Olen tällä palstalla moneen otteeseen tuonut esiin niitä
valtavia ponnisteluja ja työmääriä, jota itärajan linnoitus vaati. Rahaakin se
vei vuositasolla viisi prosenttia (1941) valtion tulo- ja menoarviosta. Osuus
on samaa suuruusluokkaa kuin viime vuosien koko maan puolustusbudjetti.
Vieraalta tuntuu ajatus, että kaikella tuolla ei olisi ollut
mitään merkitystä. Tietenkin Salpalinjaa harrastuksena ja kenties ammattinsakin
puolesta tutkineet tietävät, että linnoitus täytti tehtävänsä, vaikkei siellä
koskaan taisteltu. On luonnollista, että jokainen puolustaa omaansa, omaa
näkökulmaansa, omaa uskomustaan. Ne, jotka eivät tunne Salpalinjaa, eivät tiedä
sen suoria tai välillisiä mahdollisuuksia estää maahantunkeutujan aikeita,
eivätkä voi siihen siis myös uskoa.
Salpalinjan merkityksen todistamisessa ongelmana on tietysti
se, että siellä ei taisteltu. Ei ole olemassa konkreettisia faktoja. Kukaan ei
tiedä, kuinka kauan se olisi läpimurtoyrityksiä kestänyt tai kuinka kalliiksi
sen mahdollinen murtaminen olisi viholliselle tullut. Kun tätä tietoa ei ole,
on koko rakennelma helppo unohtaa merkityksettömänä.
Toisaalta olen tolkuttanut monet monituiset kerrat, että
linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin, kun sitä ei ole tarvittu.
Tosiasia on se, että siellä ei taisteltu, eikä sitä läpäisty. Voiko kukaan
kieltää, etteikö linnoituksella olisi ollut vaikutusta? No, meidän Salpalinjaan
”hurahtaneiden” mielestä vaikutusta ilman muuta oli. Salpalinja oli niin suuri
vastus vihollisen sotapäälliköiden mielessä, että sen läpimurtoa ei tohdittu
edes yrittää. Kokemukset talvisodan Mannerheim-linjan murtamisen vaikeuksista
olivat hyvin muistissa.
En tarkoita, että Salpalinja olisi yksin kaiken ratkaissut.
Sellaista en minä sen paremmin kuin kukaan muukaan ole koskaan väittänytkään.
Suomen kannalta sodan lopputulokseen vaikuttivat monet, monet asiat yhdessä.
Jos noita asioita ajatellaan ketjun lenkkeinä, yhdenkin heikkous olisi
katkaissut koko ketjun. Salpalinja ei ollut ainakaan heikoin lenkki!
Nämä ajatukset tulivat mieleen, kun katsoin eilen illalla
telkkarista uusintana esitettyä Arvo Tuomisen draamadokumenttia Sota ja raha.
Se käsitteli valvontakommission toimia Suomessa jatkosodan jälkeen. Vaikka
tiedetään, että valvontakomissio heti maahan tultuaan (dokumentin mukaan
komissio, liekö tarkoitettu Andrei Ždanovia, saapui Neuvostoliitosta Suomeen
5.10.1944; Wikipedian mukaan valvontakomission pääosa saapui Suomeen jo
22-23.9.-44) vaati Salpalinjan asiakirjat itselleen ja myös sai ne, ei asiasta
jutussa mainittu sanaakaan.
Niin kuin minä omasta harrastajan ja maallikon
näkökulmastani tarkastelen asioita, niin näytti tehneen edellä mainitun
dokkarin tekijäkin omastaan. Johtopäätöksenä hän ohjelman lopussa loihe
jossitellen lausumaan jotenkin näin, että sotimalla ja maksamalla
sotakorvaukset Suomelle kävi huonommin kuin, jos se olisi suostunut vuonna 1938
Stalinin erityisedustajan Boris Jartsevin alueluovutusvaatimuksiin. Minä tohdin
olla tästä täysin eri mieltä. Se tie olisi aivan varmasti johtanut Suomen
osaksi Neuvostoliittoa! Huh huh näitä jossitteluja!
Kovasti kiinnostaisi kuulla tämän blogin lukijoiden
(niitäkin on) ajatuksia Salpalinjan merkityksestä tai merkityksettömyydestä. Ei
kun kommentteja tähän alle klikkaamalla kommentti-linkkiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti