Linnoittajat isänmaan asialla

Tämän mielenkiintoisen vierailevan blogikirjoituksen on tehnyt Salpalinja-museon opas Mikko Kylmälä historian kandidaatin tutkielmansa tiivistelmänä ja yhteenvetona. Mikko osallistuu myös vapaaehtoiseen opastustoimintaan. Hän oli aktiivisesti mukana Salpavaellus-organisaation RUK-opastuksissa viime marraskuussa  ja on luvannut olla käytettävissä oppaana myös ensi syksyn RUK:n upseerioppilaiden perehdyttämisessä Salpalinjaan.

Isänmaan asialla elantoa tienaamassa – Salpa-aseman rakentajien suhtautuminen linnoitustöihin

Aloittaessani Miehikkälän Salpalinja-museon kesäoppaana reilu vuosi sitten, en vielä osannut arvata, kuinka perusteellisesti kesätyö lopulta veisi mukanaan. Melko pian töiden alkamisen jälkeen oli mielessä pyörinyt kandidaatintutkielman aihe jo vaihtunut viikinkiajan Englannista 1900-luvun alun Suomeen ja Salpa-asemaan. Työn puolesta ja oman mielenkiinnon ajamana olin jo ehtinyt perehtyä varsin mittavaan annokseen Salpa-asemaa käsittelevää tutkimuskirjallisuutta. Kirjojen sivuilla käsiteltiin asiantuntevasti puolustusaseman rakennetta ja linnoituslaitteiden tekniset yksityiskohdat tulivat perusteellisesti tutuiksi. Eräs asia jäi kuitenkin mielestäni harmillisen vähälle huomiolle: linnoitustyömiesten oma maailmankuva ja käsitykset linnoitustöiden merkityksestä.

Tämän havainnon innoittamana pääsin alkusyksystä jyvälle kandidaatintutkielmani aiheesta. Halusin tutkia Salpalinjan rakentamiseen osallistuneiden työmiesten näkemyksiä linnoitustöistä – ajoiko rakennusmiehiä korsutyömaille maanpuolustushenkisyys vai tuntuvasti siviilirakennustöitä korkeampi palkka? Lisäksi halusin selvittää, annettiinko työmiehille määräyksiä linnoitustöiden salassapidosta ja tähän liittyen, kuinka hyvin tavallinen linnoittaja oli perillä koko puolustusaseman massiivisesta mittakaavasta. Tutkimukseni pääasiallisena lähteenä käytin Miehikkälän Salpalinja-hankkeen tiimoilta kerättyjä linnoittajien teemahaastatteluja, joiden luovuttamisesta käyttööni haluan lausua suurkiitokset museotutkija Armi Oinoselle. Mahdollisia linnoitustöiden salassapitomääräyksiä koetin selvittää perehtymällä Sota-arkistossa säilytettäviin, linnoitustöiden yleisen osaston ja linnoitustöiden johtajan Edvard Hanellin työmaille lähettämiin määräyksiin, päiväkäskyihin, sekä muuhun kirjeistöön.

Tutkielmassani päädyin salassapidon osalta siihen johtopäätökseen, ettei työmiehille annettu erityisiä salassapitomääräyksiä. Tätä näkemystä tukee mielestäni se, ettei arkistomateriaalista etsinnöistä huolimatta löytynyt tavallisia työmiehiä koskevaa salassapito-ohjeistusta – kameran hallussapidon kieltänyttä Hanellin määräystä lukuun ottamatta. Myöskään haastatteluaineistossa ei muistettu erillisiä salassapitomääräyksiä annetun. Ilmeisesti työnjohto uskalsi luottaa tavallisen työmiehen arvostelukykyyn ja terveeseen järkeen – talvisodan henki ei ollut haihtunut ja haastatelluistakin moni oli sitä mieltä, että oli itsestään selvää, ettei linnoitustöistä parannut ulkopuolisille hiiskua. Nähdäkseni tätä kantaa tukee myös se seikka, että haastattelujen perusteella hyvin harva työmies tiesi linnoittamisen olevan käynnissä myös oman työmaansa ulkopuolella – Suomenlahden rannikolta aina Jäämerelle asti.

Linnoitustyöhön liittyneiden asenteiden osalta päädyin siihen tulokseen, että linnoittajia motivoivat työhön sekä maanpuolustustahto että työstä maksettu hyvä palkka. Maata saattoi puolustaa kiväärin lisäksi myös perinteisin työasein. Linnoitustyön maanpuolustuksen arvon ymmärsivät poikkeuksellisen hyvin kolme erityisryhmää: rajaseudun asukkaat, karjalaiset evakot ja talvisodan rintamamiehet. Paikallisille paras tae kodin säilymiselle entisellä paikallaan oli uuden itärajan vahva linnoittaminen. Karjalaiset evakot hakeutuivat linnoitustöihin toisaalta sen seurauksena, että entiseltä elämältä oli kadonnut pohja: koti ja työpaikka olivat jääneet luovutetulle alueelle. Toisaalta evakkojen keskuudessa eli oman kodin menettämisestä huolimatta vahvana halu torjua vihollisen mahdolliset uudet maahantunkeutumispyrkimykset myös jatkossa. Kenties konkreettisimmin linnoittamisen merkityksen ymmärsivät talvisodan taistelijat. Legendaarisen maineen saanut Mannerheim-linja oli useiden siinä taistelleen mielestä lähinnä ”kuoppia maassa”, kun taas peruskallioon louhittu Salpa-asema tuntui huomattavasti turvallisemmalta.

Toisaalta 1940-luvun Suomessa ei ollut vielä tietoakaan nykyisenkaltaisesta laajasta sosiaaliturvajärjestelmästä. Jokaisen oli tienattava itse elantonsa, eikä vasta päättyneen sodan jälkeen ollut kenelläkään varaa jäädä lepäämään laakereilleen. Elintarvikepulasta kärsineessä maassa oli monella leivänsaanti kortilla – toki kirjaimellisestikin. Tämän vuoksi ei linnoitustöiden houkuttavuutta varmasti kenenkään silmissä ainakaan vähentänyt niistä maksettu keskivertoa parempi palkka. Pätevän ja ahkeran työmiehen palkkaa oli työnjohdon mahdollista vielä korottaa käytössään olleen leveän palkkahaitarin ansiosta. Voisikin sanoa, että korkea palkkataso houkutteli linnoitustyömaille maan rakennusmiesten parhaimmiston. Toisaalta yhdellekään linnoittajalle tuskin jäi vastikään päättyneen talvisodan jälkeen epäselväksi linnoitustöiden maanpuolustuksellinen merkitys. Uuden sodan uhka leijui jatkuvasti ilmassa ja rauha vaikutti nimensäkin mukaisesti väliaikaiselta. Osa työntekijöistä oli linnoitustyömaalla ansaitsemassa rahaa ja osa isänmaan asialla – suurin osa työntekijöistä piti kuitenkin molempia seikkoja korkeassa arvossa. Työ oli fyysisesti raskasta, mutta hyvin tehtynä siitä sai ajan oloon myös tuntuvan korvauksen.  Erään Salpalinjan rakentajan sanoin:

”Se oli semmoista suomalaista työntekoa, talvisota oli vielä lisännyt työhalukkuutta ja haluttiin olla mukana järjestämässä uutta puolustusta huolimatta siitä, että väki oli palkattua. Sen puolustuksen, joka oli ollut Kannaksella oli nyt tarkoitus tulla tähän, ja jokainen teki kyllä tosiaan töitä palkkansa edestä.”

Kenties Salpa-asemaa ei tulisi pitääkään pelkästään sodan muistomerkkinä. Mielestäni se sopii hyvin myös – sekä ulkomailla ihaillun että erityisesti suomalaisten itsensä nykypäivänäkin suuresti arvostaman – suomalaisen työnteon monumentiksi.

Mikko Kylmälä

historian opiskelija Tampereen yliopistossa
museo-opas Miehikkälän Salpalinja-museolla
mikko.kylmala@uta.fi