Tunnettuhan on, että talvisodan tuoreet kokemukset otettiin Salpalinjan suunnittelussa huomioon. Betonilaiteiden määrää ja seinämävahvuuksia lisättiin. Teräsbetonikorsujen aseet, konekiväärit ja panssarintorjuntatykit, sijoitettiin sivustatuliasemiin. Panssariesteitä paranneltiin, kiviesteet tehtiin korkeammiksi ja kaivantoesteet syvemmiksi, ja niin edelleen.
Vähemmän tunnettua on se, että kesän 1944 torjuntataisteluistakin saadut kokemukset ehtivät siirtyä nekin tuoreeltaan Salpalinjaan. Mannerheim käski saattaa Salpa-aseman taistelukuntoon noin viikko sen jälkeen, kun puna-armeijan suurhyökkäys Valkeasaaressa alkoi. Tähän työhön oli käytettävissä kenttäarmeijan linnoitusjoukot.
Erityisesti Karjalan kannaksen torjuntataisteluissa tykistön keskitetty tulen käyttö ja vihollisen murskaaminen osin jo lähtöasemiinsa oli tehokasta. Tykistön käyttöön oli Salpalinjassa toki varauduttu jo välirauhan suunnitelmissa. Tulenjohtopaikkoja tehtiin linnoitukseen kantalinnoitettuna 30 kappaletta ja kenttälinnoitettuna 400 kappaletta. Keskitettyä tulenkäyttöä olisi varmasti jatkettu Salpalinjassakin ja jos mahdollista tuhottu tai ainakin ratkaisevasti kulutettu vihollista hyökkäyksen lähtöasemissa.
Mutta tykistöpatterien sijoittamisessa Salpalinjaan otettiin uutena kokemuksena esiin niiden mahdollinen käyttö suora-ammuntaan vihollisen, lähinnä panssarien läpimurtojen varalta.
Torjuntataisteluiden kokemus oli näet pitkälti se, että vahva hyökkääjä pääsee läpimurtoihin ennemmin tai myöhemmin. Niiden torjumiseen oli valmistauduttava.
Salpalinjassa se merkitsi välirauhan aikana rakennettujen linnoitteiden täydentämistä ennen kaikkea syvyyteen. Panssarintorjunta-aseita ja –esteitä tuli olla syvyydessä, mielummin useassa tasassa. Panssarintorjuntatykit oli ryhmitettävä suojattuihin sivusta-tuliasemiin ja jos mahdollista ampumaan esimerkiksi kaivantoesteen suuntaista tulta.
Jatkosodan aikana jalkaväelle rakennetut kenttälinnoitetut korsut olivat monesti varsin kaukana etulinjan taistelupoteroista. Hälytyksen tullessa asemien miehitys kesti kauan ja vihollisen tykkitulessa pitkä siirtymätaival korsuista asemiin saattoi koitua monen taistelijan kohtaloksi.
Salpalinjan oikaisuasemassa Vaalimaalla, etuasemassa Miehikkälän kirkolla, pääasemassa nykyisen Salpalinja-museon kohdalla ja Lappeenrannan Rutolan ja Lemin alueella edellä mainittu ongelma ratkaistiin kesällä 1944 pallokorsuilla. Nämä imubetonista rakennetut ryhmän korsut sijoitettiin aivan etummaisiin taisteluasemiin. Matka omaan poteroon kauimmaisillakin miehillä oli vain 20-30 metriä.
Vastahyökkäyksiä varten reservin tuli olla lähellä ja suojaisessa paikassa, Salpalinjassa korsussa tai luolassa. Itseasiassa Salpalinjan monien kallioon louhittujen luolien sijainti keskellä taisteluasemaa selittyykin osittain juuri lähireservin suojapaikkana. Toisaalta jos näin on, tämä idea oli huomioitu jo välirauhan aikana.
Myös kevyiden kranaatinheittimien tuliasemat sijoitettiin Salpalinjassa mahdollisimman lähelle taisteluasemia. Näin esimerkiksi taistelussa kohdalla oleva ryhmänjohtaja saattoi pyytää tulitukea suoraan vaikkapa huutamalla heitinryhmälle ilman haavoittuvia viestiyhteyksiä.
Uutta Salpalinjassa oli myös torjuntataisteluiden kokemus sijoittaa taisteluparit lähelle toisiaan, ei enää yksitellen kuin välirauhan aikana kallioon louhituista yksittäisten miesten poteroista näkee. Idea oli se, että kaveria ei jätetä. Toisin sanoen T, Y tai L-muotoiset poteroparit mahdollistivat sen, että taistelupari pystyi tukemaan toinen toistaan. Tuliaseman jättäminen ei ollut niin helppoa, kuin yksin taistellessa oli mahdollista; kaveria ei voinut jättää pulaan.
Ja mistäkö minä nuo edellä mainitut asiat vasta nyt sain tietää? No, tietenkin Oppaita Salpalinjalle –peruskurssilta ja aihetta käsitelleen everstiluutnantti evp Arto Lavennon luennolta. Hän on opettanut minua Salpalinjan saloihin noin 25 vuoden ajan ja aina opin uutta.
Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.
1 kommentti:
1944 oli jo syytäkin tehdä muutoksia jo pelkästään panssariaselajin muutosten takia. 1940 kun Salpalinjaa aloitettiin, sekä jatkosodan alkaessa pystyi korsutykiksi valittu 45mm (joita oli saatu runsainmäärin sotasaaliiksi talvisodassa) puhkomaan helposti Neuvostoliiton silloisten päävaunutyyppien, T-26 & BT-vaunujen panssarin. 1944 oli kuitenkin päävaunutyypiksi vaihtunut T-34, jonka tuhoamiseen 45mm korsutykillä olisi vaadittu roima annos onnea, raskaammista vaunuista puhumattakaan. Toki jo talvisotaan oli Neuvostoliitto valmistanut KV-2 vaunuja 152mm tykillä joiden panssariin ei 45mm pystynyt. Kyseinen malli oli tarkoitettu Mannerheimlinjan estekivilinjan ja bunkkerien tuhoamiseen.
Panssarintorjuntatykkienkin osalta ei tainnut olla vara niitä sijoitella rintamansuuntaisesti ja aloittaa tulistusta maksimikantamalla kuten saksalaisilla oli tapana puollustautuessaan, se johti tykkien suuriin tappioihin. Lähempänä linjaa ja linjan aluettahan oli helpompi tuhota vaunuja koska ne joutuivat pysähtelemään jo esteidenkin ja miinojen takia, mutta myös sen takia että hyökkäyksessä joutuivat odottamaan jalkaväen etenemistä avukseen. Myöskin uudet Saksasta saadut panssarienlähitorjunta-aseemme mm.panssarinyrkki edellyttivät jalkaväen tukea eteneville vaunuille.
Mitä tulee opaskurssiin niin ei ole kyllä kaduttanut käydä kuuntelemassa, todella paljon on tullut uutta tietoa jota ei pelkästään kirjoja lukemalla saa. Sen voi laskea täysin erinomaisen "opettajakunnan" ansioksi.
Lähetä kommentti