Miehikkälän keskitysleiri, osa 2

Keskitysleirin paikaksi oli siis valittu Salpalinja-työmaan tyhjilleen jääneet parakkikylät Miehikkälän koillisosassa. Parakkikylät sijaitsivat muutaman kilometrin päässä toisistaan.

Leirialueita ei ollut aidattu ja niitä vartioitiin vain öisin. Leirin ulkopuolella vangit liikkuivat joko lupalapun turvin tai vartijan saattamana. Kurinpidollisia ongelmia ei ollut. Puhutaan vain yhdestä karkauksesta hevosmatkalla lääkäriin, jolloin naisvanki haavoitti puukolla saattajaansa. Vanki saatiin kiinni.

Vankileirin väki oli siis naisia, lapsia ja vanhuksia. Heidän työpanoksestaan vajaa puolet käytettiin leirin oman toiminnan pyörittämiseen ja reilu puolet yksityisille. Eli vangit työskentelivät lähialueen taloissa maa- ja metsätöissä. Ja se oli varsin haluttua, sillä taloissa vangit useimmiten pääsivät talonväen pöytään, jossa ruoka oli parempaa kuin leirissä. Jos ja kun matka työkohteeseen oli pitkä, vangit asuivat arkipäivät talossa ja viikonlopuksi talonväki kyyditsi heidät leiriin.

Inkeriläiset olivat toivottua työvoimaa jo kielensäkin vuoksi. Vuoden 1942 alussa suomensukuiset vangit, pääosin siis inkeriläisiä, vapautettiin leiriltä ja siirrettiin maataloustöihin ympäri Suomea. Työluvan ukaasina oli, että se voitiin peruuttaa ja sen haltija palauttaa leiriin.

Mustanlammen leiristä muutama kilometri etelään Muhikossa oli haminalaisen Aladinin suvun omistaman ison metsäpalstan metsänvartijan talo. Talon pellosta, Karjunveräjänniitystä, kaksi hehtaaria osoitettiin leiriläisten ”ryytimaaksi”, kasvimaaksi. Siinä leiriläiset kasvattivat juureksia ja vihanneksia ja varmasti myös kaalia ja niinpä paikasta puhuttiin myös ”Ryssien kaalimaana”.

Leiriruoan jatkeeksi vangit keräsivät laajoista metsistä luonnollisesti myös marjoja ja sieniä. Suomessa oli sodan aikana elintarvikepula ja se on varmasti näkynyt myös keskitysleirin muonituksessa.

Keskitysleirin oloissa, varsinkin kun vangeissa oli paljon vanhuksia, kuolema oli osa elämää joko sairastumisten tai ikääntymisen myötä. Leirillä kuoli kaikkiaan 158 vankia. Heistä 142 on haudattu Syvä-Valkjärven koillispuolelle Ylämaalle Hostikan kylän lähistölle (nyk Lappeenrantaa) kahteen paikkaan. Haudat, joista toisessa on 78 ja toisessa 64 vainajaa, sijaitsevat noin puolen kilometrin päässä toisistaan.

Merkille pantavaa molemmissa hautausmaissa on se, että niitä kumpaakin vartioi aivan muutaman kymmenen metrin päässä Salpalinjan järeä teräsbetonikorsu. Eli haudat ovat keskellä Salpa-asemaa ja jos linjassa olisi taisteltu, olisi hautarauha rikkoutunut. Ehkä käytännön syy hautapaikkojen valintaan oli logistinen; linnoitustyömaalla oli hyvä tieverkko.

Näitä keskitysleirin hautoja Virolahden nimismiespiiri (johon Ylämaa tuolloin kuului) hoiti 1970-luvulle saakka. Hautausmaan ympärillä oli punaiseksi maalattu puinen aita ja hautojen päällä valkoiset ristit. Nykyisin jäljellä on molemmissa enää betonista valettu paasi, joissa venäjän kielellä lukee ”Tässä lepää 78 (tai 64) Neuvostoliiton kansalaista (tai tarkempi käännös viittaa venäjää taitavien mukaan sotilaisiin, mutta heitä vainajat eivät olleet)”. Aina silloin tällöin hautausmaiden muistopaasille ilmestyy tuoreita kukkia.

Miehikkälän keskitysleiri evakuoitiin Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua sotatoimien uhkaamana juhannuksen 1944 jälkeen Hangon lähelle Täcktomiin. Syyskuussa jäljellä olevat 1430 leiriläistä siirrettiin vielä Perniön kirkonkylän lähelle Kankkonummen entiselle tykistöleirille. Leiriläiset palautettiin Neuvostoliittoon loka-marraskuussa 1944.

Miehikkälässä sijainnut keskitysleiri ei siis sisällä lainkaan niitä elementtejä, joita sana tuhoamisleirineen muualta maailmasta helposti mieleen tuo. Keskitysleiri oli paikka johon sinne tarkoitetut ihmiset keskitettiin. Miehikkälän osalta tämäkin on vähän huono selitys, sillä kuten mainittu leiri oli hajautettu 7-9 eri parakkikylään. Yhtenä kuvaajana alueen laajuudesta voidaan todeta leirin puhelinlinjaa olleen 12 kilometriä.

Tuolla alla Kari Kosela kommentoi isoisästään Muhikon metsänvartijana. Panen tähän pienen otteen 16.12.1984 julkaistusta sivun jutustani Etelä-Saimaassa vahvistamaan kommenttia. Klikkaa leikettä isommaksi. TA

Miehikkälän keskitysleiri, osa 1

Jatkosodan alussa, jo niinkin aikaisin kuin 8.7.1941, kolme päivää ennen päähyökkäyksen alkua, ylipäällikkö Mannerheim antoi ensimmäisen käskyn vallattavilla alueilla suomalaisten käsiin jäävien siviilien sijoittamisesta keskitysleireihin. Tiedossa oli, että Neuvostoliitto oli aktiivisesti asuttanut talvisodassa valtaamiaan alueita perustamalla sinne kolhooseja.

Käskyssä oli yksiselitteisesti sanottu, että ”mm. venäläinen väestö oli vangittava ja toimitettava keskitysleireihin”. Itä-Karjalaan näitä työleirejä tai keskitysleirejä perustettiin useita.

Kotijoukkojen esikunta antoi 8.9.1941 käskyn työleirin perustamisesta kolhoosien henkilöstölle Miehikkälään. Tämän taustalla oli päämajan käsky vallatulla alueella olevien kolhoosien lakkauttamisesta ja niiden väestön siirtämisestä Miehikkälä – Muurola –alueelle perustettavaan työleiriin. Ja niin kuin hyvin tiedämme alueella oli paljon tyhjilleen jääneitä Salpalinjan rakentajien parakkikyliä.

Aihetta on tutkinut dosentti Antti Laine Joensuun yliopistosta. Tämän kirjoituksen asiatiedot perustuvat hänen esitykseensä Salpalinja-seminaarissa Miehikkälässä 1992.

Miehikkälän työleirin piti olla vastaanottovalmiina jo 14.9.1941. Henkilökunnaksi osoitettiin enintään 36 rintamalle kelpaamatonta miestä. Leirin väkeä, jotka olivat naisia, lapsia ja vanhuksia, tuli käyttää yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Työikäiset miehet olivat luonnollisesti rintamalla puna-armeijan riveissä. Leirin vartio- ja huoltohenkilöstö kohosi lopulta yli sadan hengen.

Kiireen Miehikkälän leirin perustamiselle toi samaan aikaan se, että Valkeasaaressa, Karjalan Kannaksella, suomalaiset joukot löysivät suojakuoppiin kaivautuneena suuren joukon (ilmeisesti noin 300) evakuoimatta jääneitä siviilejä. He olivat suurimmaksi osaksi kotikylissään asuvia inkeriläisiä ja heidät ohjattiin Miehikkälän keskitysleiriin.

Miehikkälän leiristä käytettiin virallisesti kesäkuuhun 1942 saakka työleiri-nimitystä. Sen jälkeen leiri oli keskitysleiri aina sen lakkauttamiseen kesäkuuhun 1944 saakka.

Leirin suuruudeksi oli perustamiskäskyssä vahvistettu noin 1 100 henkeä. Kuitenkin inkeriläisten lisäksi työleiriin sijoitettiin myös muita kansallisuuksia kuten venäläisiä, valkovenäläisiä, mordvalaisia, tataareja ja ukrainalaisia sekä pieniä määriä muitakin kansallisuuksia.

Marraskuun alussa Miehikkälän leirissä oli jo 1811 leiriläistä. Määrä vähän vielä siitäkin kasvoi helmikuuhun 1942 mennessä, mutta ei noussut yli kahden tuhannen.

Miehikkälän työleiri tai myöhemmin siis keskitysleiri koostui itse asiassa seitsemästä (tai Laine puhuu yhdeksästä) leiristä, siis Salpalinjan parakkikylästä. Nimeltä mainitaan suurin eli yhdeksän parakin Mustalammen leiri, Juurakon leiri (7 parakkia) ja Kasarin leiri (5 parakkia). Muut leirit oli nimetty Kylä 1, Kylä II, Kylä III ja Kylä IV.

Leirin keskusvarasto ja esikuntakylä sijaitsi Muurolasta kaakkoon. Sairastupa ja rangaistuskopit olivat Kasarissa.

Mustalammen leirillä (viimeisen Salpavaelluksen Kivireitin majoitustukikohta) oli enimmillään 555 vankia. He olivat pääasiassa venäläisiä ja valkovenäläisiä. Juurakossa oli mordvia ja venäläisiä. Kylä II oli inkeriläisten ja heidän sukulaiskansallisuuksien leiri.

Miehikkälän työleirin päällikkönä oli aluksi luutnantti Kari. Kesäkuusta 1942 lähtien tehtävää hoiti Miehikkälän suojeluskunnan paikallispäällikkö, kapteeni Väinö Haaja.

Palataanpa vankileirin elämään seuraavassa kirjoituksessa.

Juttu kerrallaan tieto leviää

Taistelu Salpalinjasta jatkuu, nimittäin tiedotussota sen huomioarvosta. Taistelu on varsin yksipuolista. Muutamat harvat Salpalinja-toimijat hyökkäävät aseinaan Salpa-aseman ainutkertaisuuus ja monumentaalisuus. Torjuntataistelua käy julkinen sana pääasiallisena puolustusaseenaan linnoituksen epärelevanttisuus, siis se että asia on muka vanha ja se ei sisällä mitään kiinnostavaa.

Ilokseni olen huomannut, että erityisesti tänä vuonna hyökkääjä on onnistunut varsin usein murtamaan lehdistön tiukan puolustuksen. Joku voisi sanoa, että kun paljon ampuu, niin joskus osuu. Ehkä juuri niin.

Mutta osasyynä taistelumenestykseen saattaa olla myös se, että ammusten laatu on parantunut. Tiedotuksessa tai juttuvinkeissä on osattu kertoa toimituksille, miksi aiheesta kannattaisi kertoa tai kirjoittaa. Silti suurin osa tarjotusta aineistosta tai juttuvihjeistä menee roskakoriin ja väitän, aivan suotta. Syy on yksinkertaisesti se, että asiaa käsittelevä uutispäällikkö tai vuorossa oleva toimitussihteeri katsoo aiheen kiinnostamattomaksi, jälleen väitän - tietämättömyyttään.

Olen ollut varsin monta kertaa oppaana eri toimittajille. Ja kun he ovat kierroksensa tehneet ja aineistonsa saaneet, niin lähes poikkeuksetta he ovat aiheeseen innostuneet. Ja taas uskallan väittää – ihan aiheesta. Se on näkynyt myös juttujen sisällössä.

On tietysti selvää, että pelkkien korsujen tai estekivien kappalemäärien ja vuosilukujen kirjaaminen tekee jutusta tylsän. Kunnon toimittaja osaa kyllä etsiä lihaa luiden ympärille. Se vain vaatii vaivaa. Pitää mennä kohteeseen sisälle tai kysellä ihmisiä, jotka tietävät ja mielellään, joilla on omakohtaisia kokemuksia. Niitäkin vielä on aina rakentajia myöten.

Minusta aivan hyvin Salpalinjasta voi tehdä kunnon jutun vaikkapa kerran vuodessa. Ihan samalla tavalla kuin vähänkin omanarvontuntoa omaavat tiedostusvälineet kertovat kerran vuodessa vapun vietosta, juhannuksen paluuruuhkista tai Haminan markkinoista. Ne toistuvat joka vuosi jotakuinkin samanlaisina. Silti niistä tehdään juttuja. Eri ihmisten kautta niistä tulee erilaisia ja siksi relevantteja, kiinnostavia.

Mieltäni lämmitti pikkuloman jälkeen neljän arkipäivän postin selailu. Kaksi osumaa kuluvan viikon keskiviikolta.

Maaseudun Tulevaisuudessa oli komea yli puolen sivun juttu otsikolla ”Salpalinja oli Suomen suurin rakennustyömaa”. Juttu oli paikallistettu kuvien osalta Luumäelle ja henkilölähteenä oli Salpalinjan perinneyhdistyksen puheenjohtaja, pioneerieversti evp Arto Mikkonen. Jutun näkökulma oli matkan (toimittajan) varrelle osunut nähtävyys. Hyvä niin.

Toinen vieläkin komeampi juttu oli kirjeessä minulle lähetetyssä Heinäveden Lehdessä. Puolitoista sivua Salpalinjaa otsikolla ”Salpa-asema – Suomen historian suurin rakennustyömaa”. Näyttävät kuvat, yleistietoa linnoituksesta ja Martti Törhösen myötäelävää ja kokemusperäistä kuvausta Salpavaelluksesta. Erinomainen oivallus vain hieman Salpalinjan selustassa sijaitsevan paikkakunnan paikallislehdeltä. Suomen historia on samalla myös Heinäveden historiaa.

Lähes identtisesti otsikoidut, sama päivänä ilmestyneet lehdet ja toisistaan tietämättömät toimitukset onnistuivat kumpikin erinomaisesti. Ja varmasti kumpikaan toimitus ei saa lukijoiltaan palautetta tylsästä ja vanhentuneesta aiheesta. Erittäin hyvä.

Olen tainnut äskettäin mainitakin, että museoviraston Salpalinjan inventointitutkimus on saanut hienosti palstatilaa. Kiitos siitä työtä johtavalle tutkija John Lagerstedtille. Tämä osoittaa, että aktiivinen tiedotustoiminta saa myös palkintonsa. Se kannustaa jatkamaan.

Kehoitankin jokaista Salpalinja-toimijaa aloitteellisuuteen. Lehdistölle pitää kertoa, että se tietää kertoa. Minusta ei ole mitään väliä, eikä merkitystä, kuka siitä puhuu ja kertoo, kunhan kertoo niin kuin asiat ovat. Värittäminen jääköön toimituksen ja lukijoiden mielikuvituksen varaan.

Oikean Salpalinja-tietouden leviäminen on meidän kaikkien etu. Se on sotiemme veteraanien ja linnoittajaveteraanien työn kunnioittamista parhaimmillaan. Suomen nykykansalla on oikeus tietää, mitä heidän hyväksensä on tehty.

Kokemusta rikkaampana

18. Salpavaellus on nyt noin sadalle vaeltajalle läjäpäin mukavia muistoja. Perjantai-illan ja lauantaipäivän 30-lämpöasteen kahtapuolen pyörinyt helle jäi varmasti monen mieleen, varsinkin kun sitä pääsi pakoon ihanan viileisiin teräsbetonikorsuihin tai luoliin.

Ehkä jo monen vaelluksen turruttamana minulle päällimmäinen muisto jäi kuitenkin toisenlaisesta kokemuksesta, joka jäi sananmukaisesti tajuntaani soimaan. Se syntyi lauantai-iltana Salpalinjan työmiesten Mustanlammen parakkikylän, joka sittemmin oli myös keskitysleiri (kerron siitä joskus toiste lisää), maisemissa. Paikka oli nyt Salpavaelluksen Kivireitin yöpymistukikohtana.

Hyvät rauhanturvaajaveljet, ystäväni, olivat jostakin käsittämättömästä syystä arvelleet, että minä kohdeoppaana voisin tarjota heille repustani pikkuryypyn leikattua konjakkia. No, paine oli niin sietämätön, että minun oli pakko antautua ja raahautua heidän teltalleen mäkeen mukana pullonkanta enemmän kuin taskulämmintä yhden tähden jaloviinaa. Se oli jäänyt tähteeksi edellisvuoden vaellukselta!

Samalla kun olin muovipikareihin saanut vaeltajaystävilleni kaadettua tilkan kyseistä ainetta ja olin aloittamassa vaeltajan maljapuhetta, alkoi sattumalta alhaalta Mustanlammen rannalta kuulua täysin tyynessä kesäillassa poikkeuksellisen mahtipontisesti soitettu Sillanpään marssilaulu. Soiton tuotti paikalle vähän aikaisemmin saapunut Suomen Rauhanturvaajaliiton Faitterit-soittokunta. Kapellimestari Timo Jaakkola pani parastaan ja 10-miehisellä soittokunnalla oli suu sananmukaisesti messingillä, poisluettuna rumpali, joka vain soitti ja hymyili. Torvensoittajat eivät voineet hymyillä; ansatsi olisi kärsinyt.

Voi sitä mielihyvän tunnetta, kun sain kohottaa maljan ”Äänisen aalloilla” Mannerheimille, Suomen sotien veteraaneille ja Salpa-aseman rakentajille! Muuten täysin hiljainen erämaa oli nyt Suomen kohtaloon vaikuttaneiden henkilöiden ja asioiden kunnioituksen näyttämönä. Ei siinä raavaalta mieheltä ollut itku kaukana!

Se oli se jotain, se oli se hetki, jonka eteen vuosi oli pakerrettu yhdessä monen monen kanssajärjestäjän ja tapahtuman kymmenien talkoolaisten kanssa. Palkka oli ajallisesti lyhyt, kappale kesti kai sen kolmisen minuuttia ja pikkupikarillisen arvo oli alle euron, mutta siihen hetkeen ja niihin maljapuheen sanoihin ja musiikkiin kätkeytyi koko Suomen kohtalo, selviytymisen ihme. Säilytimme viime sodissa yhteiskuntajärjestelmämme omissa käsissä. Kiitos sankarivainajiemme ja sotiemme veteraanien.

Salpavaelluksen tärkein sanoma on juuri tuo. Muistuttaa meitä lähes kaiken valmiina ja lähes vastikkeetta saaneita sodan jälkeen syntyneitä suomalaisia, että kaikki se hyvä joka ympärillämme on, ei ole itsestään selvyys.

Ps. Salpalinjan arvoksi 2000-luvun alussa oli valtionvarainministeriön taseessa merkitty yksi euro!

Noin kymmenen syytä olla pois

Salpavaellus vaelletaan 18. kerran 1.-3.7.2011. Reittejä on kolme erilaista ja eri pituista, mielenkiintoisia kaikki. Mukaan mahtuu vielä hyvin.

Yleensä on helpompi etsiä syitä, miksi ei johonkin osallistu kuin miksi osallistuu. Minä valitsen helpomman tien ja kuvittelen muutaman hyvän syyn olla osallistumatta.

Vaelluksen ajankohta on huono. Varmasti näin on monelle, varsinkin jos ei tiedä, että se on ollut samalla paikalla viikko jälkeen juhannuksen jo vuosikausia ja on vastakin. Minulle se on sattunut aina, kun on satuttanut.

Miehikkälä on kaukana. Tottahan se on. Minäkin sen huomasin, kun vuonna 1992 maapallon ympärimatkalla tulin asiaa ajatelleeksi Australiassa. Mutta sinnekin tuli lähdetyksi. Matka ei ollut liian pitkä.

Salpalinjassa ei ole mitään nähtävää. Sekin on osin totta. Maan päällä ei ole kuin heinikon ja pusikon seassa muutama panssariestekivi (400 000 kappaletta!). Mutta sotilaskohde ei olekaan tarkoitettu turistinähtävyydeksi. Sen parempi, mitä vähemmän yksityiskohtia on vetämässä tulta puoleensa. Maan alla on näkemistä senkin edestä.

Linnoituksessa ei ole mitään suurta. Ei olekaan. Jos se betoni, joka on valettu korsuihin pitkin metsiä, olisi yhdessä särmältään kymmenen metrisessä paadessa, olisi paaden korkeus vain 2,3 kilometriä!

Salpalinja on heikko. Se ei olisi Stalinin tankkeja pidätellyt. Mutta montako punatankkia linjasta tuli läpi? Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin, kun sitä ei ole tarvittu.

Mitä uutta 70 vuotta vanhassa rakennelmassa muka on? Ainakin viime viikonvaihteen Salpa-Jukolan vieraille lähes kaikki. Monet luulevat tietävänsä ja tuntevansa. Jotta luulo ei järkkyisi, parempi onkin olla pois, ettei joutuisi muuttamaan mielipidettään.

Mitä hyötyä sitten Salpalinjan perinteen siirtämisessä on tuleville sukupolville? Mennyt mikä mennyt. Ehkä, mutta ehkä sittenkin on hyvä olla pysyvä muistomerkki muistuttamassa, että miksi meillä Suomessa asiat ovat kuitenkin loppujen lopuksi hyvin. Emme menettäneet eteläisten naapuriemme tavoin 50 vuotta kehityksestämme.

Salpalinja on sotahullujen vouhkaamista. Voisi niin luulla, mutta kun ei ole. Salpalinjassa ei taisteltu. Se osaltaan ja välillisesti edesauttoi Suomen rauhaan syyskesästä 1944.

Salpavaellus on yksitoikkoista taapertamista hyttysten syötävänä. Kyllä, jos ei kuuntele oppaiden kertomusta ja selostusta. Ja hyttyset ovat pieni vaiva, jos samanaikaisesti pitäisi kankipelillä yrittää asentaa 10 000 kiloa painavaa teräksistä tähystykupua korsun betonilaudoituksen ja -raudoituksen päälle ennen valua.

Ja itseasiassa minä (siis tämän tarinan kuvitteellinen minä) kyllä tunnen ja tiedän jo Salpalinjasta kaiken. Hyvä. Jos näin on, tervetuloa vaellukselle oppaaksi. Hyville oppaille on aina tilaa.

Yksinkertaisesti minua ei Salpalinja niin paljoa kiinnosta, että uhraisin siihen kesäviikonlopun. Hyvä sekin. Jokainen tekee mistä itse tykkää. Niin minäkin (tämän kirjoittaja) ja siksi aion olla Salpavaelluksella mukana täydessä työn touhussa, koska se kiinnostaa. Nyt jo tiedän paljon, mutta en läheskään tarpeeksi.

Tervetuloa mukaan myös kaikki ne, joilla on hyvä syy tulla. Niin tekee myös vaelluksen suojelija Itä-Suomen sotilasläänin komentaja, kenraalimajuri Jukka Pennanen. Hän vaeltaa Salpalinjassa perjantai-iltana Luolareitillä ja ottaa vaeltajat vastaan päätösparaatissa ja maanpuolustusjuhlassa sunnuntaina Salpalinja-museolla.

”Enpä olisi uskonut”

Ainutkertainen Salpa-Jukola on takana. Virolahden Ravijoella Harjun Oppimiskeskuksen alueella järjestetty suunnistusviesti jätti huulen pyöreäksi. Puitteet olivat hienot. Kisajärjestelyt olivat jetsulleen ja joukko ja paikat siistejä. Harvoin saa olla mukana tapahtumassa, jossa jo pelkästään toimitsijoita on yli 1700 henkeä, ja vain yhden viikonlopun aikana.

”Enpä olisi uskonut” –sanonta tuli vastaan myös monta kertaa, kun me Salpavaellus-tapahtuman oppaat esittelimme kisavieraille, mitä Salpa-Jukolan nimessä nuo viisi ensimmäistä kirjainta tarkoittavat. Näin sanoi nimenomaan moni niistä, jotka rohkenivat tunnustaa, että Salpa-sana tässä merkityksessä ei ollut täysin tai ollenkaan heille aikaisemmin avautunut.

Nimittäin yhteensä muutamasta kymmenestä tuhannesta ihmisestä, suunnistajasta, heidän huoltojoukoistaan ja yleisöstä ”vain” noin tuhat käytti tilaisuutta hyväkseen ja tutustui Salpalinjan korsuihin tai sitä esittelevään osastoon. Valtaosa joukosta oli siis jo täysin valveutunut asiasta, tai se ei kiinnostanut tai niin kuin epäilen, eivät malttaneet suunnistustäpinöiltään asiaan perehtyä, tai tieto tutustumismahdollisuudesta ei ollut tavoittanut, tai sitten kaikille jaettu kisalehti kertoi jo tarpeeksi. Kisalehden jutun kirjoittajana haluan tietysti uskoa viimeiseen vaihtoehtoon.

Kuitenkin yhteensä 16 asiantuntevaa Salpalinja-opasta teki kisatapahtuman aikana 105 opastuskierrosta korsuihin ja linnoitteisiin. Niihin osallistui 564 henkeä. Keskimäärin reilut viisi henkeä per kierros. Oikein sopiva ja helposti liikutettava ryhmäkoko. Lauantain kiireisimpään aikaan kaikki opastusvoimat olivat täydessä työn touhussa. Enempää ei juuri olisi ehditty.

Opastuskierrosten lisäksi Salpalinja-osastolla tietoiskuun tutustui useita satoja ihmisiä, jotka eivät malttaneet lähteä korsuja koluamaan. Sateisen lauantaiaamun jäljiltä yhden pääkulku-uran vieressä jalanjäljet paljastivat, että kymmeniä ellei jopa satoja omatoimitutkijoita oli piipahtunut korsussa, jonka rakentamiseen oli käytetty 560 silloista autokuormaa betonia! Toistan siis 560 kuutiometriä betonia, jota vahvistaa 45 tonnia betoniterästä. Korsu jäi vierasjoukon jäljiltä täysin ehjäksi!

Salpalinjaan tutustuneet eivät aluksi kaikki edes tienneet, mistä heidän tulisi olla kiinnostuneita. Mutta kun asia alkoi selvitä, ei heidän kiinnostukseelleen ollut tulla loppua. Ulkomaalaisista vieraista eniten asia kiinnosti ruotsalaisia ja jossain mielessä yllättävästi myös latvialaisia.

Ruotsalaisten mielenkiinnon takana oli ymmärrettävästi heidänkin itärajansa pitävyys toisen maailmansodan aikana. Tietysti myös se, että ruotsalaiset avustivat Salpalinjan rakentamista noin kymmenen prosentin osuudella koko kustannuksista, sai heidät janoamaan linnoitustietoa.

Latvialaisten kiinnostus oli luonteeltaan toisenlaista, eräänlaista tunnustelua siitä, miten he kenties olisivat selvinneet ilman neuvostomiehitystä. Kaksi selitystä tapahtuneelle kuulin: ”meidän maasto on niin tasaista ja vaikeasti puolustettavaa” ja ”olisimmehan mekin, jos meillä olisi ollut Salpalinjan kaltainen puolustuslinja”.

Kun paljon ihmisiä liikkuu, kuulee kaikenlaista ja hurjiakin juttuja. Niistä tähän loppuun minulle kaksi totena kerrottua, jälkimmäinen on itse asiassa kysymys. Minä en ota kantaa juttujen todenperäisyyteen, uskomattomilta kuulostavat.

Jatkosodan jälkeen Ravijoen kylän pojat aavistivat, että Harjun koulutilan ladossa on jotain salaperäistä, kun sen ovet oli lukittu. Pienin poika meni olkipuhaltimen putkesta sisään ja kas koulutilan johtajan operoima asekätköhän siellä oli (se on kyllä totta). Ja niin oli kylän pojilla kohta pyssyjä ja paukkuja! Räiskintä alkoi. Johtaja pani pojat tietysti tiukille ja antoi satikutia. Pojat tästä tuohtuneena päättivät kostaa. He ampuivat kiväärillä Vahtivuoren kupeessa sijaitsevan Salpalinjan pst-tykkikorsun lukon rikki. Se oli ainoa tykkikorsu, joka oli suunnattu likipitäen kohti Harjun kartanoa ja samalla johtajan asuntoa. Pojat ryhtyivät kostotoimiin. Tarkoitus oli ampua johtajan kartano mäsäksi, mutta pahaksi onnekseen eivät saaneet tykkiä laukeamaan. Poikia harmitti. Sotaväessä muutamia vuosia myöhemmin yksi pojista sai samaiselle tykkimallille koulutusta ja kesken opetuksen lähes kiljahtaen tokaisi: ”ai hitto jos tuon olisin tiennyt silloin”!

Ja se toinen juttu. Eräs ruotsalainen kisavieras kuunteli esitystäni Salpalinjasta, poistui ja tuli kohta uudestaan kysymään hieman arkaluontoisen oloisesti: ”Tiedänkö minä tai ylipäätään tiedetäänkö Suomessa, että joitakin vuosia sitten Venäjä olisi tarjonnut Suomelle Karjalaa takaisin, mutta presidentti Halonen ei olisi uskaltanut ottaa sitä vastaan peläten jonkinlaista petosta? Minä totesin, että enpä ole kuullut, mutta yleensähän isot itäuutiset ovat Suomeen Ruotsin suunnasta tulleet!

Uskokaa tai älkää. Olipa mielenkiintoinen Salpa-Jukola –viikonvaihde.

Harjussa vahva linnoitekeskittymä

Nykyisen Harjun oppimiskeskuksen alueen linnoitteet Virolahden Ravijoen kylässä saavat 18.-19.6.2011 tuta kenties historiansa suurimman kävijäpotentiaalin. Suunnistuksen Jukolanviestissä, Salpa-Jukolassa, kirmaa noin 15 000 suunnistajaa, toimitsijoita on yli 1500 henkeä ja arviot yleisöstä pyörivät 20 000 hengen kahta puolen. Vehkalahden Veikot tekevät huikean urakan.

Toivottavasti ”vain” osa kisavieraista käyttäisi hyväkseen mahdollisuutta tutustua Salpalinjaan ja sen linnoituslaitteisiin kilpailukeskuksen lähimaastossa. Se mitä Harjuun rakennetuista linnoitteista on nyt nähtävissä, kerron seuraavaksi. Muistutan, että ominensa ei ole viisasta korsuja koluta. Salpa-Jukolassa on tarjolla kaikille halukkaille opastusta ja tämä lupa liikkua oppimiskeskuksen alueen linnoitteissa koskee vain siis kisan aikaa.

Salpalinjan Perinenyhdistykseltä on muuten ilmestynyt Salpa-Jukolaan uusi Salpalinjalla Harjussa -esite. Sitä löytyy ainakin Harjun oppimiskeskuksen, Virolahden kunnan ja Salpalinjan esittelypisteistä. Esitettä riittää varmasti kaikille.

Ja sitten niihin Harjun linnoitteisiin.

Ravijoessa koulutilan vanhan navetan eteläpuolella olevan pikkutien (Viipurintie) sillan vieressä on nähtävissä toisen Ravijoen tulvituspadon länsipenkan betonirakennelmaa. Toinen pato oli muutama sata metriä alempana, nykyisen sahan kohdalla.

Itseasiassa alkuperäinen linnoituskartta paljastaa, että Vahtivuoren vieressä olevan Lehtoniityn panssarinkantokykyä olisi ”vesitetty” sitä halkovaan laskuojaan rakennetulla padolla. Se on siis kolmas pato Ravijoen tulvitusjärjestelmässä.

Kivieste Harjussa on Ravijoen varressa paikoillaan. Sen sijaan puutarhaviljelysten kohdalta este on edellä mainitulta Viipurien tien padolta etelään purettu muutaman sadan metrin matkalta. Oppimiskeskuksen ja Vahtivuoren välissä peltoaukealla kivieste on joen vihollisen puolen penkereellä. Näin jokiuoma itsessään lisää kiviesteen estearvoa.

Kun mainittu kivieste lähes suorassa kulmassa kääntyy irti joesta Vahtivuoren kupeessa, muodostuu jokivarresta ja toisaalta kohti Pihlajaa suuntaavasta kiviesteestä eräänlaiset siivet, jotka ohjaavat vihollispanssareita kohti pussinperää. Ja kuinka ollakaan puolustaja on juuri tuohon odotettavissa olevaan panssaritiivistymään keskittänyt lähialueen panssaritorjuntatykkien tulen!

Harjun nykyisten kasvihuoneiden takana, ampumasuunta kohti museotietä, on asemassa pst-tykki-, konekivääri- ja 20 miehen majoituskorsu (kaksoisasekorsu). Sen läheisyydessä aivan Hovintien varressa on konekiväärikupupesäke, jonka ampumasuunta on aiemmin puhutulle Viipurintien padolle. Sen suojaaminen on voinut olla kk-pesäkkeen yksi tehtäväkin.

Vain kymmenen metriä edellisen kk:n takana on kenttälinnoitteeksi laskettava kk-pesäke, joka on rakennettu vanhasta panssarivaunun terästornista. Virallisesti siitä käytetään nimitystä teräspesäke. Tämä ase tukee edellisen kaksoisasekorsun ampumasuuntaa museotietä kohti.

Harjun kartanon, siis päärakennuksen eteläseinustassa lähes kiinni sijaitsee 40 miehen majoituskorsu. Se on täysin maan alla. Ja kun sisäänmenoaukkokin on peitetty, korsua ei näy lainkaan. Itse olen nimittänyt sitä Harjussa opastaessani Suomen kalleimmaksi lipputangonjalaksi! Lipputanko on korsun katolla.

Kartanon koilliskulmasta muutama kymmenen metriä Vahtivuoren suuntaan on niinikään edelläkerrotun kaltainen kaksoisasekorsu. Sen ampumasuunta on likipitäen Ravijoen suuntaisesti peltoaukeaa myötäillen kohti Vahtivuorta. Tähän korsuun vieraat pääsevät tutustumaan myös sisältä.

Tallinmäellä sijaitseva konekivääri- ja 26 miehen majoituskorsu on yksi niistä Salpalinjan poikkeuksista, joka vahvistaa säännön. Se sijaitsee sivustatulta kiviesteiden suuntaisesti ampuvia ”kollegoitaan” selvästi taaempana, syvyydessä. Sen erillistehtävä on tukea taistelua kartanon ja Vahtivuoren välisellä peltoaukealla ampumalla muita enemmän vihollisen tulosuuntaan ja osittain myös sivustatulta Vahtivuoren suuntaan. Kantaman puitteissa ko. ase pääsee lakaisemaan vihollista jo joen takana olevalta harjanteelta.

”Tallikorsun” levennetty sisäänmenoaukko olisi antanut suojan vihollisen tulivalmistelun ajaksi myös pst-tykille, jonka avoasema olisi ollut jossakin lähellä.

Harjun rakennetun kartanoalueen takareunassa, nykyisen raviradan sisällä on kaksi 40 miehen majoituskorsua. Niiden yksiselitteinen tehtävä olisi ollut antaa vuorollaan leporauha ja suoja taisteluissa väsyneille joukoille. Mahdollisesti ao. korsujen lähistölle olisi kaivettu taisteluhautoja, jolloin alueen puolustukseen olisi saatu myös lähisyvyyttä.

Vahtivuoressa sijaitsee paitsi yksi Salpa-aseman hulppeimmista estekivilouhoksista, myös kk- ja majoitusluola. Luolaan olisi mahtunut vajaat sata miestä majoittumaan. Mäessä on myös tulenjohto- ja 30 miehen majoituskorsu. Näihin tutustuminen Salpa-Jukolassa vaati jo parin tunnin lenkin.

Samaan Harjun alueen puolustuskokonaisuuteen on laskettava Vahtivuoresta itään sijaitsevat, Lehtoniityn reunamilla olevat kaksoisasekorsu ja kk-kupupesäke. Näiden ja em. tj-korsun välissä on vielä majoituskorsu 20 miehelle ja pst-tykin suoja.

Kaiken kaikkiaan kun otetaan mukaan puhtaasti Harjun alueen puolustukseen tiiviisti kuuluvat linnoitteet unohtaen tässä nyt tyystin museotien suunta, niin Harjusta löytyy peräti 12 kestolinnoitetta, a´ hinta keskimäärin yksi miljoona silloista markkaa!

Salpalinja välittää viestiä kisavieraille

Suomen uutta itärajaa linnoitti 70 vuotta sitten 35 000 palkattua miestä ja 2 000 naista. Lisäksi kenttäarmeija teki kolme päivää viikossa linnoitustöitä. Työmaa oli kasvanut Suomen ja pohjoismaiden suurimmaksi. Syntyi sotiemme maanpuolustustahdon pysyvä muistomerkki, Salpa-asema.

Kansan suussa Salpalinjaksi nimetty linnoitus on alkavana kesänä kaakonkulmalla kahden maailmanluokan urheilutapahtuman näyttämönä.

Suunnistuksen Jukolan viesti, Salpa-Jukola, juostaan Virolahdella heti kohta, viikko ennen juhannusta. Kilpailukeskus on lähes kirjaimellisesti keskellä Salpalinjaa Harjun oppimiskeskuksen maastossa. Paikalle tulee kymmeniä tuhansia ihmisiä.

Enduro-moottoripyöräilyn MM-joukkuekilpailun Salpalinja-erikoiskoe ajetaan kahtena päivänä Miehikkälässä elokuun puolivälin alla. Reitti puikkelehtii teräsbetonikorsujen ja kiviesteiden lomassa. Kisa vetänee paikalle ihmisiä tuhansittain.

On hienoa, että nykypäivän urheileva nuoriso arvostaa historiaamme ja tuo kansalliset ja kansainväliset vieraansa olemassaolomme ja tahdonlujuutemme peruslähteille. Suunnistajat ja moottoripyöräilijät näyttävät ja viestittävät tässä hyvää esimerkkiä.

Kilpailijat eivät linnoituslaitteita varsinaisen suorituksen aikana näe. Suunnistajien rastit on ”piilotettu” turvallisuussyistä vaarallisen linnoitusvyöhykkeen ulkopuolelle. Kaivannot, poterot ja syvät kuilut eivät todellakaan ole yösuunnistusmaastoa. Moottoripyöräkuskien vauhti on taas niin kova, etteivät he ehdi korsuja vilkuilla.

Mutta halutessaan kilpailijatkin voivat ennen tai jälkeen kisaosuutensa tutustua itärajalle arpeutuneisiin linnoitteisiin. Sen sijaan yleisöllä siihen on mahdollisuus koko tapahtuman ajan.

Ihmettelisin, jos esimerkiksi Salpa-Jukolaan osallistuva kilpailija tai katsoja ei miettisi, mitä kilpailunimen etuliite tarkoittaa. Jukolan viestin järjestäjä, satavuotias ja kunniakas Vehkalahden Veikot on tehnyt suuren palveluksen sotiemme veteraanien ja linnoittajien työlle ottaessaan Salpa-sanan viestin nimeen.

Salpa-Jukolan järjestäjät ovat sopineet Salpavaellus-tapahtuman kanssa Salpalinjan esittelystä kilpailun aikana. Salpavaelluksen oppaat ovat tähän onnen omiaan, tuntevathan he alueen linnoituksen salat vuosien kokemuksella. Oppaina on toki myös viime talvena koulutettuja uusia Salpalinja-oppaita, joista muutamat ovat jo aikaisemmin olleet ammattioppaita muilla matkailun kohteilla. Kielitaitoakin löytyy.

Salpavaelluksen oppaat kävelyttävät yleisöä kisakeskuksen lähistöllä muutaman sadan metrin päässä olevilla kohteilla ja luonnollisesti esittelevät linnoituslaitteita. Opastus ei maksa mitään. Siltä varalta, että kierrokset herättävät osallistujissaan kunnioitusta sotiemme veteraaneja kohtaan, vapaaehtoisen kiitoksen opastuksesta voi kilauttaa tai sujauttaa keräystonkkaan. Tuotto menee sellaisenaan paikkakunnan sotiemme veteraanien hyväksi.

Salpalinjan perinneyhdistys on tuottanut Salpa-Jukolaa varten varta vasten esitteen Salpa-asemasta keskittyen erityisesti Harjun alueeseen Virolahden Ravijoella. Esite on yksi osa jaettavaa Salpalinja-tietoutta.

Kaiken kaikkiaan Salpa-Jukola nyt kohta ja Enduro-kisa myöhemmin kesällä viestittävät oman kilpailullisen päätarkoituksensa ohella erinomaisella tavalla Suomen lähihistoriaa. Se on hyvä.

Lappeenrannassa meno päällä

Lappeenrannassa on vuoden alusta ollut menossa Salpalinjan mahdollisuudet –esiselvityshanke. Se on tosin puolen vuoden mittainen ja vaatii ilman muuta jatkoa, johon esiselvitys-sana viittaakin. Tarkemmin tietoa projektin tavoitteesta löytyy vaikkapa www.salpakeskus.fi -portaalista. Tuo sivusto löytyy klikkaamalla tämän jutun otsikkoa ja sitten oikealta kohdasta ”uutiset ja tapahtumat” asia alkaa valjeta.

Hankkeen tiimoilta oli toukokuun alkupuoliskolla Rutolan kylässä seminaari-ilta, joka minut iloisesti hämmästytti. Väkeä oli paikalla puolensataa. Se on paljon ja osoittaa edelleen sen, että Salpalinjassa on kiehtovuutensa. Myös hankkeen vetäjillä oli aito into päällä.

Lappeenrannassa on Salpalinjaa pidetty esillä tietysti jo ennenkin. Edellä mainitun hankkeen perustaminen viittaa siihen, että enemmänkin olisi linnoituksesta irti otettavissa. Se on hyvä.

Erityisesti Rutolan kylässä olisi paljon tehtävissä. Siellä on runsaasti linnoituslaitteita, joka taas kertoo paikan sotilaallisesta tärkeydestä Saimaan länsipuolen kannaksena ja ”kuivan maan” väylänä kohti sisämaata.

Salpalinjahan on vedetty ikään kuin Lappeenrannan kaupungin taakse. Toisin sanoen, jos Salpalinjan päälinnoituksessa olisi taisteltu, pääosa kaupungista olisi ollut siinä vaiheessa vihollisen hallussa. Linnoituksen sijaintiin löytyy maantieteellisiä ja maastollisia selityksiä. Karttaa katsomalla esimerkiksi selviää, että Virolahden ja Luumäen välillä olevan pääaseman jatkeen kiertäminen Lappeenrannan itäpuolelta olisi pidentänyt ja ”mutkistanut” linnoituslinjaa.

Lappeenrannan puolustus ei tietenkään ollut Salpalinjan suunnittelijoilta unohtunut. Kaupungin etelä- ja itäpuolella oli tärkeimpien teiden, siis todennäköisten hyökkäysurien poikki tehty monia peräkkäisiä puolustusvalmisteluja, pääosin kenttälinnoitettuja asemia. Syvyyttä puolustuksessa oli eli paraatimarssilla vihollinen ei olisi kaupunkiin päässyt.

Edellytykset Lappeenrannan Salpalinja-kohteiden matkailulliseksi esillenostamiseksi ovat hyvät. Pienen, vähän yli 2000 asukkaan Miehikkälän kunnan asukkaana kateeksi käy ajatusta, että vaikkapa vain kymmenen kilometrin säteellä Lappeenrannan linnoituskohteista asuu kymmeniä tuhansia ihmisiä! Kun päälle pannaan alueen liikennevirrat, niin ihme on, jos ei kävijöitä mielenkiintoisiin kohteisiin riittäisi.

Vaikka meillä Miehikkälässä Salpalinja on erinomaisesti tuotteistettu ja tarjottavissa, suurin ongelma on saada ihmiset sinne matkustamaan, huom. matkustamaan! Miehikkälään ei joudu vahingossa. Kilpailu ihmisistä ja heidän mielenkiinnostaan on suuri. Kohteiden saavutettavuuden helppous on avainkysymys. Siinä maantieteellisellä sijainnilla ja muulla vetovoimalla on merkityksensä. Lappeenranta on tuhannen taalan paikalla.

Toivon kovasti, että Lappeenrannassa Salpalinjan mahdollisuudet hoksataan käytännön toteutukseen saakka. Ei ole mitään väliä, missä ihmiset tutustuvat Salpalinjaan ja missä saavat siihen kipinän. Pääasia että tutustuvat. Ja kun se kipinä syttyy, se pakottaa käymään sitten myös muissa kohteissa ja Miehikkälä on huikean tarjontansa vuoksi aina ja myös silloin vahvoilla.

Sananvapaus ja Salpalinja

Etelä-Kymenlaaksossa ilmestyvä 7-päiväinen Kymen Sanomat peräsi viikko sitten lukijoiltaan mielipiteitä sananvapaudesta. Hyvin tietoisena siitä, että minun tuottama isänmaallinen paatos tuskin menisi kotkalaiseen sanomalehteen läpi, ajattelin koittaa kepillä jäätä. Kirjoitin ja lähetin.

Ja kas kummaa, kun tänään lehden avasin, niin siellähän se juttu oli. Sananvapaus toimii sittenkin. Siitä kiitos. Koska lehden levikki on rajallinen, tohdin liittää kirjoitukseni tähän blogiin. Se on toivottavasti kunniaksi niin Kymen Sanomille kuin Salpalinjan salat –blogillekin.

Sananvapaus on
kaiken hyvän alku

Tämän jutun tätä edeltävät ensimmäiset tuhat merkkiä on kirjoitettu kuvitteellisessa Suomen neuvostotasavallassa. Niin kuin näette, niitä ei ole julkaistu. Ei vaikka kuinka yritin jutussa vedota, että länsimaissa, ja myös Suomessa ennen talvisotaa, sananvapaus kuuluu jokaisen kansalaisen perusoikeuksiin!

Ei auttanut, sensuuri iski. Rakentava ja kielellisesti lähes virheetön kritiikkini totalitaarista yhteiskuntaa vastaan poistettiin. Jouduin mustalle listalle. Kaikkea sanomisiani seurataan hyvin tarkasti. Olen merkitty mies vailla vaikutusvaltaa. Yksikin poikkisana lisää ja minut vietäisiin kaiken parantavaan kasvatuslaitokseen – Siperiaan.

Mutta talvisodassa kävi toisin. Suomea ei miehitetty kahdessa viikossa, eikä muutettu maamme yhteiskuntajärjestelmää. Kiitos sotiemme veteraanien. Myös sananvapaus säilyi. Siksi tämä teksti näkyy ja on luettavissa.

Välirauhan aikana, nurinkurista kyllä, sananvapaudeltakin salassa rakennettiin Suomen itärajalle Salpalinja, muuriksi totalitarismille. Sitä ei suoranaisesti tarvittu jatkosodassa. Veteraanimme taistelivat Suomen säilymään itsenäisenä. Salpalinja jäi maanpuolustustahtomme muistomerkiksi ja sananvapautemme symboliksi. Se teki välillisesti tehtävänsä olemassaolollaan. Nyt saa kirjoittaa Salpalinjastakin.

Sananvapaus on lupa kirjoittaa ja puhua asioista, hyvistä ja huonoista, onnistumisista ja epäkohdista, kiittää ja moittia. Sananvapaus on myös vastuuta. Sanoilla on merkityksensä. Niillä ei saa loukata. Tiedonvälityksessä sanaan on voitava luottaa.

Yhteiskunnan kaiken kehittymisen perusedellytys on vapaus sanoa. Kuinka kävikään sille itäiselle maailmankatsomukselle, jonka sotiemme veteraanit torjuivat?

Sananvapauden ainoa ankea puoli on se, että siihen kuuluu velvoite sietää omista ajatuksista poikkeavia mielipiteitä. Mutta ei hätää. Se pakottaa jalostamaan omat mielipiteet niin pitäviksi, että niitä ei mikään vapaa sana kyseenalaista. Se on sitä kehitystä.

Terho Ahonen
Miehikkälä

Miksi tutustua Salpalinjaan?

Salpalinjan matkailukausi on vähitellen alkamassa. Miehikkälän Salpalinja-museo on jo auki keskiviikosta sunnuntaihin, kesäkuusta lähtien joka päivä. Lunta ja jäätä ei museoalueella enää ole. Paikat ovat hyvässä kunnossa. Ja ruuhkiakaan ei ole. Oppaita ei tarvitse odotella. Tutustuminen kohteeseen käy helposti.

Sen sijaan maastossa Salpapolun varjoisissa kaivannoissa ja korsujen suulla lunta ja jäätä paikoin vielä on, mutta varovaisesti liikkuen tutkimusmatkat onnistuvat niissäkin.

Miksi sitten ylipäätään pitäisi nähdä vaivaa ja tutustua Salpalinjaan? Hyviä syitä on paljon. Niitä syitä, miksi Salpa-asemaan ei kannattaisi tutustua, ei ole lainkaan!

Salpalinja on monessa mielessä nähtävyys.

Se on sitä ilman muuta fyysisenä rakenteena. Pelkästään yhdessä maavaraisessa teräsbetonikorsussa saattaa olla betonia 560 silloista autokuormaa. Sellaisia korsuja Salpalinjassa on kymmeniä. Osittain kallioon louhittuina järeysluokaltaan saman kokoisia korsuja on yhteensä noin 450 kappaletta. ”Kevyempiä” pallokorsujakin on 254 kappaletta.

Panssariesteessä on vähintään kolmen tonnin painoisia kalliosta louhittuja kivenlohkareita 350 000 – 400 000 kappaletta. Se on kivi ja kuorma, siis yhtä monta silloista autokuormaa! Esimerkkejä huikeista luvuista löytyy vaikka millä mitalla.

Teknisenä rakenteena linnoituksen nähtävyysarvoa nostaa tieto siitä, että sen yleissuunnitteluun käytettiin aikaa vain muutamia viikkoja. Koko projekti oli esiteltävissä valtioneuvostolle reilusti alle kahdessa kuukaudessa ylipäällikkö Mannerheimin ensimmäisestä käskystä. Ja siihen mennessä rakennustöitäkin oli tehty jo liki kuukausi!

Tämä kaikki tilanteessa, jossa maa oli palaamassa rauhanaikaan raskaasta talvisodasta. Samaan aikaan otettiin vastaan ja asutettiin yli 400 000 evakkoa, siirtolaista ja nuoltiin muutenkin sodan haavoja, raivattiin ja korjattiin pommitusten tuhoja. Kenttäarmeija pidettiin selvästi normalivahvuutta suurempana. Työvoimaa sitoutui siis myös armeijaan.

Rakentamisorganisaatio luotiin tyhjästä. Linnoitustöihin soveltuva kone- ja ajoneuvokanta oli haalittava kasaan. Koneista oli huutava pula. Sitä korvattiin lapiolla ja rautakangella, hiellä ja ruisleivällä. Oli palkattava suurimmillaan jopa 35 000 ihmiseen kohoava työvoima. Heille oli rakennettava majoitteet, yhteensä noin tuhat lautaparakkia!

Tehollinen työaika Salpalinjan rakentamisessa oli vain puolitoista vuotta, 18 kuukautta. Minkähänlainen pätkä esimerkiksi moottoritietä siinä ajassa nykyisin valmistuisi?

Entäpä rahoitus. Maassa ei ollut poliitikkojen mielestä rahaa varusteluun ennen sotaa. Mistä sitä ”hävityn” sodan jälkeen muutaman kuukauden päästä siunaantui. Ei tietenkään mistään. Asiat pantiin vain uuteen tärkeysjärjestykseen. Raha ei ollut Salpa-aseman rakentamisessa ongelma. Motivaatio tuli isä aurinkoiselta, Josif Stalinilta!

Eli kaiken kaikkiaan kun suhteuttaa Salpa-aseman saavutukset omaan aikaansa, kehykseen ja tilanteeseen, ei voi kuin hämmästellä. Ja sitä mukaan kuin tässä itsellenikin Salpalinja-kokonaisuus vähän kerrassaan hahmottuu, sen suurempi on ihmetys.

Tällaista nähtävyyttä on ilo esitellä. Ja rohkenen myös väittää, että tarinaa Salpalinjan kaltaisesta maanpuolustustahdon heijastumasta on myös ilo kuunnella. Tervetuloa tutustumaan.

Korsutykki 45 K / 40

Talvisota paljasti suomalaisten panssaritorjunta-aseistuksen olemattomuuden. Heikkotehoisia tykkejä oli ihan liian vähän. Legendaariset lähitorjunta-aseet kasapanokset ja polttopullot olivat tehokkaita, kiitos kylmänrohkeitten, jopa hullunrohkeitten passarintorjuntamiesten uhrautuvaisuuden.

Koivuhalko panssarin telan väliin pysäytti vaunun ja sitten kasapanos tai muutaman markan ”molotovin coctail” torninkylkeen, niin voiko panssarintorjunta-ase nykytermillä ilmaistuna enää kustannustehokkaampi olla? No, noin yksinkertaista talvisodan panssarintorjunta ei käytännössä varmankaan ollut.

Jo talvisodan loppuvaiheessa puna-armeija oppi käyttämään omaa jalkaväkeään suojaamassa vaunujaan puolustajan lähitorjujilta. Se peli ei enää vedellyt. Uuden linnoituksen rakentamisessa oli laskettava järeimpien pst-aseiden varaan.

Niinpä linnoitustöiden johtajaksi määrätty kenraaliluutnantti Hanell jo huhtikuun lopulla 1940 pyysi puolustusministeriötä kehittämään ja suunnittelemaan teräsbetonikorsuun sijoitettavaa 45 millimetrin panssarintorjuntatykkiä.

Uuden aseen putki ja lukko kopioitiin venäläisestä sotasaalistykeistä. Jopa putkina käytettiin sotasaalista lähes sellaisenaan. Tykin jalusta, suuntauskoneisto ja tähtäinlaite suunniteltiin ja rakennettiin uudelleen.

Uusi ase sai mallimerkinnän Korsutykki 45 K / 40. Tulinopeus oli 10 – 25 laukausta minuutissa, mitä tarkemmin suunnattiin, sen vähemmän ehdittiin ampua.

Aseen läpäisyteho panssariammuksella noin 700 metrin päässä panssariin oli iskukulmasta riippuen 20 – 50 milliin. Aseet olivat sivustatuliasemissa ampumassa vaunuja etupanssaria ohuempaan kylkeen. Jatkosodan alussa aseiden teho oli vielä jokseenkin riittävä isoon osaan vihollisvaunuja, mutta 1944 läpäisykyky olisi ollut jo heikko vaunujen panssarin paksunemisen vuoksi.

Valtion tykkitehdas teki syyskuussa 1940 tarjouksen kyseisestä tykistä hintaan 92 000 markaa kappale. Tilaus tehtiin 50 tykistä. Niistä jatkosodan alussa oli paikoillaan 26 kappaletta. Asepaikkoja Salpalinjan korsuihin ao. tykeille valmistui yhteensä 52 tuliasemaa.

Vuonna 1944 korsuihin asennettiin kokeilumielessä kolme kappaletta 76 millin tykkejä. Niistä tieto kertoo, että ongelmaksi olisi syntynyt kehdon (jalustan) heikkous. Se olisi vaatinut järeämmät rakenteet ja niille tilaa taas jo valmiiksi valettuihin korsuihin ei olisi ollut helppo piikata.

Korsutykin erikoisuus on sen kiinnitys putkestaan pallonivelellä kaksinkertaiseen (75 mm / levy) etupanssariin. Erikoisrakenteisessa kehdossa on kevennysjouset korkeussuuntausta varten.

Ammuttaessa aseen rekyyli ei liikauta putkea pituussuunnassa senttiä enempää (tämän muistan 1972 korsutykillä saamastani tykkikoulutuksesta). Rekyyli on tykin erikoisrakenteen johdosta saatu ohjatuksi kranaatin lähtönopeuteen. Eräs rannikkotykistöupseeri kertoi minulle tykkiä hänelle esitellessäni, että ratkaisu tuottaa ammukselle lähtönopeutta noin sata metriä sekunnissa lisää tavanomaiseen joustinlaitemalliin verrattuna. Oma asetekninen osaamiseni ei riitä kuin asian uskomiseen.

Tykin kohdistus maaliin tapahtuu optisella tähtäinkaukoputkella, jolla on tykinputken päällä oma reikänsä etupanssarissa. Tähtäinasteikolla oli luonnollisesti myös ennakot liikkuvaan maaliin ampumista varten. Asetta suunnattiin käsipyörillä. Tulenjohtaminen tapahtui korsun tähystyskuvusta ja viestitys tuliasemaan huutoputken avulla.

Ison osan tämän kirjoituksen tiedoista olen poiminut viime talven Salpaopaskurssin luennosta, jossa Hannu Lavonen ansiokkaan yksityiskohtaisesti kuvailee korsutykin rakennetta ja toimintaa.

Konekivääri omalla korsujalustalla

Salpa-aseman puolustuksen selkärankana oli yhtenäinen konekiväärien sivustatuliverkko. Kestolinnoitteisiin eli betoniin oli konekivääreille tehty 295 tuliasemaa. Kenttälinnoitettuja kk-pesäkkeitä, katettuja ja avonaisia, tehtiin 1250 kappaletta.

Kenttälinnoitteisiin tarkoitetut konekiväärit olivat varusteineen ja jalustoineen samoja Maximeja, joita jalkaväki käytti. Sen sijaan korsuihin sijoitetut konekiväärit poikkesivat edellisistä.

Normaalin 7,62 Maxim-konekiväärien lisäksi linnoitteisiin sijoitettiin keväällä 1941 Saksasta käytettynä hankittuja ja mauser-kantaisia patruunoita ampuvia 7,92 kaliiperin MG 08 konekiväärejä. Niitä oli ostettu Suomeen 998 kappaletta. Suurin osa niistä sijoitettiin merivoimien, käytännössä rannikkopuolustuksen käyttöön ja osa siis myös tulevan Salpalinjan linnoitusaseiksi. Ilmeisesti patruunahuollon sekoittumisvaaran takia näitä aseita ei jaettu jalkaväen taistelujoukoille.

Saksalaisten konekiväärien linnoituskäyttöä vahvistaa Virolahdella 10.6.1941 perustetun Linnoituspataljoona 4:n (LIN. P 4) 1. komppanian sotapäiväkirja. Ravijoelle sijoitettu komppania ensi töikseen naamioi linnoitteita. 21. kesäkuuta sotapäiväkirjan mukaan tehtiin kenttätöitä ja uusien aseitten paikalleen laittoa. Tutustumista uusien kk - (made in Germany) ominaisuuksiin ja päiväkirja jatkaa:

”Korsuihin on joissakin tapauksessa hankala saada niitä sopimaan, koska rakentaessa on otettu huomioon ryssäläiset aseet. Kiikaritähtäin ei sovi aina korsuihin, mutta aseet ovat hienoa tekoa ja pojat tyytyväisiä. Pienillä lisälaitteilla konekiväärit sopivat korsussa jo oleviin jalustoihin. Vänrikki Toikka keksi sopivan kiinnityslaitteen ja kävi joka komppaniassa tarkastamassa kiinnitystapoja ja opastamassa siinä.”

Korsukonekiväärit poikkesivat jalkaväkiveljistään eniten jalustoiltaan. Jalustoja oli kahta perustyyppiä, tilapäisiksi ja eräänlaisina hätäratkaisuna tehtyjä puisia apujalustoja malli 39 ja pidemmälle kehitettyjä metallijalustoja malli 40.

Metallijalustat korvasivat puisia sitä mukaan kuin niitä valmistui. Oma lukunsa jalustoissa on teräskupuihin sijoitettujen konekiväärien erikoisrakenteiset jalustat. Niistä ei nyt enempää.

Metallisessa korsujalustassa ampujalla oli istuin. Sivusuuntauksen ampuja teki jaloillaan ja korkeussuunnan jalustan käsipyörällä. Konekivääriaseman sijoittelussa pyrittiin saamaan ase ampumaan 38 asteen levyiseen sektoriin pyyhkäisevää tulta ilman korkeussuunnan muutosta. Se merkitsi usein melkoisiakin maaleikkauksia ampumasektoreissa.

Jalustaan kuuluivat sekä sivu- että korkeussuunnan rajoittimet. Ensin mainittu oli tarpeellinen esimerkiksi ampumasektorin reunan lähellä olevien omien pesäkkeiden turvaksi.

Pimeällä tai huonon näkyvyyden vallitessa konekiväärin tähtäämistä auttoi aseen yläpuolelle etuseinään kiinnitetty maastokaari. Siihen oli piirretty janoin nimetyt etumaaston muutamat maalipisteet. Kun tähystäjä joko tähystysraosta tai tähystyskuvusta ilmoitti maalin nimen, niin ampuja suuntasi aseen jalustaan kiinnitetyn nuolen maastokaaren nimetylle janalle ja antoi palaa. Luotisuihku meni ajateltuun paikkaan, ainakin sinne päin.

Korsukonekiväärien vyölaatikot olivat kolme kertaa suuremmat kuin normaaliaseessa. Niihin mahtui siis 600 patruunaa, kun kolme tavallista patruunavyötä liitettiin yhteen.

Konekiväärin piipun ympärillä olevan jäähdytysvaipan neste pystyttiin kierrättämään käsipumpulla. Aseen vieressä oleva jäähdytysnestesäiliö oli joko suoraan yhteydessä korsukaivoon tai siihen kannettiin vesi ämpärillä. Pitkät patruunavyöt vaativat jäähdytykseltä tehoa ja kierrättämällä nestettä meno- ja paluuletkun avulla ehkäistiin sen kiehuminen ja höyrystyminen. Kesällä käytettiin pelkkää vettä. Talvella siinä oli tietysti lisänä jäätymisen estävää nestettä.

Tykistön käyttö osa kokonaisuutta

Salpalinja suunniteltiin muutamassa viikossa heti talvisodan jälkeen. Yksityiskohtia hierottiin varmasti vielä rakentamisen aikana, mutta päälinjat oli lyöty lukkoon huhtikuun hangilla 1940. Huomionarvoista on tykistön vahvaan käyttöön valmistautuminen osana linnoituskokonaisuutta.

Suomalaisesta kenttätykistöstä ja erityisesti sen tulen keskittämisestä saatiin erinomaisia tuloksia kesän 1944 torjuntataisteluissa. Tätä tietoa ei tietenkään ollut Salpalinjaa suunniteltaessa.

Talvisodan tykistön kokemukset olivat liioitellusti sanottuna sitä, että kokemuksia ei hirvittävästi syntynyt. Tykkejä oli vähän, nekin sen seitsemään vanhanaikaista sorttia ja kranaattipula oli krooninen. Rannikkotykistön käyttö Karjalan kannaksen maarintaman taistelujen tukena sai kiitosta niin Suomenlahden kuin Laatokankin suunnasta ammuttuna. Tietenkin tykkimiehet tekivät parhaansa, kalustolleen he eivät voineet mitään; vastuu oli 1930-luvun poliitikkojen.

Salpalinjaan rakennettiin teräsbetonista 30 tulenjohto- ja majoituskorsua, kolme (joissakin lähteissä 10) kestolinnoitettua tulenjohtopaikkaa ja peräti 400 kenttälinnoitettua tulenjohtopesäkettä. Kiinteitä, kestolinnoitettuja linnoitustykistön asemia tehtiin 16 kappaletta ja kenttälinnoitettuja tykkiasemia 500 kappaletta. Lisäksi on muistettava Virolahden edustan rannikkotykit, joita olisi käytetty pääaseman taistelun tukena, jos meritehtäviltään olisivat suinkin ehtineet.

Aiemmin olen kertonut linnoitustykistöstä, Salpalinjan "omasta aselajista". Sen lisäksi luonnollisesti kenttäarmeijan kenttätykistö, kranaatinheittimistö ja panssarintorjuntatykit olisivat osallistuneet taisteluun ja käyttäneet niille rakennettuja linnoituslaitteita.

Tykistön käyttöön oli varauduttu myös suunnittelemalla ja määrittämällä pääasemaan eteen uhanalaisimpiin suuntiin valmiit tykistön ja heittimistön maalit, iskut, peitteet ja esteet kokonaisina tai puolikkaina, mitä ne kenttätykistön tulimuodot nyt olivatkaan.

Taistelussa vihollista olisi tietenkin tykkitulella kulutettu kantaman puitteissa aina hyökkäyksen lähtöasemista alkaen (niin kuin 1944 torjuntataisteluissa ansiokkaasti tehtiin) kiviesteiden eteen saakka. Toisin sanoen ehjässä paraatimuodostelmassa naapuri ei olisi Salpalinjaan pureutuneita puolustajia kohdannut!

Joku saattaa kysyä, että millä kalustolla ja miehityksellä Salpalinjassa olisi taisteltu, jos torjuntataisteluissa Tali-Ihantalassa, Viipurinlahdella ja Vuosalmella olisi epäonnistuttu? Salpa-asemaahan alettiin kiireellä saattaa taistelukuntoon päämajan 15.6 1944 antamalla esikäskyllä, joka vahvistettiin kolme päivää myöhemmin. Kenttäarmeijan linnoitusrakennusjoukot keskitettiin Salpalinjaan noin viikko Puna-armeijan suurhyökkäyksen alkamisesta.

Millaisessa kunnossa sotilaat olisi saatu vetäytymään Salpa-asemaan, olisi ollut tietysti sodanjohdon murhe tai taito.

Aseiden osalta tilanne oli valoisampi kuin yleisesti on luultu. Saksasta, kiitos Risto Rytin, suorastaan "virtasi" aseita ja ammuksia Suomeen. Elokuussa 1944 Suomen armeija oli aseistuksen osalta vahvempi kuin koskaan aikaisemmin!

Stalinin suurhyökkäyksen tavoitehan oli olla Kymijoella heinäkuun puoliväliin mennessä ja pieni hetki siitä Helsingissä. Samaisen suunnitelman mukaan Viipuri piti vallata 20. kesäkuuta; päivälleen niin tapahtuikin. Mutta sitten alkoivat Isä Aurinkoisen ongelmat, suomalaisten puolustus tiivistyi ja alkoi pitää. Ja nyt tiedetään, että epäonnistuttuaan Suomen nopeassa valtaamisessa Stalin alkoi heinäkuun puolivälissä 1944 siirtää joukkojaan Suomen rintamalta kohti Berliiniä.

Jos taistelut olisivat edenneet Salpa-asemaan, niitä olisi käyty todennäköisesti juuri heinäkuun puolessa välissä. Samaan aikaan vihollinen torjuttiin Nietjärvellä, Laatokan pohjoispuolella. On mahdollista, että edelliseen kappaleeseen viitaten ja lujan esteen edessä neuvostojohto olisi päätynyt samaan tulokseen. Eli tämänkin spekulatiivisen vaihtoehdon mukaan Salpalinja olisi täyttänyt tehtävänsä ilman todellista läpimurtoyritystä.

Salpalinjassa ei siis taisteltu, kiitos siitä kuuluu suomalaisille sotilaille. Veteraanipäivänä 27.4 siniristiliput nousevat salkoihin heidän kunniakseen.

Myös rauhan monumentti

Salpalinja mielletään yleensä ja helposti sotaiseksi kohteeksi. Sitä se ei kuitenkaan suoranaisesti ole. Salpa-asemassa ei koskaan taisteltu. Se tehtiin sotaa vastaan, jotta rauha säilyisi. Linnoituksen tuli viestiä yli rajan, että Suomen yhteiskuntajärjestelmää ei ihan halvalla muuteta.

Välirauhan aikana pääosaltaan rakennettu Salpalinja oli silloin vähän samankaltaisessa asemassa kuin puolustusvoimat Suomessa rauhan aikana. Niidenkin tarkoituksena on osoittaa ulkovalloille, että Suomen itsemääräämisoikeuden murtamisyritys asein tulee kalliiksi.

Edellisessä blogikirjoituksessani puhuin Etelä-Karjalan Sotaveteraanipiirin aloitteesta julistaa Salpalinja Suomen itsenäisyyden monumentiksi. Kannatan ajatusta. Aivan samoin Salpalinja on myös rauhan monumentti.

Jatkosodan loppuvaiheessa itärajan linnoitusinvestointimme saattoi hyvinkin olla tärkeässä asemassa rauhan syntymiseen Suomen ja Neuvostoliiton välille. Isä aurinkoinen, siis Stalin, sentään ymmärsi, että Salpalinjan kiviesteiden eteen kaatuisi liian suuri ja kallis kuorma punasotilaita. Heille oli tärkeämpääkin tehtävää Keski-Euroopassa, kuin lyödä päätään suomalaiseen teräsbetoniin ja viisaasti suunniteltuun linnoitusjärjestelmään.

Linnoitus täytti olemassaolollaan tehtävänsä. Sitä ei tarvittu kuin alussa viittaamaani maanpuolustustahdon viestitykseen. Pelkillä valelaitteilla uskottavaa pelotetta ei olisi syntynyt. Siihen tarvittiin täyttä tavaraa. Toivottavasti tämä ymmärrettäisiin myös puolustusvoimiemme tulevaisuutta rakennettaessa.

Tuota rauhan monumentti -ajatusta haluan perustella rinnastamalla sen rauhanturvaamiseen tai nykykielellä ilmaistuna kriisinhallintaan. Sekin tapahtuu aseellisin voimin, vaikka niitä ei käytettä kuin äärimmäisessä hädässä, tätä työtä tekevän joukon suojaamiseksi. Ase ja muutama kova patruuna tarvitaan viestittämään, että rauhanturvaajat ovat uskottavia ja ovat tosissaan.

Olen hyvin iloinen siitä, että Suomen Rauhanturvaajaliitto ja oma yhdistykseni Kymenlaakson Rauhanturvaajat ry on ymmärtänyt rauhanturvaamisen, veteraanityön ja Salpalinjan yhteyden. Se on jo pienessä mitassa näkynyt muutaman vuoden Salpavaelluksella paitsi linnoitukseen tutustuneina rauhanturvaajina ja myös kuulunut Faitterit-soittokuntana. Erittäin hyvä niin.

Ja puhti tuntuu jatkuvan. Saamani viestit kertovat, että ainakin matkasuunnitelma-asteella Salpalinja tuntuu rauhanturvaajaveljiä ja -siskoja kiinnostavan. Hyvä, hyvä.

Suomen Rauhanturvaajaliitto on jo muutaman vuoden sisällyttänyt Salpavaellus-tapahtuman toimintasuunnitelmaansa. Uskon ja odotankin, että myös Suomen Reserviupseeriliitto ja Reserviläisliitto tulee tekemään saman. Eihän toimintasuunnitelmat ole tähänkään saakka estäneet ketään osallistumasta tapahtumaan, mutta antaahan se itsekullekin osallistumistaan empivälle isänmaan ystävälle hellän kannustavan potkun lähteä liikkeelle.

Itse asiassa Salpavaellus on jo myös ResUps ja Res-liitojen toiminnan nettikalentereissa näkyvissä. Kiitos siitä. Jos on toimintasuunnitelmissakin, peruutan edellisen kappaleen sanomani.

Olen tässä maininnut esimerkkeinä kolme maanpuolustusjärjestöä. Suurin ja kaunein joukosta on vielä osallistujapotentiaalina poissa. Se on puolustusvoimat. Tiedän, että myös siellä tiedostetaan, tiedotetaan ja ennen kaikkea ymmärretään Salpalinjan symboliikka. Ja varmasti myös oivalletaan linnoituksen konkreettisten yksityiskohtien kehityskelpoisuus nykypäivän sovelluksina.

Puolustusvoimien henkinen ja lähinnä huoltoon painottuva tuki Salpavaellukselle on ollut suuri koko tapahtuman ajan. Voisin kuvitella, että kaukana ei ole se hetki, kun ammattisotilaatkin jotostelevat pitkin Salpalinjaa ja ahmivat sieltä ideoita edelleen jalostettaviksi - tulevaisuutemmekin rauhan turvaksi.

Salpalinjasta itsenäisyytemme monumentti!

Etelä-Karjalan sotaveteraanit nimeäisivät Salpalinjan Itsenäisyytemme monumentiksi. Tällainen otsikko oli Etelä-Saimaassa (klikkaa otsikkoa)18.3.2011. Kerrankin lehdessä on myös myönteisiä uutisia. Vai mitä mieltä asiasta ollaan? Tämän jutun lopussa on kommenttipalkki, antakaapa palautetta.

Jutun mukaan Etelä-Karjalan sotaveteraanipiiri haluaa nimetä Salpalinjan Itsenäisyytemme monumentiksi vuoteen 2017 mennessä. Sotaveteraanipiiri on tehnyt asiasta aloitteen Sotaveteraaniliitolle ja toivoo sen vievän asiaa eteenpäin. Aloitteessa sotaveteraanit toivoisivat myös Salpalinjan kunnostusta.

Uutisessa Etelä-Karjalan sotaveteraanipiiri perustelee esitystä sillä, että itsenäisyytemme monumenttihankkeen toteutuminen olisi osoitus ja todiste samasta isänmaanrakkaudesta ja uhrimielestä, jota veteraanit osoittivat nuoremmille. Aloitteen esityksien toivotaan olevan valmiina, kun Suomi täyttää itsenäisenä valtiona sata vuotta.

Äkkilukemalta asia kuulostaa erinomaiselta. Ja sitä se on vielä toisenkin lukukerran jälkeen. Eihän siitä voi kukaan olla eri mieltä. No, varmasti sellaisiakin aina on. Jos ja kun on, perustelkoot!

On täysin selvää, että Salpalinja on jo nyt monumentti ja suomalaisen maanpuolustustahdon ja selviytymisen muistomerkki. Sotaveteraanien esityksen taustalla uskoakseni on tuon statuksen virallistaminen eräänlaiseksi kansalliseksi symboliksemme. Se ei maksa juuri mitään, eikä ole keltään pois.

Aloitteessa puhutaan nimenmuutoksesta. Sitä en täysin ymmärtänyt, mitä se tarkoittaisi. Tuskin sitä, että Suomen Salpa, Salpa-asema, Salpalinja -sanat korvattaisiin sanaparilla Itsenäisyytemme monumentti. Se olisi liian monimutkaista.

Salpalinjaa tarkoittavia nimiä on jo nyt käytössä sekaannukseen saakka. Uusia nimiä ei tarvita, mutta uusia määritteitä, attribuutteja, ei mikään estä lisäämästä. Sehän vain linnoitusta vahvistaa.

Olisiko määrite sitten itsenäisyytemme monumentti, maanpuolustutahdon muistomerkki, sodan monumentti, rauhan monumentti tai joku vieläkin parempi, ratkeaa varmasti ja on koko ajatuksessa pieni ja varmasti ratkaistavissa oleva sivuseikka. Pääasia on tarkoitus: veteraaniemme työn ja uhrausten kunnioitus ja heidän perintönsä velvoittavuus itsenäisessä Suomessa.

Käytännöllistä monumentti- tai muistomerkkiajatuksessa on se, että fyysisesti se on saavutettavissa jo nyt kymmenissä matkailukohteissa Virolahdelta Sallaan.

Etelä-Karjalan sotaveteraanipiirin viittaus Salpalinjan kunnostamisesta herättää varmasti monenlaisia intohimoja. Tuskin sentään piiri koko puolustuslinjaa kunnostaisi. Voisin kuvitella ajatuksen taustalla olevan niiden linnoitteiden kunnostaminen, joilla on järkevät museaaliset ja matkailulliset perusteensa. Kohteissa on voitava liikkua turvallisesti.

Parhaillaan työn alla oleva museoviraston inventointihanke tuo vastauksia varmasti kunnostustarpeisiin ja kohdevalintoihin.

Vaikka yhteiskuntamme elintaso ja hyvinvointi ovat jo yleisesti ottaen erittäin korkealla tasolla (kiitos veteraaniemme), mahdolliset Salpalinjan kunnostusmäärärahat tulevat olemaan aina tiukalla. Siksi tuosta kunnostusvaateesta ei kannattane tehdä hyvän ajatuksen kynnyskysymystä.

Kiirettä ei varsinkaan teräsbetonikorsujen kunnostuksen osalta ole. Niihin valettu betonikin kovettuu vielä muutaman kymmentä vuotta. Sitten se alkaa kestämään!

Itse kannatan lämpimästi Etelä-Karjalan sotaveteraanipiirin aloitetta. Toivon sille laajaa kannatusta niin maanpuolustusjärjestöiltä kuin kansalaisilta, siis kaikilta jotka tuntevat kiitollisuutta Suomen itsenäisyydestä.

Myös kesän 1944 kokemukset opiksi

Tunnettuhan on, että talvisodan tuoreet kokemukset otettiin Salpalinjan suunnittelussa huomioon. Betonilaiteiden määrää ja seinämävahvuuksia lisättiin. Teräsbetonikorsujen aseet, konekiväärit ja panssarintorjuntatykit, sijoitettiin sivustatuliasemiin. Panssariesteitä paranneltiin, kiviesteet tehtiin korkeammiksi ja kaivantoesteet syvemmiksi, ja niin edelleen.

Vähemmän tunnettua on se, että kesän 1944 torjuntataisteluistakin saadut kokemukset ehtivät siirtyä nekin tuoreeltaan Salpalinjaan. Mannerheim käski saattaa Salpa-aseman taistelukuntoon noin viikko sen jälkeen, kun puna-armeijan suurhyökkäys Valkeasaaressa alkoi. Tähän työhön oli käytettävissä kenttäarmeijan linnoitusjoukot.

Erityisesti Karjalan kannaksen torjuntataisteluissa tykistön keskitetty tulen käyttö ja vihollisen murskaaminen osin jo lähtöasemiinsa oli tehokasta. Tykistön käyttöön oli Salpalinjassa toki varauduttu jo välirauhan suunnitelmissa. Tulenjohtopaikkoja tehtiin linnoitukseen kantalinnoitettuna 30 kappaletta ja kenttälinnoitettuna 400 kappaletta. Keskitettyä tulenkäyttöä olisi varmasti jatkettu Salpalinjassakin ja jos mahdollista tuhottu tai ainakin ratkaisevasti kulutettu vihollista hyökkäyksen lähtöasemissa.

Mutta tykistöpatterien sijoittamisessa Salpalinjaan otettiin uutena kokemuksena esiin niiden mahdollinen käyttö suora-ammuntaan vihollisen, lähinnä panssarien läpimurtojen varalta.

Torjuntataisteluiden kokemus oli näet pitkälti se, että vahva hyökkääjä pääsee läpimurtoihin ennemmin tai myöhemmin. Niiden torjumiseen oli valmistauduttava.

Salpalinjassa se merkitsi välirauhan aikana rakennettujen linnoitteiden täydentämistä ennen kaikkea syvyyteen. Panssarintorjunta-aseita ja –esteitä tuli olla syvyydessä, mielummin useassa tasassa. Panssarintorjuntatykit oli ryhmitettävä suojattuihin sivusta-tuliasemiin ja jos mahdollista ampumaan esimerkiksi kaivantoesteen suuntaista tulta.

Jatkosodan aikana jalkaväelle rakennetut kenttälinnoitetut korsut olivat monesti varsin kaukana etulinjan taistelupoteroista. Hälytyksen tullessa asemien miehitys kesti kauan ja vihollisen tykkitulessa pitkä siirtymätaival korsuista asemiin saattoi koitua monen taistelijan kohtaloksi.

Salpalinjan oikaisuasemassa Vaalimaalla, etuasemassa Miehikkälän kirkolla, pääasemassa nykyisen Salpalinja-museon kohdalla ja Lappeenrannan Rutolan ja Lemin alueella edellä mainittu ongelma ratkaistiin kesällä 1944 pallokorsuilla. Nämä imubetonista rakennetut ryhmän korsut sijoitettiin aivan etummaisiin taisteluasemiin. Matka omaan poteroon kauimmaisillakin miehillä oli vain 20-30 metriä.

Vastahyökkäyksiä varten reservin tuli olla lähellä ja suojaisessa paikassa, Salpalinjassa korsussa tai luolassa. Itseasiassa Salpalinjan monien kallioon louhittujen luolien sijainti keskellä taisteluasemaa selittyykin osittain juuri lähireservin suojapaikkana. Toisaalta jos näin on, tämä idea oli huomioitu jo välirauhan aikana.

Myös kevyiden kranaatinheittimien tuliasemat sijoitettiin Salpalinjassa mahdollisimman lähelle taisteluasemia. Näin esimerkiksi taistelussa kohdalla oleva ryhmänjohtaja saattoi pyytää tulitukea suoraan vaikkapa huutamalla heitinryhmälle ilman haavoittuvia viestiyhteyksiä.

Uutta Salpalinjassa oli myös torjuntataisteluiden kokemus sijoittaa taisteluparit lähelle toisiaan, ei enää yksitellen kuin välirauhan aikana kallioon louhituista yksittäisten miesten poteroista näkee. Idea oli se, että kaveria ei jätetä. Toisin sanoen T, Y tai L-muotoiset poteroparit mahdollistivat sen, että taistelupari pystyi tukemaan toinen toistaan. Tuliaseman jättäminen ei ollut niin helppoa, kuin yksin taistellessa oli mahdollista; kaveria ei voinut jättää pulaan.

Ja mistäkö minä nuo edellä mainitut asiat vasta nyt sain tietää? No, tietenkin Oppaita Salpalinjalle –peruskurssilta ja aihetta käsitelleen everstiluutnantti evp Arto Lavennon luennolta. Hän on opettanut minua Salpalinjan saloihin noin 25 vuoden ajan ja aina opin uutta.

Salpalinjan maanomistus

Kun Salpalinjaa lähdettiin suunnittelemaan, sen tärkein määre oli puolustuksellisuus. Puolustusaseman kulkuun eivät maanomistusolot vaikuttaneet. Linjakepit pantiin sotatilalain nojalla pystyyn siihen, mihin asiat vaativat, samalla tavalla niin herrojen kuin pikkutilallistenkin maille.

Vielä tänä päivänäkin ammattisotilaat myöntävät, että eivät osaisi sijoittaa linjaa toisin. Maaston käytön hienouksia edelleen ihmetellään.

Tosin Miehikkälässä väitetään, että paikallinen kunnanpamppu olisi saanut puhuttua linjan omilta mailtaan pois. Jos näin on tapahtunut, on ratkaisuun varmasti syynsä; todennäköisesti puolustusaseman laitteille on löytynyt vieläkin parempi paikka ja sijainti.

Salpalinjan maastonsuunnittelijoiden kylmä ja vain ammatillinen ajattelu näkyy maastossa. Siinä ei todellakaan ole kuvia kumarreltu ja emäntien ääntä kuunneltu. Teräsbetonikorsuja on rakennettu talojen pihapiireihin, Virolahden Säkäjärvellä, Mässelinmäellä jopa osin talon alle.

Erään talon isäntä toivoi, ettei taisteluhautaa kaivettaisi talon ja navetan väliin. Hän pelkäsi emännän putoavan pimeässä lypsyreissulla kaivantoon ja loukkaavan itsensä!

Kuvaava esimerkki on Virolahden Ravijoella Harjun silloisen koulutilan kulttuurimaisemassa, tulevan Salpa-Jukolan kisakeskuksessa. Silloin noin 125 vuotta vanhan lahjoitusmaakartanon kahta puolen rakennettiin teräsbetonikorsut. 40 miehen majoituskorsu on noin 15-20 metrin päässä rakennuksen seinästä ja kaksoisasekorsu noin 40 metrin päässä sen nurkasta!

Jo asema-sodan aikana puolustusministeriö aloitti linnoituksen alle jääneiden maa-alueiden lunastamisen valtiolle. Työ jäi jatkosodan loppumelskeissä kesken ja sitä jatkettiin sodan jälkeen.

Korsujen, luolien ja kiviesteiden alle jääneet maa-alueet rajattiin, jopa rajapyykein, irroitettiin omiksi tiloikseen ja lunastettiin valtiolle. Korvauksia maksettiin myös linnoituksen rakentamisen aikaisista satovahingoista ja käytetystä puustosta.

Miehikkälän ja Virolahden maataloustuottajayhdistysten aloitteesta vuonna 1968 eduskunta antoi asetuksen lunastettujen maa-alueiden palauttamisesta alkuperäisille omistajilleen. Sen sijaan kaikki laitteet, korsut ja estekivet jäivät edelleen valtion omistukseen ja ne merkittiin kyseisen tilan rasitteeksi.

Maiden palautus mahdollisti estekivien poiston pelloilta. Mutta helpommin sanottu kuin tehty. Jokainen panssariestekivi painaa vähintään kolme tonnia. Kuopassa pohjalla ja sen ympärillä oli hevoskuorma sepeliä kiilakivinä ja estämässä roudan vaikutusta kiveen.

Arvattavissa on, että kivien työntäminen telapuskutraktoreilla pois pellolta muodostaa kivikasan toisaalle. Ja edellä mainitun kiilasepelin poistaminen on paikoin kestänyt näihin vuosiin. Routa nostaa niitä pellon pintaan edelleen.

Luin juuri yhden muisteluksen, jossa aikalainen kertoo, että kiven kuopan tuli olla metrin syvä ja sen pohjalle tuli puolimetriä paksulta sepeliä. Tosin kertoja itsekin arvioi, että pomojen katseen ollessa toisaalla montun syvyydestä tingittiin. Itse en ole vielä virallisista lähteistä metrin syvyisiä kuoppia nähnyt vaaditun.

Muuten, noissa aikalaiskertomuksissa, muiden kuin linnoitustekniikkaa tuntevien tekemissä, huomionarvoista on, että haastattelija ei ole osannut kyseenalaista tietojen oikeellisuutta. Muistitieto on paikoin vähintäänkin epätarkkaa ja yleensä liioittelun suuntaan. Toisaalta asia vahvistaa myös sen, että salassapidossa ja suurten kokonaisuuksien pitämisessä pimennossa on onnistuttu.

Results of The Hard Work

Tässä kakkososa englanniksi, Part II in English. Tämän jälkeen jatketaan suomeksi.

The construction work of the Salpa-line began at the end of April 1940. At the coastal village of Virolahti, called Ravijoki, the work was started by a voluntary group of 900 men from Sweden. They brought all the machines they needed and quite lot of money, actually 10 per cent of the whole expences. Swedish workers returned back after few months. The machines and money was left in use of Finns.

The construction was at its highest level in March 1941. Then there were almost 35 000 men working. About 2 000 women worked at supply duties.

The work was interruptied in June 1941, when the Continuation War began. The Finns advanced far forward east and so the fortifying far in rear was not topical. The work restarted in the summer 1944, when the Soviets began their gigantic attack to beat finally the Finnish army and tried to occupy the whole country. But as we know now, they failed.

In the Salpa-line there are about 720 reinforced concrete bunkers and some tunnel caves quarried into rocks. The bunkers were built for positions of weapons and of course for men as shelters and accommodation.

For instance, for the building of one massive soil founded bunker altogether about 10 000 tons different kinds of material as timber, steel, concrete, stones and soil had to be transfered. In those days it should meant about three thousand truckloads, more than 3 000 kg material in each.

The roofs of the bunkers were built to bear the bull´s eye hit of a one ton airbomb.

The price of a bunker was 1941 about one million marks. It was something same as a very luxury famile house. For instance in 1941 Salpa-line costs took five per cent of the state budjet.

About 95 per cent of the concrete bunkers are situated between the Gulf of Finland and Lake Saimaa. As we remember it was the strongest part of the fortification and the part which Mannerheim regarded as the most dangerous.

In the defence line there are over 200 km stone antitank obstacles, about 400 000 single stones. The weight of each is three tons. When they transported the stones, the truck could carry only one peace at a time. So there are 400 000 truckloads of stones in the antitank barriers of Salpa-line.

There were also 130 km dug ditch antitank excavations. Trenches, dug with shovels or quarried into rock, were made for about 350 kilometres.

One very essential part of the Salpa-line is the work for the many field fortifications, which are difficult to see anymore. The number of accommodation dugouts made from timber, soil and stones was 700, machine gun strongpoints 1 250, gun positions 500 and artillery fire control positions 400 peaces. Barbed wire obstacles were made about 300 kilometres.

There were no battles at Salpa-line. For all that they say that it had a great meaning for the result of the war. The Salpa-line was built for as a lock of Finnish defence and that was a fact which the Soviets knew.

The fortification has succeeded in its work best, when it is not needed.

I think that for us, for Finns, the Salpa-line is the symbol of hard work, independence, freedom and most of all - peace.

Jukolan viesti Salpalinjan maisemissa

Nykyisen Haminan alueella toimivan Vehkalahden Veikkojen päätös nimetä kesän 2011 Jukolan viesti Salpa-Jukolaksi on hieno. Kilpailupaikka sijaitsee Virolahden Ravijoella Harjun oppimiskeskuksen tiloissa, pihapiirissä ja keskellä Salpalinjaa.

Salpa-etuliitteen ottaminen suunnistuksen 2011 Jukolan viestin nimeen on kilpailunjohtaja Markku Sepän idea. Hän halusi Salpa-Jukola -nimellä kunnioittaa Salpa-aseman rakentajien isänmaallista työtä. Samalla se muistuttaa paikalle 18.-19.6. odotettavia 16 000 suunnistajaa ja jopa 40 000 kisavierasta, että nykyinen hyvinvointimme ei ole itsestään selvyys. Se on vaatinut puolustajansa, heidän uhrauksensa ja myös uhrinsa, sankarivainajat.

Kilpailun nimivalintaan on todella perusteensa.

Harjun lahjoitusmaakartano ja siellä vuonna 1889 aloittanut maatalousoppilaitos sijaitsevat vanhan Viipurintien, nykyisen museotien varressa. Tuo tie oli viime sotien aikana rannikon tuntumassa Stalinin panssareille ainoa hyökkäysura länteen. Nykyinen valtatie 7 rakennettiin vasta 1960-luvulla.

Salpalinjan sijainnista rantamaantien kohdalla kenraalikunta väänsi kättä jonkin aikaa. Vastakkain olivat lähinnä II armeijakunnan komentaja kenraaliluutnantti Harald Öhquist ja maavoimien komentaja kenraaliluutnantti Erik Heinrichs. Öhquist halusi ensin linjan alkavan Virolahden pohjukasta (sittemmin oikaisuasema 1944) ja toisaalta hän ehdotti, että koko linja alkaisi Haminan länsipuolelta Summanjoesta. Heinrichs tuli itse paikalle maastontiedusteluun ja päätti, että asema tulee etelässä Ravijoen tasalle.

Ja kun oli tiedossa Viipurintien suunnan ja sitä myötäilevien peltoaukeiden uhanalaisuus, Ravijoen seutu tuli hyvin vahvasti linnoitetuksi maantien molemmilta puolilta. Harjun koulutilan, nykyisen oppimiskeskuksen alue sijaitsee em. tien pohjoispuolella.

Työt myöhemmin Salpa-asemaksi nimetyssä linnoituksessa alkoivat nimenomaan Virolahden Harjussa 17.4.1940. Tuo päivä oli takaraja silloiselle kapteeni Reino Arimolle, joka sai neljä päivää aikaisemmin käskyn merkitä lumiseen maastoon tulevan linnoitetun pääaseman sijainti.

Reino Arimo toimi Salpalinjan maastosuunnittelijana ja myös maastonsuunnittelijoiden tarkastajana. Hän yleni aikanaan kenraaliluutnantiksi ja oli yleisesikunnan päällikkönä. Eläkkeellä ollessaan hän kirjoitti yksityiskohtaisen kirjan, Suomen linnoittamisen historia 1918-44, jossa Salpalinjaa käsitellään hyvin tarkasti.

Töiden aloittajina Harjussa olivat ruotsalaiset vapaaehtoiset linnoittajat, Svenska Arbetskåren i Finland, lyhenne SAK. Tässä blogissani kirjoitin huhtikuussa 2010 otsikolla "Työvoimaa, kalustoa ja rahaa Ruotsista" ruotsalaisten osuudesta tarkemmin. Kannattaa lukea.

Harjun varsin suppealla alueella Vahtivuori mukaan lukien on monipuolinen valikoima linnoituslaitteita. Maastossa on yllättävissäkin paikoissa lukuisia teräsbetonikorsuja, kiviestettä, luola, louhos ja pieni tulvitusjärjestelmäkin.

Ja jotta Salpa-Jukolaan saapuvat kisavieraat voisivat paikan päällä myös tutustua turvallisesti niihin ja ylipäätään nähdä ja löytää linnoitteita, on kisajärjestäjä sopinut opastuksesta Salpavaellus-tapahtuman kanssa. Salpavaelluksen oppaat järjestävät vajaasta tunnista kahteen kestäviä erilaisia pikkukierroksia kisakeskuksen tuntumassa. Opastus tapahtuu puhtaassa talkoohengessä.

Vapaaehtoinen opastusmaksu tilitetään lyhentämättömänä paikkakunnan sotiemme veteraanien hyväksi.