Tähystyskupu Salpa-asemassa

Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste leijonakivet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste leijonakivet. Näytä kaikki tekstit

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Kuvien kertomaa

Salpalinjan rakentaminen lienee maailmanennätys, mitä tulee valokuvauskoneen keksimisen jälkeen siihen, että miten vähän siitä on valokuvia suhteutettuna kohteen laajuuteen ja suuruuteen. Yksi selitys on tietysti se, että valokuvaaminen salaisella työmaalla oli kielletty. Virallisia kuvia on tiedossa vähän tai sitten niitä ei ole enempää otettukaan, tai ne ovat vielä hukassa tai sitten ne on hävitetty esim valvontakomission silmistä.

Reilu kuukausi sitten nousi julkisuuteen Juha Kilpeläisen kansallisarkistosta löytämästä kuvanipusta kuva Miehikkälän betoniasemasta. Samasta nipusta otetut kopiot ovat olleet myös Miehikkälän Salpalinja-museon hallussa. Nyt ne on saanut käyttöönsä Salpalinjan läpeensä tunteva lahtelainen Harri Ukkonen. Hän on paikallistanut muutamia kohteita, joista mielenkiintoisimmat kaksi nostan esiin tässä.

Lähdetään liikkeelle ”leijonakivistä” Miehikkälä-Taavetti –tiellä Miehikkälän Salpalinja-museon kohdalla. Tässä http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2012/04/leijonakivet-portin-pylvaina.html blogissani ainakin rivien välissä kaipailin kuvaa alkuperäisestä kivisulusta. Olisiko se tämä Taavetin suunnasta kuvattuna, Sota-arkisto T-12680/7 (kuva suurenee klikkaamalla):


Harri Ukkonen ei varmuudella väitä, että kuvan tiesulku olisi juuri ”Raslanmäeltä”, mutta se voisi olla. Maasto osuu kohdalleen. Puhelinlinja viittaa isohkoon tiehen. Taaemmassa tolpassa on vinotuki, joka viittaa tien kääntyvän oikealle, niin kuin se aikalaiskartan mukaan loivasti tekikin. Ja kun seuraavaa tolppaa ei näy, tolpan takana täytyy olla alamäki, niin kuin on. Ja edelleen tien oikealla puolella maasto alkaa laskea, niin kuin se laskeekin
.
Ongelma paikallistamisessa on se, että sota-ajan jälkeen estesulku on tietenkin purettu ja tietä on levennetty. Harrilla on ainakin yksi tärppikivi kuvasta tunnistettavissa. Jos se löytyy tiensivusta syrjään työnnettynä, niin asia on selvä. Jäämme odottamaan lumien sulamista.

Betonihissi ja vaunurata

Ja sitten toinen ja nimenomaan varma tapaus. Tähän linkit kahteen blogiin, joissa olen paikkaa ja asiaa sivunnut: http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2012/05/seikkailu-kuilun-huipulle.html ja http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2014/08/miten-ihmeessa-en-mina-tieda.html

Virolahdella Ravijoen Ventonvuoren luolarakenne on siis meitä Salpalinja-tutkijoita ja –oppaita askarruttanut. Nimenomaan se, miten korkean mäen päälle on saatu kymmeniä kuutioita betonia ja myös sinne viritetty noin kymmenen tonnin tähystykupu? Vastaus on tässä kuvassa,
Sota-arkisto T-12680/7:



Luolan suuaukon eteen oli rakennettu lähes 20 metriä korkea puutorni. Siitä noin 14 metrin kohdalta lähtee ”kenttärata” mäen päälle, sen korkeimpaan kohtaan, johon luolasta tähystys ja tulenjohtokuilu nousee. Puutornin sisällä nousee ylös vaijeri. Tornin päällä kuvaa suurentamalla näkyy, että vaijeri kahden väkipyörän kautta tulee alas tornin sivulla. Kuvan oikeassa reunassa rinnepolveumassa voisi olla moottorikäyttöinen vinssauslaite.

Toisin sanoen torni on paitsi vaunuradan tukipilari, myös betonihissi. Torni vaikuttaa varsin kevytrakenteiselta, mutta kuvaa suurentamalla sivuilla näkyy useita tukiharuksia. Betonikuormat kerralla vinssattuna eivät varmaan ole ollut suuren suuria. Voi olla, että myös painava tähystykupu on vedetty ylös tuota kautta?

Viime syksynä opastin Harjun Oppimiskeskuksen henkilökuntaa paikalla ja kysyin Harjun kiinteistöpäällikkö Ilkka Päkiltä, miten hänen mielestään betoni on mäen päälle hilattu. Hän tietämättä tuosta kuvasta mitään arveli, että mäelle on rakennettu pilareiden varaan kenttärata, jota kautta jollakin konevoimalla betonivaunut on ylös vedetty. Hän oli varsin lähellä, ammattimies! Hissitornimahdollisuus ei tuolloin vielä kenellekään mieleen juolahtanut.


Varmuuden vuoksi laitan vertauskuvaksi ao. paikasta Harri Ukkosen muutama vuosi sitten ottaman kuvan, mittakaavavihje, että luolan suuaukon korkeus on muistinvaraisesti luokkaa 2,5 metriä:

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Leijonakivet portin pylväinä

Nykyisen Salpalinja-museon kohdalle, Miehikkälä-Taavetti –maantien korkeimmalle harjanteelle rakennettiin välirauhan aikana kivieste. Itse asiassa pääasemassa on tuolla paikalla kiviestetasat myös molemmin puolin mainittua panssariestettä, eli tie olisi taistelutilanteessa katkaistu osin kolminkertaisella kiviesteellä (lisäksi vielä kolmella kaivantoesteellä)!

Korkeimmalla nyppylällä olevaa kiviestettä komistaa nykyisin tien molemmin puolin sijaitsevat Suomen leijonavaakunalla koristellut estekivet. Molemmissa reunakivissä on noin puolimetriä korkea ja noin kolmen sentin syvyiseksi ammattitaidolla työstetty kuvio. Kuviot on maalattu keltaisiksi joskus sotien jälkeen.

Toisessa kivessä leijonan alla on vuosiluku 1940 ja toisen alla Työr 211. Merkinnöistä paljastuu aika ja tekijä. Tarkkaan ottaen leijonakuviot hakkasi työryhmä 211:een kuulunut mikkeliläisessä Hyypiän kiviliikkeessä työskennellyt kivimies, selvästi kovan tason ammattilainen.

Tein lehtimiehenä olellessani vuonna 1985 Etelä-Saimaaseen leijonakivistä jutun otsikolla ”Leijonakivet – rakentajien puumerkki Salpalinjassa”. Sellaiseksi niitä voi myös sanoa. Mutta ammattimiehen ajan käyttäminen ”jonnin joutavaan” koristeluun aiheutti keskustelua aikanaan myös linnoitustyömaalla. Eikö muka tärkeämpää tekemistä ollut?

Aikalaismuistelut liittävät leijonakivet välirauhan aikana kyseisellä paikalla vierailleen ylipäällikkö Mannerheimin käyntiin. Linnoittajat halusivat kunnioittaa Marskin käyntiä rakentamalla koristelluista kivistä ikään kuin Suomen portin. Leijonakuviot portinpylväissä olivat muistuttamassa mahdollista tunkeutujaa, että viimeistään nyt he olivat tulossa väärälle maaperälle.

On mahdollista, että leijonakivet eivät olleetkaan sota-aikana tien vieressä maassa niin kuin nyt. Linnoitusohjehan oli, että käytössä olevien teiden kohdalla esteeseen piti jättää aukko. Valtateillä ja A-kantateillä kulku-uran tuli olla viisi ja muilla yleisillä teillä neljä metriä leveä.

Kulkuaukon sivuille oli varattava sulkukivet, jotka tuli asentaa pukeille, joista ne olisi nopeasti vipuamalla saatu pyöräytettyä kulkuaukkoon esteeksi. Edellä viittaamassani Etelä-Saimaan jutussa kerroin paikalliseen muistitietoon perustuen, että leijonakivet olisivat olleet sulkukivinä juuri noilla pukeilla. Jos näin todella oli, porttivaikutelma korkeine pylväineen on ollut selvästi nykyistä näyttävämpi.

Tuo tarina on uskottava. Sillä tienparannusten ja levittämisen yhteydessä leijonakiviä on siirrelty; ne eivät ole ”portinpylväinä” voineet olla niin kaukana toisistaan kuin nyt ovat. Hattua täytyy nostaa tientekijöille, että ovat silloin ymmärtäneet kivien historia-arvon, eivätkä ole niitä hävittäneet.

Tuolloin vuonna 1985 jutussani yhtenä muistelijana ollut, jo edesmennyt Rolf Peltonen kaipasi leijonakivistä laajempaakin muistomerkkiä ohikulkijoiden pysäyttämiseksi metsittyneeseen Salpalinjaan:

”Ei olisi suuri vaiva raivata leijonakivien kohdalla olevasta kiviesteestä aluskasvillisuus pois, jotta myös muistokivien syntymiseen johtanut itse asia tulisi näkyviin. Myöskään ei olisi suuri työ järjestää kivien läheisyyteen pysäköintitilaa ja taulua, jossa olisi leijonakivien historiaa selvitetty. Silloin kunnan nähtävyyttä voitaisiin myös nähtävyytenä esitellä.”

Kerrottakoon, että vielä 1980-luvulla Miehikkälän matkailuesitteissä leijonakivet mainittiin kunnan matkailunähtävyytenä.

Miehikkälän korsumuseo, sittemmin Salpalinja-museo, avattiin samalla paikalla vuonna 1987, vajaat kaksi vuotta myöhemmin kuin viittaamani juttu julkaistiin. Minulla ei ole mitään tietoa, onko asioilla yhteyttä sattumaa enempää.