Konekivääri omalla korsujalustalla

Salpa-aseman puolustuksen selkärankana oli yhtenäinen konekiväärien sivustatuliverkko. Kestolinnoitteisiin eli betoniin oli konekivääreille tehty 295 tuliasemaa. Kenttälinnoitettuja kk-pesäkkeitä, katettuja ja avonaisia, tehtiin 1250 kappaletta.

Kenttälinnoitteisiin tarkoitetut konekiväärit olivat varusteineen ja jalustoineen samoja Maximeja, joita jalkaväki käytti. Sen sijaan korsuihin sijoitetut konekiväärit poikkesivat edellisistä.

Normaalin 7,62 Maxim-konekiväärien lisäksi linnoitteisiin sijoitettiin keväällä 1941 Saksasta käytettynä hankittuja ja mauser-kantaisia patruunoita ampuvia 7,92 kaliiperin MG 08 konekiväärejä. Niitä oli ostettu Suomeen 998 kappaletta. Suurin osa niistä sijoitettiin merivoimien, käytännössä rannikkopuolustuksen käyttöön ja osa siis myös tulevan Salpalinjan linnoitusaseiksi. Ilmeisesti patruunahuollon sekoittumisvaaran takia näitä aseita ei jaettu jalkaväen taistelujoukoille.

Saksalaisten konekiväärien linnoituskäyttöä vahvistaa Virolahdella 10.6.1941 perustetun Linnoituspataljoona 4:n (LIN. P 4) 1. komppanian sotapäiväkirja. Ravijoelle sijoitettu komppania ensi töikseen naamioi linnoitteita. 21. kesäkuuta sotapäiväkirjan mukaan tehtiin kenttätöitä ja uusien aseitten paikalleen laittoa. Tutustumista uusien kk - (made in Germany) ominaisuuksiin ja päiväkirja jatkaa:

”Korsuihin on joissakin tapauksessa hankala saada niitä sopimaan, koska rakentaessa on otettu huomioon ryssäläiset aseet. Kiikaritähtäin ei sovi aina korsuihin, mutta aseet ovat hienoa tekoa ja pojat tyytyväisiä. Pienillä lisälaitteilla konekiväärit sopivat korsussa jo oleviin jalustoihin. Vänrikki Toikka keksi sopivan kiinnityslaitteen ja kävi joka komppaniassa tarkastamassa kiinnitystapoja ja opastamassa siinä.”

Korsukonekiväärit poikkesivat jalkaväkiveljistään eniten jalustoiltaan. Jalustoja oli kahta perustyyppiä, tilapäisiksi ja eräänlaisina hätäratkaisuna tehtyjä puisia apujalustoja malli 39 ja pidemmälle kehitettyjä metallijalustoja malli 40.

Metallijalustat korvasivat puisia sitä mukaan kuin niitä valmistui. Oma lukunsa jalustoissa on teräskupuihin sijoitettujen konekiväärien erikoisrakenteiset jalustat. Niistä ei nyt enempää.

Metallisessa korsujalustassa ampujalla oli istuin. Sivusuuntauksen ampuja teki jaloillaan ja korkeussuunnan jalustan käsipyörällä. Konekivääriaseman sijoittelussa pyrittiin saamaan ase ampumaan 38 asteen levyiseen sektoriin pyyhkäisevää tulta ilman korkeussuunnan muutosta. Se merkitsi usein melkoisiakin maaleikkauksia ampumasektoreissa.

Jalustaan kuuluivat sekä sivu- että korkeussuunnan rajoittimet. Ensin mainittu oli tarpeellinen esimerkiksi ampumasektorin reunan lähellä olevien omien pesäkkeiden turvaksi.

Pimeällä tai huonon näkyvyyden vallitessa konekiväärin tähtäämistä auttoi aseen yläpuolelle etuseinään kiinnitetty maastokaari. Siihen oli piirretty janoin nimetyt etumaaston muutamat maalipisteet. Kun tähystäjä joko tähystysraosta tai tähystyskuvusta ilmoitti maalin nimen, niin ampuja suuntasi aseen jalustaan kiinnitetyn nuolen maastokaaren nimetylle janalle ja antoi palaa. Luotisuihku meni ajateltuun paikkaan, ainakin sinne päin.

Korsukonekiväärien vyölaatikot olivat kolme kertaa suuremmat kuin normaaliaseessa. Niihin mahtui siis 600 patruunaa, kun kolme tavallista patruunavyötä liitettiin yhteen.

Konekiväärin piipun ympärillä olevan jäähdytysvaipan neste pystyttiin kierrättämään käsipumpulla. Aseen vieressä oleva jäähdytysnestesäiliö oli joko suoraan yhteydessä korsukaivoon tai siihen kannettiin vesi ämpärillä. Pitkät patruunavyöt vaativat jäähdytykseltä tehoa ja kierrättämällä nestettä meno- ja paluuletkun avulla ehkäistiin sen kiehuminen ja höyrystyminen. Kesällä käytettiin pelkkää vettä. Talvella siinä oli tietysti lisänä jäätymisen estävää nestettä.