Juttuja näkyviin Salpalinjasta

Paikallislehdistö Etelä-Kymenlaaksossa on varsin kiitettävästi kuluvan vuoden aikana julkaissut Salpalinjaa liippaavia juttua. Niitä on ollut uutisaineistona, henkilöhaastattelujen kautta mutta myös yleisönosastokirjoituksina.

Niin kuin olen varmasti jo monen mielestä kyllästymiseen asti paasannut, Salpa-asema sinällään ei ole lehdistölle enää relevantti uutinen. Linnoitus on noin 70 vuotta vanha! Toisaalta sotasalaisuutena sitä ei rakentamisvaiheessa uutisoitu luonnollisesti lainkaan. Vai onko kuka löytänyt lehtileikkeitä Salpalinjan korsujen peruskivenmuurauksista, harjakaisista tai laitteiden valmistumisen vihkijäisjuhlista? Tuskin.

Tapahtumat ruokkivat luonnollisesti helpoiten lehtien (lue lehdistön, joka pitää sisällään myös sähköiset tuutit) uutisnälkää. Uudet ja uudistetut tapahtumat yleensä sisältävä uutista. Ja tuo uutinen, uusi, ajankohtainen ja yleisöä kiinnostava asia, on juuri se mitä päivälehdistö haluaa julkaista.

Salpalinjan tunnettavuuden lisäämisen kannalta jokainen juttu painetussa tai sähköisessä mediassa on arvokas. Peitto, levikki, jakelu, kuuluvuus- ja näkyvyysalue kattavat yleensä vähintään tuhansia talouksia ja ihmismäärinä 2-3 –kertaisen luvun.

Tiedän hyvin konkreettisesti, mitä on tiedottajan vapaaehtoistyö nollabudjetilla. Kun rahaa ei ole maksettuihin ilmoituksiin, vaihtoehdot ovat sitkeän työläitä, mutta onnistuessaan palkitsevia, viittaan vain noihin peittolukuihin.

Tiedän myös, että kaakonkulman Salpa-museoillakin markkinointibudjetit ovat mitättömän pieniä. Ja taas muutamalla pienellä Salpalinjaa esittelevällä yrityksellä rahaa ei ole senkään vertaa. Ja kun ei näy, ei ole olemassa.

Mutta tämän jutun alkukappaleeseen viitaten yleisnäkyvyyttä ja vähän kuuluvuuttakin on nyt paikallisesti ollut. Se on hyvä. Huonoa on se, että se pääosin rajoittuu myös paikallisiin ihmisiin, joiden jo oikeastaan pitäisi tietää Salpa-aseman olemassa olo. Ja kyllä he sen tietävätkin, mutta eivät ole vielä tarpeeksi provosoituneet lähteäkseen katsomaan kohdetta paikan päälle.

Siis johtopäätös edelläsanotusta on, että tietoa olisi saatava myös omaa reviiriämme laajemmalle ja sen tiedon sisällön tulisi olla houkuttelevampaa, sananmukaisesti mukaansa tempaavampaa.

Uskallan väittää saamani palautteen perusteella, että tämä blogi on osaltaan tuota tiedon aukkoa paikkaamassa. Ongelma on vain se, että näitä Salpalinjan saloja lukee enemmän tai vähemmän säännöllisesti vasta muutama tuhat ihmistä. Saldo on tällä hetkellä noin 9100 eri kävijää, joista noin kaksi tuhatta käy kurkkaamassa kirjoituksia säännöllisesti kerran pari viikossa! Toisaalta se on paljon, jos vaihtoehto on, että tätä blogia ei ole.

Heitän ajatuksen ilmaan, että voisimme aktiivisten lukijoitteni kanssa yhteistyöllä ulottaa tiedon lonkeroita ulommaksi. Jokaisella on omalla alueellaan maakunta-, paikallis- ja ilmaisjakelulehti. Kirjoittakaa 1000 – 2000 merkkiä (word:ssä klikkaa Työkalut-valikkoa ja sieltä Rakenne, niin siinähän ne menossa olevan jutun merkit näkyvät) tiivistä tekstiä, ajatusta, kokemusta, mitä tahansa järkevää Salpalinjasta ja lähettäkää toimitukseen. Se on sähköpostilla helppoa. Kirjoittajan yhteystiedot pitää muistaa laittaa mukaan, sitä vaativat kaikki toimitukset.

Ja jos tuntuu, että et osaa kirjoittaa virheetöntä tekstiä, toimitukset pahimmat virheet kyllä korjaavat. Kirjoittajan persoonallisuus saa näkyä tyylissä. En minäkään osaa kirjoittaa virheettömästi. Mitä väliä, kunhan tulee ymmärretyksi. Tarjoudun tarvittaessa ihan talkoopohjalta auttamaan halukkaita kirjoittajia ja muokkaamaan aikaansaannostanne julkaisukelpoiseksi, jos niin haluatte (terho.ahonen@haminetti.net). Olen huomannut, että lyhyt, napakka ja lähes virheetön teksti menee paremmin läpi, kuin ylipitkä, virheitä vilisevä mitäänsanomattomuus. Julkaistusta jutuista minulle tietoa sähköpostiin, niin pannaan niitä jakoon vaikka facebookin Salpavaeltajat-ryhmässä.

Tässä jutussa on välilyönteineen noin 4 300 merkkiä, siis 3-4 kertaa liikaa lehtikirjoitukseksi. Mutta tämä onkin blogi ja olen itse sen "päätoimittaja" ja vastaan myös siitä, että kukaan ei jaksanut lukea juttua loppuun.

Eräs järjestöihminen laati, jälleen kerran, vähän liian pitkän jäsenkirjeen ja lupasi viimeisessä kappaleessa lähettää jokaiselle kirjeen loppuun lukeneelle kossupullon! Tulos: hänen ei tarvinnut lähettää yhtään pullopostia! Minä en edellisestä huolimatta uskalla luvata vastaavaa.