Kokemusta rikkaampana

18. Salpavaellus on nyt noin sadalle vaeltajalle läjäpäin mukavia muistoja. Perjantai-illan ja lauantaipäivän 30-lämpöasteen kahtapuolen pyörinyt helle jäi varmasti monen mieleen, varsinkin kun sitä pääsi pakoon ihanan viileisiin teräsbetonikorsuihin tai luoliin.

Ehkä jo monen vaelluksen turruttamana minulle päällimmäinen muisto jäi kuitenkin toisenlaisesta kokemuksesta, joka jäi sananmukaisesti tajuntaani soimaan. Se syntyi lauantai-iltana Salpalinjan työmiesten Mustanlammen parakkikylän, joka sittemmin oli myös keskitysleiri (kerron siitä joskus toiste lisää), maisemissa. Paikka oli nyt Salpavaelluksen Kivireitin yöpymistukikohtana.

Hyvät rauhanturvaajaveljet, ystäväni, olivat jostakin käsittämättömästä syystä arvelleet, että minä kohdeoppaana voisin tarjota heille repustani pikkuryypyn leikattua konjakkia. No, paine oli niin sietämätön, että minun oli pakko antautua ja raahautua heidän teltalleen mäkeen mukana pullonkanta enemmän kuin taskulämmintä yhden tähden jaloviinaa. Se oli jäänyt tähteeksi edellisvuoden vaellukselta!

Samalla kun olin muovipikareihin saanut vaeltajaystävilleni kaadettua tilkan kyseistä ainetta ja olin aloittamassa vaeltajan maljapuhetta, alkoi sattumalta alhaalta Mustanlammen rannalta kuulua täysin tyynessä kesäillassa poikkeuksellisen mahtipontisesti soitettu Sillanpään marssilaulu. Soiton tuotti paikalle vähän aikaisemmin saapunut Suomen Rauhanturvaajaliiton Faitterit-soittokunta. Kapellimestari Timo Jaakkola pani parastaan ja 10-miehisellä soittokunnalla oli suu sananmukaisesti messingillä, poisluettuna rumpali, joka vain soitti ja hymyili. Torvensoittajat eivät voineet hymyillä; ansatsi olisi kärsinyt.

Voi sitä mielihyvän tunnetta, kun sain kohottaa maljan ”Äänisen aalloilla” Mannerheimille, Suomen sotien veteraaneille ja Salpa-aseman rakentajille! Muuten täysin hiljainen erämaa oli nyt Suomen kohtaloon vaikuttaneiden henkilöiden ja asioiden kunnioituksen näyttämönä. Ei siinä raavaalta mieheltä ollut itku kaukana!

Se oli se jotain, se oli se hetki, jonka eteen vuosi oli pakerrettu yhdessä monen monen kanssajärjestäjän ja tapahtuman kymmenien talkoolaisten kanssa. Palkka oli ajallisesti lyhyt, kappale kesti kai sen kolmisen minuuttia ja pikkupikarillisen arvo oli alle euron, mutta siihen hetkeen ja niihin maljapuheen sanoihin ja musiikkiin kätkeytyi koko Suomen kohtalo, selviytymisen ihme. Säilytimme viime sodissa yhteiskuntajärjestelmämme omissa käsissä. Kiitos sankarivainajiemme ja sotiemme veteraanien.

Salpavaelluksen tärkein sanoma on juuri tuo. Muistuttaa meitä lähes kaiken valmiina ja lähes vastikkeetta saaneita sodan jälkeen syntyneitä suomalaisia, että kaikki se hyvä joka ympärillämme on, ei ole itsestään selvyys.

Ps. Salpalinjan arvoksi 2000-luvun alussa oli valtionvarainministeriön taseessa merkitty yksi euro!