Tekijät esiin vaikka rautakangella!

Tämä kirjoitus käsittelee Salpalinjaa vain välillisesti ja on oikeastaan tarkoitettu Salpavaelluksen järjestäjille, sen sisäpiiriin. Jos tämän joku ”ulkopuolinen” sattuisi lukemaan, voin vakuuttaa, että häntä ei edes yritetä saattaa edesvastuuseen.

Salpavaelluksen osanottajamäärän kasvaminen viime kesänä kahteen sataan näkyi ainakin meidän järjestäjien silmissä ajoittaisena ”työvoimapulana”. Kymmenen vuotta pakerrettiin selvästi alhaisemmissa, jopa yli puolet pienemmissä osanottajaluvuissa ja vaellustoimitsijoiden määrä sopeutui siihen varsin luontaisesti. Kun joku jäi rivistä pois, kaveria ei tilalle tarvittu; viime kesänä olisi jo tarvittu.

Ainoa asia joka hoksattiin hoitaa ajoissa oli vuonna 2011 järjestetty varsin perusteellinen opaskoulutus. Se on pelastanut paljon ja mahdollistanut vaelluksen kasvu-uralle palaamisen. Opaskoulutusideasta on kiittäminen Virolahden ja Miehikkälän Reserviupseerikerhon puheenjohtajaa Petri Rajajärveä.

Tässä tullaankin toiseen pullonkaulaan. Vaelluksen pääjärjestäjinä ovat Luumäen, Miehikkälän ja Virolahden reserviupseeri- ja reserviläiskerhot. Päävastuu toimitsijoiden tuottamisesta on heillä. Sanoin päävastuu siksi, että oppaissa ja vähän muissakin tehtävissä on jo ilahduttavasti myös muitakin kuin em. kerhojen jäseniä ja vielä muualta kuin ao. kerhojen toimialueelta. Nämä ihmiset ovat suorastaan tarjoutuneet tehtäviin.

Ukkoutuva jäsenkunta

Ei ole salaisuus, että edellä mainittujen kaikkien kerhojen ongelma on ”ukkoutuva”, vanheneva ja jossain määrin ainakin toimivien osalta myös määrällisesti laskeva jäsenkunta. Tätä tautia saattaa olla liikkeellä laajemminkin Suomessa vapaaehtoisen maanpuolustusalan harrastajapiireissä.

Maanpuolustusyhdistysten ukkoutuvaan jäsenkehitykseen voi olla syy myös niiden omassa toiminnassa. Se (vähä) mikä tehdään kohdistuu tietenkin jäljellä olevaan jäsenkuntaan. Ja kaikki se ei ole välttämättä mielekästä ja mieleen nuoremmalle väelle. Ukkoutumisen kierre sen kuin jatkuu ja ”pakollinen” toiminta (kunniakäynnit, edustukset yms.) jäävät yhä harvempien harteille. Hekin väsyvät.

No niin, alamme lähestyä itse tämän kirjoituksen asiaa. Reserviläiskerhot tarvitsevat kahta asiaa. Ne ovat nuorta jäsenkuntaa ja mielekästä tekemistä heille. Kaakonkulman reserviläisyhdistyksillä on jo jälkimmäistä. Ja sen huomasi myös Suomen Reserviupseeriliiton puheenjohtaja Mikko Halkilahti viime kesän puheessaan salpavaeltajille käsitellessään tapahtuman järjestelyjä:

”Salpavaellus on teidän juttunne ja Salpa-asema osa teidän identiteettiänne. Olette hienosti oivaltaneet miten teette Salpalinjaa tunnetuksi koko maamme reserviläisille ja sitä kautta myös koko Suomen kansalle. Lisäksi tällä esimerkillä luotte mallin myös muille yhdistyksille, miten toimia aktiivisesti ja yhteistyössä tällä reserviläissaralla.”

Aivan oikein, Luumäen Reserviupseerit, Luumäen Reserviläiset, Virolahden ja Miehikkälän Reserviupseerit ja Kaakonkulman Reserviläiset, meillä on todella mielekästä tekemistä, mikä kelpaa malliksi jopa koko valtakuntaan. Mutta meiltäkin puuttuvat tekijät, ne nuoret ja nuorehkot maanpuolustuksesta kiinnostuneet miehet ja naiset, jotka eivät ole vielä tietään joukkoomme löytäneet. Vastaus on, että heidät pitää etsiä, pyytää ja vetää mukaan!

Liikkeelle lyhyin askelin

Reserviläistoimintaan ei ole kenenkään pakko tulla tekemään täyslaidallista tulenavausta ja tukehtua siihen. Ihan hyvin homman voi aloittaa pienestä ja, sikäli kun toiminta alkaa kiinnostaa, tulla mukaan vähän kerrallaan. Esimerkiksi Salpavaelluksen toimitsijana useimmat tehtävät ovat sellaisia, että niihin sitoutuminen vie vuodesta 1-3 harrastuspäivää ja niistäkin vain osan. Ajankohtakin tiedetään, se on viikko jälkeen juhannuksen. On aivan turha yrittää uskotella, että ”minulla ei ole aikaa tai tuo ajankohta ei satu”. Se kenellä on halu olla mukana, pystyy järjestämään sekä tarvittavan ajan että ajankohdan – ihan varmasti kun ajoissa aloittaa. Ja ketkä eivät pysty, harrastavat sitten jotain muuta heitä kiinnostavaa ja sekin on ihan hyvä juttu. Vapaaehtoisuus ei ole pakkoa.

Kaakonkulman reserviläisjärjestöjen olisi minun mielestäni otettava jo oman toiminnan tulevaisuudenkin takia itseään niskasta kiinni ja käytävä ankaraan jäsenrekrytointiin. Se on raakaa työtä. Yhdistysten hallitusten on tehtävä suunnitelma ja työnjako, millä paikkakunnalla asuvat potentiaaliset jäsenehdokkaat talo talolta kartoitetaan, etsitään koloistaan, esitetään asia ja pyydetään henkilökohtaisesti toimintaan mukaan.

Ainakin maaseutukunnissa reserviläiskerhojen olemassa oleva jäsenkunta kattaa yhdistysten toimialueen niin, että jokainen paikkakunnalla asuva reserviupseeri, reservin aliupseeri ja maanpuolustushenkinen reserviläinen saadaan ”puhuteltua”. Se on vain halusta kiinni, haluaako ao. yhdistys toimintaansa uusia jäseniä. Nyt muuten siihen on, kiitos Mr Putinin”, erittäin otollinen maaperä!

Se on selvä, että pyydettävistä läheskään kaikki eivät eri syistä näe vapaaehtoista maanpuolustusharrastusta omana juttunaan. Mutta uskallan väittää, että tuolla työllä saadaan merkittävä määrä väkeä mukaan. Yksi ”pelastettu sielu” puhumattakaan kymmenestä tai kahdesta kymmenestä uudesta jäsenestä on paljon. Ja he voivat taas tuoda kaveripiiristään uutta voimaa mukaan. Näin se menee.

Rauhanturvaajien esimerkki

Kerron esimerkin. Olen toiminut muutaman vuoden aktiivisesti Kymenlaakson rauhanturvaajissa, sen hallituksessa. Kesällä 2013 yhdistyksemme piti järjestää ja järjestikin Suomen Rauhanturvaajaliiton mestaruusammunnat Vekaranjärvellä. Toimitsijoita kyllä kilpailun johto peräsi usealla ilmoituksella ja jäsenviestillä tyyliin ”kisoihin tarvitaan toimitsijoita”. Vain aktiivisimmat ja velvollisuudentuntoisimmat anonyymit ilmoittautuivat. Tulos oli liian vähän. Toki kisat menivät läpi, mutta ne harvat toimitsijat raatoivat itsensä ”verille”. Itse en ilmoittautunut, kun luulin voivani keskittyä ampumiseen ja sekin meni poskelleen.

Heti vuoden 2013 kisojen jälkeen tarjouduin oma-aloitteisesti vuoden 2014 kisoja varten hankkimaan yhdistyksen yli 300 jäsenen jäsenkunnasta tarvittavat toimitsijat. Sain jäsenrekisterin käyttööni. Valitsin kohderyhmäksi kaikki alle 60-vuotiaat, joilla oli sähköposti. Lähetin viime talvena pitkälti toistasataa henkilökohtaista sähköpostia, esitin viestissä asiani ja pyysin nöyränä toimitsija-apua. Sain hieman yli 20 uutta, hyvää ja motivoitunutta toimitsijaa. Kisatoimitsijamäärä tuplaantui. Kisat onnistuivat hyvin ja silti pystyin itse kilpailemaan ja tulin mitalit kaulassa kotiin! Mieli oli hyvä kaikin puolin. Nyt on aika rauhallinen olo ja usko, että myös meille langenneet 2015 mestaruuskisat Vekaralla onnistuvat. Tekijöitä on, kiitos pienen vaivannäön viime talvena.

Mitä opimme tuosta. Ihmisiä pitää pyytää henkilökohtaisesti, on se sitten kirje, sähköpostiviesti, puhelinsoitto tai kasvotusten puhuminen. Se vaiva pitää nähdä ja tehdä. Tulosta tulee, aivan varmasti!

Nyt on sauma näyttää

Jotain tuon tapaista tekemällä Salpavaellus 2015 voi tarjota mahdollisuuden asiasta kiinnostuneille mielekkääseen maanpuolustusharrastukseen ja järjestäjäyhdistykset voivat saada vahvistusta ja varmasti myös nuorennusta jäsenkuntaansa. Se on siis vain kiinni siitä, haluavatko yhdistykset uutta voimaa riveihinsä.

Salpavaelluksen suojelijana ensi kesänä on Reserviläisliitto, jonka 60-vuotisjuhlavuoden osatapahtuma vaellus on. Reserviupseerikerhon jäsenenä käy suorastaan kateeksi, mikä sauma Luumäen ja Kaakonkulman reserviläisyhdistyksillä on nyt jäsentempaukseen. Uskon, että vastaavat reserviupseerikerhot eivät aio suosiolla jäädä heikommaksi. Läheskään kaikki alueen reserviupseeritkaan eivät ole ”järjestäytyneet” niihin tehtäviin, joihin heidän asemansa ja maanpuolustuskoulutuksensa vapaaehtoisesti velvoittaa.

Minulle toiminta reserviupseerina on antanut valtavan paljon!

Terho Ahonen,

majuri, res

Salpavaellus 2015 kohokohdat

Olen perustanut tämän blogin maaliskuussa 2010 Salpavaelluksen pää-äänenkannattajaksi. Sen vuoksi en katso tekstimainonnaksi sitä, että nyt kerron hieman ensi vuoden eli Salpavaellus 2015 sisällöstä.  Lähden liikkeelle reittien alkamisjärjestyksessä.

Rantatien linjat – reitti, Salvan syvyys Virolahdella, on sitä mitä nimiyhdistelmässä lukeekin. Ajatus on kertoa ja näyttää, miten Neuvostoliiton mahdollinen maahantunkeutumisyritys olisi estetty rantamaalla, historiallisen Suuren rantatien suunnassa. Reitti pureutuu 1944 tehtyyn Vaalimaan oikaisuasemaan ja tietysti välirauhan aikaiseen pääasemaan sivuten maastossa näyttäen niiden välissä olevat monet viivytyslinjat.

Vaalimaan oikaisuasemaa Hellänrannasta lähtien, nykyisen seiskatien eteläpuolella ei ole vastaavassa mitassa aikaisemmin Salpavaelluksella esitelty. Vaelluksen alkuvuosina oikaisuasema oli ohjelmassa, mutta muistaakseni ei merestä lähtien. Oikaisuaseman kestolinnoitteet nojaavat pallokorsuihin ja hirvittävään määrään lapiotyötä. Se on näkemisen arvoista.

Välirauhan aikana rakennettu linnoitettu pääasema Siikasaaren tyvestä Ravijoen kautta Pihlajaan ja edelleen Säkäjärvelle on monille salpavaeltajille tuttua. Silti sieltä on joka kerta tiristetty uutta ja uudenlaista näkökulmaa. Niin varmasti nytkin. Eikä vähiten siksi, että Salpalinjan lahtelainen ydinkaksikko, arkistosilmä ja sotahistoriaopas Juha Kilpeläinen ja joka montun ja pultin maastossa tunteva ja valokuvannut Harri Ukkonen panevat osaamisensa yhteen. Siitä syntyy sellainen tietoisku, että parempaa ei maasta löydy. Mielenkiinnolla odotan, miten he hyvää kenttäkelpoisuutta vaativan ryhmän kokoavat ja kuinka monta henkeä siihen mukaan mahtuu. Mielenkiintoista kerrassaan!

Reittipäällikkö Erkki Rikkolan luottamus yhden illan, kahden yön ja kahden päivän kestävän reitin vetovoimaan on vankka. Hän on asettanut reitilleen sadan osanottajan katon!

Kivijärven kierros –reitti Luumäen, Lemin ja Lappeenrannan ja loppuosaltaan myös Miehikkälän maisemassa on osin yleisön pyynnöstä tehty yhdistetty linja-auto- ja patikkaretki Salpalinjan kohokohtiin ao. alueella. Monipuolisempaa reittiä Salpavaelluksen historiasta ei löydy. Se pitää sisällään kaikki linnoituksen tärkeimmät elementit. Niiden tavoittaminen ei onnistu ilman, että kohteiden välillä siirtymisiin käytetään myös konevoimaa. Reitti on selkeästi uusi ulottuvuus Salpavaelluksella.

Kari Tahvanaisen johtaman reitin kokoontumispiste on poikkeuksellisesti Luumäellä Taavetin lomakylässä, jonne osanottajat retken päätteeksi tietysti kuljetetaan.

Kivijärven kierros mahdollistaa ihan kokonaisen aselajin, linnoitystykistön (1940-44) esittelemisen. Lemin Kärmeniemen patteri on siitä konkreettinen esimerkki. Iitiän pallokorsulinja kesällä 1944 rakennettuna Lemin ja Lappeenrannan rajamailla tuo esiin Rutolan kannaksen merkityksen. Sen sulkeminen nähtiin tärkeänä niin Mikkelin kuin Heinolan suunnan suojaamiseksi. Rutolan luola keskellä kylää on ainutlaatuinen Salpalinjassa.

Osana Väliväylän linnoitusrakennelmaa reitti koukkaa Hurtanmaalla. Siellä pääkohteena on kaksi toisistaan reilun viiden metrin päässä sijaitsevaa teräsbetonikorsua. Jostakin syystä ne ovat jääneet peittämättä suojakiveyksellä ja siksi ne antavat aivan huikean käsityksen Salpalinjan satojen teräsbetonikorsujen massiivisuudesta. Jos tuo kohde keskellä metsää ei näkijäänsä puhuttele tai hätkäytä, minä en ymmärrä mistään mitään! Loppuosa reitistä on osittain jo aiemmilla vaelluksilla nähtyä, mutta aina laadukasta tavaraa Luumäellä ja LPR:n Ylämaalla.

”Tulikaste” Salpalinjaan, reitti ensikertalaisille Miehikkälän kirkolla tavoittelee kaikkien aikojen suurinta kohderyhmää. Siis niitä, jotka eivät ole  koskaan ennen Salpalinjaan tutustuneet tai osallistuneet Salpavaellukselle. Ja uskallan sanoa, että heitä on paljon, paljon. Idean taustalla on ajatus, että reitille voisivat huoletta osallistua myös sellaiset ihmiset, joilla ei ole ennestään välttämättä mitään hajua Suomen itärajan linnoitteista, ylipäätään sotahistoriasta. Kaikki osallistujat lähtevät samalta viivalta, alusta, ilman pelkoa, että tulevat esittäneeksi ”tyhmiä” kysymyksiä. Niitä ei ole; vastaukset voivat olla!

Reittipäällikkö Kari Suoknuuti on suunnitellut helppokulkuisen reitin synnyinmaisemiinsa Miehikkälän Salpalinja-museon ja Miehikkälän kirkonkylän liepeille. Esiteltävät kohteet, linnoituslaitteet ovat samoja kuin muillakin reiteillä, mutta ne käydään rauhassa ja perusteellisesti läpi. Näin työmaan suuruusluokka ja samalla myös monet yksityiskohdat ja niidenkin tärkeys alkavat selvitä. Ja jos Salpalinja alkaa kiinnostaa, tämän reitin jälkeen on helppo lähteä etsimään linnoituksesta uusia näkökulmia joko itse tutkien tai osallistumalla vaelluksille tulevina vuosina.

Kaikkien reittien osalta Salpavaellus 2015 päättyy yhteiseen maanpuolustusjuhlaan Miehikkälän Salpalinja-museon pihalla. Vaelluksen yksi huipentumista on, kun vaeltajat marssivat Sillanpään marssilaulun tahdissa juhlapaikalle ja vaellusjohtaja Antti Pakkanen ilmoittaa heidät sotilaallisesti vaelluksen suojelijan Reserviläisliiton edustajalle.

Salpavaellus 2015 reittien tähän mennessä tiedossa olevat yksityiskohdat löytyvät vaelluksen kotisivuilta osoitteesta: http://www.salpavaellus.net/tapahtumat/reitit/

Sivuilta löytyy myös runsaasti valokuvia aiemmilta vaelluksilta. Niistä saa jo hieman tuntumaa mitä tuleman pitää.

Myös rauhan monumentti

Salpalinja mielletään yleensä ja helposti sotaiseksi kohteeksi. Sitä se ei kuitenkaan suoranaisesti ole. Salpa-asemassa ei koskaan taisteltu. Se tehtiin sotaa vastaan, jotta rauha säilyisi. Linnoituksen tuli viestiä yli rajan, että Suomen yhteiskuntajärjestelmää ei ihan halvalla muuteta.

Välirauhan aikana pääosaltaan rakennettu Salpalinja oli silloin vähän samankaltaisessa asemassa kuin puolustusvoimat Suomessa rauhan aikana. Niidenkin tarkoituksena on osoittaa ulkovalloille, että Suomen itsemääräämisoikeuden murtamisyritys asein tulee kalliiksi.

Edellisessä blogikirjoituksessani puhuin Etelä-Karjalan Sotaveteraanipiirin aloitteesta julistaa Salpalinja Suomen itsenäisyyden monumentiksi. Kannatan ajatusta. Aivan samoin Salpalinja on myös rauhan monumentti.

Jatkosodan loppuvaiheessa itärajan linnoitusinvestointimme saattoi hyvinkin olla tärkeässä asemassa rauhan syntymiseen Suomen ja Neuvostoliiton välille. Isä aurinkoinen, siis Stalin, sentään ymmärsi, että Salpalinjan kiviesteiden eteen kaatuisi liian suuri ja kallis kuorma punasotilaita. Heille oli tärkeämpääkin tehtävää Keski-Euroopassa, kuin lyödä päätään suomalaiseen teräsbetoniin ja viisaasti suunniteltuun linnoitusjärjestelmään.

Linnoitus täytti olemassaolollaan tehtävänsä. Sitä ei tarvittu kuin alussa viittaamaani maanpuolustustahdon viestitykseen. Pelkillä valelaitteilla uskottavaa pelotetta ei olisi syntynyt. Siihen tarvittiin täyttä tavaraa. Toivottavasti tämä ymmärrettäisiin myös puolustusvoimiemme tulevaisuutta rakennettaessa.

Tuota rauhan monumentti -ajatusta haluan perustella rinnastamalla sen rauhanturvaamiseen tai nykykielellä ilmaistuna kriisinhallintaan. Sekin tapahtuu aseellisin voimin, vaikka niitä ei käytettä kuin äärimmäisessä hädässä, tätä työtä tekevän joukon suojaamiseksi. Ase ja muutama kova patruuna tarvitaan viestittämään, että rauhanturvaajat ovat uskottavia ja ovat tosissaan.

Olen hyvin iloinen siitä, että Suomen Rauhanturvaajaliitto ja oma yhdistykseni Kymenlaakson Rauhanturvaajat ry on ymmärtänyt rauhanturvaamisen, veteraanityön ja Salpalinjan yhteyden. Se on jo pienessä mitassa näkynyt muutaman vuoden Salpavaelluksella paitsi linnoitukseen tutustuneina rauhanturvaajina ja myös kuulunut Faitterit-soittokuntana. Erittäin hyvä niin.

Ja puhti tuntuu jatkuvan. Saamani viestit kertovat, että ainakin matkasuunnitelma-asteella Salpalinja tuntuu rauhanturvaajaveljiä ja -siskoja kiinnostavan. Hyvä, hyvä.

Suomen Rauhanturvaajaliitto on jo muutaman vuoden sisällyttänyt Salpavaellus-tapahtuman toimintasuunnitelmaansa. Uskon ja odotankin, että myös Suomen Reserviupseeriliitto ja Reserviläisliitto tulee tekemään saman. Eihän toimintasuunnitelmat ole tähänkään saakka estäneet ketään osallistumasta tapahtumaan, mutta antaahan se itsekullekin osallistumistaan empivälle isänmaan ystävälle hellän kannustavan potkun lähteä liikkeelle.

Itse asiassa Salpavaellus on jo myös ResUps ja Res-liitojen toiminnan nettikalentereissa näkyvissä. Kiitos siitä. Jos on toimintasuunnitelmissakin, peruutan edellisen kappaleen sanomani.

Olen tässä maininnut esimerkkeinä kolme maanpuolustusjärjestöä. Suurin ja kaunein joukosta on vielä osallistujapotentiaalina poissa. Se on puolustusvoimat. Tiedän, että myös siellä tiedostetaan, tiedotetaan ja ennen kaikkea ymmärretään Salpalinjan symboliikka. Ja varmasti myös oivalletaan linnoituksen konkreettisten yksityiskohtien kehityskelpoisuus nykypäivän sovelluksina.

Puolustusvoimien henkinen ja lähinnä huoltoon painottuva tuki Salpavaellukselle on ollut suuri koko tapahtuman ajan. Voisin kuvitella, että kaukana ei ole se hetki, kun ammattisotilaatkin jotostelevat pitkin Salpalinjaa ja ahmivat sieltä ideoita edelleen jalostettaviksi - tulevaisuutemmekin rauhan turvaksi.

Valmis valinta vaellukselle

Kaksi viikkoa on tässä nyt sulateltu Salpavaelluksen palautetta. Viime kesän notkahduksesta päästiin osanottajamäärässä selvään nousujohteeseen. Tätä uskoa vahvistaa myös se, että jo nyt on ensi kesää ajatellen lupaustasolla kasassa noin 30 vaeltajaa. Näin myönteistä kuvaa ei ole ennen ollut. Lupaus tulla ja todella tulla ovat tietenkin kaksi eri asiaa, mutta nyt lupauspuheisiin on uskominen.

Ensi kesän vaelluksen suunnittelu on täysin alkutekijöissään. Sen verran uskallan ennustaa, että reittejä on todennäköisesti kolme: päivän reitti, yhden yön reitti ja kahden yön ns. pitkäreitti. Sisältöteemat ja matkat jalostuvat syksyn aikana.

Tämä kaakonkulman reserviläisjärjestöjen järjestämä ja puolustusvoimien tukema vaellustapahtuma on valmis ja koeteltu paketti tutustua Salpalinjaan. Ajankohta on viikko jälkeen juhannuksen.

Tapahtuma sopii niin yksittäisille vaeltajille kuin ryhmillekin. Suurin yksittäinen ryhmä vaelluksella oli vuonna 1997, jolloin kansaneläkelaitos Kelan henkilökunta rynni korsuihin 170 hengen voimin. Siitäkin selvittiin kunnialla.

Maanpuolustusjärjestöistä toistaiseksi Salpavaelluksen on ottanut parhaiten ohjelmaansa Suomen Rauhanturvaajaliitto. Se on jo muutaman vuoden ajan saanut liikkeelle 10 - 20 vaeltajaa. Määrä ja heidän tuomansa värikkyys ovat olleet merkittävä lisä tapahtuman ilmeeseen. Rauhanturvaajia tulee ensi vuonnakin, sen jo tiedän. Soittokunta Faitterit suorastaan tarjoutuu vuodesta toiseen mukaan. Se on meille järjestäjille iso ilo.

Reserviläisliitto innostui tänä vuonna markkinoimaan Salpalinjaan tutustumista jäsenistölleen. Hyvä työ ei vielä ehtinyt näkyä osanottajamäärissä. On syytä uskoa, että myös reserviläisiä nähdään ensi kesänä selvästi aiempaa enemmän.

Suomen Reserviupseeriliiton kanssa pääsimme viime talvena jo kosketuksiin, mutta merkittävää yhteistyön muotoa ei vielä saatu aikaiseksi. Uskon, että RUK:n käyneelle jäsenistölle Salpalinja on ainakin sanana jo tuttu. He upseerioppilaina eivät ole voineet olla törmäämättä maastoharjoituksissa linnoitteisiin. Toisaalta RUK:n opetusohjelmaan ei kuulu linnoitusvaikutteiden hankkiminen Salpalinjasta. Siksi Salpavaelluksesta saattaisi olla tilausta ja hyötyäkin reserviupseereille.

Puite ryhmätapaamisille

Kaiken kaikkiaan Salpavaellus on mitä sopivin erilaisten ryhmien kokoontumistilaisuudeksi. Puitteet ja ohjelma ovat valmiina. Patikoinnin, ruokailujen, saunomisen ja yöpymisen lomassa jää riittävästi aikaa muisteluksille. Yhdessäoloa on koko tapahtuma.

Kokosin itse kaksi vuotta sitten oman YK-komppaniani vuosikymmenten jälkeen vaellukselle. Liikkeelle sain yhdeksän miestä ja hauskaa oli. Siitä alkoi tiivistynyt yhteydenpito. Viime syksynä me risteilimme jo 18 miehen joukkona. Tapaamisen tarpeen kipinä syttyi Salpalinjassa.

Ja mikä parasta liikunnallisessa, johdetussa ja opastetussa tapahtumassa on se, että lopputulos on kaikin puolin siisti. Kapakkailtojen kaltaista ryminöintiä varten ei varmaan kenenkään kannata metsään mennä.

Erilaisiin tapahtumiin ryhmän kokoaminen onnistuu, jos asialle vihkiytyy innokas vetäjä. Kokemuksesta tiedän, että työtä se teettää, mutta onnistumisen ilo palkitsee vaivan. Ja Salpavaelluksen puolesta uskallan luvata, että kuka tahansa kokoaa ja tuo vaellukselle vähintään seitsemän hengen ryhmän, vetäjä pääsee ilmaiseksi.