin, vaihtoehdot ovat sitkeän työläitä, mutta onnistuessaan palkitsevia, viittaan vain noihin peittolukuihin.

Tiedän myös, että kaakonkulman Salpa-museoillakin markkinointibudjetit ovat mitättömän pieniä. Ja taas muutamalla pienellä Salpalinjaa esittelevällä yrityksellä rahaa ei ole senkään vertaa. Ja kun ei näy, ei ole olemassa.

Mutta tämän jutun alkukappaleeseen viitaten yleisnäkyvyyttä ja vähän kuuluvuuttakin on nyt paikallisesti ollut. Se on hyvä. Huonoa on se, että se pääosin rajoittuu myös paikallisiin ihmisiin, joiden jo oikeastaan pitäisi tietää Salpa-aseman olemassa olo. Ja kyllä he sen tietävätkin, mutta eivät ole vielä tarpeeksi provosoituneet lähteäkseen katsomaan kohdetta paikan päälle.

Siis johtopäätös edelläsanotusta on, että tietoa olisi saatava myös omaa reviiriämme laajemmalle ja sen tiedon sisällön tulisi olla houkuttelevampaa, sananmukaisesti mukaansa tempaavampaa.

Uskallan väittää saamani palautteen perusteella, että tämä blogi on osaltaan tuota tiedon aukkoa paikkaamassa. Ongelma on vain se, että näitä Salpalinjan saloja lukee enemmän tai vähemmän säännöllisesti vasta muutama tuhat ihmistä. Saldo on tällä hetkellä noin 9100 eri kävijää, joista noin kaksi tuhatta käy kurkkaamassa kirjoituksia säännöllisesti kerran pari viikossa! Toisaalta se on paljon, jos vaihtoehto on, että tätä blogia ei ole.

Heitän ajatuksen ilmaan, että voisimme aktiivisten lukijoitteni kanssa yhteistyöllä ulottaa tiedon lonkeroita ulommaksi. Jokaisella on omalla alueellaan maakunta-, paikallis- ja ilmaisjakelulehti. Kirjoittakaa 1000 – 2000 merkkiä (word:ssä klikkaa Työkalut-valikkoa ja sieltä Rakenne, niin siinähän ne menossa olevan jutun merkit näkyvät) tiivistä tekstiä, ajatusta, kokemusta, mitä tahansa järkevää Salpalinjasta ja lähettäkää toimitukseen. Se on sähköpostilla helppoa. Kirjoittajan yhteystiedot pitää muistaa laittaa mukaan, sitä vaativat kaikki toimitukset.

Ja jos tuntuu, että et osaa kirjoittaa virheetöntä tekstiä, toimitukset pahimmat virheet kyllä korjaavat. Kirjoittajan persoonallisuus saa näkyä tyylissä. En minäkään osaa kirjoittaa virheettömästi. Mitä väliä, kunhan tulee ymmärretyksi. Tarjoudun tarvittaessa ihan talkoopohjalta auttamaan halukkaita kirjoittajia ja muokkaamaan aikaansaannostanne julkaisukelpoiseksi, jos niin haluatte (terho.ahonen@haminetti.net). Olen huomannut, että lyhyt, napakka ja lähes virheetön teksti menee paremmin läpi, kuin ylipitkä, virheitä vilisevä mitäänsanomattomuus. Julkaistusta jutuista minulle tietoa sähköpostiin, niin pannaan niitä jakoon vaikka facebookin Salpavaeltajat-ryhmässä.

Tässä jutussa on välilyönteineen noin 4 300 merkkiä, siis 3-4 kertaa liikaa lehtikirjoitukseksi. Mutta tämä onkin blogi ja olen itse sen "päätoimittaja" ja vastaan myös siitä, että kukaan ei jaksanut lukea juttua loppuun.

Eräs järjestöihminen laati, jälleen kerran, vähän liian pitkän jäsenkirjeen ja lupasi viimeisessä kappaleessa lähettää jokaiselle kirjeen loppuun lukeneelle kossupullon! Tulos: hänen ei tarvinnut lähettää yhtään pullopostia! Minä en edellisestä huolimatta uskalla luvata vastaavaa.

Korsujen huolto sodan jälkeen

Salpa-aseman hoito, kunnossapito ja osaltaan ”säilytyskuntoon” laittaminen annettiin sodan jälkeen Maalinnoitusten hoitotoimiston tehtäväksi. Se delegoi työn puolustusvoimien yksiköille. 1950 luvun alusta linnoituksen valvonta kuului Suomenlahden ja Kerimäen välillä 3. divisioonalle. Kerimäen ja Lieksan välistä huolehti 1. divisioona. Lieksan ja Savukosken väliä valvoi rajavartiosto.

Linnoituksestahan poistettiin sodan jälkeen käytännöllisesti katsoen kaikki irtisaatava, ja käyttökelpoinen materiaali varastoitiin. Puutavara taistelu- ja yhdyshaudoista kuin myös rakentajien käytössä olleet parakit myytiin purettaviksi osin huutokaupoilla vapaille markkinoille.

Kenraaliluutnantti Heikki Koskelo, Salpalinjan perinneyhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja, esitelmöi Salpalinjasta syksyllä 2011 Miehikkälässä. Hänen esityksestään olen poiminut osan kahden seuraavan kappaleen tiedoista.

1940-luvun lopun vaaran vuosien aikana, noin viiden vuoden ajan, Suomen ulkopoliittinen johto piti Salpa-aseman pannassa; puolustusvoimat ei saanut tehdä siihen liittyviä operatiivisia valmisteluja. Toukokuussa 1950 tilanne muuttui, kun 3. divisioonan esikunta käynnisti linnoituslaitteiden, käytännössä teräsbetonikorsujen kunnostustoimet. Koulutuskorsuiksi valittiin 12 erityyppistä teräsbetonikorsua, niistä viisi sijaitsi Virolahdella, ne ovat lukittuina vieläkin. Valvontatarkastuksia divisioonan esikunta käski tehdä kaikkiin tb-korsuihin kerran vuodessa.

Kaakkois-Suomen sotilasläänin esikunta tarkisti huoltotarvetta seuraavan kerran vasta 1977. Huoltoa keskitettiin olennaisimpiin korsuihin, joissa huoltoväli pidennettiin kolmeen vuoteen ja vähemmän tärkeissä kohteissa 6-8 vuoteen. Vuonna 1985 huoltotoimia supistettiin edelleen loppuakseen viimeistään 1990-luvun alussa kokonaan.

Edellä kerrottu selvittää, miksi osassa Salpalinjan korsuja aseiden tapit, ovien saranat ja salvat ovat vieläkin hyvässä rasvassa. Jatkuva kosteus on asettanut kovat vaatimukset metalliosien ruostesuojaukselle. Monin paikoin se onkin hoidon puutteessa pettänyt.

Monelle facebookia kirosanana pitävälle voin kertoa, että juuri sen Salpavaeltajat-ryhmän (tervetuloa jäseneksi) kautta olen muiden ryhmässä olevien tavoin saanut muistitietoa 1960-luvun korsujen kunnostuksista. Korsujen kunnostus tarjosi kesätyötä lukiolaisille erityisesti Kouvolassa, josta töitä johdettiin. ”Etuoikeutettuja” korsujen kunnostusryhmään olivat ”kapiaisten kakarat” heidän omaa kieltä käyttääkseni.

Ryhmän kautta on paljastaunut, että Salpalinjan korsujen kunnostustöissä ovat olleet muun muassa Juha (Ension poika) Siilasvuo ja puolustusvoimissa palvellut Heikki Hulkkonen. Viime mainittu kommentoi viimeksi eilen facebookissa kondensioveden kastelemien metallipintojen huollon vaikeutta.

”Metallipinnat olivat tosiaan monesti märkiä, kun korsuun mentiin. Ruoste raaapattiin pois, harjattiin teräsharjalla ja sitten kuivattiin trasselilla ja pohjamaali päälle. Sen kuivuttua sitten panssarimaali. Kestävää tulosta ei aina varmaan saatu”, Hulkkonen kertoo

Edellä mainittujen herrojen ja muutamien muiden puumerkkejä löytyy tänäkin päivänä korsujen sisäseinistä jopa huoltopäivämäärineen ruosteenestomaalilla pensselöitynä. Muita graffiteja ei sitten korsuista juuri löydykään.

Pyhällön kylän sota-ajan historiaa

Tulipa käytyä lauantaina kylätoimikunnan pyynnöstä Haminan kaupungin puolella naapurikyläni Pyhällön kesätorilla pitämässä Salpalinja-standyä pystyssä ja tietysti esittelemässä linnoitusta. Paikka oli otollinen. Kuulijoita ja keskustelijoita riitti enemmän kuin ennakkoon tohdin odottaa.

Pyhältö oli vahva sotilas- ja linnoituskylä, jossa välirauhan aikana arvellaan olleen 2000 sotilasta ja linnoittajaa. Salpa-asemaan syvyyttä antava tukilinja, Hamina-Taavetti -linja kulkee nykyiseen Pyhällön talousalueseen kuuluvien Turkian, Lankilan ja Salo-Turkian kylien kautta. Turkian alue oli HT-linjan yksi neljästä painopistealueesta. Ne muut tämän linjan puolustuksen painopistesuunnat olivat Salpausselkä Luumäellä, Kannusjärvien välinen kannas silloisella Vehkalahdella ja rantamaatien suunta Haminan päässä.

Sain kuulla kyläläisiltä monia asioita, joita en ennen paikallisesti tiennyt. Mustaniemen ja Lintukodon leirialueiden parakit kyllä tiesin, mutta en sitä, että ne olivat vain osa kahta ”korpivaruskuntaa”. Turkialta Sippolan Haapalaan johtava ”Tykkitie” rakennettiin ja sai kai nimensäkin silloin. Tykkitie sijaitsee nykyään Lintukotona kutsutun leirikeskuksen vieressä ja jos en väärin kuullut kyseinen varuskunta olisi ollut nimenomaan tykistöjoukon käytössä.

Kertoipa minulle eräs paikallinen, että ”Tiltukin” oli omassa radiolähetyksessään maininnut tuon noin viiden kilometrin pituisen Tykkitien: ” Oli hyvä, että teitte se. Kohta me sitä tarvimme”, oli Tiltu huudellut suomalaisille. Ei auta kuin uskoa, kun en muuta voi.

Edellä kerrottu juttu voi hyvinkin pitää paikkansa, sillä Stalinin tarkoituksena oli, että pääosa Salpalinjan läpäisseistä joukoista etenisi (tässä tapauksessa Sippolan kautta) Kouvolaan ja sieltä kohti Lahtea ja edelleen rautatien suunnassa Riihimäelle ja sieltä Helsingin kimppuun pohjoisesta. Neuvostoliitto nimittäin laski, että tsaarin Venäjän Helsingin edustalle rakentama rannikkotykistö olisi suomalaisten käsissä maihinnousulle liian suuri riski.

Monien estekivilouhosten sijainnin sain karttasanoina kyläläisiltä tietää. Ja että kivien poiskuljetuksista huolimatta (vrt seuraava kappale) Turkian metsistä löytyy ainakin kilometrin pätkä koskematonta kiviesterivistöä. Paikallinen Osuusliike Jylhä oli rakentanut ja perustanut oikein oman leipomon kylässä olevan sotilas- ja linnoitusväen muonitustarpeita varten. Sittemmin kansan radio- ja tv-tuttu Niilo Tarvajärvi vaikutti myös Pyhällössä noihin aikoihin ja jopa kihlautui siellä.

Varmistuipa minulle oheisen SA-kuvan tarkka paikka Turkiantien ja edellä puhutun Tykkitien risteyksessä. Kuvan pyöräileväyt naiset ovat Tykkitiellä keula kohti Haapalaa ja Turkiantie menee etummaisen kiviesteen takana. Oikealla yläkulmassa olevan riihen nykyinen isäntä kertoi, että hänen muistinsa mukaan kuvassa näkyviä kiviä ei olisi ainakaan kaikkia viety VT-asemaan Kannakselle (sinne kuskattiin kesällä 1943 noin 40 000 HT-linjaan valmiiksi pystytettyä kiveä), vaan että hän on ainakin taaimmaisen kiviesteen raivauttanut puskutraktorilla pelloltaan lähimetsään. Kuvan naisia ei Pyhällössä enää tunnettu, epäiltiin siirtolaistytöiksi.

Ja paljon muutakin ehdin kuulla lyhyessä ajassa, mutta kaikki ei tarttunut muistiini ylöskirjattavaksi.

Kävi myös ilmi, että Pyhällön kyläryhmän laaja ja monipuolinen sota-ajan historia on kokoamatta. Ainakaan kukaan juttusillani piipahtaneista monista kyläläisistä ei tiennyt sellaisen olemassa olosta. Kenties joitakin yksittäisiä muisteluksia saattaa olla kirjattuna, mutta kattavaa teosta ei ole. Olisi vahinko, jos joku tai jotkut eivät kokoasi kansien väliin Pyhällön seudun rikasta sotilas-ja linnoitushistoriaa.

Nimittäin 10-15 vuoden päästä aikalaisia ei ole enää kertomassa ja sen jälkeen tarinoiden uskottavuudelta alkaa olla pohja pois. Muistivarainen tieto alkaa aikojen saatossa vääristyä ja tai kaunistua. Paikallisesti teoksella olisi ainakin merkityksensä. Sama pätee varmasti moneen muuhunkin vastaavaan kylään tai paikkaan. Asiat alkavat kiinnostaa vasta siinä vaiheessa, kun niistä ei ole enää kukaan kertomassa.

Tuossapa olisi aihekokonaisuus jollekin opiskelijalle, aloitteelliselle historian lopputyön tekijälle tai -harrastajalle. Miksi ei myös kylän koulu tai kaupungin lukio voisi ottaa asiaa historiankeräystalkoon kohteeksi ja opiskelun tueksi, niin kuin asiaa jo facebookissakin ehdittiin huolestuneena kommentoimaan. Luulisi Haminan kaupungin kulttuuri- ja museotointakin perinnetiedon taltiointi kiinnostavan.

Harri Ukkosen 4.8.2012 otos tuosta samasta paikasta. Taaempi kivieste oli tuon sähköpylvään takana.

RUK:n johtajan puhe Salpavaelluksella

RUK:n johtaja, eversti Vesa Kangasmäki Salpavaelluksen päättäneessä maanpuolustusjuhlassa 1.7.2012 Miehikkälän Salpalinja-museolla:

Arvoisat 19. Salpavaelluksen osanottajat, naiset ja miehet.

Tervehdin ja onnittelen teitä vaellusurakan ollessa nyt takanapäin. Olette varmasti kaikki montaa kokemusta rikkaampia. Salpavaellus on mielestäni monella tapaa oikea kulttuuriteko. Kävely itsessään on tietysti ruumiinkulttuuria ja kunnonkohotusta parhaimmillaan. Salpalinjan rakenteisiin tutustuminen on taas rakennuskulttuurista nautiskelemista hyvässä muodossa. Vaikka vaellus huipentuikin komeasti sotilasmarssin soidessa ohimarssiin, laittaisin pääpainon tapahtumassa nimenomaan kulttuurin piikkiin. Salpalinja kuuluu nimittäin Museoviraston määrittelemiin Suomen valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin

Valtiovarainministeriön Museovirastolta tilaama Salpalinjan linnoitteiden inventointihanke on valmistunut tänä keväänä. Kolmivuotisen inventoinnin tavoitteena on ollut kartoittaa toisen maailmansodan jälkeen valtion omistukseen jääneen puolustusketjun olemassa olevien rakenteiden sijainti ja yleiskunto. Salpalinjaa koskeva selvitystyö – yksi suurimpia arkeologisia inventointeja Suomessa – palvelee paitsi valtion kiinteistöhallinnon kehittämistä, voidaan sitä myös hyödyntää laajasti eri kohteiden ylläpidossa, maankäytön suunnittelussa kuin matkailussakin. Kohteiden tiedot on tallennettu Museoviraston muinaisjäännösrekisteriin ja ne ovat näin myös yleisön vapaasti hyödynnettävissä.

Arkistoista kuvattiin satoja vanhoja sotilaskarttoja, joiden avulla laadittiin digitaalisessa muodossa oleva maastotietokanta nykypäivän karttapohjalle. Kenttätutkimuksia tehtiin kahden vuoden aikana kaikkiaan 32 työviikkoa. Tutkimuksia tehtiin 29 kunnan alueella ja muinaisjäännösrekisteriin lisättiin 315 kohdetta. Inventoinnin mukaan Salpalinja muodostaa linnoitekokonaisuuden, jossa betonikorsut, kallioon louhitut majoitustunnelit ja kiviesteet ovat säilyneet hyvässä kunnossa.

Inventoinnin ensisijainen tarkoitus on palvella valtion kiinteistöhallintoa, mutta koska linnoitteet on huomioitava maankäytön suunnittelussa, saatu kartta-aineisto helpottaa myös kuntien kaavoitustyötä. Tutkimustuloksia voidaan hyödyntää myös kohteiden ylläpidossa ja mahdollisissa entisöimishankkeissa. Tietoa Salpalinjasta voitaisiin hyödyntää lisäksi matkailussa – onhan Salpalinja todennäköisesti yksi parhaiten säilyneistä toisen maailmansodan aikaisista puolustusketjuista Euroopassa ja siten merkittävä nähtävyys. Voitaneen todeta, että täällä Kaakonkulmalla Salpalinjasta on osattu ottaa kaikki hyöty irti – vai voitaisiinko vieläkin enemmän tehdä?

Senhän me tiedämme, ettei Salpalinjalla koskaan taisteltu. Kesällä 1944 Neuvostoliiton hyökkäys saatiin pysäytetyksi ennen linjaa. Aseman merkitys oli siis välillinen: se ehkä vähensi Neuvostoliiton haluja lähteä koko maan miehittämisyritykseen. Toisaalta kannaksen taisteluissa se muodosti puolustustaistelujen henkisen selkärangan kesällä 1944. Nykyajan termeillä Salpa-asema oli siis niin sanottu kynnysjärjestelmä. Samalla tavalla kuin tänä päivänä eräät hankinnassa olevat kauaskantoisia asejärjestelmät ovat kynnysasejärjestelmiä. Toivottavasti niitäkään ei koskaan tarvitse käyttää tositarkoituksella.

Salpalinja oli myös sotataidollisesti viimeinen kiinteisiin puolustusasemiin perustuva linnoitusketju. Salpalinjaan päättyi monia satoja vuosia kestänyt linnoitusperinne. Näin massiivisia puolustusasemia ei enää ole. Toisen maailmansodan jälkeen sotataito on muuttunut merkittävästi. Linjapuolustuksesta on luovuttu ja siirrytty aluepuolustukseen. Salpalinjaa voidaankin perustellusti sanoa viimeiseksi puolustuslinjaksi.

Puolustusvoimat kuitenkin harjoittelee edelleen Salpalinjan tuntumassa, mutta itse linjalla on korkeintaan suojaa antava arvo tänä päivänä. Ja koska harjoittelemme jatkuvasti näissä maastoissa, on meillä myös erinomainen mahdollisuus näyttää tätä sota- ja kulttuurihistoriallisesti merkittävää kohdetta tuleville reservinupseereille. RUK onkin päätynyt käyttämään Salpa-aseman eteläisimpiä kohteita upseerioppilaiden sotahistorian opetuksen keskeisenä tutustumiskohteena.

Tämänkertaisen Salpavaelluksen suojelijana toivon tapahtumalle pitkää ikää ja paljon osallistujia tuleville vuosille. Ensi vuoden juhlavaelluksen suojelijana pv:n komentaja varmaan takaa puolustusvoimien tuen tapahtumalle. Nyt haluan kiittää järjestäjiä hienosta tapahtumasta ja erikseen Savon sotilassoittokuntaa sekä itsekin vanhana faitterina rauhanturvaajien Faitterit -soittokuntaa päivän musisoinneista. Hyvää maanpuolustusjuhlaa kaikille.

Kuvaa vaellusreitiltä

Nykyinen tekniikka mahdollistaa ihmeellisiä asioita. Salpavaellus-oppaamme Juha Kilpeläinen on luvannut kuvata lauantaina ja sunnuntaina Salpavelluksen Mereltä maalle –reitiltä pikkupätkiä kotijoukkojen iloksi. Puhelinkameralla otetut kuvat antavat ainakin jonkinlaisen käsityksen vaelluksen maisemista ja ehkä tunnelmastakin. Kuvat tulevat riippuen yhteyksistä muutamien minuuttien viivellä.

Kuvaa löytyy osoitteesta: http://bambuser.com/channel/salpailija

Tervetuloa hämmästymään!

Jälleen on vuoden suunnittelu ja valmistautuminen Salpavaelluksen järjestämiseksi 2012 tilanteessa, jossa vaellusjohtaja Risto Sivula voi ”komentaa” kymmenien ihmisten organisaatiolle: toimikaa! Toteutus on käsillä tulevassa viikonvaihteessa.

Mitään erityistä estettä tapahtuman onnistumiselle ei ole. Ilmoittautuneiden vaeltajien luku on noussut tasoon 125 henkeä ja muutamia tullee vielä mukaan. Se merkitsee, että oppaineen päivineen korsuja koluaa kaakonkulman metsissä noin 150 henkeä; Sillanpään marssilaulun tahdissa viimeiset kymmenet metrit päätöstilaisuuten on hulppea näky. Vastaavaan lukuun on päästy viimeksi viisi vuotta sitten. 2010 oltiin jo liki samoissa, mutta viime vuonna vähän notkahti.

Toisaalta kun osallistuminen Salpavaellukselle on täysin vapaaehtoista, ei siis lakisääteistä, on järjestäjillä täysin mahdoton ennakoida osallistujamäärää ja ihmisten vapaa-ajankäyttöaivoituksia. Jostain syystä se nyt vain on jo 19. kertaa osunut suurin piirtein 100 ja 200 väliin. Ihan yhtä hyvin jonain vuonna voisi olla, ettei tapahtumaan tule ensimmäistäkään osanottajaa ja toisaalta jonain vuonna tulijoita voisi olla enemmän, mihin rahkeet riittäisivät.

Meitä vaelluksen järjestäjiä on moitittu siitä, että vaelluksen ajankohta on huono. Asiaa on mietitty monta kertaa. Ensinnäkin Suomen kesässä on aivan liian vähän viikonloppuja. Joka ainoaan rakoon on turnattu hirvittävä määrä kesätapahtumia. Ja ne kilpailevat ”verissäpäin” yleisöstä, vapaa-ajalla olevien ihmisten sieluista. Miehikkälässäkin on lauantaina vaelluksen ohella satoja ihmisiä odottavaa endurokisaa ja kylämarkkinoita.

Salpavaellus yöpymisineen toteutetaan maastossa, kenttäolosuhteissa ja luonnon vesissä. Tarvitaan valoa ja lämpöä. Viikko jälkeen juhannuksen valoa riittää ja uimavesikin saunan jälkeen on useimmille jo tarpeeksi lämmintä. Pahin mäkärä- ja hyttyskausi alkaa olla takana. Myös helteen osuminen vaellusviikonloppuun on epätodennäköisempää keskikesällä kuin jokunen viikko myöhemmin.

Kymmeniä tapahtuman järjestäjiä ajankohta hellii siten, että koko kesää ei tarvitse pitää edessä olevaa tapahtumaa mielessä. Ja päinvastoin: jää pitkä loppukesä aikaa muistella ja hymyilläkin niille ainutkertaisille, yllättäville kokemuksille ja onnistumisillekin, joita vaellus aina sisällään pitää! Sama pätee myös osallistujiin.

Tilanne tapahtuman järjestämiseksi talkooväen osalta on, uskaltaisin sanoa, jopa hyvä. Oppaita on koulutettu ja heitä on nyt riittävästi. RUK- opastukset ovat olleet siihen hyvä pakote. Kuvaavaa on se, että kun alkuviikosta pidettiin vaelluksen järjestelytoimikunnan kokousta, paikalle pöllähti noin kymmenen uskolliseksi tiedetyn sijaan (he mukaan lukien) peräti 22 vaelluksen tekijää! Kahvia piti keittää toinenkin pannullinen. Eli väkemme tietää tekevänsä yhteiskunnallisesti merkittävää vapaaehtoista maanpuolustustyötä.

Palaan 19. Salpavaelluksen kokemuksiin ja siellä sanottuun ensi viikolla.

Mutta nyt jo voisi muistuttaa, että vuoden päästä, jälleen viikko jälkeen juhannuksen, Salpavaellus järjestetään 20. kerran. Se on juhlatapahtuma monessa mielessä. Sen suunnittelu on osittain ollut käynnissä jo viime talvesta saakka. Suojelijaksi on lupautunut puolustusvoimien komentaja, kenraali Ari Puheloinen. Soittokunta tai oikeammin soittokunnat on tilattu. Jotakin sellaistakin on vireillä, joka paljastetaan vasta ko. vaelluksen päättävän maanpuolustusjuhlan yhteydessä! Mitä se on, en tiedä, kun se vasta silloin paljastetaan.

Sitä ennen hämmästellään tulevan viikonvaihteen tarjonta. Kenties pikkuvirheineen ja –puutteineen (täydellisyyteen ei Miehikkälässäkään pystytä) se on silti kokemisen arvoinen ja varmasti mieliin jäävä tapahtuma. Ja vaikka ei vaellusreiteille nyt osaa ottaisikaan, jo pelkästään vaelluksen päättävä maanpuolustusjuhla Salpalinja-museolla on Miehikkälä-matkan arvoinen. Muun muassa kaksine soittokuntineen se on komea kenraaliharjoitus ensi vuoteen. Eikä maksa mitään. Tervetuloa!

Toteutumaton matkailuvaltti

Entinen esimieheni (ollessaan Etelä-Saimaan toimituspäällikkö), viimeksi Karjala-lehden päätoimittajana työskennellyt, mutta sairauden takia tehtävästä luopumaan joutunut Antti O Arponen tarjosi tänään ilmestyneessä Karjala-lehdessä julkaistua kolumniaan käyttööni. Otan tietysti ystävällisen tarjouksen ylpeänä vastaan ja julkaisen sen heti tässä.
 

(Kolumni Karjala-lehdessä 14.6.2012)

Kymmenet tuhannet matkailijat ohittavat vuosittain kuutostiellä Etelä-Karjalassa Luumäen kohdalla levähdyspaikan, jonka äärellä on kyltti ”Salpalinja”. Levähdyspaikan läheisyydessä on betonisia korsuja ja panssariesteitä muistona Suomen viimeksi käymistä sodista.

Salpalinja on Suomen historian suurin rakennustyömaa. Vuosina 1940–1941 ja 1944 rakennettiin kymmenien tuhansien miesten voimin Virolahdelta Savukoskelle 1200 kilometrin matkan ulottunut puolustuslinja, jolla on muun muassa yli 700 teräsbetonikorsua. Tiheimmillään puolustuslinja on Suomenlahden ja Luumäen välillä.

Salpalinja rakennettiin toisen maailmansodan aikana. Suomessa pelättiin Neuvostoliiton pyrkivän miehittämään Suomen, ja se piti estää. Linnoittamisesta oli selvä yksimielisyys; vuonna 1941 rakentamiseen käytettiin 1,1 miljardia markkaa eli viisi prosenttia valtion budjetista.

Neuvostoliiton armeija pysäytettiin Viipurin seudulle Taliin ja Ihantalaan, eikä Salpalinjalla koskaan taisteltu. Sillä oli silti välillinen merkitys viimeisen sotakesän 1944 tapahtumiin: Stalin tiesi, että tällainen este olisi ollut vielä edessä, jos Kannakselta puna-armeija olisi päässyt Lappeenrannan ja Haminan linjalle.

Ranskassa on Maginot-linja. Saksalaiset rakensivat Atlantin vallin Nordkapista Biskajan lahdelle. Salpalinja on merkitykseltään täysin verrattavissa niihin.

Salpalinjasta ei Neuvostoliiton (ja suomettumisen) aikana paljon puhuttu, mutta 1990-luvulla Suomen historiaa alettiin muistella rehellisemmin ja konkreettisemmin. Vuonna 2002 perustettu Salpalinjan Perinneyhdistys on tehnyt työtä julkisuuden saamiseksi, mutta yhdistys on jäänyt kovin yksin.

Salpalinjan alueella olevat Haminan, Kotkan, Kouvolan ja Lappeenrannan kaupungit eivät ole panostaneet nähtävyyteen, joka voisi sopivissa oloissa olla todellinen kansainvälinen matkailuvaltti Kaakkois-Suomelle.

Markkinoinnin suurin ongelma on rahan puute, mutta myös se, että puolustuslinja on näkymättömissä metsien keskellä. Jokainen linjan nähtävyyksiin tutustunut tietää kohteen massiivisuuden ja koskettavuuden, mutta ensin matkailijoiden pitää löytää kohde Virolahden, Miehikkälän ja Luumäen metsistä.

Kaakkois-Suomen bunkkereissa ja panssariesteillä pystytään esimerkiksi nykyajan nuorisolle ja tietysti myös tulevaisuuden nuorisolle kertomaan Suomen historiaa. Paljon konkreettisemmin kuin jossain museossa tai muussa näyttelyssä.

Vuonna 2014 tulee kuluneeksi 70 vuotta Salpalinjan rakentamisen päättymisestä. Vuonna 2017 itsenäinen Suomi täyttää 100 vuotta. Viimeistään silloin meillä pitäisi olla näyttävä, hyvin hoidettu ja esitelty itsenäisyyden muistomerkki, joka kertoisi kävijälle kansakunnan olemassaolon turvaamisesta itsenäisen Suomen vaikeimpina hetkinä.

Matkailijat pitäisi vähintäänkin saada pysähtymään Luumäen kohdalle ihmettelemään Salpalinjan bunkkereita. Ne kertovat siitä, että maamme itsenäisyys ei 70 vuotta sitten ollut ollenkaan itsestään selvä asia, mutta itsenäisyys säilyi.

Antti O. Arponen

Hyviä syitä osallistua Salpavaellukselle

Lisäänpä tähän tuoreen linkin:
http://www.esaimaa.fi/Mielipide---Sana-on-vapaa/2012/06/11/Salpalinja+symboloi+yh%C3%A4+maanpuolustustahtoa/2012113579402/68

Tuon linkin takaa löytyy myös tällainen kommenti edellä viitattuun yleisönosastokirjoitukseen:

Tynkä-Karjalan Antti

2 päivää sitten 3

Tässä kirjoituksessa ollaan suomalaisen maanpuolustuksen ytimessä. - Ja ei pelkästään olla, vaan Terho Ahonen kumppaneineen tekee mittaamattoman arvokasta työtä monin eri tavoin Salpalinjan ja sitä kautta maanpuolustuksen hyväksi.

Kiitos!
Kesäkuussa 2011 kirjoitin tässä blogissa noin kymmenestä syystä olla osallistumatta Salpavaellukselle viikko jälkeen juhannuksen (kirjoitus löytyy blogiarkistosta tuosta oikealta). Vaellusta tuntevana minun oli äärimmäisen vaikea niitä löytää, mutta jotain kuitenkin. Nyt ajattelin tehdä helpon kirjoituksen ja tuoda vastavuoroisesti esiin minun mielestäni hyviä syitä osallistua vaellukselle. Ne ovat tässä mieleenjuolahtamisjärjestyksessä:

Halu ja uteliaisuuskin tutustua sittenkin yleisessä tiedossa varsin huonosti tunnettuun suomalaisten pääosin välirauhan aikana rakentamaan itärajan puolustusasemaan.

Mahdollisuus ihmetellä ja hämmästellä tuon ajan rakentamiskalustolla pitkin metsiä, osin tiettömiin korpiin tehtyjä huikeita rakennelmia. Kone-energiaa oli käytössä hyvin vähän. Sitäkin enemmän voimaa oli raakaan ulkotyöhön tottuneilla miehillä hartioissaan ja kintereissään. Kukapa meistä nykyihmisistä jaksaisi lapioida taisteluhautaa ja korsumonttua hiki hatussa koko pitkän päivän? Onneksi ei tarvitse.

Patikoidessa voi myös miettiä sitä, missä olosuhteissa ja varusteissa nuo rakentajat työtään tekivät niin kesällä kuin talvella. Kuriositeettina vain se, että parakkimajoitusten vaatteiden kuivaushuoneissa ei ollut edes lämmitystä. Mahtoi siinä villavaatteisiin imeytynyt hiki lemahtaa, ennen kuin jäätyi.

Kuulla innostuneiden oppaiden tietotulvaa pusikoihin ja heinikoihin kätkeytyneistä linnoituslaitteista ja niiden käyttöajatuksista. Samalla voi miettiä, mikä saa vapaaehtoista maanpuolustustyötä tekevät oppaat vuodesta toiseen paneutumaan asiaan ja pitämään tiedot muistissaan.

Vaellus tuo todennäköisesti myös kantapään kautta osallistujien mieliin sen huikean maanpuolustustahdon, jolla tätä työtä on johdettu, organisoitu ja tehty. On muistettava myös se, että linnoittajat tekivät työtään hyvin epävarmoissa oloissa. Talvisodan rauhasta huolimatta uuden sodan uhka oli ilmassa. Entä tilanne kesällä 1944, kun läpimurto Kannaksella oli tosiasia ja taaempia asemia yritettiin kiivaasti saada taistelukuntoon – ehditäänkö?

Osallistuminen vaellukselle on myös kunnianosoitus paitsi linnoituksen rakentajia myös sotiemme veteraaneja ja sankarihautoihin haudattuja sotilaitamme kohtaan.

Osallistumisen helppous. Vaellus kolmine reittivaihtoehtoineen ja huoltoineen on kaikki valmiiksi suunniteltu. Lukemalla varustautumisohjeet http://www.salpavaellus.net –sivustolta, ilmoittautumalla, maksamalla osallistumismaksu ja hakeutumalla lähtöpaikalle, niin kaikki on periaatteessa hoidettu.

Joku voi kokea osallistumismaksun pieneksi rasitteeksi, mutta sillä katetaan vain kulut, aina ei edes niitä. Tapahtuman järjestäjien, Luumäen, Miehikkälän ja Virolahden reserviläisjärjestöjen, voitoksi riittää tekemisen ilo ja vaeltajien palaute, hyvä tai huono. Hyvää on aina paljon. Ja jos huonoa palautetta tulee, se muuttuu hyväksi korjaamalla virheet seuraavaan kertaan; nyt on tulossa 19. vaellus. Paljon on parannettu.

Mukana vaelluksella on tuttuja ja tuntemattomia. Mukaan voi tulla yksin tai porukalla, ei väliä. Kanssavaeltajiin ja heidän hurttiin huumoriin ehtii ihastua. Ja jos porukkaan saattuisi joku, jonka ego ei juuri minua innosta, hänestä pääsee eroon heti vaelluksen päätyttyä.

Mutta ennen kotiinlähtöä vaellus tarjoaa vielä isänmaallisen loppuhuipentuman, maanpuolustusjuhlan. Sen ohjelma on tänä vuonna kenties koko vaellushistorian komein. Paikalla on kaksi soittokuntaa sekä myös tasokasta paikallista musiikkia. Yrjö Varpion lyhyt esitelmä Väinö Linnasta Salpalinjan maisemissa ja RUK:n esittely nykyajan jalkaväkiryhmän uudistuneesta taistelutavasta tuovat monipuolisuutta ohjelmaan. Paikalla on yleisössä myös Sinisen prikaatin veteraaneja Helsingistä kuin sotiemme veteraaneja lähiseudulta.

Ja lopuksi vielä kaksi oikein hyvää syytä osallistua Salpavaellukselle: Kun osallistun, ei tarvitse koko kesää harmitella, miksi en osallistunut. Ja toiseksi kenttäoloissa vietetyn viikonlopun jälkeen, yö oman kullan (vaikka olisi vähän vihainenkin) vieressä omassa sängyssä on suorastaan taas yhtä luksusta! Tervetuloa!

”Ne pallot ovat tosi söpöjä”

Tämän blogikirjoituksen on kirjoittanut projektisuunnittelija Elina Lyijynen, Lappeenrannan kouluille suunnatun Salpalinja-opetusmateriaalin tekijä. Hän nostaa esiin tukun kysymyksiä, jotka meidän Salpalinja-oppaiden olisi hyvä muistaa, kun esittelemme lapsille ja nuorille rintakaarella viime sotien aikaista, siis yli 70 vuotta vanhaa rakennelmaa. Hyvää pohdintaa.

Salpalinjaan liittyvissä julkaisuissa ja aikuisille suunnatuissa esittelyissä korostuvat rakentamiset syyt ja sotien vaiheet, rakentamisen suuri työmäärä, linnoitustekniset asiat sekä sota-ajan ilmapiiri. Salpalinjasta puhutaan usein myös hyvin vahvalla isänmaallisella paatoksella.  Aikuisille ja vanhemmille, joilla on sota-aikaan liittyviä kokemuksia joko itsellä tai lähiomaisilla, on helpompi ymmärtää rakentamisen ajankohdan asioita, mutta lapsille tai nuorille viesti ei mene välttämättä perille samoilla sanoilla. Heille sota-aika ei ole enää itse koettua tai vanhemmilta kuultua lähihistoriaa, vaan se on jo heille historiaa. Nykypäivän koululaisten isovanhemmat ovat pääosin sodan jälkeen syntyneitä suuria ikäluokkia ja kaikilla ei ole kontaktia iso-isovanhempiin, jotka pystyisivät vielä sota-ajasta kertomaan.

Lapsilla ja nuorilla ei ole selkeää käsitystä siitä, millainen Suomi oli 1940-luvulla ja millaisissa oloissa silloin maatalousvaltaisessa maassa elettiin. Aikaa pitää varata myös ajan käsitteiden selvittämiseen, kuka tai mikä on lotta, Neuvostoliitto, kolmijalka tai häkäpönttö.  Samoin vertailukohdat pitää tuoda nykypäivään, esim. 40-luvun kuorma-auto vastaa nykyajan isoa lava-autoa tai montako betoniautoa tarvittaisiin yhden korsun valamiseen. 

Opastuksessa täytyy muistaa, millä luokilla koulussa Suomen historiaa opetetaan. 5-6 luokkalaiset tutustuvat yleisesti Suomen historiaan ja vasta 8. luokalla käydään lävitse I ja II maailmansota.  Salpalinja tulee koulussa lähinnä esille mainintana ja opettajatkaan eivät siitä välttämättä tiedä. Itse olen kouluilla 5-6-luokkalaisille tapahtuneissa opastuksissa lähtenyt siitä, että Salpalinja on jatkoa Itä-Suomen aiemmille linnoille ja linnoituksille. Linnat ja linnoitukset ovat lapsille tuttuja, niihin on tehty vierailuita joko koulun tai vanhempien kanssa. On helppo aloittaa tutusta asiasta ja tuoda Salpalinja esille seuraavana puolustautumisen muotona, joka on vastannut oman aikansa vaatimuksiin. Linnoitusrakenteet ovat kehittyneet erilaisiksi, komeista linnoista oli siirrytty salattuihin bunkkereihin.

Virallisen kouluopetuksen lisäksi varsinkin nuorille saattaa muodostua II maailmansodasta viihteen ja netin kautta todellisuudesta vieraantunut käsitys. Youtubesta katsotaan parodiaversioita Hitleristä tai aikaa vietetään pleikkarilla sotapelien kanssa, joissa räiskitään koko ajan. II maailmansotaan liittyvissä peleissä kuten Call of Duty:ssä taistellaan usein amerikkalaisten joukossa saksalaisia vastaan ja Suomi on erittäin vähällä huomiolla.  Nuoria ei kuitenkaan saa käsitellä massana, joukosta löytyy myös historiasta kiinnostuneita ja asiaan omatoimisesti perehtyneitä.

Sodasta puhuttaessa on huomioitava, että nykyään saattaa koululuokissa on myös maahanmuuttajien lapsia, joilla sodista saattaa olla omakohtaisia ehkä traumaattisiakin kokemuksia, tai venäläisten perheiden lapsia, jolloin ”ryssistä” puhuminen ei ole aina korrektia. En tarkoita, että sotaa pitäisi Salpalinjasta kerrottaessa vähätellä, vaan pitää kertoa selkeästi liiaksi tunteilematta, mistä oli kyse. Salpalinja rakennettiin Suomen puolustamiseksi Neuvostoliittoa vastaan ja sen aikaansaaminen oli suuri ponnistus, josta on syytä olla ylpeä.

Nykyajan lapset ovat niitä tulevaisuuden aikuisia, joille ja joiden lapsille esittelemme Salpalinjaa myös jatkossa. On syytä pohtia, toimivatko nykyiset opastusmetodit myös parinkymmenen vuoden päästä vai vaativatko nettisukupolven lapset virtuaalisen Salpalinjan tai onko heille toiminnallisuus samaa kuin airsoftaus Salpalinjassa? Voisiko muutaman yli 700 korsusta tai pesäkkeestä varata toimintaan, jossa voisi konkreettisesti kokea millaista Salpalinjassa olisi taistella?

Poikien joukosta löytyy aina sotahistoriasta kiinnostuneita, vaikeampaa on tyttöjen kiinnostuksen herättäminen. Ajatusmaailma ja mielenkiinnon kohteet ovat erilaisia. Otsikon lause: ”Ne pallot ovat tosi söpöjä”, kuultiin esittelyssä erään tytön suusta, kun oli katseltu kuvia linnoiterakenteista. Visuaalisesti koettuna sammaloitunut pallomainen muoto metsässä on kaunis.

Opetusmateriaalia löytyy täältä:
http://www.lappeenranta.fi/Suomeksi/Palvelut/Kulttuuri/Museot/Museot_lapsille.iw3

Elina Lyijynen

Projektisuunnittelija
Salpalinjan mahdollisuudet II-hanke

Linnoittajat isänmaan asialla

Tämän mielenkiintoisen vierailevan blogikirjoituksen on tehnyt Salpalinja-museon opas Mikko Kylmälä historian kandidaatin tutkielmansa tiivistelmänä ja yhteenvetona. Mikko osallistuu myös vapaaehtoiseen opastustoimintaan. Hän oli aktiivisesti mukana Salpavaellus-organisaation RUK-opastuksissa viime marraskuussa  ja on luvannut olla käytettävissä oppaana myös ensi syksyn RUK:n upseerioppilaiden perehdyttämisessä Salpalinjaan.

Isänmaan asialla elantoa tienaamassa – Salpa-aseman rakentajien suhtautuminen linnoitustöihin

Aloittaessani Miehikkälän Salpalinja-museon kesäoppaana reilu vuosi sitten, en vielä osannut arvata, kuinka perusteellisesti kesätyö lopulta veisi mukanaan. Melko pian töiden alkamisen jälkeen oli mielessä pyörinyt kandidaatintutkielman aihe jo vaihtunut viikinkiajan Englannista 1900-luvun alun Suomeen ja Salpa-asemaan. Työn puolesta ja oman mielenkiinnon ajamana olin jo ehtinyt perehtyä varsin mittavaan annokseen Salpa-asemaa käsittelevää tutkimuskirjallisuutta. Kirjojen sivuilla käsiteltiin asiantuntevasti puolustusaseman rakennetta ja linnoituslaitteiden tekniset yksityiskohdat tulivat perusteellisesti tutuiksi. Eräs asia jäi kuitenkin mielestäni harmillisen vähälle huomiolle: linnoitustyömiesten oma maailmankuva ja käsitykset linnoitustöiden merkityksestä.

Tämän havainnon innoittamana pääsin alkusyksystä jyvälle kandidaatintutkielmani aiheesta. Halusin tutkia Salpalinjan rakentamiseen osallistuneiden työmiesten näkemyksiä linnoitustöistä – ajoiko rakennusmiehiä korsutyömaille maanpuolustushenkisyys vai tuntuvasti siviilirakennustöitä korkeampi palkka? Lisäksi halusin selvittää, annettiinko työmiehille määräyksiä linnoitustöiden salassapidosta ja tähän liittyen, kuinka hyvin tavallinen linnoittaja oli perillä koko puolustusaseman massiivisesta mittakaavasta. Tutkimukseni pääasiallisena lähteenä käytin Miehikkälän Salpalinja-hankkeen tiimoilta kerättyjä linnoittajien teemahaastatteluja, joiden luovuttamisesta käyttööni haluan lausua suurkiitokset museotutkija Armi Oinoselle. Mahdollisia linnoitustöiden salassapitomääräyksiä koetin selvittää perehtymällä Sota-arkistossa säilytettäviin, linnoitustöiden yleisen osaston ja linnoitustöiden johtajan Edvard Hanellin työmaille lähettämiin määräyksiin, päiväkäskyihin, sekä muuhun kirjeistöön.

Tutkielmassani päädyin salassapidon osalta siihen johtopäätökseen, ettei työmiehille annettu erityisiä salassapitomääräyksiä. Tätä näkemystä tukee mielestäni se, ettei arkistomateriaalista etsinnöistä huolimatta löytynyt tavallisia työmiehiä koskevaa salassapito-ohjeistusta – kameran hallussapidon kieltänyttä Hanellin määräystä lukuun ottamatta. Myöskään haastatteluaineistossa ei muistettu erillisiä salassapitomääräyksiä annetun. Ilmeisesti työnjohto uskalsi luottaa tavallisen työmiehen arvostelukykyyn ja terveeseen järkeen – talvisodan henki ei ollut haihtunut ja haastatelluistakin moni oli sitä mieltä, että oli itsestään selvää, ettei linnoitustöistä parannut ulkopuolisille hiiskua. Nähdäkseni tätä kantaa tukee myös se seikka, että haastattelujen perusteella hyvin harva työmies tiesi linnoittamisen olevan käynnissä myös oman työmaansa ulkopuolella – Suomenlahden rannikolta aina Jäämerelle asti.

Linnoitustyöhön liittyneiden asenteiden osalta päädyin siihen tulokseen, että linnoittajia motivoivat työhön sekä maanpuolustustahto että työstä maksettu hyvä palkka. Maata saattoi puolustaa kiväärin lisäksi myös perinteisin työasein. Linnoitustyön maanpuolustuksen arvon ymmärsivät poikkeuksellisen hyvin kolme erityisryhmää: rajaseudun asukkaat, karjalaiset evakot ja talvisodan rintamamiehet. Paikallisille paras tae kodin säilymiselle entisellä paikallaan oli uuden itärajan vahva linnoittaminen. Karjalaiset evakot hakeutuivat linnoitustöihin toisaalta sen seurauksena, että entiseltä elämältä oli kadonnut pohja: koti ja työpaikka olivat jääneet luovutetulle alueelle. Toisaalta evakkojen keskuudessa eli oman kodin menettämisestä huolimatta vahvana halu torjua vihollisen mahdolliset uudet maahantunkeutumispyrkimykset myös jatkossa. Kenties konkreettisimmin linnoittamisen merkityksen ymmärsivät talvisodan taistelijat. Legendaarisen maineen saanut Mannerheim-linja oli useiden siinä taistelleen mielestä lähinnä ”kuoppia maassa”, kun taas peruskallioon louhittu Salpa-asema tuntui huomattavasti turvallisemmalta.

Toisaalta 1940-luvun Suomessa ei ollut vielä tietoakaan nykyisenkaltaisesta laajasta sosiaaliturvajärjestelmästä. Jokaisen oli tienattava itse elantonsa, eikä vasta päättyneen sodan jälkeen ollut kenelläkään varaa jäädä lepäämään laakereilleen. Elintarvikepulasta kärsineessä maassa oli monella leivänsaanti kortilla – toki kirjaimellisestikin. Tämän vuoksi ei linnoitustöiden houkuttavuutta varmasti kenenkään silmissä ainakaan vähentänyt niistä maksettu keskivertoa parempi palkka. Pätevän ja ahkeran työmiehen palkkaa oli työnjohdon mahdollista vielä korottaa käytössään olleen leveän palkkahaitarin ansiosta. Voisikin sanoa, että korkea palkkataso houkutteli linnoitustyömaille maan rakennusmiesten parhaimmiston. Toisaalta yhdellekään linnoittajalle tuskin jäi vastikään päättyneen talvisodan jälkeen epäselväksi linnoitustöiden maanpuolustuksellinen merkitys. Uuden sodan uhka leijui jatkuvasti ilmassa ja rauha vaikutti nimensäkin mukaisesti väliaikaiselta. Osa työntekijöistä oli linnoitustyömaalla ansaitsemassa rahaa ja osa isänmaan asialla – suurin osa työntekijöistä piti kuitenkin molempia seikkoja korkeassa arvossa. Työ oli fyysisesti raskasta, mutta hyvin tehtynä siitä sai ajan oloon myös tuntuvan korvauksen.  Erään Salpalinjan rakentajan sanoin:

”Se oli semmoista suomalaista työntekoa, talvisota oli vielä lisännyt työhalukkuutta ja haluttiin olla mukana järjestämässä uutta puolustusta huolimatta siitä, että väki oli palkattua. Sen puolustuksen, joka oli ollut Kannaksella oli nyt tarkoitus tulla tähän, ja jokainen teki kyllä tosiaan töitä palkkansa edestä.”

Kenties Salpa-asemaa ei tulisi pitääkään pelkästään sodan muistomerkkinä. Mielestäni se sopii hyvin myös – sekä ulkomailla ihaillun että erityisesti suomalaisten itsensä nykypäivänäkin suuresti arvostaman – suomalaisen työnteon monumentiksi.

Mikko Kylmälä

historian opiskelija Tampereen yliopistossa
museo-opas Miehikkälän Salpalinja-museolla
mikko.kylmala@uta.fi

Salpalinjan inventointi

Nyt se on valmis!

Salpalinjan inventointiraportti löytyy nykyisin Museoviraston sivuilta, raportissa on karttaliitteineen lähes 700 sivua, joten sen lataaminen kestää muutamia minuutteja, äsken latasin noin 4 megan yhteydellä lataus kesti viitisen minuuttia. linkki:

http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjhanke/read/asp/hae_liite.aspx?id=114394&ttyyppi=pdf&kansio_id=0

Päivitys 20.1.2017

Seikkailu kuilun huipulle

Ihminen vanhetessaan tulee lapseksi jälleen. Tämä tuli mieleen eilen äitienpäivänä, kun neljä vähintään keski-ikäistä aikuista miestä, kuin nuoret varsat, kirmasivat kolmet alumiinitikkaat mukanaan Virolahdella kohti pimeää luolaa. Tavoitteena oli tutkia luolan päällä oleva tulenjohtopaikka sisältä käsin. Asiaa tuntevat tietävät paikan, mutta kohteen vaarallisuuden takia en sitä tässä tarkemmin kerro.

Museoviraston tuoreessa inventointiraportissa kyseinen luola kuvataan 80 miehen majoitusluolaksi. Kaksi sisäänkäyntiä sisältävän onkalon kokonaispituus on 32 metriä ja leveys 6,4 metriä. Lattia on valettu ja siinä on sokkelikorotukset reunoilla.

Luolan perältä nousee inventointiraportin mukaan 14 metriä (14,4 metriä luolan lattiasta kallion pintaan, mitattu 20.5.2012) korkea pystykuilu kallion huipulle. Kuilun päällä on tulenjohtopaikka pitkälle tulenjohtoperiskoopille (”sikari”) sekä normaali tähystyskupu sisäpuolisine sulkurenkaineen. Ja tuonne tulenjohtopaikkaan pääsy meitä ”poikia” kiinnosti.

Ongelma sisäänpääsylle on nimittäin se, että kuiluun ylös johtaneet puiset rappuset ovat aikoja sitten tyystin lahonneet. Kuilussa on kaksi betonista välitasoa ja kolmas välitaso on jo tj-paikan lattia. Kussakin välitasossa on reilu miehen mentävä aukko. Tasojen ero on arvion mukaan 3,5 – 4 metrin paikkeilla. (Luolan lattian ja tj-tason lattian ero on 10,5 metriä, mitattu 20.5.2012) Ylimmästä tj-tasosta nousee siis vielä vajaan kahden metrin korkuinen kuilu mainittuun tähystuskupuun. Luolan kuilun ja tj-paikan päällä on 2,1 metrin paksuinen teräsbetonikatto.

(Luolan lattian ja tj-tason lattian ero 10.7 metriä ja luolan lattiasta tähystyskuvun sisäpuolen lakeen 15,4 metriä.Tasojen suurin ero 3,9 metriä.Mitannut 28.8.2014 Harri Ukkonen)

Pilkkopimeässä taskulampuin kolmien kaksiosaisten tikkaiden perille saaminen ja jatkaminen ahtaissa tiloissa tukevaan asentoon ei ollut iso ongelma. Ensimmäisenä ”ylös pimeään avaruuteen” nousseen tahattomasti pudottamat lahonneet puunpalaset välitasanteen aukon reunoilta hieman arvelluttivat. Mutta hulluja ei mikään pidätellyt. Ylös joka ukko!

Itse jo hieman emmin ylimmän tasanteen aukon pienuutta, mutta kavereiden ”etkö uskalla” –kannustus sai minutkin siitä läpi ja tulonjohtohuoneeseen. Se oli yllättävän kapea, vain alun toista metriä leveä, ja korkeuttakin oli alle kaksi metriä. Pituutta huoneella oli arviolta ehkä viitisen metriä.

Tj-huoneen varustusta oli metallinen sisäännousuaukon luukku, kaksi rinnakkaista huutoputkea seinällä tulenjohtosikaarin katossa olevan reiän kohdalla. Huoneen lattialla oli muutama sata kiloa kivenmursketta, jota tj-reiästä on ylhäältä sisään pudotettu; olipa yksi pitkäkaulainen lasipullokin löytänyt särkyneenä tiensä aukosta sisään. Nyt aukko oli tukittu pyöreällä puulla. Tähystyskuvun rakennelma metalliportaineen ja –luukkuinen oli samanlainen kuin tavallisisssa teräsbetonikorsuissakin. Ruoste on ottanut metallirakenteisiin aika vahvan otteen.

Nyt se on nähty. Mieleen tuli paikan rakentaminen louhimisineen, betonilaudoituksen rakentamisineen ja betonivaluineen. Ei ihan yksinkertainen homma, ei lainkaan. Hattua on jälleen linnoitusrakentajille nostettava. Toki mielessä käväisi myös kuilun betonisten välitasanteiden sitominen kallioon, siis eittämättä kallioon porattujen kannatinterästen kunto!

Välitasanteet ja pimeys (kun ei korkeuseroja nähnyt) joka tapauksessa auttoivat meikäläistäkin, lievää korkeanpaikan kammoisuutta potevaa, pysymään sakissa mukana. Käynti kyllä kannatti. Ja neljään mieheen pidimme toistemme turvallisuudesta huolen. Yksin ei missään tapauksessa kenenkään tule kuilun huipulle yrittää.

Kyseisessä luolassa on erikoisuutena myös massiivinen betonista valettu savun hajoittaja. Siihen johtaa lämmityslaitteiden paikalta kaksi paksua savuhormiputkea Se lienee koko Salpalinjan ainoa laatuaan. Idea on ollut se, ettei savu luolan lämmityshelloista tai keskuslämmityskattilasta nousisi paljastavana yhtenä patsaana taivaalle, vaan että savu hajoaisi näkymättömämmäksi. Laitteen toimivuudesta ei ole tietoa. Tosin alussa mainitsemassani inventointiraportissa se on tulkittu betoniseksi raittiin ilman sisäänottoaukoksi? Itse kallistun tuon savunhajottajan kannalle.

Kyseisen luolan ”pääsisäänkäynnin” oven ulkopuolella sisääntulokäytävän seinässä on pyöröteräksestä rakennettu ritilikkö ja sen takana pieni huonetila, johon on pääsy luolan sisältä. Kyseisen erikoisrakenteisen paikan tarkoitus ei ole selvinnyt. Itselle on tullut mieleen, että tila sopisi jonkin polttomoottorivoimakoneen, aggregaatin tai vastaavan, käyntipaikaksi. Kuka tietää paikan tarkoituksen, kommentoikoon.

Uudet upseerioppilaat Salpalinjalle

Viime marraskuussa Salpavaellus-tapahtuma järjesti Reserviupseerikoulun Viima-kurssille 239 kolmen tunnin opastuksen Salpa-asemaan Virolahden Harjussa. Yksi yksikkö hoiti opastuksen itse; Salpavaelluksen oppaat perehdyttivät muiden yksiköiden upseerioppilaat, liki 600 miestä ja naista Salpalinjaan. Tutustuminen toteutettiin viitenä päivänä.

Kurssi 239 oli ensimmäinen joka kokonaisuudessaan tutustui Salpalinjaan. Tutustuminen oli osa reserviupseerikurssin sotahistoriaopetusta.

Palaute RUK:lta ja opastusoperaation järjestelyissä mukana olleelta oppilaskunnalta oli hyvä. Koulun johto päätti jo viime vuoden puolella, että kahdelle seuraavalle kurssille, 240 ja 241, järjestetään vastaava kierros.

Kurssi 240 tutustuu kokonaisuudessaan (lähtövahvuus 649 oppilasta) Salpavaelluksen oppaiden johdolla Salpa-asemaan toukokuun ja kesäkuun kuutena sunnuntaina yksiköittäin. Ensimmäiset noin 140 varusmiestä koluavat korsuja ja luolia jo ensi sunnuntaina.

Alkukesän viikonloput eivät vapaaehtoistyölle ole kaikkein helpoimpia monien yhteensattumien vuoksi. Silti Salpavaelluksen opasarsenaalista löytyi varsin helposti riittävä määrä tehtävään sitoutuneita ja koulutettuja oppaita, 7 – 12 per päivä. Nyt heillä jokaisella on käytettävissään viime syksynä hyväksi havaittu ja päivitetty tarkka minuuttiaikataulu. Yhteensä 54 opastusryhmää samoaa Harjun kulttuurimaisemassa mainittuina opastuspäivinä.

On helppo kuvitella, että esimerkiksi ensi sunnuntain liki puolentoistasadan varusmiehen joukkoa ei voi lähettää yhdestä pisteestä yhtä aikaa matkaan. Se olisi kaaos jo alkuunsa. Pitää muistaa, että esimerkiksi korsukohteilla ei yhtä opastusryhmää (10- 15 henkeä) enempää kerralla sisään mahdu. Jotta kukin opas ja ryhmä saisi ruuhkattoman työrauhan, on heidät tässä tapauksessa hajautettava 12 eri lähtöpisteeseen. Homma onnistuu vain sillä, että oppaat noudattavat laadittua kiertojärjestystä ja kullekin kohteelle varattua aikasuunnitelmaa. Ryhmä ei voi olla aikataulustaan edellä eikä jäljessä.

Nyt puuta koputtaen voi sanoa: Vaikka erityisesti viime syksynä opastussuunnitelman laatiminen vaati ”hirmuisen” työn, oli se myös palkitsevaa. Oli hieno nähdä kuinka asiansa osaavat oppaat ryhmineen soljuivat ilman paniikin ja ruuhkan häivää pitkin Harjun kujia ja polkuja lähes minuutilleen aikataulussa. Ja kun reitin piti olla kierretty, putkahtivat ryhmät kuin tyhjästä määräaikana sovittuun kokoontumispisteeseen.

Niin kuin mainitsin, alkukesän kiireistä huolimatta vapaaehtoisoppaat ovat jälleen innolla mukana. Jopa kaksi uuttakin opasta on riviin sitoutunut. Ja tiedän, että muutama asiasta kiinnostunut on puhtaassa vapaaehtoisessa maanpuolustushengessä (niin kuin me kaikki) tulossa ryhmiin ”häntäpäänvalvojaksi” (hpv) perehtyäkseen ”oppisopimuksella” reittiin ja kerrottavaan asiaan. Näin vastuun ottaminen omasta ryhmästä esimerkiksi ensi syksyn (marras-joulukuu) RUK-opastuksissa on jo paljon helpompi.

Heitänkin tässä ilmaan mahdollisuuden myös niille, jotka eivät ole olleet oppaina Salpavaellus-organisaatiossamme, niin tervetuloa mukaan! ”Hpv:n” paikkoja on aina vapaana. Tämä toimintamme RUK-haara on innostanut oppaamme ja tuonut heille mahdollisuuden saada paljon kaivattuja opastustoistoja. Eli tällä toiminnalla on myös oppaita ”kasvattava” ja kouluttava merkitys.

Mukaan opastustoimintaan pääsee laittamalla halukkuudesta viestiä terho.ahonen@haminetti.net -osoitteeseen. Riveissämme on oppaita aina Helsinkiä ja Lahtea myöten, puhumattakaan lähipaikkakunnista Hamina ja Luumäki.

Vielä en tohdi varmuudella luvata, mutta koska Salpavaellus-tapahtuman lähivuodet ovat osanottajamäärien osalta todennäköisesti kasvavia, saatamme joutua järjestämään jonkinlaista opaskoulutusta jo ensi talvena. Opaskurssista saa enemmän irti, jos on jo hieman käsitystä oppaan työstä. Siihen nyt alkukesän ja loppusyksyn RUK-opastukset ja tietenkin itse Salpavaellus viikko jälkeen juhannuksen antavat erinomaisen mahdollisuuden.

Lue myös blogi: Puolustusvoimat heräämässä Salpalinjaan sekä kommentit blogista Oppaan vastuu .

Salpalinja on nosteessa!

Leijonakivet portin pylväinä

Nykyisen Salpalinja-museon kohdalle, Miehikkälä-Taavetti –maantien korkeimmalle harjanteelle rakennettiin välirauhan aikana kivieste. Itse asiassa pääasemassa on tuolla paikalla kiviestetasat myös molemmin puolin mainittua panssariestettä, eli tie olisi taistelutilanteessa katkaistu osin kolminkertaisella kiviesteellä (lisäksi vielä kolmella kaivantoesteellä)!

Korkeimmalla nyppylällä olevaa kiviestettä komistaa nykyisin tien molemmin puolin sijaitsevat Suomen leijonavaakunalla koristellut estekivet. Molemmissa reunakivissä on noin puolimetriä korkea ja noin kolmen sentin syvyiseksi ammattitaidolla työstetty kuvio. Kuviot on maalattu keltaisiksi joskus sotien jälkeen.

Toisessa kivessä leijonan alla on vuosiluku 1940 ja toisen alla Työr 211. Merkinnöistä paljastuu aika ja tekijä. Tarkkaan ottaen leijonakuviot hakkasi työryhmä 211:een kuulunut mikkeliläisessä Hyypiän kiviliikkeessä työskennellyt kivimies, selvästi kovan tason ammattilainen.

Tein lehtimiehenä olellessani vuonna 1985 Etelä-Saimaaseen leijonakivistä jutun otsikolla ”Leijonakivet – rakentajien puumerkki Salpalinjassa”. Sellaiseksi niitä voi myös sanoa. Mutta ammattimiehen ajan käyttäminen ”jonnin joutavaan” koristeluun aiheutti keskustelua aikanaan myös linnoitustyömaalla. Eikö muka tärkeämpää tekemistä ollut?

Aikalaismuistelut liittävät leijonakivet välirauhan aikana kyseisellä paikalla vierailleen ylipäällikkö Mannerheimin käyntiin. Linnoittajat halusivat kunnioittaa Marskin käyntiä rakentamalla koristelluista kivistä ikään kuin Suomen portin. Leijonakuviot portinpylväissä olivat muistuttamassa mahdollista tunkeutujaa, että viimeistään nyt he olivat tulossa väärälle maaperälle.

On mahdollista, että leijonakivet eivät olleetkaan sota-aikana tien vieressä maassa niin kuin nyt. Linnoitusohjehan oli, että käytössä olevien teiden kohdalla esteeseen piti jättää aukko. Valtateillä ja A-kantateillä kulku-uran tuli olla viisi ja muilla yleisillä teillä neljä metriä leveä.

Kulkuaukon sivuille oli varattava sulkukivet, jotka tuli asentaa pukeille, joista ne olisi nopeasti vipuamalla saatu pyöräytettyä kulkuaukkoon esteeksi. Edellä viittaamassani Etelä-Saimaan jutussa kerroin paikalliseen muistitietoon perustuen, että leijonakivet olisivat olleet sulkukivinä juuri noilla pukeilla. Jos näin todella oli, porttivaikutelma korkeine pylväineen on ollut selvästi nykyistä näyttävämpi.

Tuo tarina on uskottava. Sillä tienparannusten ja levittämisen yhteydessä leijonakiviä on siirrelty; ne eivät ole ”portinpylväinä” voineet olla niin kaukana toisistaan kuin nyt ovat. Hattua täytyy nostaa tientekijöille, että ovat silloin ymmärtäneet kivien historia-arvon, eivätkä ole niitä hävittäneet.

Tuolloin vuonna 1985 jutussani yhtenä muistelijana ollut, jo edesmennyt Rolf Peltonen kaipasi leijonakivistä laajempaakin muistomerkkiä ohikulkijoiden pysäyttämiseksi metsittyneeseen Salpalinjaan:

”Ei olisi suuri vaiva raivata leijonakivien kohdalla olevasta kiviesteestä aluskasvillisuus pois, jotta myös muistokivien syntymiseen johtanut itse asia tulisi näkyviin. Myöskään ei olisi suuri työ järjestää kivien läheisyyteen pysäköintitilaa ja taulua, jossa olisi leijonakivien historiaa selvitetty. Silloin kunnan nähtävyyttä voitaisiin myös nähtävyytenä esitellä.”

Kerrottakoon, että vielä 1980-luvulla Miehikkälän matkailuesitteissä leijonakivet mainittiin kunnan matkailunähtävyytenä.

Miehikkälän korsumuseo, sittemmin Salpalinja-museo, avattiin samalla paikalla vuonna 1987, vajaat kaksi vuotta myöhemmin kuin viittaamani juttu julkaistiin. Minulla ei ole mitään tietoa, onko asioilla yhteyttä sattumaa enempää.

Pienoismallikilpailu Salpalinjasta

Wikipedian mukaan dioraama on osittain kolmiulotteinen maisemamalli tai asetelma, joka esittää esimerkiksi historiallista tapahtumaa tai tilannetta luonnossa. Dioraamoja käytetään yleensä museoissa elävöittämään ja havainnollistamaan näyttelyitä.

Tuo alkukappale auttaa ymmärtämään, mikä on tai mitä tarkoittaa Salpalinja –dioraamakilpailu. Sellainen järjestetään Miehikkälässä Salpalinja-museolla lauantaina 12.5. 2012. Erinomainen idea Salpalinja- ja sotahistoriaharrastaja Juha Kilpeläiseltä Lahdesta. Hän on joutunut tekemään melkoisen ”pioneerityön” saadakseen kilpailun pystyyn ja dioraama-harrastajat innostumaan uudesta aihealueesta.

Olen paasannut suu vaahdossa sanoin ja kirjaimin suurin piirtein ajatuksella, että Salpalinjasta on puhuttava ja kerrottava, ei väliä miten, kunhan puhutaan. Salpalinja –dioraamakilpailu vastaa tähän huutoon erittäin asiallisella ja mielenkiintoisella tavalla. Massatapahtuma se ei ole, mutta osaltaan se tuo jälleen pienen, mutta toivottavasti kasvavan joukon uusia ihmisiä viime sotien aikaisen monumenttimme kiehtovaan maailmaan.

Pienoismallin rakentaminen jostakin Salpalinjan yksityiskohdasta ei luonnollisestikaan ole mahdollista tutustumatta edes jossain määrin linnoituskokonaisuuteen. Mielenkiintoista on, että kilpailuohjeet antavat mahdollisuuden myös luovuuteen ”entä jos olisi hyökätty” –tilanteen kuvauksella.

En lähde kilpailun kulkua sen kummemmin erittelemään, kun se näkyy linkistä www.salpalinja.net. Pääset myös suoraan sivustolle klikkaamalla tämän blogin otsikkoa.

Erinomaista on se, että tänä vuonna 10 vuotta täyttävä Salpalinjan Perinneyhdistys on lähtenyt kilpailun tukijaksi. Sanomattakin on selvää, että Salpalinja-museo on haistanut myös kilpailun hyödyt kenties joskus parhaiden töiden näytteillepanemisessa ja museotarjonnan edelleen elävöittämisessä. Hyvä.

Kilpailu on myös hyvä lisä Salpalinja-museon tapahtumatarjontaan. Kilpailun aikana ”suuri yleisökin” pääsee kuuntelemaan Panssarimuseon edustajan esitelmää Salpalinjan teräspesäkkeinä käytetyistä panssarivaunujen torneista.