Jos Jartsevin neuvottelut olisivat johtaneet tulokseen, niin
Neuvostoliitto olisi saanut jonkinlaista jalansijaa Suomenlahden saarilla ja
Suomen kaupalliset suhteet Neuvostoliittoon olisivat tiivistyneet. Joutuminen
Neuvostoliiton etupiiriin olisi ollut vain entistä varmempaa kun kohtalomme
ratkaistiin 23.8.1939 Molotov-Ribbentrop -sopimuksella. Baltian maiden
kohtalolla ei tarvitse jossitella. Sotilastukikohtien luovutuksella
Neuvostoliitolle se prosessi alkoi. Samasta asiasta oli kysymys syksyn 1939
neuvotteluissa, mutta sen lisäksi myös alueluovutuksista Kannaksella siten,
että osa pääasemaa (sittemmin Mannerheim-linjana tunnettu) olisi jäänyt
Neuvostoliiton puolelle. Ainakin Suomessa oli laajasti herätty huomaamaan
linnoitetun puolustusaseman merkitys. Tämän osoittivat kesän 1939 vapaaehtoiset
linnoitustyöt.
Neuvostoliitossa oli 1930-luvun alusta alkaen pelattu säännöllisesti sotapelejä Suomen valloittamisesta. Puna-armeijan marssiopas Suomeen kuvaa valmistelujen perusteellisuutta. ”Rauhantahtoisen” valtion kannalta oli tärkeätä, että hyökkäys vietiin läpi nopeasti ennen kuin kansainvälinen yhteisö ehti reagoida, mitä vielä voitiin hidastaa harhainformaatiolla, kuten sitten tapahtui talvisodan alkaessa.
Tämä on tietysti spekulaatiota, mutta kun valtausoperaation läpiviennin nopeus oli keskeistä, niin tuskin voidaan ajatella, ettei sotapeleissä olisi huomattu linnoitetun - vaikkakin vaatimattomasti - pääsaseman hidastavaa vaikutusta. Se myös nähtiin käytännössä talvisodassa. Syksyn 1939 neuvottelujen eräänä tavoitteena oli tämän hidastavan tekijän poistaminen siltä varalta, ettei Suomen haltuunotto onnistuisi ilman sotilaallista operaatiota.
Talvisodassa Neuvostoliitto saavutti neuvotteluvaiheen tavoitteensa, vaikkakaan ei onnistunut Suomea valloittamaan sodan pitkittymisen takia. Lähtökohdat valloitusoperaation nopeaan läpivientiin olivat merkittävästi parantuneet. Suomalaiset onnistuivat kuitenkin osittain neutraloimaan Neuvostoliiton saavutukset rakentamalla hämmästyttävän nopeasti lujan linnoituksen itärajalle ja Hankoniemen poikki sekä vahvistamalla itäisen Suomenlahden rannikkopuolustusta.
Neuvostoliiton painostus Suomea kohtaan välirauhan aikana tunnetaan. Voidaan vain arvioida, mikä vaikutus yleiseen mielipiteeseen oli sillä, että uuden rajan turvaksi rakennettiin puolustusasemaa palkatuin rakennusjoukoin ja että samalla alueella todellisissa korpivaruskunnissa toimiva armeijamme osallistui linnoitustöihin. Toiminnan laajuus merkitsi sitä, että Suomessa varmasti tiedettiin asiasta, niin myös Neuvostoliitossa.
Jatkosodan alussa Salpalinja mahdollisti joukkojen keskittämisen operaatioiden painopistesuuntiin ja heikentämisen toisaalla. Sodan alkaessa linnoitustyöryhmistä muodostettiin, tosin osa henkilöstöä vaihtaen, linnoitusrakennuspataljoonia, joilla oli käytännön kokemusta ja osaamista. Koko kenttäarmeija osallistui välirauhan aikana puolustusaseman kenttälinnoitustöihin. Nämä työt hallittiin varmasti hyvin ja sillä taidolla oli käyttöä asemasodan aikana. Vastapainona oli kuitenkin se, että taistelukoulutukseen käytetty aika jäi vähäisemmäksi
Kesän 1944 tilanteessa oli molemmin puolin suuri merkitys sillä, että tiedettiin Salpa-aseman olevan vielä takana. Suomalaisten torjuntavoitot kesällä 1944 kuluttivat vihollisen voimia siten, että hyökkäyksen jatkaminen ja Salpa-aseman murtaminen olisi vaatinut sellaista uusien voimien keskittämistä, ettei Neuvostoliitolla siinä vaiheessa ollut siihen mahdollisuuksia.
Moskovan välirauhansopimuksen mukaisesti joukkomme vetäytyivät nykyisen rajan länsipuolelle ja Salpalinjasta tuli taas pääpuolustusasema. Salpalinjan miehittäminen ja taisteluvalmiuden ylläpitäminen olivat varautumista pahimman varalle. Tässäkin tilanteessa Salpalinjalla oli merkitystä. Varautuminen jatkui asekätkentänä. Salpalinja on edelleen nähtävissä. Sillä on merkitystä. Se on jykevä näyttö siitä, millaisiin tekoihin Suomi on tarvittaessa valmis itsenäisyytensä säilyttämiseksi.
Neuvostoliitossa oli 1930-luvun alusta alkaen pelattu säännöllisesti sotapelejä Suomen valloittamisesta. Puna-armeijan marssiopas Suomeen kuvaa valmistelujen perusteellisuutta. ”Rauhantahtoisen” valtion kannalta oli tärkeätä, että hyökkäys vietiin läpi nopeasti ennen kuin kansainvälinen yhteisö ehti reagoida, mitä vielä voitiin hidastaa harhainformaatiolla, kuten sitten tapahtui talvisodan alkaessa.
Tämä on tietysti spekulaatiota, mutta kun valtausoperaation läpiviennin nopeus oli keskeistä, niin tuskin voidaan ajatella, ettei sotapeleissä olisi huomattu linnoitetun - vaikkakin vaatimattomasti - pääsaseman hidastavaa vaikutusta. Se myös nähtiin käytännössä talvisodassa. Syksyn 1939 neuvottelujen eräänä tavoitteena oli tämän hidastavan tekijän poistaminen siltä varalta, ettei Suomen haltuunotto onnistuisi ilman sotilaallista operaatiota.
Talvisodassa Neuvostoliitto saavutti neuvotteluvaiheen tavoitteensa, vaikkakaan ei onnistunut Suomea valloittamaan sodan pitkittymisen takia. Lähtökohdat valloitusoperaation nopeaan läpivientiin olivat merkittävästi parantuneet. Suomalaiset onnistuivat kuitenkin osittain neutraloimaan Neuvostoliiton saavutukset rakentamalla hämmästyttävän nopeasti lujan linnoituksen itärajalle ja Hankoniemen poikki sekä vahvistamalla itäisen Suomenlahden rannikkopuolustusta.
Neuvostoliiton painostus Suomea kohtaan välirauhan aikana tunnetaan. Voidaan vain arvioida, mikä vaikutus yleiseen mielipiteeseen oli sillä, että uuden rajan turvaksi rakennettiin puolustusasemaa palkatuin rakennusjoukoin ja että samalla alueella todellisissa korpivaruskunnissa toimiva armeijamme osallistui linnoitustöihin. Toiminnan laajuus merkitsi sitä, että Suomessa varmasti tiedettiin asiasta, niin myös Neuvostoliitossa.
Jatkosodan alussa Salpalinja mahdollisti joukkojen keskittämisen operaatioiden painopistesuuntiin ja heikentämisen toisaalla. Sodan alkaessa linnoitustyöryhmistä muodostettiin, tosin osa henkilöstöä vaihtaen, linnoitusrakennuspataljoonia, joilla oli käytännön kokemusta ja osaamista. Koko kenttäarmeija osallistui välirauhan aikana puolustusaseman kenttälinnoitustöihin. Nämä työt hallittiin varmasti hyvin ja sillä taidolla oli käyttöä asemasodan aikana. Vastapainona oli kuitenkin se, että taistelukoulutukseen käytetty aika jäi vähäisemmäksi
Kesän 1944 tilanteessa oli molemmin puolin suuri merkitys sillä, että tiedettiin Salpa-aseman olevan vielä takana. Suomalaisten torjuntavoitot kesällä 1944 kuluttivat vihollisen voimia siten, että hyökkäyksen jatkaminen ja Salpa-aseman murtaminen olisi vaatinut sellaista uusien voimien keskittämistä, ettei Neuvostoliitolla siinä vaiheessa ollut siihen mahdollisuuksia.
Moskovan välirauhansopimuksen mukaisesti joukkomme vetäytyivät nykyisen rajan länsipuolelle ja Salpalinjasta tuli taas pääpuolustusasema. Salpalinjan miehittäminen ja taisteluvalmiuden ylläpitäminen olivat varautumista pahimman varalle. Tässäkin tilanteessa Salpalinjalla oli merkitystä. Varautuminen jatkui asekätkentänä. Salpalinja on edelleen nähtävissä. Sillä on merkitystä. Se on jykevä näyttö siitä, millaisiin tekoihin Suomi on tarvittaessa valmis itsenäisyytensä säilyttämiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti