Salpalinja maanomistajien haltuun

Aikaisintaan vuoden 2018 lopulla tai 2019 puolella, kun maanmittaustoimituskokoukset on pidetty, valitusajat umpeutuneet ja valitukset käsitelty, siirtyy Salpalinja viimeistä laitetta myöten maanomistajien haltuun kiinteistönomistajan vastuineen. Tämä tapahtuu tiloja rasittavien tierasitteiden ja käyttöoikeuden rajoitusten purkamisella. Näitä rasitteita on ollut lähinnä vain teräsbetonikorsujen, luolien ja linnoitustykkiasemien kohdalla.

Kaikki kiviesteet ovat olleet vapaata riistaa 1968 lain jälkeen; "Kiviestelinjat saadaan maanomistajien toimesta ja kustannuksella poistaa vapaasti." Tosin tässä asiassa on tiedotusmateriaalissa ristiriitaisuutta, kun toisaalla sanottiin että käyttöoikeuden rajoitukset koskivat joissakin paikoin myös kiviesteitä.

Salpalinjan laitteiden ja rakenteiden omistustilanne on ollut arvoitus valtiollekin. Vasta 2016-2017 Senaatti-kiinteistöjen tekemä selvitys Salpalinjan hallinnasta ja laitteiden omistusoikeuksista on tuonut valoa pimeyteen. Tänään on lähtenyt käyttörajoituksia sisältäville 345 tilalle valtionvarainministeriöstä kirje, jossa maanomistajille asiasta kerrotaan.

Yllätys ainakin tämän kirjoittajalle oli tänään 23.4.2018 pidetyssä tiedotustilaisuudessa Miehikkälässä, että rasitteet ja käyttöoikeiden rajoitukset ovat koskeneet vain Salpalinjan pääasemaa. Oikaisu- ja etuasemien pallokorsut (mahdollisesti ihan muutamaa lukuunottamatta) ovat olleet maanomistajien omaisuutta jo 1968 eduskunnan säätämän palautuslain nojalla.  Myös siis kiviesteetkin ovat olleet maanomistajien vapaasti poissiirrettävissä!

Hankoniemellä sijaitsevaa Harparskog-linjaa ei tämä ratkaisu koske. Sitä Salpalinjan perinneyhdistyksen puheenjohtaja Teppo Lahti kysyi, mutta kukaan ei vastannut!

Minäkin olen kymmeniä, kymmeniä kertoja opastuksissa suu vaahdossa kertonut, että vaikka maapohjat ovat maanomistajien omaisuutta, niin kivet ovat valtion! Väärin! Tämän päivän tiedon perusteella perun aiemmat puheeni, kivet, samoin kuin vastakin kaikki korsutkin ovat maanomistajien omaisuutta.

Mutta aivan villinä ei Salpalinja jää maanomistajien käyttöön. Museovirasto on valinnut Salpalinjasta ns. huippukohteita, 45 kokonaisuutta, joissa on 94 erillistä kohdetta, jotka pitää säilyttää alkuperäisessä asussaan. Niiden käyttö niitä vahingoittamatta on suorastaan suotavaa.

Muiden kuin huippukohteiden säilyminen ja käyttö riippuvat kiinteistönomistajan sekä kuntien päätöksistä ja harkinnasta.

Museovirasto ottaakin rasitusten purkamisen jälkeen aloitteen ja yrittää saada paikalliset toimijat pitkin Salpalinjaa pitämään huolen ja kehittämään tätä kansallisomaisuuttamme ja sen perintöä. Museovirasto sysää käytännön vetovastuuta Salpakeskukselle ja Salpalinjan perinneyhdistykselle!

Lohtuna suojeltujen Salpalinjan laitteiden omistajille Museovirasto lupaa selvää rahaa, hoitoavustusta linnoitteiden kunnostamiseen ja ylläpitoon, kunhan se tehdään vähän kerrallaan ja pitkällä tähtäimellä!

Salpalinjan palauttaminen nyt hallinnankin osalta maanomistajille perustuu sen merkityksen vähyyteen nykyisessä maanpuolustuksessa. Julkenin olla tilaisuudessa tuosta asiasta eri mieltä sanomalla, että paikallisesti Salpalinjalla on yhä mitä suurin puolustuksellinen merkitys. Ei niin hölmöä sotapäällikköä ole, ettei ymmärtäisi käyttää hyväkseen kallioon louhittuja ja yli kahden metrin seinävahvuuksia käsittäviä teräsbetonikorsuja!

Puolustusministeriön osastoesiupseeri Vesa Halinen vastasi, että 2000-luvun alussa arvioitiin, että  Salpalinjalla ei ole sellaista kokonaispuolustuksellista merkitystä, että puolustusministeriön kannattaisi sitä hallinnoida. Ja nyt tämän viimeisen prosessin yhteydessä pääesikunnan päällikkö on allekirjoittanut vastaavan päivitetyn paperin. Halinen toki myönsi, että kommentissani on myös puolensa.

Kaiken kaikkiaan Salpalinjalla monin eri tavoin epätietoisuutta herättäneen maanomistus- ja hallinta-asiat kaiken järjen mukaan selkiytyvät hyvässä ja pahassa siis todennäköisemmin ensi vuoden puolella. Siihen saakka edetään vanhoin ”sopimuksin”! Mitä kaikkea se sitten käytännössä tarkoittaa, selvinnee aikanaan. Lisätyötä se vapaaehtoistoimijoille ainakin merkitsee!

Lisää tietoa, nimenomaan tämän päiväiseen aiheeseen liittyen löytyy tänään iltapäivällä avatulta nettisisvustolta www.vm.fi/salpalinja

Tiedote: http://valtioneuvosto.fi/artikkeli/-/asset_publisher/10623/valtio-luovuttaa-salpalinjan-rakenteet-maanomistajille

Ja täältä tiedotustilaisuuden aineistoa: http://vm.fi/documents/10623/2608187/Salpalinja-tiedotustilaisuuden_esitysmateriaali/ee715400-9c78-4ac8-a2c6-38eec960a35d/Salpalinja-tiedotustilaisuuden_esitysmateriaali.pdf

Luettelo suojeltavista huippukohteista: http://vm.fi/documents/10623/2608187/Salpalinjan_merkitt%C3%A4vimm%C3%A4t_kohteet/cbffc6ac-7982-4713-bf7e-72b47af4ab4b/Salpalinjan_merkitt%C3%A4vimm%C3%A4t_kohteet.pdf

Klikkaa kuvia suuremmiksi!

Ministeri Anu Vehviläinen avasi ja pohjusti tiedotustilaisuuden.

Tiedotustilaisuus Salpalinja-museolla.

TERHO AHONEN

Salpalinjan maanomistus

Kun Salpalinjaa lähdettiin suunnittelemaan, sen tärkein määre oli puolustuksellisuus. Puolustusaseman kulkuun eivät maanomistusolot vaikuttaneet. Linjakepit pantiin sotatilalain nojalla pystyyn siihen, mihin asiat vaativat, samalla tavalla niin herrojen kuin pikkutilallistenkin maille.

Vielä tänä päivänäkin ammattisotilaat myöntävät, että eivät osaisi sijoittaa linjaa toisin. Maaston käytön hienouksia edelleen ihmetellään.

Tosin Miehikkälässä väitetään, että paikallinen kunnanpamppu olisi saanut puhuttua linjan omilta mailtaan pois. Jos näin on tapahtunut, on ratkaisuun varmasti syynsä; todennäköisesti puolustusaseman laitteille on löytynyt vieläkin parempi paikka ja sijainti.

Salpalinjan maastonsuunnittelijoiden kylmä ja vain ammatillinen ajattelu näkyy maastossa. Siinä ei todellakaan ole kuvia kumarreltu ja emäntien ääntä kuunneltu. Teräsbetonikorsuja on rakennettu talojen pihapiireihin, Virolahden Säkäjärvellä, Mässelinmäellä jopa osin talon alle.

Erään talon isäntä toivoi, ettei taisteluhautaa kaivettaisi talon ja navetan väliin. Hän pelkäsi emännän putoavan pimeässä lypsyreissulla kaivantoon ja loukkaavan itsensä!

Kuvaava esimerkki on Virolahden Ravijoella Harjun silloisen koulutilan kulttuurimaisemassa, tulevan Salpa-Jukolan kisakeskuksessa. Silloin noin 125 vuotta vanhan lahjoitusmaakartanon kahta puolen rakennettiin teräsbetonikorsut. 40 miehen majoituskorsu on noin 15-20 metrin päässä rakennuksen seinästä ja kaksoisasekorsu noin 40 metrin päässä sen nurkasta!

Jo asema-sodan aikana puolustusministeriö aloitti linnoituksen alle jääneiden maa-alueiden lunastamisen valtiolle. Työ jäi jatkosodan loppumelskeissä kesken ja sitä jatkettiin sodan jälkeen.

Korsujen, luolien ja kiviesteiden alle jääneet maa-alueet rajattiin, jopa rajapyykein, irroitettiin omiksi tiloikseen ja lunastettiin valtiolle. Korvauksia maksettiin myös linnoituksen rakentamisen aikaisista satovahingoista ja käytetystä puustosta.

Miehikkälän ja Virolahden maataloustuottajayhdistysten aloitteesta vuonna 1968 eduskunta antoi asetuksen lunastettujen maa-alueiden palauttamisesta alkuperäisille omistajilleen. Sen sijaan kaikki laitteet, korsut ja estekivet jäivät edelleen valtion omistukseen ja ne merkittiin kyseisen tilan rasitteeksi.

Maiden palautus mahdollisti estekivien poiston pelloilta. Mutta helpommin sanottu kuin tehty. Jokainen panssariestekivi painaa vähintään kolme tonnia. Kuopassa pohjalla ja sen ympärillä oli hevoskuorma sepeliä kiilakivinä ja estämässä roudan vaikutusta kiveen.

Arvattavissa on, että kivien työntäminen telapuskutraktoreilla pois pellolta muodostaa kivikasan toisaalle. Ja edellä mainitun kiilasepelin poistaminen on paikoin kestänyt näihin vuosiin. Routa nostaa niitä pellon pintaan edelleen.

Luin juuri yhden muisteluksen, jossa aikalainen kertoo, että kiven kuopan tuli olla metrin syvä ja sen pohjalle tuli puolimetriä paksulta sepeliä. Tosin kertoja itsekin arvioi, että pomojen katseen ollessa toisaalla montun syvyydestä tingittiin. Itse en ole vielä virallisista lähteistä metrin syvyisiä kuoppia nähnyt vaaditun.

Muuten, noissa aikalaiskertomuksissa, muiden kuin linnoitustekniikkaa tuntevien tekemissä, huomionarvoista on, että haastattelija ei ole osannut kyseenalaista tietojen oikeellisuutta. Muistitieto on paikoin vähintäänkin epätarkkaa ja yleensä liioittelun suuntaan. Toisaalta asia vahvistaa myös sen, että salassapidossa ja suurten kokonaisuuksien pitämisessä pimennossa on onnistuttu.