Etelä-Karjalan sotaveteraanit nimeäisivät Salpalinjan Itsenäisyytemme monumentiksi. Tällainen otsikko oli Etelä-Saimaassa (klikkaa otsikkoa)18.3.2011. Kerrankin lehdessä on myös myönteisiä uutisia. Vai mitä mieltä asiasta ollaan? Tämän jutun lopussa on kommenttipalkki, antakaapa palautetta.
Jutun mukaan Etelä-Karjalan sotaveteraanipiiri haluaa nimetä Salpalinjan Itsenäisyytemme monumentiksi vuoteen 2017 mennessä. Sotaveteraanipiiri on tehnyt asiasta aloitteen Sotaveteraaniliitolle ja toivoo sen vievän asiaa eteenpäin. Aloitteessa sotaveteraanit toivoisivat myös Salpalinjan kunnostusta.
Uutisessa Etelä-Karjalan sotaveteraanipiiri perustelee esitystä sillä, että itsenäisyytemme monumenttihankkeen toteutuminen olisi osoitus ja todiste samasta isänmaanrakkaudesta ja uhrimielestä, jota veteraanit osoittivat nuoremmille. Aloitteen esityksien toivotaan olevan valmiina, kun Suomi täyttää itsenäisenä valtiona sata vuotta.
Äkkilukemalta asia kuulostaa erinomaiselta. Ja sitä se on vielä toisenkin lukukerran jälkeen. Eihän siitä voi kukaan olla eri mieltä. No, varmasti sellaisiakin aina on. Jos ja kun on, perustelkoot!
On täysin selvää, että Salpalinja on jo nyt monumentti ja suomalaisen maanpuolustustahdon ja selviytymisen muistomerkki. Sotaveteraanien esityksen taustalla uskoakseni on tuon statuksen virallistaminen eräänlaiseksi kansalliseksi symboliksemme. Se ei maksa juuri mitään, eikä ole keltään pois.
Aloitteessa puhutaan nimenmuutoksesta. Sitä en täysin ymmärtänyt, mitä se tarkoittaisi. Tuskin sitä, että Suomen Salpa, Salpa-asema, Salpalinja -sanat korvattaisiin sanaparilla Itsenäisyytemme monumentti. Se olisi liian monimutkaista.
Salpalinjaa tarkoittavia nimiä on jo nyt käytössä sekaannukseen saakka. Uusia nimiä ei tarvita, mutta uusia määritteitä, attribuutteja, ei mikään estä lisäämästä. Sehän vain linnoitusta vahvistaa.
Olisiko määrite sitten itsenäisyytemme monumentti, maanpuolustutahdon muistomerkki, sodan monumentti, rauhan monumentti tai joku vieläkin parempi, ratkeaa varmasti ja on koko ajatuksessa pieni ja varmasti ratkaistavissa oleva sivuseikka. Pääasia on tarkoitus: veteraaniemme työn ja uhrausten kunnioitus ja heidän perintönsä velvoittavuus itsenäisessä Suomessa.
Käytännöllistä monumentti- tai muistomerkkiajatuksessa on se, että fyysisesti se on saavutettavissa jo nyt kymmenissä matkailukohteissa Virolahdelta Sallaan.
Etelä-Karjalan sotaveteraanipiirin viittaus Salpalinjan kunnostamisesta herättää varmasti monenlaisia intohimoja. Tuskin sentään piiri koko puolustuslinjaa kunnostaisi. Voisin kuvitella ajatuksen taustalla olevan niiden linnoitteiden kunnostaminen, joilla on järkevät museaaliset ja matkailulliset perusteensa. Kohteissa on voitava liikkua turvallisesti.
Parhaillaan työn alla oleva museoviraston inventointihanke tuo vastauksia varmasti kunnostustarpeisiin ja kohdevalintoihin.
Vaikka yhteiskuntamme elintaso ja hyvinvointi ovat jo yleisesti ottaen erittäin korkealla tasolla (kiitos veteraaniemme), mahdolliset Salpalinjan kunnostusmäärärahat tulevat olemaan aina tiukalla. Siksi tuosta kunnostusvaateesta ei kannattane tehdä hyvän ajatuksen kynnyskysymystä.
Kiirettä ei varsinkaan teräsbetonikorsujen kunnostuksen osalta ole. Niihin valettu betonikin kovettuu vielä muutaman kymmentä vuotta. Sitten se alkaa kestämään!
Itse kannatan lämpimästi Etelä-Karjalan sotaveteraanipiirin aloitetta. Toivon sille laajaa kannatusta niin maanpuolustusjärjestöiltä kuin kansalaisilta, siis kaikilta jotka tuntevat kiitollisuutta Suomen itsenäisyydestä.
Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.
keskiviikko 30. maaliskuuta 2011
perjantai 25. maaliskuuta 2011
Myös kesän 1944 kokemukset opiksi
Tunnettuhan on, että talvisodan tuoreet kokemukset otettiin Salpalinjan suunnittelussa huomioon. Betonilaiteiden määrää ja seinämävahvuuksia lisättiin. Teräsbetonikorsujen aseet, konekiväärit ja panssarintorjuntatykit, sijoitettiin sivustatuliasemiin. Panssariesteitä paranneltiin, kiviesteet tehtiin korkeammiksi ja kaivantoesteet syvemmiksi, ja niin edelleen.
Vähemmän tunnettua on se, että kesän 1944 torjuntataisteluistakin saadut kokemukset ehtivät siirtyä nekin tuoreeltaan Salpalinjaan. Mannerheim käski saattaa Salpa-aseman taistelukuntoon noin viikko sen jälkeen, kun puna-armeijan suurhyökkäys Valkeasaaressa alkoi. Tähän työhön oli käytettävissä kenttäarmeijan linnoitusjoukot.
Erityisesti Karjalan kannaksen torjuntataisteluissa tykistön keskitetty tulen käyttö ja vihollisen murskaaminen osin jo lähtöasemiinsa oli tehokasta. Tykistön käyttöön oli Salpalinjassa toki varauduttu jo välirauhan suunnitelmissa. Tulenjohtopaikkoja tehtiin linnoitukseen kantalinnoitettuna 30 kappaletta ja kenttälinnoitettuna 400 kappaletta. Keskitettyä tulenkäyttöä olisi varmasti jatkettu Salpalinjassakin ja jos mahdollista tuhottu tai ainakin ratkaisevasti kulutettu vihollista hyökkäyksen lähtöasemissa.
Mutta tykistöpatterien sijoittamisessa Salpalinjaan otettiin uutena kokemuksena esiin niiden mahdollinen käyttö suora-ammuntaan vihollisen, lähinnä panssarien läpimurtojen varalta.
Torjuntataisteluiden kokemus oli näet pitkälti se, että vahva hyökkääjä pääsee läpimurtoihin ennemmin tai myöhemmin. Niiden torjumiseen oli valmistauduttava.
Salpalinjassa se merkitsi välirauhan aikana rakennettujen linnoitteiden täydentämistä ennen kaikkea syvyyteen. Panssarintorjunta-aseita ja –esteitä tuli olla syvyydessä, mielummin useassa tasassa. Panssarintorjuntatykit oli ryhmitettävä suojattuihin sivusta-tuliasemiin ja jos mahdollista ampumaan esimerkiksi kaivantoesteen suuntaista tulta.
Jatkosodan aikana jalkaväelle rakennetut kenttälinnoitetut korsut olivat monesti varsin kaukana etulinjan taistelupoteroista. Hälytyksen tullessa asemien miehitys kesti kauan ja vihollisen tykkitulessa pitkä siirtymätaival korsuista asemiin saattoi koitua monen taistelijan kohtaloksi.
Salpalinjan oikaisuasemassa Vaalimaalla, etuasemassa Miehikkälän kirkolla, pääasemassa nykyisen Salpalinja-museon kohdalla ja Lappeenrannan Rutolan ja Lemin alueella edellä mainittu ongelma ratkaistiin kesällä 1944 pallokorsuilla. Nämä imubetonista rakennetut ryhmän korsut sijoitettiin aivan etummaisiin taisteluasemiin. Matka omaan poteroon kauimmaisillakin miehillä oli vain 20-30 metriä.
Vastahyökkäyksiä varten reservin tuli olla lähellä ja suojaisessa paikassa, Salpalinjassa korsussa tai luolassa. Itseasiassa Salpalinjan monien kallioon louhittujen luolien sijainti keskellä taisteluasemaa selittyykin osittain juuri lähireservin suojapaikkana. Toisaalta jos näin on, tämä idea oli huomioitu jo välirauhan aikana.
Myös kevyiden kranaatinheittimien tuliasemat sijoitettiin Salpalinjassa mahdollisimman lähelle taisteluasemia. Näin esimerkiksi taistelussa kohdalla oleva ryhmänjohtaja saattoi pyytää tulitukea suoraan vaikkapa huutamalla heitinryhmälle ilman haavoittuvia viestiyhteyksiä.
Uutta Salpalinjassa oli myös torjuntataisteluiden kokemus sijoittaa taisteluparit lähelle toisiaan, ei enää yksitellen kuin välirauhan aikana kallioon louhituista yksittäisten miesten poteroista näkee. Idea oli se, että kaveria ei jätetä. Toisin sanoen T, Y tai L-muotoiset poteroparit mahdollistivat sen, että taistelupari pystyi tukemaan toinen toistaan. Tuliaseman jättäminen ei ollut niin helppoa, kuin yksin taistellessa oli mahdollista; kaveria ei voinut jättää pulaan.
Ja mistäkö minä nuo edellä mainitut asiat vasta nyt sain tietää? No, tietenkin Oppaita Salpalinjalle –peruskurssilta ja aihetta käsitelleen everstiluutnantti evp Arto Lavennon luennolta. Hän on opettanut minua Salpalinjan saloihin noin 25 vuoden ajan ja aina opin uutta.
Vähemmän tunnettua on se, että kesän 1944 torjuntataisteluistakin saadut kokemukset ehtivät siirtyä nekin tuoreeltaan Salpalinjaan. Mannerheim käski saattaa Salpa-aseman taistelukuntoon noin viikko sen jälkeen, kun puna-armeijan suurhyökkäys Valkeasaaressa alkoi. Tähän työhön oli käytettävissä kenttäarmeijan linnoitusjoukot.
Erityisesti Karjalan kannaksen torjuntataisteluissa tykistön keskitetty tulen käyttö ja vihollisen murskaaminen osin jo lähtöasemiinsa oli tehokasta. Tykistön käyttöön oli Salpalinjassa toki varauduttu jo välirauhan suunnitelmissa. Tulenjohtopaikkoja tehtiin linnoitukseen kantalinnoitettuna 30 kappaletta ja kenttälinnoitettuna 400 kappaletta. Keskitettyä tulenkäyttöä olisi varmasti jatkettu Salpalinjassakin ja jos mahdollista tuhottu tai ainakin ratkaisevasti kulutettu vihollista hyökkäyksen lähtöasemissa.
Mutta tykistöpatterien sijoittamisessa Salpalinjaan otettiin uutena kokemuksena esiin niiden mahdollinen käyttö suora-ammuntaan vihollisen, lähinnä panssarien läpimurtojen varalta.
Torjuntataisteluiden kokemus oli näet pitkälti se, että vahva hyökkääjä pääsee läpimurtoihin ennemmin tai myöhemmin. Niiden torjumiseen oli valmistauduttava.
Salpalinjassa se merkitsi välirauhan aikana rakennettujen linnoitteiden täydentämistä ennen kaikkea syvyyteen. Panssarintorjunta-aseita ja –esteitä tuli olla syvyydessä, mielummin useassa tasassa. Panssarintorjuntatykit oli ryhmitettävä suojattuihin sivusta-tuliasemiin ja jos mahdollista ampumaan esimerkiksi kaivantoesteen suuntaista tulta.
Jatkosodan aikana jalkaväelle rakennetut kenttälinnoitetut korsut olivat monesti varsin kaukana etulinjan taistelupoteroista. Hälytyksen tullessa asemien miehitys kesti kauan ja vihollisen tykkitulessa pitkä siirtymätaival korsuista asemiin saattoi koitua monen taistelijan kohtaloksi.
Salpalinjan oikaisuasemassa Vaalimaalla, etuasemassa Miehikkälän kirkolla, pääasemassa nykyisen Salpalinja-museon kohdalla ja Lappeenrannan Rutolan ja Lemin alueella edellä mainittu ongelma ratkaistiin kesällä 1944 pallokorsuilla. Nämä imubetonista rakennetut ryhmän korsut sijoitettiin aivan etummaisiin taisteluasemiin. Matka omaan poteroon kauimmaisillakin miehillä oli vain 20-30 metriä.
Vastahyökkäyksiä varten reservin tuli olla lähellä ja suojaisessa paikassa, Salpalinjassa korsussa tai luolassa. Itseasiassa Salpalinjan monien kallioon louhittujen luolien sijainti keskellä taisteluasemaa selittyykin osittain juuri lähireservin suojapaikkana. Toisaalta jos näin on, tämä idea oli huomioitu jo välirauhan aikana.
Myös kevyiden kranaatinheittimien tuliasemat sijoitettiin Salpalinjassa mahdollisimman lähelle taisteluasemia. Näin esimerkiksi taistelussa kohdalla oleva ryhmänjohtaja saattoi pyytää tulitukea suoraan vaikkapa huutamalla heitinryhmälle ilman haavoittuvia viestiyhteyksiä.
Uutta Salpalinjassa oli myös torjuntataisteluiden kokemus sijoittaa taisteluparit lähelle toisiaan, ei enää yksitellen kuin välirauhan aikana kallioon louhituista yksittäisten miesten poteroista näkee. Idea oli se, että kaveria ei jätetä. Toisin sanoen T, Y tai L-muotoiset poteroparit mahdollistivat sen, että taistelupari pystyi tukemaan toinen toistaan. Tuliaseman jättäminen ei ollut niin helppoa, kuin yksin taistellessa oli mahdollista; kaveria ei voinut jättää pulaan.
Ja mistäkö minä nuo edellä mainitut asiat vasta nyt sain tietää? No, tietenkin Oppaita Salpalinjalle –peruskurssilta ja aihetta käsitelleen everstiluutnantti evp Arto Lavennon luennolta. Hän on opettanut minua Salpalinjan saloihin noin 25 vuoden ajan ja aina opin uutta.
tiistai 15. maaliskuuta 2011
Salpalinjan maanomistus
Kun Salpalinjaa lähdettiin suunnittelemaan, sen tärkein määre oli puolustuksellisuus. Puolustusaseman kulkuun eivät maanomistusolot vaikuttaneet. Linjakepit pantiin sotatilalain nojalla pystyyn siihen, mihin asiat vaativat, samalla tavalla niin herrojen kuin pikkutilallistenkin maille.
Vielä tänä päivänäkin ammattisotilaat myöntävät, että eivät osaisi sijoittaa linjaa toisin. Maaston käytön hienouksia edelleen ihmetellään.
Tosin Miehikkälässä väitetään, että paikallinen kunnanpamppu olisi saanut puhuttua linjan omilta mailtaan pois. Jos näin on tapahtunut, on ratkaisuun varmasti syynsä; todennäköisesti puolustusaseman laitteille on löytynyt vieläkin parempi paikka ja sijainti.
Salpalinjan maastonsuunnittelijoiden kylmä ja vain ammatillinen ajattelu näkyy maastossa. Siinä ei todellakaan ole kuvia kumarreltu ja emäntien ääntä kuunneltu. Teräsbetonikorsuja on rakennettu talojen pihapiireihin, Virolahden Säkäjärvellä, Mässelinmäellä jopa osin talon alle.
Erään talon isäntä toivoi, ettei taisteluhautaa kaivettaisi talon ja navetan väliin. Hän pelkäsi emännän putoavan pimeässä lypsyreissulla kaivantoon ja loukkaavan itsensä!
Kuvaava esimerkki on Virolahden Ravijoella Harjun silloisen koulutilan kulttuurimaisemassa, tulevan Salpa-Jukolan kisakeskuksessa. Silloin noin 125 vuotta vanhan lahjoitusmaakartanon kahta puolen rakennettiin teräsbetonikorsut. 40 miehen majoituskorsu on noin 15-20 metrin päässä rakennuksen seinästä ja kaksoisasekorsu noin 40 metrin päässä sen nurkasta!
Jo asema-sodan aikana puolustusministeriö aloitti linnoituksen alle jääneiden maa-alueiden lunastamisen valtiolle. Työ jäi jatkosodan loppumelskeissä kesken ja sitä jatkettiin sodan jälkeen.
Korsujen, luolien ja kiviesteiden alle jääneet maa-alueet rajattiin, jopa rajapyykein, irroitettiin omiksi tiloikseen ja lunastettiin valtiolle. Korvauksia maksettiin myös linnoituksen rakentamisen aikaisista satovahingoista ja käytetystä puustosta.
Miehikkälän ja Virolahden maataloustuottajayhdistysten aloitteesta vuonna 1968 eduskunta antoi asetuksen lunastettujen maa-alueiden palauttamisesta alkuperäisille omistajilleen. Sen sijaan kaikki laitteet, korsut ja estekivet jäivät edelleen valtion omistukseen ja ne merkittiin kyseisen tilan rasitteeksi.
Maiden palautus mahdollisti estekivien poiston pelloilta. Mutta helpommin sanottu kuin tehty. Jokainen panssariestekivi painaa vähintään kolme tonnia. Kuopassa pohjalla ja sen ympärillä oli hevoskuorma sepeliä kiilakivinä ja estämässä roudan vaikutusta kiveen.
Arvattavissa on, että kivien työntäminen telapuskutraktoreilla pois pellolta muodostaa kivikasan toisaalle. Ja edellä mainitun kiilasepelin poistaminen on paikoin kestänyt näihin vuosiin. Routa nostaa niitä pellon pintaan edelleen.
Luin juuri yhden muisteluksen, jossa aikalainen kertoo, että kiven kuopan tuli olla metrin syvä ja sen pohjalle tuli puolimetriä paksulta sepeliä. Tosin kertoja itsekin arvioi, että pomojen katseen ollessa toisaalla montun syvyydestä tingittiin. Itse en ole vielä virallisista lähteistä metrin syvyisiä kuoppia nähnyt vaaditun.
Muuten, noissa aikalaiskertomuksissa, muiden kuin linnoitustekniikkaa tuntevien tekemissä, huomionarvoista on, että haastattelija ei ole osannut kyseenalaista tietojen oikeellisuutta. Muistitieto on paikoin vähintäänkin epätarkkaa ja yleensä liioittelun suuntaan. Toisaalta asia vahvistaa myös sen, että salassapidossa ja suurten kokonaisuuksien pitämisessä pimennossa on onnistuttu.
Vielä tänä päivänäkin ammattisotilaat myöntävät, että eivät osaisi sijoittaa linjaa toisin. Maaston käytön hienouksia edelleen ihmetellään.
Tosin Miehikkälässä väitetään, että paikallinen kunnanpamppu olisi saanut puhuttua linjan omilta mailtaan pois. Jos näin on tapahtunut, on ratkaisuun varmasti syynsä; todennäköisesti puolustusaseman laitteille on löytynyt vieläkin parempi paikka ja sijainti.
Salpalinjan maastonsuunnittelijoiden kylmä ja vain ammatillinen ajattelu näkyy maastossa. Siinä ei todellakaan ole kuvia kumarreltu ja emäntien ääntä kuunneltu. Teräsbetonikorsuja on rakennettu talojen pihapiireihin, Virolahden Säkäjärvellä, Mässelinmäellä jopa osin talon alle.
Erään talon isäntä toivoi, ettei taisteluhautaa kaivettaisi talon ja navetan väliin. Hän pelkäsi emännän putoavan pimeässä lypsyreissulla kaivantoon ja loukkaavan itsensä!
Kuvaava esimerkki on Virolahden Ravijoella Harjun silloisen koulutilan kulttuurimaisemassa, tulevan Salpa-Jukolan kisakeskuksessa. Silloin noin 125 vuotta vanhan lahjoitusmaakartanon kahta puolen rakennettiin teräsbetonikorsut. 40 miehen majoituskorsu on noin 15-20 metrin päässä rakennuksen seinästä ja kaksoisasekorsu noin 40 metrin päässä sen nurkasta!
Jo asema-sodan aikana puolustusministeriö aloitti linnoituksen alle jääneiden maa-alueiden lunastamisen valtiolle. Työ jäi jatkosodan loppumelskeissä kesken ja sitä jatkettiin sodan jälkeen.
Korsujen, luolien ja kiviesteiden alle jääneet maa-alueet rajattiin, jopa rajapyykein, irroitettiin omiksi tiloikseen ja lunastettiin valtiolle. Korvauksia maksettiin myös linnoituksen rakentamisen aikaisista satovahingoista ja käytetystä puustosta.
Miehikkälän ja Virolahden maataloustuottajayhdistysten aloitteesta vuonna 1968 eduskunta antoi asetuksen lunastettujen maa-alueiden palauttamisesta alkuperäisille omistajilleen. Sen sijaan kaikki laitteet, korsut ja estekivet jäivät edelleen valtion omistukseen ja ne merkittiin kyseisen tilan rasitteeksi.
Maiden palautus mahdollisti estekivien poiston pelloilta. Mutta helpommin sanottu kuin tehty. Jokainen panssariestekivi painaa vähintään kolme tonnia. Kuopassa pohjalla ja sen ympärillä oli hevoskuorma sepeliä kiilakivinä ja estämässä roudan vaikutusta kiveen.
Arvattavissa on, että kivien työntäminen telapuskutraktoreilla pois pellolta muodostaa kivikasan toisaalle. Ja edellä mainitun kiilasepelin poistaminen on paikoin kestänyt näihin vuosiin. Routa nostaa niitä pellon pintaan edelleen.
Luin juuri yhden muisteluksen, jossa aikalainen kertoo, että kiven kuopan tuli olla metrin syvä ja sen pohjalle tuli puolimetriä paksulta sepeliä. Tosin kertoja itsekin arvioi, että pomojen katseen ollessa toisaalla montun syvyydestä tingittiin. Itse en ole vielä virallisista lähteistä metrin syvyisiä kuoppia nähnyt vaaditun.
Muuten, noissa aikalaiskertomuksissa, muiden kuin linnoitustekniikkaa tuntevien tekemissä, huomionarvoista on, että haastattelija ei ole osannut kyseenalaista tietojen oikeellisuutta. Muistitieto on paikoin vähintäänkin epätarkkaa ja yleensä liioittelun suuntaan. Toisaalta asia vahvistaa myös sen, että salassapidossa ja suurten kokonaisuuksien pitämisessä pimennossa on onnistuttu.
keskiviikko 9. maaliskuuta 2011
Results of The Hard Work
Tässä kakkososa englanniksi, Part II in English. Tämän jälkeen jatketaan suomeksi.
The construction work of the Salpa-line began at the end of April 1940. At the coastal village of Virolahti, called Ravijoki, the work was started by a voluntary group of 900 men from Sweden. They brought all the machines they needed and quite lot of money, actually 10 per cent of the whole expences. Swedish workers returned back after few months. The machines and money was left in use of Finns.
The construction was at its highest level in March 1941. Then there were almost 35 000 men working. About 2 000 women worked at supply duties.
The work was interruptied in June 1941, when the Continuation War began. The Finns advanced far forward east and so the fortifying far in rear was not topical. The work restarted in the summer 1944, when the Soviets began their gigantic attack to beat finally the Finnish army and tried to occupy the whole country. But as we know now, they failed.
In the Salpa-line there are about 720 reinforced concrete bunkers and some tunnel caves quarried into rocks. The bunkers were built for positions of weapons and of course for men as shelters and accommodation.
For instance, for the building of one massive soil founded bunker altogether about 10 000 tons different kinds of material as timber, steel, concrete, stones and soil had to be transfered. In those days it should meant about three thousand truckloads, more than 3 000 kg material in each.
The roofs of the bunkers were built to bear the bull´s eye hit of a one ton airbomb.
The price of a bunker was 1941 about one million marks. It was something same as a very luxury famile house. For instance in 1941 Salpa-line costs took five per cent of the state budjet.
About 95 per cent of the concrete bunkers are situated between the Gulf of Finland and Lake Saimaa. As we remember it was the strongest part of the fortification and the part which Mannerheim regarded as the most dangerous.
In the defence line there are over 200 km stone antitank obstacles, about 400 000 single stones. The weight of each is three tons. When they transported the stones, the truck could carry only one peace at a time. So there are 400 000 truckloads of stones in the antitank barriers of Salpa-line.
There were also 130 km dug ditch antitank excavations. Trenches, dug with shovels or quarried into rock, were made for about 350 kilometres.
One very essential part of the Salpa-line is the work for the many field fortifications, which are difficult to see anymore. The number of accommodation dugouts made from timber, soil and stones was 700, machine gun strongpoints 1 250, gun positions 500 and artillery fire control positions 400 peaces. Barbed wire obstacles were made about 300 kilometres.
There were no battles at Salpa-line. For all that they say that it had a great meaning for the result of the war. The Salpa-line was built for as a lock of Finnish defence and that was a fact which the Soviets knew.
The fortification has succeeded in its work best, when it is not needed.
I think that for us, for Finns, the Salpa-line is the symbol of hard work, independence, freedom and most of all - peace.
The construction work of the Salpa-line began at the end of April 1940. At the coastal village of Virolahti, called Ravijoki, the work was started by a voluntary group of 900 men from Sweden. They brought all the machines they needed and quite lot of money, actually 10 per cent of the whole expences. Swedish workers returned back after few months. The machines and money was left in use of Finns.
The construction was at its highest level in March 1941. Then there were almost 35 000 men working. About 2 000 women worked at supply duties.
The work was interruptied in June 1941, when the Continuation War began. The Finns advanced far forward east and so the fortifying far in rear was not topical. The work restarted in the summer 1944, when the Soviets began their gigantic attack to beat finally the Finnish army and tried to occupy the whole country. But as we know now, they failed.
In the Salpa-line there are about 720 reinforced concrete bunkers and some tunnel caves quarried into rocks. The bunkers were built for positions of weapons and of course for men as shelters and accommodation.
For instance, for the building of one massive soil founded bunker altogether about 10 000 tons different kinds of material as timber, steel, concrete, stones and soil had to be transfered. In those days it should meant about three thousand truckloads, more than 3 000 kg material in each.
The roofs of the bunkers were built to bear the bull´s eye hit of a one ton airbomb.
The price of a bunker was 1941 about one million marks. It was something same as a very luxury famile house. For instance in 1941 Salpa-line costs took five per cent of the state budjet.
About 95 per cent of the concrete bunkers are situated between the Gulf of Finland and Lake Saimaa. As we remember it was the strongest part of the fortification and the part which Mannerheim regarded as the most dangerous.
In the defence line there are over 200 km stone antitank obstacles, about 400 000 single stones. The weight of each is three tons. When they transported the stones, the truck could carry only one peace at a time. So there are 400 000 truckloads of stones in the antitank barriers of Salpa-line.
There were also 130 km dug ditch antitank excavations. Trenches, dug with shovels or quarried into rock, were made for about 350 kilometres.
One very essential part of the Salpa-line is the work for the many field fortifications, which are difficult to see anymore. The number of accommodation dugouts made from timber, soil and stones was 700, machine gun strongpoints 1 250, gun positions 500 and artillery fire control positions 400 peaces. Barbed wire obstacles were made about 300 kilometres.
There were no battles at Salpa-line. For all that they say that it had a great meaning for the result of the war. The Salpa-line was built for as a lock of Finnish defence and that was a fact which the Soviets knew.
The fortification has succeeded in its work best, when it is not needed.
I think that for us, for Finns, the Salpa-line is the symbol of hard work, independence, freedom and most of all - peace.
keskiviikko 2. maaliskuuta 2011
Jukolan viesti Salpalinjan maisemissa
Nykyisen Haminan alueella toimivan Vehkalahden Veikkojen päätös nimetä kesän 2011 Jukolan viesti Salpa-Jukolaksi on hieno. Kilpailupaikka sijaitsee Virolahden Ravijoella Harjun oppimiskeskuksen tiloissa, pihapiirissä ja keskellä Salpalinjaa.
Salpa-etuliitteen ottaminen suunnistuksen 2011 Jukolan viestin nimeen on kilpailunjohtaja Markku Sepän idea. Hän halusi Salpa-Jukola -nimellä kunnioittaa Salpa-aseman rakentajien isänmaallista työtä. Samalla se muistuttaa paikalle 18.-19.6. odotettavia 16 000 suunnistajaa ja jopa 40 000 kisavierasta, että nykyinen hyvinvointimme ei ole itsestään selvyys. Se on vaatinut puolustajansa, heidän uhrauksensa ja myös uhrinsa, sankarivainajat.
Kilpailun nimivalintaan on todella perusteensa.
Harjun lahjoitusmaakartano ja siellä vuonna 1889 aloittanut maatalousoppilaitos sijaitsevat vanhan Viipurintien, nykyisen museotien varressa. Tuo tie oli viime sotien aikana rannikon tuntumassa Stalinin panssareille ainoa hyökkäysura länteen. Nykyinen valtatie 7 rakennettiin vasta 1960-luvulla.
Salpalinjan sijainnista rantamaantien kohdalla kenraalikunta väänsi kättä jonkin aikaa. Vastakkain olivat lähinnä II armeijakunnan komentaja kenraaliluutnantti Harald Öhquist ja maavoimien komentaja kenraaliluutnantti Erik Heinrichs. Öhquist halusi ensin linjan alkavan Virolahden pohjukasta (sittemmin oikaisuasema 1944) ja toisaalta hän ehdotti, että koko linja alkaisi Haminan länsipuolelta Summanjoesta. Heinrichs tuli itse paikalle maastontiedusteluun ja päätti, että asema tulee etelässä Ravijoen tasalle.
Ja kun oli tiedossa Viipurintien suunnan ja sitä myötäilevien peltoaukeiden uhanalaisuus, Ravijoen seutu tuli hyvin vahvasti linnoitetuksi maantien molemmilta puolilta. Harjun koulutilan, nykyisen oppimiskeskuksen alue sijaitsee em. tien pohjoispuolella.
Työt myöhemmin Salpa-asemaksi nimetyssä linnoituksessa alkoivat nimenomaan Virolahden Harjussa 17.4.1940. Tuo päivä oli takaraja silloiselle kapteeni Reino Arimolle, joka sai neljä päivää aikaisemmin käskyn merkitä lumiseen maastoon tulevan linnoitetun pääaseman sijainti.
Reino Arimo toimi Salpalinjan maastosuunnittelijana ja myös maastonsuunnittelijoiden tarkastajana. Hän yleni aikanaan kenraaliluutnantiksi ja oli yleisesikunnan päällikkönä. Eläkkeellä ollessaan hän kirjoitti yksityiskohtaisen kirjan, Suomen linnoittamisen historia 1918-44, jossa Salpalinjaa käsitellään hyvin tarkasti.
Töiden aloittajina Harjussa olivat ruotsalaiset vapaaehtoiset linnoittajat, Svenska Arbetskåren i Finland, lyhenne SAK. Tässä blogissani kirjoitin huhtikuussa 2010 otsikolla "Työvoimaa, kalustoa ja rahaa Ruotsista" ruotsalaisten osuudesta tarkemmin. Kannattaa lukea.
Harjun varsin suppealla alueella Vahtivuori mukaan lukien on monipuolinen valikoima linnoituslaitteita. Maastossa on yllättävissäkin paikoissa lukuisia teräsbetonikorsuja, kiviestettä, luola, louhos ja pieni tulvitusjärjestelmäkin.
Ja jotta Salpa-Jukolaan saapuvat kisavieraat voisivat paikan päällä myös tutustua turvallisesti niihin ja ylipäätään nähdä ja löytää linnoitteita, on kisajärjestäjä sopinut opastuksesta Salpavaellus-tapahtuman kanssa. Salpavaelluksen oppaat järjestävät vajaasta tunnista kahteen kestäviä erilaisia pikkukierroksia kisakeskuksen tuntumassa. Opastus tapahtuu puhtaassa talkoohengessä.
Vapaaehtoinen opastusmaksu tilitetään lyhentämättömänä paikkakunnan sotiemme veteraanien hyväksi.
Salpa-etuliitteen ottaminen suunnistuksen 2011 Jukolan viestin nimeen on kilpailunjohtaja Markku Sepän idea. Hän halusi Salpa-Jukola -nimellä kunnioittaa Salpa-aseman rakentajien isänmaallista työtä. Samalla se muistuttaa paikalle 18.-19.6. odotettavia 16 000 suunnistajaa ja jopa 40 000 kisavierasta, että nykyinen hyvinvointimme ei ole itsestään selvyys. Se on vaatinut puolustajansa, heidän uhrauksensa ja myös uhrinsa, sankarivainajat.
Kilpailun nimivalintaan on todella perusteensa.
Harjun lahjoitusmaakartano ja siellä vuonna 1889 aloittanut maatalousoppilaitos sijaitsevat vanhan Viipurintien, nykyisen museotien varressa. Tuo tie oli viime sotien aikana rannikon tuntumassa Stalinin panssareille ainoa hyökkäysura länteen. Nykyinen valtatie 7 rakennettiin vasta 1960-luvulla.
Salpalinjan sijainnista rantamaantien kohdalla kenraalikunta väänsi kättä jonkin aikaa. Vastakkain olivat lähinnä II armeijakunnan komentaja kenraaliluutnantti Harald Öhquist ja maavoimien komentaja kenraaliluutnantti Erik Heinrichs. Öhquist halusi ensin linjan alkavan Virolahden pohjukasta (sittemmin oikaisuasema 1944) ja toisaalta hän ehdotti, että koko linja alkaisi Haminan länsipuolelta Summanjoesta. Heinrichs tuli itse paikalle maastontiedusteluun ja päätti, että asema tulee etelässä Ravijoen tasalle.
Ja kun oli tiedossa Viipurintien suunnan ja sitä myötäilevien peltoaukeiden uhanalaisuus, Ravijoen seutu tuli hyvin vahvasti linnoitetuksi maantien molemmilta puolilta. Harjun koulutilan, nykyisen oppimiskeskuksen alue sijaitsee em. tien pohjoispuolella.
Työt myöhemmin Salpa-asemaksi nimetyssä linnoituksessa alkoivat nimenomaan Virolahden Harjussa 17.4.1940. Tuo päivä oli takaraja silloiselle kapteeni Reino Arimolle, joka sai neljä päivää aikaisemmin käskyn merkitä lumiseen maastoon tulevan linnoitetun pääaseman sijainti.
Reino Arimo toimi Salpalinjan maastosuunnittelijana ja myös maastonsuunnittelijoiden tarkastajana. Hän yleni aikanaan kenraaliluutnantiksi ja oli yleisesikunnan päällikkönä. Eläkkeellä ollessaan hän kirjoitti yksityiskohtaisen kirjan, Suomen linnoittamisen historia 1918-44, jossa Salpalinjaa käsitellään hyvin tarkasti.
Töiden aloittajina Harjussa olivat ruotsalaiset vapaaehtoiset linnoittajat, Svenska Arbetskåren i Finland, lyhenne SAK. Tässä blogissani kirjoitin huhtikuussa 2010 otsikolla "Työvoimaa, kalustoa ja rahaa Ruotsista" ruotsalaisten osuudesta tarkemmin. Kannattaa lukea.
Harjun varsin suppealla alueella Vahtivuori mukaan lukien on monipuolinen valikoima linnoituslaitteita. Maastossa on yllättävissäkin paikoissa lukuisia teräsbetonikorsuja, kiviestettä, luola, louhos ja pieni tulvitusjärjestelmäkin.
Ja jotta Salpa-Jukolaan saapuvat kisavieraat voisivat paikan päällä myös tutustua turvallisesti niihin ja ylipäätään nähdä ja löytää linnoitteita, on kisajärjestäjä sopinut opastuksesta Salpavaellus-tapahtuman kanssa. Salpavaelluksen oppaat järjestävät vajaasta tunnista kahteen kestäviä erilaisia pikkukierroksia kisakeskuksen tuntumassa. Opastus tapahtuu puhtaassa talkoohengessä.
Vapaaehtoinen opastusmaksu tilitetään lyhentämättömänä paikkakunnan sotiemme veteraanien hyväksi.
torstai 24. helmikuuta 2011
Salpalinjalle näkyvyyttä arvopaikoilla
Monen kertaan on sanottu, että Salpalinjan yksi suuri merkitys oli ja on sen symboliarvo suomalaisten maanpuolustustahdon osoituksena. Aika lailla 70 vuotta sitten Salpa-aseman rakennustyöt olivat laajimmillaan ja varmasti myös kiivaimmillaan. Töissä maaliskuussa 1941 oli liki 35 000 miestä ja lisäksi 2 000 lottaa huoltotehtävissä.
Kun Salpalinjaa rakennettiin, siitä ei tietenkään kerrottu. Valtaisa työmaa ei voinut olla näkymättä. Stalinin Neuvostoliitto ymmärsi vetää johtopäätöksensä ilman ”vikiliiks” –vuotoja. Toki kotikommunistit siitäkin huolen pitivät.
Nyt kun Salpalinjasta voi ja pitää kertoa julkisesti, on sanoman läpisaaminen lähes vaikeampaa kuin rakentamisen aikaan. Ai miksikö pitää 70 vuotta vanhasta asiasta vielä ”elämöidä”?
Sotiemme sankarivainajien ja veteraanien kunnia on aina muistamisen väärti. Itärajamme Salpalinja on yksi konkreettinen monumentti, joka meitä siitä muistuttaa. Salpalinjalla osana lähihistoriaamme on sanomansa pitkälle Suomen tulevaisuuteen. Se on maanpuolustustahdon muistomerkki.
Niin, millä tavalla Salpalinjaa sitten olisi hyvä esillä pitää. Tapoja on monta. Nähtävyyksin, mukaan lukien museot, ja tapahtumin. Eikä hassumpi keino ole kirjoittaa siitä mitä ihmeellisimpiin julkaisuihin ja vaikkapa pitää blogia! Sanoman läpimenossa uutisvälineissä on se ongelma, että 70 vuotta vanha juttu ei ole enää uutinen. Mutta kiitettävästi uusia näkökulmia on lehdistössäkin esiin tuotu.
Salpavaellus-tapahtuma on yksi verraton valmiiksi suunniteltu ja osallistujalleen helppo tapa tutustua itärajamme linnoitukseen. Sen markkinoiminen nollabudjetilla on samalla Salpalinjan esilläpitoa. Puolustusvoimat oli vuonna 1994 alkaneen vaelluksen alkuunpanija ja on sen merkittävä tukija edelleen.
Sotilaskielellä ilmaistuna Salpavaellus on tehnyt tässä paukkupakkasilla läpimurron. Se on saanut sen verran virallisen aseman, että vaellus näkyy linkkinä sekä puolustusvoimien että puolustusministeriön nettisivujen etusivuilla. Pv:n mil.fi –sivustolla vaelluslinkki näkyy tapahtumakalenterissa ja defmin.fi –sivustolla oikopolulla.
On syytä arvella, että tuo näkyvyys lisää myös tapahtuman omien sivujen katselua ja sitä kautta poikii osallistumista tapahtumaan, mutta antaa sille myös ansaitsemaansa arvoa. Eli Salpalinja on näin vaelluksen muodossa saanut, minun mielestäni, sotien jälkeen oikeastaan ensimmäisen kerran virallisen ja julkisen tiedotusstatuksen puolustusorganisaatiossa.
Toki ennen internet-aikaa se ei olisi ollut käytännössä tässä muodossa mahdollistakaan. Ja sitä paitsi vanhemmassa ajassa Salpalinja olikin sotasalaisuus.
Edellä kerrotun näkyvyyden saaminen ei ollut ihan helppo juttu, niin kuin äkkiseltään luulisi. Siihen tarvittiin puolustusministeri Jyri Häkämiehen käsiohjausta.
Ministeri Häkämies oli näet viime kesänä Salpavaelluksen päätösjuhlassa mukana puhujana. Hän tietysti on perehtynyt Salpalinjaan maastossa aikaisemminkin ja on oivaltanut sen merkityksen sota-ajan sukupolvien ja veteraaniemme perintönä. Kun vaelluksen puolelta hänelle esitimme toiveemme paremmasta näkyvyydestä puolustuslaitoksen sivustoilla, hän innostui asiasta ja lupasi tehdä voitavansa.
Monen mutkan ja kahdeksan kuukauden jälkeen sekä sinnikkäiden apujoukkojen myötä homma, operaatio Salpavaellus 2011 –linkki, onnistui. Sinänsä ehkä joillekin pieneltä tuntuva asia palautti minulle ainakin hetkeksi luottamuksen poliitikon sanaan. Puolustusministerin puhe muuttui teoiksi.
Ja tämä Salpalinjan esille nosto ei maksanut yhteiskunnalle penninlatia. Salpalinjasta heijastunut vahva tahto riitti.
Kun Salpalinjaa rakennettiin, siitä ei tietenkään kerrottu. Valtaisa työmaa ei voinut olla näkymättä. Stalinin Neuvostoliitto ymmärsi vetää johtopäätöksensä ilman ”vikiliiks” –vuotoja. Toki kotikommunistit siitäkin huolen pitivät.
Nyt kun Salpalinjasta voi ja pitää kertoa julkisesti, on sanoman läpisaaminen lähes vaikeampaa kuin rakentamisen aikaan. Ai miksikö pitää 70 vuotta vanhasta asiasta vielä ”elämöidä”?
Sotiemme sankarivainajien ja veteraanien kunnia on aina muistamisen väärti. Itärajamme Salpalinja on yksi konkreettinen monumentti, joka meitä siitä muistuttaa. Salpalinjalla osana lähihistoriaamme on sanomansa pitkälle Suomen tulevaisuuteen. Se on maanpuolustustahdon muistomerkki.
Niin, millä tavalla Salpalinjaa sitten olisi hyvä esillä pitää. Tapoja on monta. Nähtävyyksin, mukaan lukien museot, ja tapahtumin. Eikä hassumpi keino ole kirjoittaa siitä mitä ihmeellisimpiin julkaisuihin ja vaikkapa pitää blogia! Sanoman läpimenossa uutisvälineissä on se ongelma, että 70 vuotta vanha juttu ei ole enää uutinen. Mutta kiitettävästi uusia näkökulmia on lehdistössäkin esiin tuotu.
Salpavaellus-tapahtuma on yksi verraton valmiiksi suunniteltu ja osallistujalleen helppo tapa tutustua itärajamme linnoitukseen. Sen markkinoiminen nollabudjetilla on samalla Salpalinjan esilläpitoa. Puolustusvoimat oli vuonna 1994 alkaneen vaelluksen alkuunpanija ja on sen merkittävä tukija edelleen.
Sotilaskielellä ilmaistuna Salpavaellus on tehnyt tässä paukkupakkasilla läpimurron. Se on saanut sen verran virallisen aseman, että vaellus näkyy linkkinä sekä puolustusvoimien että puolustusministeriön nettisivujen etusivuilla. Pv:n mil.fi –sivustolla vaelluslinkki näkyy tapahtumakalenterissa ja defmin.fi –sivustolla oikopolulla.
On syytä arvella, että tuo näkyvyys lisää myös tapahtuman omien sivujen katselua ja sitä kautta poikii osallistumista tapahtumaan, mutta antaa sille myös ansaitsemaansa arvoa. Eli Salpalinja on näin vaelluksen muodossa saanut, minun mielestäni, sotien jälkeen oikeastaan ensimmäisen kerran virallisen ja julkisen tiedotusstatuksen puolustusorganisaatiossa.
Toki ennen internet-aikaa se ei olisi ollut käytännössä tässä muodossa mahdollistakaan. Ja sitä paitsi vanhemmassa ajassa Salpalinja olikin sotasalaisuus.
Edellä kerrotun näkyvyyden saaminen ei ollut ihan helppo juttu, niin kuin äkkiseltään luulisi. Siihen tarvittiin puolustusministeri Jyri Häkämiehen käsiohjausta.
Ministeri Häkämies oli näet viime kesänä Salpavaelluksen päätösjuhlassa mukana puhujana. Hän tietysti on perehtynyt Salpalinjaan maastossa aikaisemminkin ja on oivaltanut sen merkityksen sota-ajan sukupolvien ja veteraaniemme perintönä. Kun vaelluksen puolelta hänelle esitimme toiveemme paremmasta näkyvyydestä puolustuslaitoksen sivustoilla, hän innostui asiasta ja lupasi tehdä voitavansa.
Monen mutkan ja kahdeksan kuukauden jälkeen sekä sinnikkäiden apujoukkojen myötä homma, operaatio Salpavaellus 2011 –linkki, onnistui. Sinänsä ehkä joillekin pieneltä tuntuva asia palautti minulle ainakin hetkeksi luottamuksen poliitikon sanaan. Puolustusministerin puhe muuttui teoiksi.
Ja tämä Salpalinjan esille nosto ei maksanut yhteiskunnalle penninlatia. Salpalinjasta heijastunut vahva tahto riitti.
torstai 17. helmikuuta 2011
The Salpa-line Fortification
Älkää pelästykö te kenties vain suomea ymmärtävät, teen pienen testin ja jatkan suomeksi seuraavalla kerralla.
I will make a little test and write one blog with my bad English. That is why that there are some English-readers and, I guess, they have to use some translation programs. I´m interested to see do I get any feedback. My Finnish readers, don´t be afraid. I`ll continue next time in Finnish. On the other hand, it is useful to read this subject also in English, although bad one, to improve yours.
Unfortunately we Finns prefere to dig more mistakes from others English than make better our own. Do as you like, I don´t care.
In the Second World War Finland had to fight twice against Soviet Union. The Winter War began in the end of 1939 and lasted three and a half months. The Continuation War began in the summer 1941 and the truce with Soviet Union was done in autumn 1944. After that Finland had to chase Germans out of Lapland. Finland kept its independence, although it cost lots of sacrifices.
During the Winter War truce and the end of the Continuation War a fortified position of defence was built to secure a new eastern frontier of Finland.
In the Winter War 1939-40 Finland lost part of its eastern territory. Therefore the new boundery had no permanent fortifications. The world situation was still critical. To secure the unsafe frontier the commander in chiech of the Finnish army, Field Marshal C.G. Mannerheim ordered to build a fortified position of defence. It was called later Salpa-line.
The Salpa-line project is still the biggest building site in our country and also in whole Scandinavia. However, almost until nowadays it has been unknown, even for most of the Finns. One reason for that is that there were no battles in Salpa-line and it was kept top secret up to collapse of Soviet Union.
Actually we Finns can say proud in our heart, that while the Iron Wall fell in middle Europe, the part of it, the Salpa-line, stands straight and untouched symbolizing the great will of Finns to defend their country.
Mannerheim decided to fortify the eastern frontier just one week after of the ending of the Winter War. The most important area to fortify was the neck of land between the Gulf of Finland and Lake Kivijärvi, from Virolahti to Luumäki. The distance of that most dangerous part was about 50 - 60 kilometres. It was fortified extremely consistent.
From Luumäki Salpa-line goes to Lake Saimaa. From Saimaa the fortification line goes on up to Lake Pielinen in North Karelia. In this part the fortification relies on waterways, especially lakes.
From Pielinen forward north only the most important directions of road were fortified. The Salpa-line extends to the level of Kemijärvi-Salla in Lapland. The plans and some field fortifications were made up to the Polar Sea.
If I get reasonable feedback, I´ll write in English another blog where I briefly tell some results of the buildingwork.
I will make a little test and write one blog with my bad English. That is why that there are some English-readers and, I guess, they have to use some translation programs. I´m interested to see do I get any feedback. My Finnish readers, don´t be afraid. I`ll continue next time in Finnish. On the other hand, it is useful to read this subject also in English, although bad one, to improve yours.
Unfortunately we Finns prefere to dig more mistakes from others English than make better our own. Do as you like, I don´t care.
In the Second World War Finland had to fight twice against Soviet Union. The Winter War began in the end of 1939 and lasted three and a half months. The Continuation War began in the summer 1941 and the truce with Soviet Union was done in autumn 1944. After that Finland had to chase Germans out of Lapland. Finland kept its independence, although it cost lots of sacrifices.
During the Winter War truce and the end of the Continuation War a fortified position of defence was built to secure a new eastern frontier of Finland.
In the Winter War 1939-40 Finland lost part of its eastern territory. Therefore the new boundery had no permanent fortifications. The world situation was still critical. To secure the unsafe frontier the commander in chiech of the Finnish army, Field Marshal C.G. Mannerheim ordered to build a fortified position of defence. It was called later Salpa-line.
The Salpa-line project is still the biggest building site in our country and also in whole Scandinavia. However, almost until nowadays it has been unknown, even for most of the Finns. One reason for that is that there were no battles in Salpa-line and it was kept top secret up to collapse of Soviet Union.
Actually we Finns can say proud in our heart, that while the Iron Wall fell in middle Europe, the part of it, the Salpa-line, stands straight and untouched symbolizing the great will of Finns to defend their country.
Mannerheim decided to fortify the eastern frontier just one week after of the ending of the Winter War. The most important area to fortify was the neck of land between the Gulf of Finland and Lake Kivijärvi, from Virolahti to Luumäki. The distance of that most dangerous part was about 50 - 60 kilometres. It was fortified extremely consistent.
From Luumäki Salpa-line goes to Lake Saimaa. From Saimaa the fortification line goes on up to Lake Pielinen in North Karelia. In this part the fortification relies on waterways, especially lakes.
From Pielinen forward north only the most important directions of road were fortified. The Salpa-line extends to the level of Kemijärvi-Salla in Lapland. The plans and some field fortifications were made up to the Polar Sea.
If I get reasonable feedback, I´ll write in English another blog where I briefly tell some results of the buildingwork.
torstai 10. helmikuuta 2011
Heräjärveltä Elkiänjärvelle
Kirjoittaja: Risto Häkämies, Lappeenranta
Heräjärveltä lähdettäessä kohti Elkiänjärveä ja Suo-Anttilan kylää on aivan järven rannassa panssariestekiviä. Reunimmaiset kivet ovat järvessä noin kymmenen metrin päässä rannasta. Kivet ovat kooltaan hyvin vaatimattomia, ja ne saattavat olla pystytetty jo syksyllä 1939 yh:n aikana.
Yleensä kun miettii kivien pystytyksen loogisuutta, tulee mieleen ajatus, että mitään ei jätetä sattuman tai hyvän tuurin varaan. Kun kivirivistöt on vedetty maastoon, niin aina on pelattu ”varman päälle”. Esimerkkinä tuo Heräjärven länsirannan estekivet. Kivirivi on lähes koko rannanmitalla paikoillaan.
Suo-Anttilasta Kavinojalle menevä tie sijoittuu tässä kohdin aivan rantaviivalle. Tien toisella puolelle avautuu Niemihoikansuo. Tälle suolle, lähelle kovan maan rajaa on kaivettu passariestekaivanto, mikä on noin 300 metrin pituinen. Näitä kaivantoja löytyy myös tämän reitin myöhemmältä osalta.
Kaivanto on kaivettu suolle 5-6 metrin levyiseksi, ja se on tuettu reunoiltaan puutavaralla sortumisen estämiseksi. Eräs kaverini oli kaivanut uusia suo-ojia tällaisen kaivannon kylkeen. Kaivamisen yhteydessä nousi tätä tukipuutavaraa ylös. Hämmästys oli kaverilla suuri, ylös nousseet tukipuut olivat kuulemma kuin eilen veistetty. Väri oli aivan vaalea ja tietenkin täysin lahomaton.
Tuollainen panssariestekaivanto tekee panssarille täydellisen kulkuesteen ainakin kesäolosuhteissa.
Rannasta lähtevä estekivetys on ensimmäisen 100 metrin matkalla ns. vinoestekivetystä. Se tarkoittaa, että kivien alla olevaa maata on kaivettu 80-100 senttiä alaspäin, ja kivet on aseteltu panssarin tulosuuntaa ajatellen poispäin kaatuvaksi. Kivet on sen jälkeen aseteltu siten, että kiven yksi terävä kulma on aina panssarin tulosuuntaan. Tällä saavutettiin se etu, että panssarin yrittäessä ampua estekiviin aukkoa, ammukset kimpoavat helpommin kivestä sivuun. Maan kaivulla estekivien alta saatiin taas kivet paremmin kätkeytymään maastoon. Panssarin putki ei taivu miinuskulmaan sen yrittäessä ampua kiviin aukkoa. Myös estekivien luo pysähtymään joutunut panssari oli helppo maali panssaritorjunnalle.
Tältä paikalta löytyy myös mielenkiintoinen estekivien asettelu. Siinä on muutaman kymmenen metrin matkalla tuplakivet. Eli kaksi kiviriviä 30 metrin välein. Lienee suunnittelijalla ja kivien asettelijoilla tullut erimielisyyttä linjaratkaisuista.
Estekiviä seurattaessa tullaan alueen ensimmäiselle asekorsulle, jonka konekivääri ampuu pohjoiskoilliseen eli Heräjärvelle. Aivan sen tuntumassa on seuraava korsu, joka taas ampuu etelään, kohti Vääntäjänmäkeä. Molemmissa em. laitteissa ovat konekiväärit ja 20 miehen majoitteet.
Seuraavana kohteena reitillä onkin tulenjohtokorsu, jossa on myös 20 miehen majoitus. Korsu on hiukan ylempänä rinteessä, kuten tulenjohdon kuuluukin olla.
Kuljettaessa kohti Vääntäjänmäkeä sen kolmelta sivulta löytyvät asekorsut. Kaikki ovat konekiväärikorsuja, ja kaikissa on myös 20 miehen majoitustilat. Ampumasuunnat ovat yhdessä koilliseen, toisessa kohti Takasenvuorta kaakkoon, ja kolmannessa korsussa on kaksi konekivääriä, joista toinen ampuu koilliseen ja toinen etelään Elkiänjärvelle. Tämä kolmas korsu sijoittuu aivan Suo-Anttilasta Ylijärvelle kulkevan tien tuntumaan.
Elkiänjärveltä löytyy vielä kolme erillistä asekorsua kahdesta eri niemestä. Saviniemessä on konekivääri- ja 18 miehen majoituskorsu sekä konekivääripesäke, ampumasuunnat kaakkoon ja etelään. Martinniemessä on konekivääripesäke, jonka ampumasuunta on kaakkoon. Lähistöllä Nikamanmäessä, Rantasen talon tuntumassa on tulenjohtokorsu, jossa on 20 miehelle majoitustilat.
Tässä taas Teille arvoisat lukijat järvivälikköön sijoittuvien linnoitteiden tarinaa. Oman kertomuksen vaatii Suo-Anttilassa oleva Lusikkovuoren luola, josta sitten seuraavalla kerralla.
Heräjärveltä lähdettäessä kohti Elkiänjärveä ja Suo-Anttilan kylää on aivan järven rannassa panssariestekiviä. Reunimmaiset kivet ovat järvessä noin kymmenen metrin päässä rannasta. Kivet ovat kooltaan hyvin vaatimattomia, ja ne saattavat olla pystytetty jo syksyllä 1939 yh:n aikana.
Yleensä kun miettii kivien pystytyksen loogisuutta, tulee mieleen ajatus, että mitään ei jätetä sattuman tai hyvän tuurin varaan. Kun kivirivistöt on vedetty maastoon, niin aina on pelattu ”varman päälle”. Esimerkkinä tuo Heräjärven länsirannan estekivet. Kivirivi on lähes koko rannanmitalla paikoillaan.
Suo-Anttilasta Kavinojalle menevä tie sijoittuu tässä kohdin aivan rantaviivalle. Tien toisella puolelle avautuu Niemihoikansuo. Tälle suolle, lähelle kovan maan rajaa on kaivettu passariestekaivanto, mikä on noin 300 metrin pituinen. Näitä kaivantoja löytyy myös tämän reitin myöhemmältä osalta.
Kaivanto on kaivettu suolle 5-6 metrin levyiseksi, ja se on tuettu reunoiltaan puutavaralla sortumisen estämiseksi. Eräs kaverini oli kaivanut uusia suo-ojia tällaisen kaivannon kylkeen. Kaivamisen yhteydessä nousi tätä tukipuutavaraa ylös. Hämmästys oli kaverilla suuri, ylös nousseet tukipuut olivat kuulemma kuin eilen veistetty. Väri oli aivan vaalea ja tietenkin täysin lahomaton.
Tuollainen panssariestekaivanto tekee panssarille täydellisen kulkuesteen ainakin kesäolosuhteissa.
Rannasta lähtevä estekivetys on ensimmäisen 100 metrin matkalla ns. vinoestekivetystä. Se tarkoittaa, että kivien alla olevaa maata on kaivettu 80-100 senttiä alaspäin, ja kivet on aseteltu panssarin tulosuuntaa ajatellen poispäin kaatuvaksi. Kivet on sen jälkeen aseteltu siten, että kiven yksi terävä kulma on aina panssarin tulosuuntaan. Tällä saavutettiin se etu, että panssarin yrittäessä ampua estekiviin aukkoa, ammukset kimpoavat helpommin kivestä sivuun. Maan kaivulla estekivien alta saatiin taas kivet paremmin kätkeytymään maastoon. Panssarin putki ei taivu miinuskulmaan sen yrittäessä ampua kiviin aukkoa. Myös estekivien luo pysähtymään joutunut panssari oli helppo maali panssaritorjunnalle.
Tältä paikalta löytyy myös mielenkiintoinen estekivien asettelu. Siinä on muutaman kymmenen metrin matkalla tuplakivet. Eli kaksi kiviriviä 30 metrin välein. Lienee suunnittelijalla ja kivien asettelijoilla tullut erimielisyyttä linjaratkaisuista.
Estekiviä seurattaessa tullaan alueen ensimmäiselle asekorsulle, jonka konekivääri ampuu pohjoiskoilliseen eli Heräjärvelle. Aivan sen tuntumassa on seuraava korsu, joka taas ampuu etelään, kohti Vääntäjänmäkeä. Molemmissa em. laitteissa ovat konekiväärit ja 20 miehen majoitteet.
Seuraavana kohteena reitillä onkin tulenjohtokorsu, jossa on myös 20 miehen majoitus. Korsu on hiukan ylempänä rinteessä, kuten tulenjohdon kuuluukin olla.
Kuljettaessa kohti Vääntäjänmäkeä sen kolmelta sivulta löytyvät asekorsut. Kaikki ovat konekiväärikorsuja, ja kaikissa on myös 20 miehen majoitustilat. Ampumasuunnat ovat yhdessä koilliseen, toisessa kohti Takasenvuorta kaakkoon, ja kolmannessa korsussa on kaksi konekivääriä, joista toinen ampuu koilliseen ja toinen etelään Elkiänjärvelle. Tämä kolmas korsu sijoittuu aivan Suo-Anttilasta Ylijärvelle kulkevan tien tuntumaan.
Elkiänjärveltä löytyy vielä kolme erillistä asekorsua kahdesta eri niemestä. Saviniemessä on konekivääri- ja 18 miehen majoituskorsu sekä konekivääripesäke, ampumasuunnat kaakkoon ja etelään. Martinniemessä on konekivääripesäke, jonka ampumasuunta on kaakkoon. Lähistöllä Nikamanmäessä, Rantasen talon tuntumassa on tulenjohtokorsu, jossa on 20 miehelle majoitustilat.
Tässä taas Teille arvoisat lukijat järvivälikköön sijoittuvien linnoitteiden tarinaa. Oman kertomuksen vaatii Suo-Anttilassa oleva Lusikkovuoren luola, josta sitten seuraavalla kerralla.
perjantai 4. helmikuuta 2011
Orkolasta eteenpäin
Kirjoittaja: Risto Häkämies, Lappeenranta
Luumäen Orkolasta lähdettäessä kulkemaan eteenpäin Heräjärven (kyse on Heräjärvestä, vaikka kartoissa lukee Herajärvi)rantatietä on rannan ja tien väli rakennettu kesämökkejä vieriviereen. Tämä kannattaa huomioida ja liikkua mahdollisimman huomaamattomasti.
Tietä kuljettaessa eteenpäin sen oikealla puolella on jo jonkin verran heinittynyt hakkuuaukko, joka nousee tiestä ylöspäin. Aukon yläreunassa on isohkon kiven juureen kaivettu panssarivaunun torni. Se lienee talvisodan aikaisen BT-5 -tyypin neuvostopanssarin torni, joita Salpalinjassa käytettiin pikakiväärin ampumapesäkkeinä.
Kuljettaessa tästä eteenpäin noin 300 metriä on tien vasemmalla puolella, lähes tiessä kiinni erittäin vaikuttava kalliolouhos. Siihen on ollut tarkoitus rakentaa luultavammin kahteen suuntaan ampuva kk-korsu. Toinen ampumasuunta olisi ollut koilliseen, kohti Orkolan kylää, toinen etelää kohti.
Louhoksesta saa erinomaisen kuvan, kuinka paljon työtä vaaditaan silloin, kun laitteita sijoitellaan kallioiseen maastoon. Louhokselta eteenpäin kuljettaessa tien vasemmalla puolella on panssariestekiviä lähes koko järvenrantatien loppuun saakka.
Edellä mainitun louhoksen jälkeen 500 - 600 metriä tien oikealla puolella, 70 metriä tiestä on iso panssariestekivilouhos. Siihen on jäänyt kymmenittäin valmiita panssariestekiviä, joita ei ole ehditty kuljettaa paikoilleen.
Paikka on hiukan vaarallinen liikkua, olit sitten louhittujen kivien päällä, tai pystysuoran kallioseinän yläpuolella. Sieltä on viiden metrin pudotus alas, jossa sinua odottavat terävät louhelohkareet. Se on kuitenkin näkemisen arvoinen paikka.
Matkamme jatkuu kohti Heräjärven eteläistä lahdenpoukamaa, jossa taas oikealle katsottaessa on tiestä nousevia hiekkaisia rinteitä, joita sammal on peittänyt. Tässä paikassa on ollut betoniasema, jossa lähialueen korsujen betoni on sekoitettu. Vesi ja hiekka on ollut paikalla, ja voisin otaksua, että lähialueen 11 korsua on saanut rakennusbetoninsa nimenomaan tästä paikasta.
Lähellä kulkevan tien yksi mäki on saanut nimensä Salpalinjan rakentamisen yhteydessä. Se on Betonimäki. Kuljetettaessa betonia työmaalle on mäkeen aina tippunut hiukan betonia, ja sen kovettuessa siihen mäki on saanut kestävän pinnan.
Betoniaseman jälkeen oikealla männikön suojassa on kk- ja 20 miehen majoituskorsu. Sen etuseinämään on kokeiltu suorasuuntausammuntaa jollakin, luultavammin pst-tykillä. Hiukan on saatu ammunnassa betoniraudoitusta näkymään, mutta sisällä olisi ollut turvallista.
Tässä vaiheessa vastaan tuleekin Suo-Anttilasta Kavinojalle menevä tie, jonka toiselle puolelle siirryttäessä löytyy majoituskorsu 20-miehelle. Tässä laitteessa on huomioitavaa sen oviaukolle menevän suojan leveys. Kyse on tällaisissa tapauksissa pst-tykin suojasta. Yleensä läheltä löytyy myös pst-tykin asema.
Luumäen Orkolasta lähdettäessä kulkemaan eteenpäin Heräjärven (kyse on Heräjärvestä, vaikka kartoissa lukee Herajärvi)rantatietä on rannan ja tien väli rakennettu kesämökkejä vieriviereen. Tämä kannattaa huomioida ja liikkua mahdollisimman huomaamattomasti.
Tietä kuljettaessa eteenpäin sen oikealla puolella on jo jonkin verran heinittynyt hakkuuaukko, joka nousee tiestä ylöspäin. Aukon yläreunassa on isohkon kiven juureen kaivettu panssarivaunun torni. Se lienee talvisodan aikaisen BT-5 -tyypin neuvostopanssarin torni, joita Salpalinjassa käytettiin pikakiväärin ampumapesäkkeinä.
Kuljettaessa tästä eteenpäin noin 300 metriä on tien vasemmalla puolella, lähes tiessä kiinni erittäin vaikuttava kalliolouhos. Siihen on ollut tarkoitus rakentaa luultavammin kahteen suuntaan ampuva kk-korsu. Toinen ampumasuunta olisi ollut koilliseen, kohti Orkolan kylää, toinen etelää kohti.
Louhoksesta saa erinomaisen kuvan, kuinka paljon työtä vaaditaan silloin, kun laitteita sijoitellaan kallioiseen maastoon. Louhokselta eteenpäin kuljettaessa tien vasemmalla puolella on panssariestekiviä lähes koko järvenrantatien loppuun saakka.
Edellä mainitun louhoksen jälkeen 500 - 600 metriä tien oikealla puolella, 70 metriä tiestä on iso panssariestekivilouhos. Siihen on jäänyt kymmenittäin valmiita panssariestekiviä, joita ei ole ehditty kuljettaa paikoilleen.
Paikka on hiukan vaarallinen liikkua, olit sitten louhittujen kivien päällä, tai pystysuoran kallioseinän yläpuolella. Sieltä on viiden metrin pudotus alas, jossa sinua odottavat terävät louhelohkareet. Se on kuitenkin näkemisen arvoinen paikka.
Matkamme jatkuu kohti Heräjärven eteläistä lahdenpoukamaa, jossa taas oikealle katsottaessa on tiestä nousevia hiekkaisia rinteitä, joita sammal on peittänyt. Tässä paikassa on ollut betoniasema, jossa lähialueen korsujen betoni on sekoitettu. Vesi ja hiekka on ollut paikalla, ja voisin otaksua, että lähialueen 11 korsua on saanut rakennusbetoninsa nimenomaan tästä paikasta.
Lähellä kulkevan tien yksi mäki on saanut nimensä Salpalinjan rakentamisen yhteydessä. Se on Betonimäki. Kuljetettaessa betonia työmaalle on mäkeen aina tippunut hiukan betonia, ja sen kovettuessa siihen mäki on saanut kestävän pinnan.
Betoniaseman jälkeen oikealla männikön suojassa on kk- ja 20 miehen majoituskorsu. Sen etuseinämään on kokeiltu suorasuuntausammuntaa jollakin, luultavammin pst-tykillä. Hiukan on saatu ammunnassa betoniraudoitusta näkymään, mutta sisällä olisi ollut turvallista.
Tässä vaiheessa vastaan tuleekin Suo-Anttilasta Kavinojalle menevä tie, jonka toiselle puolelle siirryttäessä löytyy majoituskorsu 20-miehelle. Tässä laitteessa on huomioitavaa sen oviaukolle menevän suojan leveys. Kyse on tällaisissa tapauksissa pst-tykin suojasta. Yleensä läheltä löytyy myös pst-tykin asema.
lauantai 29. tammikuuta 2011
Toteutuneet linnoituslinjat
Kun päätös myöhemmin Salpalinjaksi nimetyn itärajan linnoituksen rakentamisesta tehtiin, oli rauha. Tosin se oli solmittu vain yhdeksän päivää aikaisemmin. Uudesta sodasta ei ollut tietoa, sen uhasta ja mahdollisuudesta oli sen sijaan vahva aavistus. Maailmanpoliittinen tilannehan oli edelleen hyvin kriittinen. Ja Stalinin tavoite Suomen yhteiskuntajärjestelmän muuttamiseksi ja Suomen maaperän ottamiseksi haltuun oli jäänyt pahasti kesken. Siksi linnoituspäätös tehtiinkin.
Uuden itärajan linnoittamiseen laskettiin tarvittavan noin kolme vuotta. Rakennushanke oli tarkoitus toteuttaa vuosina 1940-42. No nyt tiedämme, että töitä ehdittiin tehdä tuolloin vain 13 kuukautta, alkoi jatkosota. Sen ajoituksesta vastasi Hitlerin Barbarossa-suunnitelma. Suomi lähti hakemaan Saksan rinnalla hyvitystä talvisodassa menetettyjen alueiden palauttamiseksi.
Linnoitussuunnitelman toteutus jäi siis ajallisesti reilusti alle puolivälin.
Ensimmäinen vaihe oli rakentaa yksi valmis puolustusasema ja luoda sille vähän syvyyttä. Ja senkin me tiedämme, että näin jotakuinkin tapahtui, Virolahdelta Sallaan. Myöhemmin 2-3 vuoden kuluessa valmiin aseman taakse oli tarkoitus rakentaa noin kymmenen kilometrin syvyinen puolustusvyöhyke. No, se ehti ainakin osittain toteutua vain Salpausselälle (nyk. 6-tien kohdalle) Luumäellä, Toikkalan etuaseman ja hieman Taavetin länsipuolelle sijoittuneen Hamina-Taavetti -linjan välille.
Käytännössä tuolle kymmenen kilometrin suojavyöhykkeelle suunnitellut tai suunniteltavat johtamisen, huollon ja reservin suojaksi tarkoitetut linnoitteet jäivät kaikki tekemättä.
Jatkosodan alkaessa itärajan linnoituksella oli jo etelässä pääaseman takana syvyyttäkin edellä viitatun Hamina-Taavetti -tukilinjan (HT-linja) ja Kymijoki-linjan ansiosta. Nekin olivat vahvasti keskeneräisiä, mutta jotakin apua niistäkin jo olisi ollut.
HT-linjaan ehti välirauhan aikana valmistua kymmenkunta kevyen luokan teräsbetonilaitetta ja ainakin 20 kilometriä kiviestettä. Sen tiedän tutkimattakin siitä, että kesällä 1943 kuljetettiin HT-linjasta 40 000 valmista ja jo pystytettyä estekiveä Kannakselle VT-asemaan. Tarkkaa määrää, minkä verran kiviestettä HT-linjaa sitten jäi, en tähän hätään löydä. Totta kai taistelu- ja yhteyshautaa kaivettiin tai louhittiin em. asemaan. Myös kaivantoestettä tehtiin. Niiden määriä en nyt lähde edes sanallisin kuvauksin arvailemaan.
Asiakirjoista käy ilmi, että HT-linjasta oli tarkoitus tehdä yhtä luja kuin pääasemasta. Esimerkkinä vain linnoitustoimiston päätös tammikuun lopulta 1941, jossa on hyväksytty rakentaa 70 kappaletta "betonisia kenttäkorsuja". Ne oli mitoitettu kestämään 8-tuuman ammuksen osuma. Ne jäivät rakentamatta; louhittuja tai kaivettuja teräsbetonikorsun pohjia oli evl evp Ilkka Länsivaaran tietojen mukaan valmiina noin 40 kappaletta.
Kymijoki-linjaa aloitettiin rakentamaan jo heti talvisodan loputtua maalis-huhtikuussa 1940, isommalla joukolla tosin vain noin kuukauden ajan. Rakentajina olivat työjoukot Luumäen linjalta (L-linja, sittemmin osa Salpalinjaa), ruotsalaiset vapaaehtoiset sekä päämajan reservissä ollut 23.D.
Työt Kymijoki-linjalla Myllykosken ja Utin välillä päättyivät loppukesästä -40. Linnoittamisen painopiste oli siirtynyt Salpalinjalle.
Kymijoki-linjalle oli toukokuuhun 1940 mennessä valmistunut 20 kilometriä taistelu- ja yhteyshautaa, betonisia kk-korsuja 5 kpl, 1-2 ryhmän majoituskorsuja 64 kpl ja betonisia majoituskorsuja 5 kpl. "Kalliokorsuja" (luolia) syntyi seitsemän kappaletta ja kiviestettä (1-4 -rivistä) 1,8 kilometriä.
Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua Karjalan kannaksella 1944 tilanne muuttui. Tehtiin uusi päätös rakentaa välirauhan aikaisen pääaseman eteen etelään, Suomenlahden pohjukasta alkava Vaalimaan oikaisuasema. Se muodostuu lähinnä kahdesta puolustustasasta, varsinaisesta päälinjasta ja muutama kilometri taaempana olevasta tukilinjasta. Näin saatiin pääpuolustusasemaa lyhenemään noin seitsemällä kilometrillä.
Vaalimaan oikaisuaseman runkona ovat ryhmälle miehiä suojan antavat imubetonimenetelmällä valetut pallokorsut, 160 kappaletta ( 160 x 10 miestä on yhtä kuin sirpalesuoja 1600 miehelle). Panssarintorjunta pohjautui pikakaivantoesteisiin.
Uuden itärajan linnoittamiseen laskettiin tarvittavan noin kolme vuotta. Rakennushanke oli tarkoitus toteuttaa vuosina 1940-42. No nyt tiedämme, että töitä ehdittiin tehdä tuolloin vain 13 kuukautta, alkoi jatkosota. Sen ajoituksesta vastasi Hitlerin Barbarossa-suunnitelma. Suomi lähti hakemaan Saksan rinnalla hyvitystä talvisodassa menetettyjen alueiden palauttamiseksi.
Linnoitussuunnitelman toteutus jäi siis ajallisesti reilusti alle puolivälin.
Ensimmäinen vaihe oli rakentaa yksi valmis puolustusasema ja luoda sille vähän syvyyttä. Ja senkin me tiedämme, että näin jotakuinkin tapahtui, Virolahdelta Sallaan. Myöhemmin 2-3 vuoden kuluessa valmiin aseman taakse oli tarkoitus rakentaa noin kymmenen kilometrin syvyinen puolustusvyöhyke. No, se ehti ainakin osittain toteutua vain Salpausselälle (nyk. 6-tien kohdalle) Luumäellä, Toikkalan etuaseman ja hieman Taavetin länsipuolelle sijoittuneen Hamina-Taavetti -linjan välille.
Käytännössä tuolle kymmenen kilometrin suojavyöhykkeelle suunnitellut tai suunniteltavat johtamisen, huollon ja reservin suojaksi tarkoitetut linnoitteet jäivät kaikki tekemättä.
Jatkosodan alkaessa itärajan linnoituksella oli jo etelässä pääaseman takana syvyyttäkin edellä viitatun Hamina-Taavetti -tukilinjan (HT-linja) ja Kymijoki-linjan ansiosta. Nekin olivat vahvasti keskeneräisiä, mutta jotakin apua niistäkin jo olisi ollut.
HT-linjaan ehti välirauhan aikana valmistua kymmenkunta kevyen luokan teräsbetonilaitetta ja ainakin 20 kilometriä kiviestettä. Sen tiedän tutkimattakin siitä, että kesällä 1943 kuljetettiin HT-linjasta 40 000 valmista ja jo pystytettyä estekiveä Kannakselle VT-asemaan. Tarkkaa määrää, minkä verran kiviestettä HT-linjaa sitten jäi, en tähän hätään löydä. Totta kai taistelu- ja yhteyshautaa kaivettiin tai louhittiin em. asemaan. Myös kaivantoestettä tehtiin. Niiden määriä en nyt lähde edes sanallisin kuvauksin arvailemaan.
Asiakirjoista käy ilmi, että HT-linjasta oli tarkoitus tehdä yhtä luja kuin pääasemasta. Esimerkkinä vain linnoitustoimiston päätös tammikuun lopulta 1941, jossa on hyväksytty rakentaa 70 kappaletta "betonisia kenttäkorsuja". Ne oli mitoitettu kestämään 8-tuuman ammuksen osuma. Ne jäivät rakentamatta; louhittuja tai kaivettuja teräsbetonikorsun pohjia oli evl evp Ilkka Länsivaaran tietojen mukaan valmiina noin 40 kappaletta.
Kymijoki-linjaa aloitettiin rakentamaan jo heti talvisodan loputtua maalis-huhtikuussa 1940, isommalla joukolla tosin vain noin kuukauden ajan. Rakentajina olivat työjoukot Luumäen linjalta (L-linja, sittemmin osa Salpalinjaa), ruotsalaiset vapaaehtoiset sekä päämajan reservissä ollut 23.D.
Työt Kymijoki-linjalla Myllykosken ja Utin välillä päättyivät loppukesästä -40. Linnoittamisen painopiste oli siirtynyt Salpalinjalle.
Kymijoki-linjalle oli toukokuuhun 1940 mennessä valmistunut 20 kilometriä taistelu- ja yhteyshautaa, betonisia kk-korsuja 5 kpl, 1-2 ryhmän majoituskorsuja 64 kpl ja betonisia majoituskorsuja 5 kpl. "Kalliokorsuja" (luolia) syntyi seitsemän kappaletta ja kiviestettä (1-4 -rivistä) 1,8 kilometriä.
Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua Karjalan kannaksella 1944 tilanne muuttui. Tehtiin uusi päätös rakentaa välirauhan aikaisen pääaseman eteen etelään, Suomenlahden pohjukasta alkava Vaalimaan oikaisuasema. Se muodostuu lähinnä kahdesta puolustustasasta, varsinaisesta päälinjasta ja muutama kilometri taaempana olevasta tukilinjasta. Näin saatiin pääpuolustusasemaa lyhenemään noin seitsemällä kilometrillä.
Vaalimaan oikaisuaseman runkona ovat ryhmälle miehiä suojan antavat imubetonimenetelmällä valetut pallokorsut, 160 kappaletta ( 160 x 10 miestä on yhtä kuin sirpalesuoja 1600 miehelle). Panssarintorjunta pohjautui pikakaivantoesteisiin.
lauantai 22. tammikuuta 2011
Oppaan vastuu
Oppaita Salpalinjalle –peruskurssin valmistelu on antanut sen verran puuhaa, etten ole ehtinyt tuottamaan tekstiä tähän blogiin pariin viikkoon. Olen iloinen, että viime loppukesästä asti työn alla ollut opaskurssi toteutuu. Kurssille on ilmoittautunut puolentoistakymmentä asiasta innostunutta. Koko totuus selviää aloitusiltana 27.1.
Aiheen tähän kirjoitukseen sain vinkistä katsoa Reserviläinen-lehden verkkoversiossa 6.8.2010 julkaistua Jarmo Viljakaisen ansiokasta kirjoitusta, nettikolumni ”Muistomerkit kuiskivat sitkeydestä ja uskollisuudesta”. Otan tähän omin lupineni neljän kappaleen lainauksen. Koko juttu www.reservilainen.fi
Korviini karahti kesän kuluessa kaksi kommenttia, jotka hiljaa hätkähdyttivät. ”Salpalinjalla ei ollut mitään merkitystä” ja ”Suomen sodan lopputaisteluissa miehiä tapatettiin turhaan”. Edellisen lausui nuori mies, joka oli oppaana Salpalinjan bunkkerikäynnillä. Jälkimmäinen näkemys tuli keski-ikäisen historian harrastajan suusta yhden Suomen sodan muistomerkin äärellä.
Noin voidaan toki sanoa, jopa vakuuttavilta kuullostavin perustein. Siis tyyliin, että tutkijoiden mukaan Salpalinja oli väärin sijoitettu ja liian heikko. …
Kyse on kuitenkin isommista, periaatteellisista asioista, jotka ovat antaneet viholliselle selkeän viestin. Mannerheimin käskystä talvisodan jälkeen rakennettu Salpalinja oli valtava ponnistus, jossa myös Ruotsin valtio oli merkittävästi mukana. Sotatieteilijät voivat toki väitellä linjan sotilaallisesta merkityksestä.
Poliittisen historiamme kannalta tuon puolustuslinjan merkitys oli kuitenkin tärkeä. Se oli viesti Neuvostoliitolle siitä, että periksi ei olla edelleenkään antamassa.
Kirjoittaja korjaa itse aivan oikein nuoren miesoppaan sanomisen Salpalinjan bunkkerikäynnillä. Asiantunteva ja historiasta perillä oleva henkilö voi sen tehdä. Mutta miten on niiden kuulijoiden kanssa, joilla ei ole omaa näkemystä tai tietoa asioihin. He joutuvat luottamaan oppaan sanaan. Ja tässä tapauksessa sanoma olisi ollut pahasti virheellinen.
Totta kai oppaalla voi olla omia mielipiteitä, mutta jos ne poikkeavat esitettävästä faktasta tai virallisesta historiasta, niitä ei saa missään tapauksessa totuutena esittää. Kuulijan on voitava luottaa oppaan asiantuntemukseen. Virheitä, lipsahduksia ja väärinmuistamisia tapahtuu ja ne ovat inhimillisiä. Oman maailmankuvan sotkeminen asiaan ei kuulu.
Virhe on tapahtunut oppaan rekrytoinnissa tai perehdyttämisessä.
Onnistuneen opastuksen lähtökohta on oppaan oma innostus ja kiinnostus asiaan. Jos sitä ei ole, hän on väärässä paikassa oppaana. On kaksi aivan eri asiaa opastaa Salpalinja-kohteessa tai Lenin-museossa.
Minusta ei olisi oppaaksi Lenin-museoon. Siihen minulla ei ole innostusta. Sen sijaan Salpalinjaa esittelen mielelläni, koska se on oman ajatusmaailmani suuntainen. Annan innostukseni korvata kenties asiatiedon puutteet. Ja olen huomannut ja saanut palautettakin, että kuulijan on paljon helpompi kuunnella sydämestään puhuvaa opasta kuin opasta, jonka väkinäinen olemus torjuu luotaan ja huokuu ajatusta: mitäs tänne tulitte!
Oppaalla on vastuu ja oppailla on väliä.
Aiheen tähän kirjoitukseen sain vinkistä katsoa Reserviläinen-lehden verkkoversiossa 6.8.2010 julkaistua Jarmo Viljakaisen ansiokasta kirjoitusta, nettikolumni ”Muistomerkit kuiskivat sitkeydestä ja uskollisuudesta”. Otan tähän omin lupineni neljän kappaleen lainauksen. Koko juttu www.reservilainen.fi
Korviini karahti kesän kuluessa kaksi kommenttia, jotka hiljaa hätkähdyttivät. ”Salpalinjalla ei ollut mitään merkitystä” ja ”Suomen sodan lopputaisteluissa miehiä tapatettiin turhaan”. Edellisen lausui nuori mies, joka oli oppaana Salpalinjan bunkkerikäynnillä. Jälkimmäinen näkemys tuli keski-ikäisen historian harrastajan suusta yhden Suomen sodan muistomerkin äärellä.
Noin voidaan toki sanoa, jopa vakuuttavilta kuullostavin perustein. Siis tyyliin, että tutkijoiden mukaan Salpalinja oli väärin sijoitettu ja liian heikko. …
Kyse on kuitenkin isommista, periaatteellisista asioista, jotka ovat antaneet viholliselle selkeän viestin. Mannerheimin käskystä talvisodan jälkeen rakennettu Salpalinja oli valtava ponnistus, jossa myös Ruotsin valtio oli merkittävästi mukana. Sotatieteilijät voivat toki väitellä linjan sotilaallisesta merkityksestä.
Poliittisen historiamme kannalta tuon puolustuslinjan merkitys oli kuitenkin tärkeä. Se oli viesti Neuvostoliitolle siitä, että periksi ei olla edelleenkään antamassa.
Kirjoittaja korjaa itse aivan oikein nuoren miesoppaan sanomisen Salpalinjan bunkkerikäynnillä. Asiantunteva ja historiasta perillä oleva henkilö voi sen tehdä. Mutta miten on niiden kuulijoiden kanssa, joilla ei ole omaa näkemystä tai tietoa asioihin. He joutuvat luottamaan oppaan sanaan. Ja tässä tapauksessa sanoma olisi ollut pahasti virheellinen.
Totta kai oppaalla voi olla omia mielipiteitä, mutta jos ne poikkeavat esitettävästä faktasta tai virallisesta historiasta, niitä ei saa missään tapauksessa totuutena esittää. Kuulijan on voitava luottaa oppaan asiantuntemukseen. Virheitä, lipsahduksia ja väärinmuistamisia tapahtuu ja ne ovat inhimillisiä. Oman maailmankuvan sotkeminen asiaan ei kuulu.
Virhe on tapahtunut oppaan rekrytoinnissa tai perehdyttämisessä.
Onnistuneen opastuksen lähtökohta on oppaan oma innostus ja kiinnostus asiaan. Jos sitä ei ole, hän on väärässä paikassa oppaana. On kaksi aivan eri asiaa opastaa Salpalinja-kohteessa tai Lenin-museossa.
Minusta ei olisi oppaaksi Lenin-museoon. Siihen minulla ei ole innostusta. Sen sijaan Salpalinjaa esittelen mielelläni, koska se on oman ajatusmaailmani suuntainen. Annan innostukseni korvata kenties asiatiedon puutteet. Ja olen huomannut ja saanut palautettakin, että kuulijan on paljon helpompi kuunnella sydämestään puhuvaa opasta kuin opasta, jonka väkinäinen olemus torjuu luotaan ja huokuu ajatusta: mitäs tänne tulitte!
Oppaalla on vastuu ja oppailla on väliä.
lauantai 8. tammikuuta 2011
Oppaita oppiin
Niin kuin tuossa oikealla ylimmässä tiedotteessa on kerrottukin, Oppaita Salpalinjalle –peruskurssi on tuota pikaa, 27. tammikuuta, alkamassa Miehikkälän Salpalinja-museolla. Haminan kansalaisopisto odottaa ilmoittautumisia 21. tammikuuta mennessä. Sisäänpääsytutkintoa eikä mitään muitakaan ennakkoehtoja kurssille osallistumiselle ole, pelkkä kiinnostus Salpalinjaan riittää. Lisä- ja yhteystiedot löytyvät www.salpavaellus.net –sivustolta.
Ja jos joku epäilee, että onko Salpalinja vain miesten juttu, voin vilpittömästi vakuuttaa: ei ole. Esimerkiksi Salpalinja-museon vakituisista kesäoppaista enemmistö on ollut naisia ja hyvin ovat pärjänneet, jopa loistavasti. Ja taas yleisöstä, opastettavista, ainakin omistani, karkeasti arvioituna puolet on naisia. Että tiedoksi vaan!
Miksikö poltan ruutia opaskoulutuksesta puhumiseen, vastaan ilman kysymysmerkkiä.
Kurssi on päätetty järjestää Salpavaellus-tapahtuman aloitteesta lähinnä sen ja myös Miehikkälän Salpalinja-museon ja Virolahden bunkkerimuseon opaspankkien tarpeisiin. Aivan akuuttia hätää ei ole, mutta normaali, eri syistä tapahtuva poistuma vaatii aika ajoin täydennystä ja uusiutumista. Myös vaelluksen osanottajamäärien kasvu tarvitsee uutta verta. Se onkin kiireisin syy opaskoulutukselle.
Salpavaellus tarvitsee kenttäkelpoisia, talkoohenkisiä oppaita kerran vuodessa. Opaspankkien oppaille on kysyntää museoiden normaalin aukioloajan ulkopuolella lähinnä keväällä ja syksyllä sekä myös kesällä auttamassa vakituisia museo-oppaita ruuhkahuippuina. Opaspankki maksaa työstä pikkukorvauksen. Ja jos Korsumatkat-yritykseni kysyntä sattuisi yllättäen ylittämään omat rajani, mielellään minäkin palkkaan avuksi päteviä oppaita.
Opaskurssin järjestämisen taustalla on myös tieto siitä, että Salpalinjaan tutustutaan myös paljon omatoimisesti, yksin tai ryhmissä. Yleensä niitä opastaa se, joka eniten tietää. Tulossa oleva opaskurssi parantaa varmasti myös tällaisten oppaitten valmiuksia.
Käyttöä uusille tai tiedot päivittäneille vanhoille oppaille siis ainakin satunnaisesti ilman muuta on. Ensi kesänä Virolahdella järjestettävä Salpa-Jukola aivan varmasti tuo opastustarvetta. Heti kohta elokuussa Enduron MM-joukkuekisat Miehikkälässä ja Virolahdella tekee samoin.
Valitettavasti elinkeinoa opaskurssi ei takaa. Ei silti, innokkuus ja kyky saattavat senkin mahdollistaa. Se on itsestä kiinni. Kaikki on mahdollista.
Mutta edellä kerrottuja konkreettisten tarpeiden lisäksi opaskurssilla on myös laajempi merkitys.
Se on ylipäätään Salpalinja-tietouden siirtäminen elävässä muodossa tuleville sukupolville. Sen viime sotien aikana valtaviin ponnistuksiin ja uhrauksiin joutuneet ikäluokat, naiset ja miehet, ansaitsevat. Ja itse asiassa minä pidän suomalaisten kansalaisvelvollisuutena tietää, mitä kaikkea nykyinen ja tuleva hyvinvointimme on aikanaan vaatinut. Ja kaikki tuo mielellään mahdollisimman totuuden mukaisesti kerrottuna. Väritetty legenda ei kuulu Salpalinjaan; voin vakuuttaa, että Salpa-asema on riittävän hämmästyttävä ilman liioitteluakin.
Jos Salpalinjaan perehtyneiden oppaiden kanta pääsee tai päästetään peruuttamattomasti ”ukkoutumaan”, jää uuden opaspolven rakentaminen pelkän kirjatiedon varassa varmasti jotakin vaille. Se on vähän sama asia, kuin minkä tahansa perimätiedon siirtäminen isältä pojalle tai äidiltä tyttärelle. Kirjat ja kylmät museot eivät sitä yksin pysty tekemään.
Salpalinjan perinnön kuljettamiseen eteenpäin tarvitaan siis ihmisiä. Kysymys on ensi vaiheessa vapaaehtoisuudesta ja halusta. Uskon, että Salpalinjasta kiinnostuneiden joukossa on yhä myös sellaisia, jotka haluavat oppaina olla jakamassa tätä tietoa myös muille.
Tulossa oleva opaskurssihan ei yksin kesää tee. Jos se ei jostain syystä nyt vetäisi mukaansa noin 15 asiasta kiinnostunutta, niin joku taho varmaan yrittää jonkun vuoden päästä uudestaan. Ja taas toteutuessaan kurssin sisältökään ei luonnollisesti tee kenestäkään heti valmista opasta. Mutta eväitä se aiheeseen ja erityisesti opastusvalmiuden kohottamiseen ehdottomasti antaa. Salpalinja-tietoutta joka tapauksessa on jaossa kaikille. Suosittelen.
Ja jos joku epäilee, että onko Salpalinja vain miesten juttu, voin vilpittömästi vakuuttaa: ei ole. Esimerkiksi Salpalinja-museon vakituisista kesäoppaista enemmistö on ollut naisia ja hyvin ovat pärjänneet, jopa loistavasti. Ja taas yleisöstä, opastettavista, ainakin omistani, karkeasti arvioituna puolet on naisia. Että tiedoksi vaan!
Miksikö poltan ruutia opaskoulutuksesta puhumiseen, vastaan ilman kysymysmerkkiä.
Kurssi on päätetty järjestää Salpavaellus-tapahtuman aloitteesta lähinnä sen ja myös Miehikkälän Salpalinja-museon ja Virolahden bunkkerimuseon opaspankkien tarpeisiin. Aivan akuuttia hätää ei ole, mutta normaali, eri syistä tapahtuva poistuma vaatii aika ajoin täydennystä ja uusiutumista. Myös vaelluksen osanottajamäärien kasvu tarvitsee uutta verta. Se onkin kiireisin syy opaskoulutukselle.
Salpavaellus tarvitsee kenttäkelpoisia, talkoohenkisiä oppaita kerran vuodessa. Opaspankkien oppaille on kysyntää museoiden normaalin aukioloajan ulkopuolella lähinnä keväällä ja syksyllä sekä myös kesällä auttamassa vakituisia museo-oppaita ruuhkahuippuina. Opaspankki maksaa työstä pikkukorvauksen. Ja jos Korsumatkat-yritykseni kysyntä sattuisi yllättäen ylittämään omat rajani, mielellään minäkin palkkaan avuksi päteviä oppaita.
Opaskurssin järjestämisen taustalla on myös tieto siitä, että Salpalinjaan tutustutaan myös paljon omatoimisesti, yksin tai ryhmissä. Yleensä niitä opastaa se, joka eniten tietää. Tulossa oleva opaskurssi parantaa varmasti myös tällaisten oppaitten valmiuksia.
Käyttöä uusille tai tiedot päivittäneille vanhoille oppaille siis ainakin satunnaisesti ilman muuta on. Ensi kesänä Virolahdella järjestettävä Salpa-Jukola aivan varmasti tuo opastustarvetta. Heti kohta elokuussa Enduron MM-joukkuekisat Miehikkälässä ja Virolahdella tekee samoin.
Valitettavasti elinkeinoa opaskurssi ei takaa. Ei silti, innokkuus ja kyky saattavat senkin mahdollistaa. Se on itsestä kiinni. Kaikki on mahdollista.
Mutta edellä kerrottuja konkreettisten tarpeiden lisäksi opaskurssilla on myös laajempi merkitys.
Se on ylipäätään Salpalinja-tietouden siirtäminen elävässä muodossa tuleville sukupolville. Sen viime sotien aikana valtaviin ponnistuksiin ja uhrauksiin joutuneet ikäluokat, naiset ja miehet, ansaitsevat. Ja itse asiassa minä pidän suomalaisten kansalaisvelvollisuutena tietää, mitä kaikkea nykyinen ja tuleva hyvinvointimme on aikanaan vaatinut. Ja kaikki tuo mielellään mahdollisimman totuuden mukaisesti kerrottuna. Väritetty legenda ei kuulu Salpalinjaan; voin vakuuttaa, että Salpa-asema on riittävän hämmästyttävä ilman liioitteluakin.
Jos Salpalinjaan perehtyneiden oppaiden kanta pääsee tai päästetään peruuttamattomasti ”ukkoutumaan”, jää uuden opaspolven rakentaminen pelkän kirjatiedon varassa varmasti jotakin vaille. Se on vähän sama asia, kuin minkä tahansa perimätiedon siirtäminen isältä pojalle tai äidiltä tyttärelle. Kirjat ja kylmät museot eivät sitä yksin pysty tekemään.
Salpalinjan perinnön kuljettamiseen eteenpäin tarvitaan siis ihmisiä. Kysymys on ensi vaiheessa vapaaehtoisuudesta ja halusta. Uskon, että Salpalinjasta kiinnostuneiden joukossa on yhä myös sellaisia, jotka haluavat oppaina olla jakamassa tätä tietoa myös muille.
Tulossa oleva opaskurssihan ei yksin kesää tee. Jos se ei jostain syystä nyt vetäisi mukaansa noin 15 asiasta kiinnostunutta, niin joku taho varmaan yrittää jonkun vuoden päästä uudestaan. Ja taas toteutuessaan kurssin sisältökään ei luonnollisesti tee kenestäkään heti valmista opasta. Mutta eväitä se aiheeseen ja erityisesti opastusvalmiuden kohottamiseen ehdottomasti antaa. Salpalinja-tietoutta joka tapauksessa on jaossa kaikille. Suosittelen.
lauantai 1. tammikuuta 2011
Linnoitustykistö oma aselajinsa
Talvisodan jälkeen perustettiin Laatokan Meripuolustuksen Rannikkotykistörykmentti 3:n rungosta Salpalinjan tueksi ja osaksi sitä uusi aselaji, linnoitustykistö. Tämä rannikkotykistön ja kenttätykistön eräänlainen välimuotoaselaji jäi jatkosodan myötä historiaan. Linnoitustykistö ampui viimeiset laukauksensa Nietjärven taisteluissa heinäkuun puolivälissä 1944.
Virolahdelta aina Savukosken korkeudelle saakka perustettu linnoitustykistö käsitti kuusi linnoitustykistöpatteristoa. Niiden kalusto oli vanhaa, mutta ajateltuun tarkoitukseensa kelvollista 1870-luvun mörssäreistä ja jäykkälavettista kanuunoista lähtien. Viime mainittuja saatiin Ranskasta lisää talvisodan loppuvaiheessa. Osa ehti maahan vasta välirauhan aikana.
Kiinteän tykistön sijoittamista Salpa-asemaa tukemaan puolsivat talvisodan kokemukset. Niin itäisen Suomenlahden kuin Laatokankin rannikkotykistö oli tulellaan merkittävästi tukenut maarintamien taistelua. Luonnollisesti päävastuu Salpa-aseman tulituesta oli kenttätykistöllä. Sitä täydentämään perustettu linnoitustykistö oli tarkoitettu tukemaan omista asemistaan pääpuolustusaseman ja sen puolustuskeskusten taistelua.
Välirauhan aikana ehdittiin saada valmiiksi noin kolme neljäsosaa pattereiden tai linnakkeiden, niin kuin niitä myös kutsuttiin, tykkiasemista ja korsuista. Kevättalvella 1941 pidettiin linnoitustykistöjoukoille kertausharjoituksia omissa asemissaan. Niissä muutamilla pattereilla ammuttiin kovillakin. Esimerkiksi Lemin Kärmeniemen Canet-patteri ampui kertausharjoituksissa Kivijärven selälle.
Linnoituspatteristojen vahvuus rauhan aikana oli 200-300 miestä. Patteristossa oli viisi patteria ja patterissa yleensä neljä tykkiä. Kolmessa tehokkaassa Canet-patterissa oli vain kaksi tykkiä. Lisäksi patteristoihin kuului sulkulinnakkeita, joiden kalustona oli 75-90 millisiä vanhoja jäykkälavettisia joko venäläisiä tai ranskalaisia kanuunoita.
Sulkulinnakkeet olivat nimensä mukaisesti sijoitettu monipuolisempina ja kevyempinä sulkemaan tärkeitä tienristeysalueita tai muita uhanalaisia suuntia. Niiden kalustoon kuului myös konekivääreitä ja it-konekivääreitä.
Kuten sanottu linnoitustykistön kalusto oli vanhaa ja kirjavaa. Yhtenäisin kalusto oli eteläisimmällä Lt.Psto 2:lla. Sen asemissa tai paikalla oli välirauhan lopussa 20 kappaletta 155 millimetrin ja 1877 vuosimallin ranskalaista "hyppyheikkiä". Lt-Psto 2:n lohkolla ei ollut sulkulinnakkeita. Kun taas Kivijärven ja Kyläniemeen väliin sijoitetulla Lt.Psto 1:llä oli jokaisessa viidessä patterissa eri tykkimallit. Sen sulkulinnakkeissa oli sentään vain yksi tykkimalli.
Lt.Psto 3 oli sijoitettu Salpa-asemaan karkeasti sanottuna Puumalan korkeudelle. Lt.Psto 4 oli Särkilahden ja Savonrannan välillä. Viides patteristo oli Savonrannan ja Kuhmon sekä kuudes Kuhmon ja Savukosken välillä.
Niin kuin tiedetään, Salpa-asemassa ei taisteltu. Siten myöskään alkuperäisissä asemissaan linnoitustykistö ei osallistunut taisteluihin. Sen sijaan jatkosodan edetessä kuljetettavissa oleva linnoitustykistö seurasi maavoimien perässä ja osallistui moniin tärkeisiin taisteluihin Viipurinlahdelta aina Uhtuan, Kiestingin ja Sallan korkeudelle saakka.
Linnoitustykistön raskas kalusto tarvitsi kuljetuksiin kuorma-autoja. Esimerkiksi kuuden tuuman "hyppyheikit" kuljetettiin kahtena kappaleena, putki ja lavetti toisistaan irrotettuna. Muun muassa Syväriltä vetäydyttäessä hyvin palvelleet tykit oli jätettävä asemiinsa kuljetuskaluston puutteen vuoksi.
Linnoitustykistöä on ilmeisen ainoana Suomessa tutkinut Kotkan Rannikkopatteriston komentajana aikanaan toiminut everstiluutnantti Teuvo Rönkkönen. Hänen yksityiskohtaisen työnsä, Suomen linnoitustykistö 1940-1944, on Sotamuseo julkaissut kirjana vuonna 2006.
Virolahdelta aina Savukosken korkeudelle saakka perustettu linnoitustykistö käsitti kuusi linnoitustykistöpatteristoa. Niiden kalusto oli vanhaa, mutta ajateltuun tarkoitukseensa kelvollista 1870-luvun mörssäreistä ja jäykkälavettista kanuunoista lähtien. Viime mainittuja saatiin Ranskasta lisää talvisodan loppuvaiheessa. Osa ehti maahan vasta välirauhan aikana.
Kiinteän tykistön sijoittamista Salpa-asemaa tukemaan puolsivat talvisodan kokemukset. Niin itäisen Suomenlahden kuin Laatokankin rannikkotykistö oli tulellaan merkittävästi tukenut maarintamien taistelua. Luonnollisesti päävastuu Salpa-aseman tulituesta oli kenttätykistöllä. Sitä täydentämään perustettu linnoitustykistö oli tarkoitettu tukemaan omista asemistaan pääpuolustusaseman ja sen puolustuskeskusten taistelua.
Välirauhan aikana ehdittiin saada valmiiksi noin kolme neljäsosaa pattereiden tai linnakkeiden, niin kuin niitä myös kutsuttiin, tykkiasemista ja korsuista. Kevättalvella 1941 pidettiin linnoitustykistöjoukoille kertausharjoituksia omissa asemissaan. Niissä muutamilla pattereilla ammuttiin kovillakin. Esimerkiksi Lemin Kärmeniemen Canet-patteri ampui kertausharjoituksissa Kivijärven selälle.
Linnoituspatteristojen vahvuus rauhan aikana oli 200-300 miestä. Patteristossa oli viisi patteria ja patterissa yleensä neljä tykkiä. Kolmessa tehokkaassa Canet-patterissa oli vain kaksi tykkiä. Lisäksi patteristoihin kuului sulkulinnakkeita, joiden kalustona oli 75-90 millisiä vanhoja jäykkälavettisia joko venäläisiä tai ranskalaisia kanuunoita.
Sulkulinnakkeet olivat nimensä mukaisesti sijoitettu monipuolisempina ja kevyempinä sulkemaan tärkeitä tienristeysalueita tai muita uhanalaisia suuntia. Niiden kalustoon kuului myös konekivääreitä ja it-konekivääreitä.
Kuten sanottu linnoitustykistön kalusto oli vanhaa ja kirjavaa. Yhtenäisin kalusto oli eteläisimmällä Lt.Psto 2:lla. Sen asemissa tai paikalla oli välirauhan lopussa 20 kappaletta 155 millimetrin ja 1877 vuosimallin ranskalaista "hyppyheikkiä". Lt-Psto 2:n lohkolla ei ollut sulkulinnakkeita. Kun taas Kivijärven ja Kyläniemeen väliin sijoitetulla Lt.Psto 1:llä oli jokaisessa viidessä patterissa eri tykkimallit. Sen sulkulinnakkeissa oli sentään vain yksi tykkimalli.
Lt.Psto 3 oli sijoitettu Salpa-asemaan karkeasti sanottuna Puumalan korkeudelle. Lt.Psto 4 oli Särkilahden ja Savonrannan välillä. Viides patteristo oli Savonrannan ja Kuhmon sekä kuudes Kuhmon ja Savukosken välillä.
Niin kuin tiedetään, Salpa-asemassa ei taisteltu. Siten myöskään alkuperäisissä asemissaan linnoitustykistö ei osallistunut taisteluihin. Sen sijaan jatkosodan edetessä kuljetettavissa oleva linnoitustykistö seurasi maavoimien perässä ja osallistui moniin tärkeisiin taisteluihin Viipurinlahdelta aina Uhtuan, Kiestingin ja Sallan korkeudelle saakka.
Linnoitustykistön raskas kalusto tarvitsi kuljetuksiin kuorma-autoja. Esimerkiksi kuuden tuuman "hyppyheikit" kuljetettiin kahtena kappaleena, putki ja lavetti toisistaan irrotettuna. Muun muassa Syväriltä vetäydyttäessä hyvin palvelleet tykit oli jätettävä asemiinsa kuljetuskaluston puutteen vuoksi.
Linnoitustykistöä on ilmeisen ainoana Suomessa tutkinut Kotkan Rannikkopatteriston komentajana aikanaan toiminut everstiluutnantti Teuvo Rönkkönen. Hänen yksityiskohtaisen työnsä, Suomen linnoitustykistö 1940-1944, on Sotamuseo julkaissut kirjana vuonna 2006.
maanantai 20. joulukuuta 2010
Hyvää Joulua!
Talvikuva: Jouluaaton 2010 harmoniaa Salpalinja-museolla.
Kuva: Kokeiluna betonista valettuja panssariestepaaseja Miehikkälässä.
Aloitin tämän blogin kirjoittamisen maaliskuun lopulla. Lukukäyntejä on nyt yli 3600 ja eri kävijöitä 1940. Eli lähes joka toinen kävijä on palannut sivustolle. Vaikkakin kyse on erikoistietoudesta, on sivusto, näin uskottelen itselleni, ollut tarpeen. Olen tyytyväinen blogin vastaanottoon ja tietysti toivon sanan leviävän edelleen.
Palataan asiaan ensi vuoden alussa. Aiheita on edelleen yllin kyllin. Ja mielelläni annan tilaa myös muille vapaaehtoiskirjoittajille, jos heillä vain on erikoistietoa Salpalinjasta. Odotan viestiä: terho.ahonen@haminetti.net
Oikein Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta 2011!
Terho Ahonen
sunnuntai 12. joulukuuta 2010
Orkolan lamellikorsut
Kirjoittaja: Risto Häkämies Lappeenranta
Oman tarinansa Salpalinjan saloihin vaatii ilman muuta Orkolan kylässä, sen länsipuolelle sijoittuvat lamellikorsut. Ne ovat profiililtaan kolmiomaisia, pituudeltaan noin 10 metriä. Korkeutta kolmion korkeimmalta kohdalta on noin kaksi metriä. Korsun elementit ovat noin 25 sm leveitä ja kiikkutuolinjalan muotoisia. Niiden päissä on ”lukot”, jotka vastakkain laitettuna lukkiutuvat keskenään. Kaikki elementit ovat siis samanlaisia.
Kun lattiaelementti on asetettu paikoilleen, nostetaan molemmilta puolilta elementit ylös, ja niiden kärjet kohtaavat toisensa, jolloin on syntynyt 25 sm lisäpituutta korsulle. Näitä sitten riittävä määrä peräkkäin, niin kas kummaa, meillä on puolivalmis lamellikorsu. Tämän jälkeen elementit kiinnitettiin pitkällä vanttipultilla toisiinsa, jotta yhdistelmä saatiin pysymään pystyssä. Seuraavaksi valettiin lamellien päälle betonikuori, jolloin kestävyyskerroin saatiin nousemaan korkeammaksi.
Ennen ulkokuoren valua on ilmeisesti kaadettu pikeä lamellien saumoihin, jotta saataisiin korsu vesitiiviiksi. Lopullinen ulkovuoraus tehtiin hiekasta ja lohkokivistä, joita saatiin panssariestekivi louhoksilta. Tällöin saavutettiin myös kestävyyttä tykkitulelle. Lopuksi tietenkin sammalta tai jotain valmista viherkasvia ulkopintaan, ja näin lamellikorsu oli naamioitu.
Molemmissa Orkolan korsuissa on sisääntulo tehty pyöreistä betonirenkaista. Sekään ei ole suora putki, vaan ajan mukaan kaareva, tällöin se on sirpalesuojattu sisäänmenoaukon suhteen.
Mainittakoon tässä, että kaksi pyöreistä betonirenkaista valmistettua korsua löytyy Luumäen Huomolan kylästä, läheltä Luumäen Motellia. Myös kannattaa mainita, että näitä lamellikorsuja on Salpalinjassa vain nämä kaksi Orkolan korsua.
Numeroltaan korsut ovat 3000 ja 3001. Minkä kaavan mukaan numerointi on tehty, siitä ei liene kenelläkään tietoa. Kysyessäni lamellikorsujen suunnittelijaa, Salpalinjasta suurin piirtein kaiken tuntevalta tekn.kapt. Arvo Tolmuselta, hänkin joutui nostamaan asian suhteen kädet ylös: Ei tietoa!
Lamellikorsujen käytölle löytyy sen sijaan selkeä idea. Miehistön sirpalesuoja ja lämmin lepopaikka. Kaikissa niissä oli kamina , ja molemmilla seinillä pituussuunnassa kulki makuulaverit. Selkeä idea niiden käytöstä myös nykyaikana on syntynyt paikallisella perunanviljelijällä Jaakko Pukilla. Ne ovat loistavia perunavarastoja.
Tällainen elementtityyppinen rakentaminen jo 1940-luvulla oli ainutlaatuista. Valitettavasti tämäntyyppinen rakentaminen unohdettiin jo sodan aikana. Muutamia lamellielementtejä löytyi korsujen lähistöltä irrallaan, tosin hyvin perusteellisesti luonnon naamioimana. Näitä lamelleja oli jossakin vaiheessa siirretty Kouvolaan varuskunnan mäelle, mutta tällä hetkellä niiden olinpaikasta ei ole tietoa.
Varma tieto muutamien lamellien sijainnista on sen sijaan se, että niitä löytyy muutama kappale allekirjoittaneen varmasta kätköstä!!!!
Oman tarinansa Salpalinjan saloihin vaatii ilman muuta Orkolan kylässä, sen länsipuolelle sijoittuvat lamellikorsut. Ne ovat profiililtaan kolmiomaisia, pituudeltaan noin 10 metriä. Korkeutta kolmion korkeimmalta kohdalta on noin kaksi metriä. Korsun elementit ovat noin 25 sm leveitä ja kiikkutuolinjalan muotoisia. Niiden päissä on ”lukot”, jotka vastakkain laitettuna lukkiutuvat keskenään. Kaikki elementit ovat siis samanlaisia.
Kun lattiaelementti on asetettu paikoilleen, nostetaan molemmilta puolilta elementit ylös, ja niiden kärjet kohtaavat toisensa, jolloin on syntynyt 25 sm lisäpituutta korsulle. Näitä sitten riittävä määrä peräkkäin, niin kas kummaa, meillä on puolivalmis lamellikorsu. Tämän jälkeen elementit kiinnitettiin pitkällä vanttipultilla toisiinsa, jotta yhdistelmä saatiin pysymään pystyssä. Seuraavaksi valettiin lamellien päälle betonikuori, jolloin kestävyyskerroin saatiin nousemaan korkeammaksi.
Ennen ulkokuoren valua on ilmeisesti kaadettu pikeä lamellien saumoihin, jotta saataisiin korsu vesitiiviiksi. Lopullinen ulkovuoraus tehtiin hiekasta ja lohkokivistä, joita saatiin panssariestekivi louhoksilta. Tällöin saavutettiin myös kestävyyttä tykkitulelle. Lopuksi tietenkin sammalta tai jotain valmista viherkasvia ulkopintaan, ja näin lamellikorsu oli naamioitu.
Molemmissa Orkolan korsuissa on sisääntulo tehty pyöreistä betonirenkaista. Sekään ei ole suora putki, vaan ajan mukaan kaareva, tällöin se on sirpalesuojattu sisäänmenoaukon suhteen.
Mainittakoon tässä, että kaksi pyöreistä betonirenkaista valmistettua korsua löytyy Luumäen Huomolan kylästä, läheltä Luumäen Motellia. Myös kannattaa mainita, että näitä lamellikorsuja on Salpalinjassa vain nämä kaksi Orkolan korsua.
Numeroltaan korsut ovat 3000 ja 3001. Minkä kaavan mukaan numerointi on tehty, siitä ei liene kenelläkään tietoa. Kysyessäni lamellikorsujen suunnittelijaa, Salpalinjasta suurin piirtein kaiken tuntevalta tekn.kapt. Arvo Tolmuselta, hänkin joutui nostamaan asian suhteen kädet ylös: Ei tietoa!
Lamellikorsujen käytölle löytyy sen sijaan selkeä idea. Miehistön sirpalesuoja ja lämmin lepopaikka. Kaikissa niissä oli kamina , ja molemmilla seinillä pituussuunnassa kulki makuulaverit. Selkeä idea niiden käytöstä myös nykyaikana on syntynyt paikallisella perunanviljelijällä Jaakko Pukilla. Ne ovat loistavia perunavarastoja.
Tällainen elementtityyppinen rakentaminen jo 1940-luvulla oli ainutlaatuista. Valitettavasti tämäntyyppinen rakentaminen unohdettiin jo sodan aikana. Muutamia lamellielementtejä löytyi korsujen lähistöltä irrallaan, tosin hyvin perusteellisesti luonnon naamioimana. Näitä lamelleja oli jossakin vaiheessa siirretty Kouvolaan varuskunnan mäelle, mutta tällä hetkellä niiden olinpaikasta ei ole tietoa.
Varma tieto muutamien lamellien sijainnista on sen sijaan se, että niitä löytyy muutama kappale allekirjoittaneen varmasta kätköstä!!!!
keskiviikko 8. joulukuuta 2010
Vesistöstä vesistöön, Luumäelläkin
Olen esittänyt Salpalinjan perinneyhdistyksen asiantuntijaorganisaation jäsenille toivomuksen kirjoittaa tässä blogissa Salpalinjasta oman alueensa näkökulmasta. Linnoituksen erityispiirteet yksityiskohtineen eri itärajan osissa ovat tietämisen arvoisia. Ensimmäisenä vierailevana kirjoittajana on Risto Häkämies Lappeenrannasta. Hän on paitsi Salpalinjan asiantuntija, myös Mannerheim-linjan tuntija ja sotahistoriaharrastaja.
Orkolasta Suoanttilaan
Kirjoittaja Risto Häkämies Lappeenranta
Näin Suomen itsenäisyyspäivän kunniaksi on paikallaan kirjoittaa Salpalinjasta. Itsenäisyyspäivä tuo luonnollisesti siihen oman ulottuvuuden. Onhan tuo linnoitusketju omalta osaltaan antanut meille mahdollisuuden viettää tätä meille niin tärkeää juhlapäivää.
Keskityn aluksi Luumäen Orkolan ja Suoanttilan kylien väliseen maastoon.
Järvikannakset olivat tärkeitä kohteita Salpa-aseman linjausta suunniteltaessa. Tällä kyseessä olevalla taipaleella tämä näkyy selkeästi. Kolmen järven, Suur-Urpalanjärven, Herajärven ja Elkiänjärven kannakset ovat tiukasti linnoitettuja.
Orkolan kylän (kaikissa kirjoissa yleensä kirjoitetaan kylä Orkkolan nimellä, mutta oikea nimi on Orkola) pohjoispuolella kivieste on rakennettu aivan Suur-Urpalan etelärannalla olevan Sulkavuorenkallioon kiinni. Lähellä oleva kallion harjanne, joka aivan sattumalta kulkee pohjois-eteläsuunnassa, on linnoitettu taisteluhaudalla. Se on pääosiltaan pystytty kaivamaan lapiolla, ja louhintaa ei ole tarvinnut tehdä. Hautaan on valettu betonista L-kirjaimen muotoiset suojat lähes kaikkiin pesäkkeisiin. Kallion madaltuessa on taisteluhautaa kaivettu hiekkaiseen kangasmaastoon.
Ensimmäinen teräsbetonikorsu tulee vastaan alueen korkeimman kukkulan päällä. Siinä on kk-kupu ja 20 miehen majoitusmahdollisuus. Ampumasuunta on pohjoisen suuntaan avautuvalle suolle ja Suur-Urpalan järvelle. Seuraava on kk-kuvulla varustettu laite, jonka konekivääri voi ampua Lensulan kylästä tulevalle tielle. Linjan rakentamisen aikoihin suot olivat lähes puuttomia, jolloin tuo korsun edessä oleva suo oli myös aseen tulen vaikutuspiirissä.
Toinen teräsbetonikorsu, joka on tällä samalla kukkulalla, on kk- ja 20 miehen majoituskorsu. Ampumasuunta on edellisestä 90-astetta poispäin, etelään, Orkolan kylän itäpuolelle.
Seuraava kk-korsu löytyy noin 400 metriä edellisestä etelään. Siitä löytyy kahteen suuntaan ampuvat konekiväärikammiot ja majoitusta 40 miehelle. Ampumasuunnat ovat koilliseen ja etelään. Korsu sijaitsee aivan Orkolasta Jurkkolan kylään vievän tien varrella. Kun lähtee kulkemaan tästä paikasta suoraan taas kohti etelää, niin pienen pellon takaa löytyy kk-asema rinteen alta. Sen takana ylempänä rinteessä on 40 miehen ja 10 miehen majoituskorsut, ja jos oikein muistan, niin toisen laitteen päällä on myös lähitaistelukupu.
Edellä kerrotulta mäeltä kohti lounasta kuljettaessa siten, että Heräjärvi jää vasemmalle, löytyy rantatien varresta korsu, jonka ampumasuunnat ovat etelään ja itään. Korsussa on myös pst-tykin itään ampuva aukko. Paikka on myös tuttu Salpavaelluksella olleille. Se on ollut parina vuonna ns. pitkän reitin majoituspaikkana.
Suur-Urpalan ja Heräjärven väliselle kannakselle on koko matkalle tehty kivistä panssarieste. Sen siksak-muoto etenee osin metsässä, osin peltojen laidassa. Valitettavasti kylän keskellä ollut parinsadan metrin pätkä kiviestettä on siirretty muutama metri sivuun uuden tielinjan tieltä.
Orkolassa näkee myös syksyllä 1939 tehtyjä taisteluhautoja, sekä kiviestettä, joka erottuu maastossa huomattavasti matalimpina kivinä. Tämä linjaus sijoittuu kylän länsilaitaan.
Kylän itäpuolella on laskujoki, joka laskee Suur-Urpalan vettä kohti etelää. Tästä joesta, tai pitäisikö kirjoittaa ojasta, löytyy kaksi padon paikkaa. Niillä olisi säädelty veden juoksutusta Kivijärven tulvituslaitteesta tulevalla vedellä. Kyseessä ovat Orkolan- ja Myllylammen padot.
Orkolasta Suoanttilaan
Kirjoittaja Risto Häkämies Lappeenranta
Näin Suomen itsenäisyyspäivän kunniaksi on paikallaan kirjoittaa Salpalinjasta. Itsenäisyyspäivä tuo luonnollisesti siihen oman ulottuvuuden. Onhan tuo linnoitusketju omalta osaltaan antanut meille mahdollisuuden viettää tätä meille niin tärkeää juhlapäivää.
Keskityn aluksi Luumäen Orkolan ja Suoanttilan kylien väliseen maastoon.
Järvikannakset olivat tärkeitä kohteita Salpa-aseman linjausta suunniteltaessa. Tällä kyseessä olevalla taipaleella tämä näkyy selkeästi. Kolmen järven, Suur-Urpalanjärven, Herajärven ja Elkiänjärven kannakset ovat tiukasti linnoitettuja.
Orkolan kylän (kaikissa kirjoissa yleensä kirjoitetaan kylä Orkkolan nimellä, mutta oikea nimi on Orkola) pohjoispuolella kivieste on rakennettu aivan Suur-Urpalan etelärannalla olevan Sulkavuorenkallioon kiinni. Lähellä oleva kallion harjanne, joka aivan sattumalta kulkee pohjois-eteläsuunnassa, on linnoitettu taisteluhaudalla. Se on pääosiltaan pystytty kaivamaan lapiolla, ja louhintaa ei ole tarvinnut tehdä. Hautaan on valettu betonista L-kirjaimen muotoiset suojat lähes kaikkiin pesäkkeisiin. Kallion madaltuessa on taisteluhautaa kaivettu hiekkaiseen kangasmaastoon.
Ensimmäinen teräsbetonikorsu tulee vastaan alueen korkeimman kukkulan päällä. Siinä on kk-kupu ja 20 miehen majoitusmahdollisuus. Ampumasuunta on pohjoisen suuntaan avautuvalle suolle ja Suur-Urpalan järvelle. Seuraava on kk-kuvulla varustettu laite, jonka konekivääri voi ampua Lensulan kylästä tulevalle tielle. Linjan rakentamisen aikoihin suot olivat lähes puuttomia, jolloin tuo korsun edessä oleva suo oli myös aseen tulen vaikutuspiirissä.
Toinen teräsbetonikorsu, joka on tällä samalla kukkulalla, on kk- ja 20 miehen majoituskorsu. Ampumasuunta on edellisestä 90-astetta poispäin, etelään, Orkolan kylän itäpuolelle.
Seuraava kk-korsu löytyy noin 400 metriä edellisestä etelään. Siitä löytyy kahteen suuntaan ampuvat konekiväärikammiot ja majoitusta 40 miehelle. Ampumasuunnat ovat koilliseen ja etelään. Korsu sijaitsee aivan Orkolasta Jurkkolan kylään vievän tien varrella. Kun lähtee kulkemaan tästä paikasta suoraan taas kohti etelää, niin pienen pellon takaa löytyy kk-asema rinteen alta. Sen takana ylempänä rinteessä on 40 miehen ja 10 miehen majoituskorsut, ja jos oikein muistan, niin toisen laitteen päällä on myös lähitaistelukupu.
Edellä kerrotulta mäeltä kohti lounasta kuljettaessa siten, että Heräjärvi jää vasemmalle, löytyy rantatien varresta korsu, jonka ampumasuunnat ovat etelään ja itään. Korsussa on myös pst-tykin itään ampuva aukko. Paikka on myös tuttu Salpavaelluksella olleille. Se on ollut parina vuonna ns. pitkän reitin majoituspaikkana.
Suur-Urpalan ja Heräjärven väliselle kannakselle on koko matkalle tehty kivistä panssarieste. Sen siksak-muoto etenee osin metsässä, osin peltojen laidassa. Valitettavasti kylän keskellä ollut parinsadan metrin pätkä kiviestettä on siirretty muutama metri sivuun uuden tielinjan tieltä.
Orkolassa näkee myös syksyllä 1939 tehtyjä taisteluhautoja, sekä kiviestettä, joka erottuu maastossa huomattavasti matalimpina kivinä. Tämä linjaus sijoittuu kylän länsilaitaan.
Kylän itäpuolella on laskujoki, joka laskee Suur-Urpalan vettä kohti etelää. Tästä joesta, tai pitäisikö kirjoittaa ojasta, löytyy kaksi padon paikkaa. Niillä olisi säädelty veden juoksutusta Kivijärven tulvituslaitteesta tulevalla vedellä. Kyseessä ovat Orkolan- ja Myllylammen padot.
perjantai 3. joulukuuta 2010
Kansalaisvelvollisuus tuntea isäin teot
Viime sotien aikana oli monta kertaa hiuskarvan varassa, että joulukuun kuudes, Suomen itsenäisyyspäivä, olisi jäänyt historiaan. Päivää olisi pahimmassa tapauksessa vietetty kenties jonkinnäköisenä nuorena kaatuneen itsenäisen Suomen muistopäivänä ja varmasti salaa aina Neuvostoliiton romahtamiseen saakka.
Onneksi suomalaiset kestivät ja siniristilippu on noussut ja nousee uljaana salkoihin joka vuosi 6.12.
Talvisodan ja jatkosodan sotilaat eivät taistellessaan tienneet, että Neuvostoliitto tulee romahtamaan vuonna 1991 ja siihen pakkoliitetyt neuvostotasavallat saavat itsenäisyytensä. Jos Suomen miehet ja naiset olisivat antaneet periksi, niin todennäköisesti Suomikin olisi nyt 20 vuoden ajan totutellut jälleen länsimaiseen talousjärjestelmään ja elämänmenoon, 50 vuotta hyvinvointikehityksestään täydellisesti menettäneenä!
Itsenäisyyspäivä on perinteisesti paikka kiittää ja kunnioittaa niitä ihmisiä, jotka ovat edesauttaneet maan itsenäisyyden syntymistä ja ylläpitämistä.
Veteraanisukupolven perintö on jäämässä sodan jälkeen syntyneiden vastuulle. Veteraani- ja muista vastaavista yhdistyksistä tulee perinneyhdistyksiä. Muistamisen ja kiittämisen ketju jatkuu. Hyvä niin.
Mitä kauemmaksi sotavuodet jäävät taakse, sen vähemmän niiden merkitystä hyvinvoinnillemme muistetaan.
Lähes kaiken vastikkeetta saanut nykynuorisomme on Suomen tulevaisuus. Tietysti hekin maansa historian kouluopetuksesta jollakin tavalla tuntevat. Mutta tietääkö nuorisomme tarpeeksi pitääkseen kiinni taistelukentillä verellä lunastetuista asioista, jotka heille ovat olleet syntymästään saakka itsestäänselvyyksiä?
Viime sotien kulusta johtuen nyky-Suomen puolella ei ole montaa taistelupaikkaa, joka muistuttaisi veteraaniemme uhrauksista. Sankarihaudat kautta maan ovat oma lukunsa.
Yksi monumentti viime sotien ajalta on kuitenkin säilynyt ja varmasti ainakin osittain säilyy. Se on koko itärajamme mittainen Salpalinja. Vaikka Salpalinjalla ei koskaan taisteltu, sen perintö on vaalimisen arvoinen. Heijastaahan valtavan linnoituskokonaisuuden rakentaminen yhä edelleen huikealla tavalla sitä maanpuolustus- ja samalla itsenäisyytemme tahtoa, joka suomalaisilla silloin oli.
Koskematon Salpalinja on siis pysyvä muistomerkki sotavuosien ihmisten halusta asua ja elää vapaassa Suomessa.
Siksi minä puhun ja kirjoitan Salpalinjasta. Siksi minä haluan, että periaatteessa jokaisen suomalaisen pitäisi Salpa-asema tuntea, ainakin tietää sen merkitys osana Suomen kamppailua pysyä itsenäisenä. Siksi minä toivon, että kaikki itärajan paikkakunnat omalla kohdallaan välittäisivät Salpalinjan viestiä eteenpäin. Siksi minä toivon voimia kaikille nykyisille Salpalinja-puurtajille kertoa tätä ilosanomaa.
Sitähän se on, ilosanomaa, Suomen jälkipolville. Valitettavasti he eivät sitä itse välttämättä vielä tiedä. Siksi meidän, jotka tiedämme, pitää siitä kertoa, vaikka se patrioottiselta paatokselta, isänmaalliselta vuodatukselta joskus kuulostaakin.
Paljon on jo tehty. Salpalinjasta on tehty lukuisia nähtävyyksiä ja muistomerkkejä pitkin itärajaa. Hyvä. Mutta niille pitää saada lisää kävijöitä, jotta veteraaniemme viesti menisi perille. Mikään teksti, eivätkä kuvatkaan, kerro koko totuutta. Vasta paikan päällä ja monissa eri paikoissa käytynä sotiemme naisten ja miesten valtava maanpuolustustahto avautuu.
Salpalinja on ollut niin valtava urakka ja maanpuolustuksellisen tahdonvoiman näyttö, että sen tunteminen on kansalaisvelvollisuus. Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä silloin, kun sitä ei ole tarvittu. Salpa-asemassa ei taisteltu!
Onneksi suomalaiset kestivät ja siniristilippu on noussut ja nousee uljaana salkoihin joka vuosi 6.12.
Talvisodan ja jatkosodan sotilaat eivät taistellessaan tienneet, että Neuvostoliitto tulee romahtamaan vuonna 1991 ja siihen pakkoliitetyt neuvostotasavallat saavat itsenäisyytensä. Jos Suomen miehet ja naiset olisivat antaneet periksi, niin todennäköisesti Suomikin olisi nyt 20 vuoden ajan totutellut jälleen länsimaiseen talousjärjestelmään ja elämänmenoon, 50 vuotta hyvinvointikehityksestään täydellisesti menettäneenä!
Itsenäisyyspäivä on perinteisesti paikka kiittää ja kunnioittaa niitä ihmisiä, jotka ovat edesauttaneet maan itsenäisyyden syntymistä ja ylläpitämistä.
Veteraanisukupolven perintö on jäämässä sodan jälkeen syntyneiden vastuulle. Veteraani- ja muista vastaavista yhdistyksistä tulee perinneyhdistyksiä. Muistamisen ja kiittämisen ketju jatkuu. Hyvä niin.
Mitä kauemmaksi sotavuodet jäävät taakse, sen vähemmän niiden merkitystä hyvinvoinnillemme muistetaan.
Lähes kaiken vastikkeetta saanut nykynuorisomme on Suomen tulevaisuus. Tietysti hekin maansa historian kouluopetuksesta jollakin tavalla tuntevat. Mutta tietääkö nuorisomme tarpeeksi pitääkseen kiinni taistelukentillä verellä lunastetuista asioista, jotka heille ovat olleet syntymästään saakka itsestäänselvyyksiä?
Viime sotien kulusta johtuen nyky-Suomen puolella ei ole montaa taistelupaikkaa, joka muistuttaisi veteraaniemme uhrauksista. Sankarihaudat kautta maan ovat oma lukunsa.
Yksi monumentti viime sotien ajalta on kuitenkin säilynyt ja varmasti ainakin osittain säilyy. Se on koko itärajamme mittainen Salpalinja. Vaikka Salpalinjalla ei koskaan taisteltu, sen perintö on vaalimisen arvoinen. Heijastaahan valtavan linnoituskokonaisuuden rakentaminen yhä edelleen huikealla tavalla sitä maanpuolustus- ja samalla itsenäisyytemme tahtoa, joka suomalaisilla silloin oli.
Koskematon Salpalinja on siis pysyvä muistomerkki sotavuosien ihmisten halusta asua ja elää vapaassa Suomessa.
Siksi minä puhun ja kirjoitan Salpalinjasta. Siksi minä haluan, että periaatteessa jokaisen suomalaisen pitäisi Salpa-asema tuntea, ainakin tietää sen merkitys osana Suomen kamppailua pysyä itsenäisenä. Siksi minä toivon, että kaikki itärajan paikkakunnat omalla kohdallaan välittäisivät Salpalinjan viestiä eteenpäin. Siksi minä toivon voimia kaikille nykyisille Salpalinja-puurtajille kertoa tätä ilosanomaa.
Sitähän se on, ilosanomaa, Suomen jälkipolville. Valitettavasti he eivät sitä itse välttämättä vielä tiedä. Siksi meidän, jotka tiedämme, pitää siitä kertoa, vaikka se patrioottiselta paatokselta, isänmaalliselta vuodatukselta joskus kuulostaakin.
Paljon on jo tehty. Salpalinjasta on tehty lukuisia nähtävyyksiä ja muistomerkkejä pitkin itärajaa. Hyvä. Mutta niille pitää saada lisää kävijöitä, jotta veteraaniemme viesti menisi perille. Mikään teksti, eivätkä kuvatkaan, kerro koko totuutta. Vasta paikan päällä ja monissa eri paikoissa käytynä sotiemme naisten ja miesten valtava maanpuolustustahto avautuu.
Salpalinja on ollut niin valtava urakka ja maanpuolustuksellisen tahdonvoiman näyttö, että sen tunteminen on kansalaisvelvollisuus. Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä silloin, kun sitä ei ole tarvittu. Salpa-asemassa ei taisteltu!
sunnuntai 28. marraskuuta 2010
Korsujen vesihuolto
Teräsbetonikorsun sijoittamisessa maastoon tärkeintä oli tietenkin paikan soveltuvuus aiottuun tehtävään. Asekorsujen sijoittelussa sivustatulitus ja erityisesti konekiväärikorsussa vielä maanpintaa myötäilevä matala tuliverkko sekä tulenjohtokorsuissa hyvä tähystysmahdollisuus olivat ratkaisevia. Pelkissä majoituskorsuissa tärkein vaatimus oli mahdollisimman lyhyt ja suojainen siirtymistie tuliasemiin.
Korsujen vesihuolto, kaivo ja viemäröinti, oli toiminnallisten vaatimusten ohella otettava huomioon. Korkeissa maastonkohdissa sijaitsevissa tulenjohtokorsuissa pohjavesi tuskin aiheutti viemäröintiongelmia. Sen sijaan alavilla, tasaisilla paikoilla pohjavesi piti saada pysymään lattiapinnan alapuolella.
Korsun rakentaminen esimerkiksi suolle oli pohjaveden takia mahdotonta. Kun lähtökohta oli rakentaa korsu maanpinnasta alaspäin, piti järeiden korsujen kuusi metriä syvästä montusta saada vesi johdetuksi pois. Pienten pallokorsujen osalta tehtiin kompromisseja nostamalla korsu "pohjaveden päälle", jolloin osa rakenteesta jäi maanpinnan yläpuolelle vetämään vihollistulta puoleensa.
Yleensä iso teräsbetonikorsu sijaitsee joko mäen tai harjanteen rinteessä tai pienellä luonnonmukaisella nyppylällä. Salaojituksen ja viemäröinnin punaiseksi poltetut savitiiliputket johdettiin joko ampumasektorin tai sisäänmenokäytävän alle riippuen paikasta. Viemäröinti päättyi salakaivoon, jotta vihollinen ei olisi päässyt putken päästä työntämään esimerkiksi taistelukaasua korsuun.
Joissakin kalliossa sijaitsevissa majoituskorsuissa on hyvin syvät sisäänmenokäytävät. Ne selittyvät sillä, että vihollisen puolen ehjää kalliota ei ole "turvallisuussyistä" haluttu rikkoa ja viemäriputket on johdettu sisääntulokäytävään. Ja jotta riittävä kaato veden virtaamiselle on saatu, on käytävä pitänyt louhia syväksi.
Kaikkiin korsuihin, jos mahdollista, tehtiin oma kaivo, jos pohjavettä löytyi maanpinnasta laskettuna kymmenen metrin syvyydestä. Maavaraiseen korsuun tehtiin rengaskaivo. Kallioon rakennetuissa korsuissa kaivolle louhittiin onkalo. Kaivo yleensä sijoitettiin korsun majoitusosaan.
Korsukaivoja on hyviä ja huonoja, niin kuin normaalielämässäkin. Monessa korsussa kaivo toimii vielä tänäkin päivänä ja hyvää vettä riittää, jos kansi on estänyt epäpuhtauksien ja eläinten pääsyn kaivoon. Toisissa kaivoissa taas vettä kuivana aikana ei ole lainkaan tai se on laadultaan huonoa.
Niihin korsuihin, joihin ei pystytty rakentamaan omaa kaivoa, vesihuolto turvattiin kantovedellä. Korsuun tuotiin irrallinen muutaman sadan litran säiliö, jonka avulla miehistö pystyisi taistelutilanteessa tulemaan toimeen päiväkausia.
Sotilaiden lisäksi vettä tarvittiin konekiväärikorsuissa piipun jäähdytystä varten. Asia oli ratkaistu kahdella tavalla. Jäähdytysvesi johdettiin käsipumpulla suoraan kaivosta konekiväärin vaippaan. Tai kaivosta nostettu vesi kannettiin konekiväärin vieressä seinään kiinnitettyyn pieneen säiliöön, josta ampujan apulainen pumppasi sitä käsipumpulla aseen vaippaan.
Korsujen vesihuolto, kaivo ja viemäröinti, oli toiminnallisten vaatimusten ohella otettava huomioon. Korkeissa maastonkohdissa sijaitsevissa tulenjohtokorsuissa pohjavesi tuskin aiheutti viemäröintiongelmia. Sen sijaan alavilla, tasaisilla paikoilla pohjavesi piti saada pysymään lattiapinnan alapuolella.
Korsun rakentaminen esimerkiksi suolle oli pohjaveden takia mahdotonta. Kun lähtökohta oli rakentaa korsu maanpinnasta alaspäin, piti järeiden korsujen kuusi metriä syvästä montusta saada vesi johdetuksi pois. Pienten pallokorsujen osalta tehtiin kompromisseja nostamalla korsu "pohjaveden päälle", jolloin osa rakenteesta jäi maanpinnan yläpuolelle vetämään vihollistulta puoleensa.
Yleensä iso teräsbetonikorsu sijaitsee joko mäen tai harjanteen rinteessä tai pienellä luonnonmukaisella nyppylällä. Salaojituksen ja viemäröinnin punaiseksi poltetut savitiiliputket johdettiin joko ampumasektorin tai sisäänmenokäytävän alle riippuen paikasta. Viemäröinti päättyi salakaivoon, jotta vihollinen ei olisi päässyt putken päästä työntämään esimerkiksi taistelukaasua korsuun.
Joissakin kalliossa sijaitsevissa majoituskorsuissa on hyvin syvät sisäänmenokäytävät. Ne selittyvät sillä, että vihollisen puolen ehjää kalliota ei ole "turvallisuussyistä" haluttu rikkoa ja viemäriputket on johdettu sisääntulokäytävään. Ja jotta riittävä kaato veden virtaamiselle on saatu, on käytävä pitänyt louhia syväksi.
Kaikkiin korsuihin, jos mahdollista, tehtiin oma kaivo, jos pohjavettä löytyi maanpinnasta laskettuna kymmenen metrin syvyydestä. Maavaraiseen korsuun tehtiin rengaskaivo. Kallioon rakennetuissa korsuissa kaivolle louhittiin onkalo. Kaivo yleensä sijoitettiin korsun majoitusosaan.
Korsukaivoja on hyviä ja huonoja, niin kuin normaalielämässäkin. Monessa korsussa kaivo toimii vielä tänäkin päivänä ja hyvää vettä riittää, jos kansi on estänyt epäpuhtauksien ja eläinten pääsyn kaivoon. Toisissa kaivoissa taas vettä kuivana aikana ei ole lainkaan tai se on laadultaan huonoa.
Niihin korsuihin, joihin ei pystytty rakentamaan omaa kaivoa, vesihuolto turvattiin kantovedellä. Korsuun tuotiin irrallinen muutaman sadan litran säiliö, jonka avulla miehistö pystyisi taistelutilanteessa tulemaan toimeen päiväkausia.
Sotilaiden lisäksi vettä tarvittiin konekiväärikorsuissa piipun jäähdytystä varten. Asia oli ratkaistu kahdella tavalla. Jäähdytysvesi johdettiin käsipumpulla suoraan kaivosta konekiväärin vaippaan. Tai kaivosta nostettu vesi kannettiin konekiväärin vieressä seinään kiinnitettyyn pieneen säiliöön, josta ampujan apulainen pumppasi sitä käsipumpulla aseen vaippaan.
sunnuntai 21. marraskuuta 2010
Estekivien louhinta
Salpalinjaan louhittiin ja kuljetettiin välirauhan aikana 350 000 - 400 000 yksittäistä panssariestekiveä! Se on yhtä monta kuorma-autokuormaa! Jokainen kivi painoi vähintään 3 000 kiloa. Seuraavassa valotan pikkuisen, mistä nuo kivet kiskottiin.
Muodoltaan sokeritoppa- tai pyramidimaiset kivet louhittiin lähimmästä mahdollisesta peruskalliosta.
Itärajalla raaka-ainetta riitti. Kaakkois-Suomi kuuluu Viipurin rapakivigraniittialueeseen. Rapakiven kestävyyttä epäiltiin, mutta kiinteässä kalliossa sään ulottumattomissa oleva kivi oli yhtä lujaa kuin mikä tahansa graniitti. Karjalan kannaksella louhintakelpoista kalliota oli sitä vastoin vähän. Siksi Salpalinjan kiviä Hamina-Taavetti -linjasta kuljetettiin kesällä 1943 kaikkiaan noin 40 000 kappaletta VT-asemaan.
Louhinta alkoi sopivan kallion etsimisellä. Perusvaatimus oli, että kallio oli ehjää. Vaakahalkeamien välin tuli olla vähintään estekiven korkeuden verran, noin 170 senttimetriä.
Harvoin kallion reuna oli valmiiksi pystysuora ja sileä. Siksi muotoiltiin ensin louhoksen "rinta", suora seinämä. Sen korkeuden tuli siis olla vähintään yhden estekiven korkuinen. Yleensä rinta oli useita metrejä korkea . Virolahden Harjun maatalousoppilaitoksen mailla Vahtivuoressa louhoksen rinnan korkeus on jopa noin 15 metriä.
Louhinta alkoi irrottamalla rinnasta estekiven levyinen, 80 - 100 sentin paksuinen viipale kalliosta. Pystyporaukset tehtiin paineilmalaitteistolla. Noin 40 millin reikiä porattiin jyrkänteen suunnassa 60-70 sentin välein ensimmäiseen vaakahalkeamaan saakka. Teoriassa (käytännössä tuskin) jopa edellä kerrotun Vahtivuoren louhoksen 15 metrin syvyyteen saakka.
Pystyporausten jälkeen reiät panostettiin kokeilemalla haetulla määrällä räjähdysainetta niin, että ammuttaessa reikien väliin syntyy halkeama ja räjähdysvoima kaataa irronneen kivilevyn maahan.
Siltä osin kun kivilevy jäi ehjäksi, se pilkottiin paineilmaporauksilla ja räjähdysaineella estekiven korkeuden levyisiin viipaleisiin. Tämän jälkeen tällaisen viipaleen kimppuun käytiin käsiporalla ja lekalla (moskalla).
Käsiporaus oli kahden miehen työtä. Toinen piti poraa ja kiersi sitä toisen miehen jokaisen lekaiskun jälkeen hieman eri asentoon. Idea iskuporakoneissa on sama, mutta tahti on hieman nopeampi! Eräs arvio työn nopeudesta on, että neljän miehen työtiimi ( poranpitäjä, lekamies, teräseppä ja teriä teroitukseen kiikuttava lähetti) saivat aikaan 20 millin reikää päivässä noin neljä metriä, eli metri miestä päälle. Oli miten oli, joka tapauksessa hidasta käsiporaus oli, mutta konekalustoa ei kaikkiin työvaiheisiin riittänyt.
Käsiporauksella porattiin estekiven korkeuden levyiseen viipaleeseen poikittain hieman viistoon pystysuora reikärivi. Reikien syvyys oli vaaksan verran ja etäisyys toisistaan niin ikään vaaksan verran. Näihin reikiin asennettiin kivikiilat (metalliliuskat ja tappi väliin). Tämän jälkeen kiiloja tiukattiin lekan iskuilla vuoronperään, tiukemmalle ja tiukemmalle, kunnes kolmen tonnin lohkare irtosi. Sen jälkeen seuraava reikärivi toisin päin viistosti, jolloin kiven muodoksi tuli alaspäin levenevä.
Edellä kuvatulla tavalla kivi kerrallaan hitaasti mutta varmasti irtosi isommasta kappaleesta ja oli valmis siirrettäväksi louhokselta estetyömaalle. Yhden kiven irrottamiskustannus oli 95 silloista markkaa. Siitä työn osuus oli 70 markkaa, loppu oli poranteroitus- ja ym. räjähdysainekuluja. Rakennusmiesten tuntipalkat olivat 8-15 markkaa. Eli karkeasti sanottuna yhden kiven irroitus kalliosta maksoi noin yhden miehen päiväpalkan verran.
Muodoltaan sokeritoppa- tai pyramidimaiset kivet louhittiin lähimmästä mahdollisesta peruskalliosta.
Itärajalla raaka-ainetta riitti. Kaakkois-Suomi kuuluu Viipurin rapakivigraniittialueeseen. Rapakiven kestävyyttä epäiltiin, mutta kiinteässä kalliossa sään ulottumattomissa oleva kivi oli yhtä lujaa kuin mikä tahansa graniitti. Karjalan kannaksella louhintakelpoista kalliota oli sitä vastoin vähän. Siksi Salpalinjan kiviä Hamina-Taavetti -linjasta kuljetettiin kesällä 1943 kaikkiaan noin 40 000 kappaletta VT-asemaan.
Louhinta alkoi sopivan kallion etsimisellä. Perusvaatimus oli, että kallio oli ehjää. Vaakahalkeamien välin tuli olla vähintään estekiven korkeuden verran, noin 170 senttimetriä.
Harvoin kallion reuna oli valmiiksi pystysuora ja sileä. Siksi muotoiltiin ensin louhoksen "rinta", suora seinämä. Sen korkeuden tuli siis olla vähintään yhden estekiven korkuinen. Yleensä rinta oli useita metrejä korkea . Virolahden Harjun maatalousoppilaitoksen mailla Vahtivuoressa louhoksen rinnan korkeus on jopa noin 15 metriä.
Louhinta alkoi irrottamalla rinnasta estekiven levyinen, 80 - 100 sentin paksuinen viipale kalliosta. Pystyporaukset tehtiin paineilmalaitteistolla. Noin 40 millin reikiä porattiin jyrkänteen suunnassa 60-70 sentin välein ensimmäiseen vaakahalkeamaan saakka. Teoriassa (käytännössä tuskin) jopa edellä kerrotun Vahtivuoren louhoksen 15 metrin syvyyteen saakka.
Pystyporausten jälkeen reiät panostettiin kokeilemalla haetulla määrällä räjähdysainetta niin, että ammuttaessa reikien väliin syntyy halkeama ja räjähdysvoima kaataa irronneen kivilevyn maahan.
Siltä osin kun kivilevy jäi ehjäksi, se pilkottiin paineilmaporauksilla ja räjähdysaineella estekiven korkeuden levyisiin viipaleisiin. Tämän jälkeen tällaisen viipaleen kimppuun käytiin käsiporalla ja lekalla (moskalla).
Käsiporaus oli kahden miehen työtä. Toinen piti poraa ja kiersi sitä toisen miehen jokaisen lekaiskun jälkeen hieman eri asentoon. Idea iskuporakoneissa on sama, mutta tahti on hieman nopeampi! Eräs arvio työn nopeudesta on, että neljän miehen työtiimi ( poranpitäjä, lekamies, teräseppä ja teriä teroitukseen kiikuttava lähetti) saivat aikaan 20 millin reikää päivässä noin neljä metriä, eli metri miestä päälle. Oli miten oli, joka tapauksessa hidasta käsiporaus oli, mutta konekalustoa ei kaikkiin työvaiheisiin riittänyt.
Käsiporauksella porattiin estekiven korkeuden levyiseen viipaleeseen poikittain hieman viistoon pystysuora reikärivi. Reikien syvyys oli vaaksan verran ja etäisyys toisistaan niin ikään vaaksan verran. Näihin reikiin asennettiin kivikiilat (metalliliuskat ja tappi väliin). Tämän jälkeen kiiloja tiukattiin lekan iskuilla vuoronperään, tiukemmalle ja tiukemmalle, kunnes kolmen tonnin lohkare irtosi. Sen jälkeen seuraava reikärivi toisin päin viistosti, jolloin kiven muodoksi tuli alaspäin levenevä.
Edellä kuvatulla tavalla kivi kerrallaan hitaasti mutta varmasti irtosi isommasta kappaleesta ja oli valmis siirrettäväksi louhokselta estetyömaalle. Yhden kiven irrottamiskustannus oli 95 silloista markkaa. Siitä työn osuus oli 70 markkaa, loppu oli poranteroitus- ja ym. räjähdysainekuluja. Rakennusmiesten tuntipalkat olivat 8-15 markkaa. Eli karkeasti sanottuna yhden kiven irroitus kalliosta maksoi noin yhden miehen päiväpalkan verran.
lauantai 13. marraskuuta 2010
Salpalinjan perinneyhdistys avaintoimija
Suomen historiaan merkittävällä tavalla vaikuttaneen Salpalinjan tunnettavuuden eteen tehdään työtä monella tasolla. Tässä kirjoitussarjassa on tuotu esiin asiatiedon lomassa muutamia paikallisia toimijoita museoista erillistapahtumiin. Nyt on vuoro nostaa esiin yksi tärkeimmistä tekijöistä, valtakunnallinen Salpalinjan perinneyhdistys ry. Se on perustettu vuonna 2002.
Perinneyhdistyksen päämääränä on Salpalinjan kansallisen ja kansainvälisen tunnettuuden lisääminen, valtakunnallisen toiminnan kehittäminen ja ylläpitäminen sekä Salpalinjan perinteiden vaaliminen.
Lainaan yhdistyksen kotisivuilta myös toiminnan tavoitteet:
"Salpalinjan perinneyhdistyksen tarkoituksena on tukea toiminnallaan Salpalinjan valtakunnallista kehittämistä ja ylläpitämistä kansallisena ja kansainvälisenä muistomerkkinä.
Yhdistys kehittää Salpalinjaan liittyvien eri osapuolten yhteistoimintaa edistämällä linnoitushistoriallisten ja matkailullisten toimijoiden verkostoitumista.
Lisäksi yhdistyksen tarkoituksena on Salpaveteraanien perinteen ja historiallisten muistojen vaaliminen sekä yhteistyön kehittäminen maanpuolustuksellisten yhteisöjen kanssa."
Tavoitteet ovat komeat ja vapaaehtoisvoimin tehtynä työtä riittää pitkäksi aikaa. En lähde toistamaan yhdistyksen toimintamuotoja, kun ne löytyvät helposti salpakeskus.fi -portaalista yhdistyksen nettisivuilta.
Tärkeintä on, että yhdistys koko valtakunnan kattavana "katto-organisaationa" saisi painoarvollaan päämääriään eteenpäin. Siinä työssä hartiat eivät ole koskaan liian leveät.
Yhdistyksen puheenjohtajat, ensin kenraaliluutnantti Heikki Koskelo ja nyt eversti Arto Mikkonen, ovat tehneet hyvää työtä laajalla rintamalla. Heidän ohessa on työskennellyt lukuisa joukko ahkeria työmyyriä, joista ei voi olla mainitsematta Jussi Carpénia. Hän on ollut yhdistykselle rahanarvoinen mies. Kassa on kunnossa.
Toimintaa on ollut. On tuotettu kirjallisuutta, multimediaa internettiin, on pidetty perinnepäiviä ja palkittu Salpalinjan rakentajia, on annettu asiantuntija-apua, pidetty yllä yhteyksiä ulkomaille, erityisesti Ruotsiin ja ties mitä. Paljon on tehty.
Perinneyhdistyksen ylevien tavoitteiden toteutuminen vaati sitoutuneita vapaaehtoisia. Niitä on onneksi ollut. Yhdistyksen valtakunnallisuus ja pitkän itärajan mukana pitäminen Suomenlahdelta Lappiin tuo omat ongelmansa kokoontumisten osalta. Onneksi tämä sähköinen viestintä sitä helpottaa. Silti rohkenen uskoa, että perinneyhdistykselläkin on pula tekevistä käsistä ja ennen kaikkea työkaluista.
Salpakeskus henkiin
Salpalinjan perinneyhdistys on yksi osa kokonaisuutta nimeltä Salpakeskus. Ne muut ovat Miehikkälän Salpalinja-museo, Virolahden Bunkkerimuseo ja Pioneerimuseo. Tuo Salpakeskus minun ymmärtääkseni perustettiin vuonna 2005 nimenomaan edellä mainittujen taustayhteisöjen työkaluksi, tekemisen tekijäksi, Salpalinjan kukoistamiseksi.
Nyt joudun valitettavasti olemaan ilkeä ja toteamaan, että viisi vuotta perustamisensa jälkeen Salpakeskuksessa on jotain samaa kuin jatkosodan VKT-asemassa. VKT-asema oli joukkojen sinne vetäytyessä käytännössä vain viiva kartalla. Juuri muuta ei muutamaa "poteroa" lukuunottamatta oltu tehty. Siitä pitävän puolustusaseman teki sotiemme veteraanien taistelutahto!
Samoin Salpakeskus on toistaiseksi vain portaali internetissä ja loppu onkin sitten sanahelinää. Taistelutahtoa ei tunnu olevan.
Pioneerimuseo tutkii parhaillaan mahdollista vetäytymistä Miehikkälästä, jonne se tuli nimenomaan innostuneena Salpakeskus-kokonaisuudesta. Salpalinja-museolla ja Bunkkerimuseolla on infra, toiminnan puitteet, kunnossa, etten sanoisi loistavassa kunnossa.
Niin Miehikkälän kuin Virolahdenkaan kunnan talous ei tätä nykyä taitane kestää edellä mainittujen mainioiden museoiden täysipainoista hyödyntämistä Salpakeskus-idean pohjalta. Markkinointi olisi ensimmäinen avainsana, mutta kuntien osoittamilla muutamilla satasilla, ehkä tonnilla parilla ei museon virkamiehet ihmeisiin pysty. Kysymys olisi perustavaa laatua olevasta kuoppakorotuksesta, kymppitonnien satsauksesta ja toiminnan edelleenkehittämisestä. Siihen tarvittaisiin kunnanvaltuustoilta taistelutahtoa, toistan taistelutahtoa!
Salpakeskus-idea on polkenut nyt paikallaan viisi vuotta. Toivoisin, että kun kunnat eivät siihen pysty, niin Salpalinjan perinneyhdistys voisi olla se kokoava voima, joka nostaisi Salpakeskus-ajatuksen uudelleen jaloilleen. Se tarkoittaa siis rahaa. Ei varmaan hirveitä summia tarvittaisi, jolla Salpalinjan vetovoima ja dynamiikka pantaisiin liikkeelle.
Kun kunnilla eikä perinneyhdistykselläkään rahaa siihen ole, on sitä saatava valtiolta. Suomen kunniavelan maksu veteraaneille on tältä osin kesken.
Siinä olisi lobbauksen paikka.
Perinneyhdistyksen päämääränä on Salpalinjan kansallisen ja kansainvälisen tunnettuuden lisääminen, valtakunnallisen toiminnan kehittäminen ja ylläpitäminen sekä Salpalinjan perinteiden vaaliminen.
Lainaan yhdistyksen kotisivuilta myös toiminnan tavoitteet:
"Salpalinjan perinneyhdistyksen tarkoituksena on tukea toiminnallaan Salpalinjan valtakunnallista kehittämistä ja ylläpitämistä kansallisena ja kansainvälisenä muistomerkkinä.
Yhdistys kehittää Salpalinjaan liittyvien eri osapuolten yhteistoimintaa edistämällä linnoitushistoriallisten ja matkailullisten toimijoiden verkostoitumista.
Lisäksi yhdistyksen tarkoituksena on Salpaveteraanien perinteen ja historiallisten muistojen vaaliminen sekä yhteistyön kehittäminen maanpuolustuksellisten yhteisöjen kanssa."
Tavoitteet ovat komeat ja vapaaehtoisvoimin tehtynä työtä riittää pitkäksi aikaa. En lähde toistamaan yhdistyksen toimintamuotoja, kun ne löytyvät helposti salpakeskus.fi -portaalista yhdistyksen nettisivuilta.
Tärkeintä on, että yhdistys koko valtakunnan kattavana "katto-organisaationa" saisi painoarvollaan päämääriään eteenpäin. Siinä työssä hartiat eivät ole koskaan liian leveät.
Yhdistyksen puheenjohtajat, ensin kenraaliluutnantti Heikki Koskelo ja nyt eversti Arto Mikkonen, ovat tehneet hyvää työtä laajalla rintamalla. Heidän ohessa on työskennellyt lukuisa joukko ahkeria työmyyriä, joista ei voi olla mainitsematta Jussi Carpénia. Hän on ollut yhdistykselle rahanarvoinen mies. Kassa on kunnossa.
Toimintaa on ollut. On tuotettu kirjallisuutta, multimediaa internettiin, on pidetty perinnepäiviä ja palkittu Salpalinjan rakentajia, on annettu asiantuntija-apua, pidetty yllä yhteyksiä ulkomaille, erityisesti Ruotsiin ja ties mitä. Paljon on tehty.
Perinneyhdistyksen ylevien tavoitteiden toteutuminen vaati sitoutuneita vapaaehtoisia. Niitä on onneksi ollut. Yhdistyksen valtakunnallisuus ja pitkän itärajan mukana pitäminen Suomenlahdelta Lappiin tuo omat ongelmansa kokoontumisten osalta. Onneksi tämä sähköinen viestintä sitä helpottaa. Silti rohkenen uskoa, että perinneyhdistykselläkin on pula tekevistä käsistä ja ennen kaikkea työkaluista.
Salpakeskus henkiin
Salpalinjan perinneyhdistys on yksi osa kokonaisuutta nimeltä Salpakeskus. Ne muut ovat Miehikkälän Salpalinja-museo, Virolahden Bunkkerimuseo ja Pioneerimuseo. Tuo Salpakeskus minun ymmärtääkseni perustettiin vuonna 2005 nimenomaan edellä mainittujen taustayhteisöjen työkaluksi, tekemisen tekijäksi, Salpalinjan kukoistamiseksi.
Nyt joudun valitettavasti olemaan ilkeä ja toteamaan, että viisi vuotta perustamisensa jälkeen Salpakeskuksessa on jotain samaa kuin jatkosodan VKT-asemassa. VKT-asema oli joukkojen sinne vetäytyessä käytännössä vain viiva kartalla. Juuri muuta ei muutamaa "poteroa" lukuunottamatta oltu tehty. Siitä pitävän puolustusaseman teki sotiemme veteraanien taistelutahto!
Samoin Salpakeskus on toistaiseksi vain portaali internetissä ja loppu onkin sitten sanahelinää. Taistelutahtoa ei tunnu olevan.
Pioneerimuseo tutkii parhaillaan mahdollista vetäytymistä Miehikkälästä, jonne se tuli nimenomaan innostuneena Salpakeskus-kokonaisuudesta. Salpalinja-museolla ja Bunkkerimuseolla on infra, toiminnan puitteet, kunnossa, etten sanoisi loistavassa kunnossa.
Niin Miehikkälän kuin Virolahdenkaan kunnan talous ei tätä nykyä taitane kestää edellä mainittujen mainioiden museoiden täysipainoista hyödyntämistä Salpakeskus-idean pohjalta. Markkinointi olisi ensimmäinen avainsana, mutta kuntien osoittamilla muutamilla satasilla, ehkä tonnilla parilla ei museon virkamiehet ihmeisiin pysty. Kysymys olisi perustavaa laatua olevasta kuoppakorotuksesta, kymppitonnien satsauksesta ja toiminnan edelleenkehittämisestä. Siihen tarvittaisiin kunnanvaltuustoilta taistelutahtoa, toistan taistelutahtoa!
Salpakeskus-idea on polkenut nyt paikallaan viisi vuotta. Toivoisin, että kun kunnat eivät siihen pysty, niin Salpalinjan perinneyhdistys voisi olla se kokoava voima, joka nostaisi Salpakeskus-ajatuksen uudelleen jaloilleen. Se tarkoittaa siis rahaa. Ei varmaan hirveitä summia tarvittaisi, jolla Salpalinjan vetovoima ja dynamiikka pantaisiin liikkeelle.
Kun kunnilla eikä perinneyhdistykselläkään rahaa siihen ole, on sitä saatava valtiolta. Suomen kunniavelan maksu veteraaneille on tältä osin kesken.
Siinä olisi lobbauksen paikka.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)