Pallokorsuihin idea Amerikasta

Ajatus pallo- eli imubetonikorsujen rakentamisesta saatiin Suomeen Yhdysvalloista jo keväällä 1940. Siellä oleskellut entinen merivoimien upseeri H. Ramo (voisi olla myös Rämö?) kiinnostui menetelmästä, jolla amerikkalaiset rakensivat länsirannikolleen pieniä väestösuojia mahdollisen Japanin maihinnousun varalta.

Ramo oivalsi, että pallokorsu olisi vahva sirpalesuoja noin ryhmälle miehiä, 8-10 henkeä, yleisin mitoitus sota-ajan asiakirjoissa on yhdeksän miestä. Käytännössä sopu sijaa antaisi lyhyeksi aikaa hieman suuremmallekin miesmäärälle.

Ramo välitti tiedon päämajaan ja liitti saatteeksi kirjallisen kuvauksen menetelmästä ja ottamansa kaitafilmin.

Suomessa pioneerit innostuivat asiasta ja tilasivat pallokorsujen valamiseen tarvittavan muottisarjan. Asia lähes unohtui, kunnes keväällä 1942 Petsamosta Liinahamarin satamasta löytyi tuo sittemmin puutteelliseksi osoittautunut lähetys. Muun muassa ulkomuotit puuttuivat. Ramon kuvausten perusteella puutteet paikattiin paikallishankintoina. Ja myöhemmin Suomessa koottiin neljä kalustosarjaa korsujen tekoon.

Ramon lähettämien ohjeiden perusteella aloitettiin valukokeilut. Ensimmäinen koekorsu valettiin Kannaksen Ahijärvelle (VT-asemaan tai ainakin lähelle sitä) marraskuussa 1942.

Kokeilujen jälkeen sopivat ratkaisut löytyivät ja päästiin töihin toden teolla. VT-asemaan Kannakselle ja PSS-asemaan Aunukseen valettiin asemasodan aikana noin 600 pallokorsua. Suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa 1944 valukoneistot saatiin evakuoiduiksi korjauskelpoisina taaemmaksi. Niinpä loppukesästä 1944 niillä valettiin Salpa-asemaan vielä 257 korsua.

Eli kaikkiaan jatkosodan aikana suomalaiset valoivat pallokorsuja noin 850 kappaletta. Se on yleisin betonikorsutyyppi, joita Suomen puolustuslinjoille tehtiin.

Pallokorsujen suosion takana oli rakentamisen nopeus ja halpa hinta. Yhdellä kalustosarjalla saattoi hyvin valmistellulla työmaalla valaa kaksi, jopa kolme korsua yhden vuorokauden aikana. Yhden korsun hinnaksi tuli tuon ajan rahassa runsaat 86 000 markkaa, kun järeä teräsbetonikorsu maksoi noin miljoona markkaa.

Pallokorsut vaikkakin olivat lujaa betonia laskettiin kenttälinnoitteiksi. Kiveyksellä suojattuna pallokorsujen katsottiin täyttävän kestolinnoitteiden kevyimmän luokan mitoitukset.

Imubetonikorsujen seinämävahvuus oli kaksi jalkaa eli noin 60 senttiä. Katto saatettiin tehdä 20-30 senttiä paksummaksi. Pallon halkaisija oli kymmenen jalkaa eli kolme metriä. Maanpinnan alapuolella rakennettuna ja suojattuna pallokorsu antoi ryhmälle sotilaita, 8 - 10 miestä, tavanomaisia kenttälinnoitteita varmemman suojan. Korsut olivat tarkoitettu vain majoitukseen ja sirpalesuojaksi. Korsuaseita niissä ei ollut.

Salpalinjaan pallokorsuja rakennettiin kolmelle alueelle. Vaalimaan oikaisuasemaan Suomenlahden pohjukan (nykyisen Vaalimaan leirintäalueen ranta) ja Tyllinjärven välille valettiin kahteen tasaan 140 korsua. Miehikkälän kirkonkylän etuasemaan ja osin pääasemaan tehtiin 40 korsua ja loput 77 kappaletta pallokorsuja ovat Lappeenrannasta länteen Skinnarilan ja Lemin rajan välisella alueella.

Palaan pallokorsujen rakentamis- ja valutekniikkaan tarkemmin seuraavassa kirjoituksessa.

Teräsbetonikorsujen lämmitys

Yli kaksi metriä paksuja seinä- ja kattomassoja käsittävän järeän teräsbetonikorsun lämpötalous poikkeaa tavallisesta hirsimökistä. Maavaraisessa korsussa on yksistään betonia 560 kuutiometriä. Korsujen sisätilojen seiniä ei ole eristetty betonista millään muulla pinnoitus- tai eristemateriaalilla kuin kalkkimaalauksella. Katossa on sentään kahden tuuman lankku sisäpinnassa, senkään tarkoitus ei liity lämpötalouteen.

On siis selvää, että seinäpinnat huokuvat voimakkaasti sitä lämpötilaa, mikä seiniin on sitoutunut.

Silloin kun korsuissa asutaan jatkuvasti ja rakenteet ovat korsulieden, hellan, avulla ajan kanssa lämmenneet, korsujen lämpötila pysyy tasaisena ja lämmön ylläpitoon myös ruuan valmistukseen tarkoitettu liesi riittää hyvin.

Sen sijaan käyttämättöminä, niin kuin muutamaa museokorsua lukuunottamatta kaikki korsut ovat, niiden betoni- ja kivimassat ovat talven jäljiltä hyvin kylmiä. Luonnontilassa korsut lämpenevät hyvin hitaasti ja esimerkiksi vielä juhannuksen maissa korsujen kaivoissa on jäätä.

Kesän ensimmäiset hellejaksot, jotka yleensä ainakin ennen vanhaan osuivat heinäkuulle, saavat korsut hikoilevaan, suorastaan "vuotamaan" kondensoitunutta vettä. Eli korsun ovista, ampuma- ja ilmanvaihtoaukoista sisään tuleva lämmin ilma tiivistyy kylmään betonipintaan ja tippuu isoina pisaroina lattialle. Pisaroiden kuviot ovat selvästi syksyllä näkyvissä kuivuneissa lattioissa.

Tänä kesänä, vuonna 2010, tuo korsujen kondensio-ilmiö tuli poikkeuksellisen aikaisin eli jo toukokuun puolivälistä alkaneen reilun viikon mittaisen hellelukemia hiponeen lämpimän jakson aikana. Tuolloin korsut olivat hyvin, hyvin kosteita.

Kun lämpötilaero korsun seinissä ja ulkoilmassa tasaantui, korsut ovat olleet koko kesän kuivia. Itse asiassa nyt syksyllä ne tuntuvat poikkeuksellisen lämpimiltä ja kuivilta. Tällaista en muista viimeisen 20 vuoden ajalta aikaisemmin.

Aikaisemmin normaalikesinä opastuksissa kerroin paradoksaalisesti, että kesähelteiden jäljiltä korsut alkavat kuivua, kun syyssateet alkavat. Nyt siis lämpötilaerot tasaantuivat poikkeuksellisesti jo toukokuun lopussa ja korsut ovat olleet lämpötaloudeltaan suorastaan viihtyisiä.

On ymmärrettävää, että korsun rakenteisiin poikkeuksellisen lämpimän viime kesän jäljiltä sitoutunut lämpö pitää korsut miellyttävän lämpöisinä ilman muuta pitkälle marras-joulukuulle saakka. Jos korsumassat hitaasti lämpenevät, ne siis myös hitaasti kylmenevät.

Mielenkiintoista olisi tietää, miten Salpalinjan yleensä tasalämpöisiä teräsbetonikorsuja ja luolia talvehtimiseen käyttävät lepakot reagoivat poikkeuksellisen lämpöisiin korsuihin. Ovatko ne normaalin horroksen aloittamisaikaan liian lämpöisiä? Siinä olisi lepakkotutkijoille pientä lisäaskaretta.

Kerrattakoon vielä, että teräsbetonikorsujen lämmönlähteeksi alunperin asennettiin normaali Kastorin puuhella. Siviilimallista se poikkesi siitä, että lieden päässä oleva pieni vesisäiliö, josta aamulla sai edellispäivän lämmityksen jäljiltä lämmintä vettä, oli korvattu ilmastoinnin esilämmitysjärjestelmällä. Nimittäin talvella kylmän aikana korsun ilmastointikoneella sisään otettu ilma voitiin esilämmittää kierrättämällä se korsulieden kautta.

Tiedän kokemusperäisesti, että myös nykyajan puulämmitteiset "kesämökkikaminat" soveltuvat korsun lämmitykseen ihan hyvin. Satunnaisessa matkailukäytössäni olleeseen yhteen teräsbetonikorsuun puolustusvoimat hankki kokeilumielessä 1990-luvun puolivälin jälkeen kotimaisen Upo-kaminan. Virallista raporttia ei minulta ole vielä pyydetty kaminan soveltuvuudesta korsun lämmitykseen. Jos pyydettäisiin, lausunto olisi pääosin myönteinen.

Salpalinja-opaskoulutus

Salpavaellus 2011 -järjestelyt polkaistaan käyntiin lokakuun alkupuolella. On syntynyt ajatus kouluttaa kasvavaa tapahtumaa varten lisää oppaita. Jos kiinnostuneita löydetään, Salpalinja-oppaille järjestetään koulutusta todennäköisesti Miehikkälässä kevättalvella 2011. Koulutuksen laajuus selvinnee tässä loppusyksystä. Tietysti osallistumiseen kurssille vaikuttaa osallistujan matka koulutuspaikalle. Muita rajoituksia ja ennakkoehtoja tuskin tulee. Tietysti odotamme koulutetun oppaan osallistuvan sitten aikanaan myös opastuksiin. Eli jokainen asiasta kiinnostunut on tervetullut. Jotta osaisimme mitoittaa koulutusta ja ennen kaikkea arvioida sen toteutumistodennäköisyyttä, pyydän laittamaan osallistumishalukkuudesta viestiä vaikkapa os. terho.ahonen@haminetti.net

Kaivantoesteet

Kiviesteet ovat Salpalinjan panssarintorjunnan lukko. Tätä hyvin suomalaista ja suuritöistä estemuotoa on linnoituksessa 225 kilometriä. Kiviestettä tukemaan tai paikkoihin, joihin sitä ei syystä tai toisesta pystytty tekemään, kaivettiin panssarikaivantoestettä. Sitä erileveänä ja erisyvyisenä on Salpalinjassa noin 130 kilometriä.

Kaivantoeste on ikään kuin iso oja, joka estää panssarivaunujen pääsyn sen yli.

Esteen tehoa lisättiin luonnollisesti sijoittamalla panssarintorjunta- ja jalkaväkiaseita ampumaan esteen suuntaisesti, siis sivustatuliasemasta. Kaikissa tapauksissa kaivantoja piti pystyä valvomaan ja hallitsemaan omalla tulella.

Oli selvää, että vihollisvaunun huomatessa kaivannon, sen piti ainakin hetkeksi pysähtyä ja miettiä, yrittääkö yli vai ottaako pakkia. Siinä oli puolustajan panssarintorjunnalle tarjolla muutaman sekunnin ajan paikallinen, otollinen kylkimaali.

Talvisodan kokemukset matalista kaivantoesteistä eivät olleet hyviä. Niinpä välirauhan aikana keskityttiin kiviesteiden tekoon. Asemasodan aikana annettiin kuitenkin uusia ohjeita kaivantoesteiden mitoista ja kesällä 1944 niitä lapioitiin erityisesti Vaalimaan oikaisuasemaan.

Kaivantoesteen leveydeksi määritettiin aluksi viisi metriä ja syvyydeksi kolme metriä. Siitä yhdeltä juoksumetriltä nousi maata 7,5 kuutiometriä. Kun ilmeni, että esimerkiksi Sotka, T-34 -vaunulle se ei riitä, niin leveyttä lisättiin seitsemään ja syvyyttä 3,5 metriin. Jälkimmäisestä nousi maata jo alun toistakymmentä kuutiota juoksumetriä kohti.

Esimerkiksi juuri Vaalimaan oikaisuasemaan kehitettiin saksalaisesta kaivantoesteestä pikakaivantoeste. Suomalaisversiossa kaivannon leveys oli 3,5 metriä, syvyys kaksi metriä ja pohjan leveys puolimetriä. Luiskan kaltevuus tehtiin niin jyrkäksi kuin maalaji antoi myöten, kuitenkin vähintään 55 astetta. Vähätöisemmästä pikakaivantoesteessä yhdeltä juoksumetriltä nousi maata enää vain neljä kuutiota.

Pikakaivantoesteeseen yhdistettiin jalkaväen taisteluasemat ja este toimi samalla yhteyshautana. Kaivannon etupuolelle sijoitettiin panssarintorjuntapesäkkeet panssarikauhuille ja -nyrkeille. Kaivannon takapuolella olivat konetuliaseiden pesäkkeet ja pst-tykkiasemat.

Kaivantoesteen teko oli pääosin lapiotyötä. Hamina-Taavetti -linjalla Luumäen puoleisessa päässä oli käytössä kolme Helsingin kaupungin osoittamaa "hullujussia", joista yksi oli höyrykäyttöinen.

Konekaivulla kauhan muoto ei aina ollut tarkoitukseen paras mahdollinen ja pohjasta tuli liiankin tasainen ja leveä. Vihollisen vaunujen mahdollisen suojaisen sivuttaisliikkeen varalta kaivantoihin pystytettiin kiviä poikittaisesteeksi.

Kaivantoesteiden lisäksi panssareiden kulkua vaikeutettiin kaltevassa maastossa rinneleikkauksilla. Pystysuoran seinän osuus leikkauksissa tuli olla vähintään 1,5 metriä. Rinneleikkauksista käytettiin myös nimityksiä myötärinne-este tai vastarinne-este sen mukaan mistä suunnasta vihollista leikkaukseen odotettiin. Leikkauksien pystyosan sortumista ehkäistiin muun muassa puupaalutuksin.

Joissakin kohdin kalliojyrkänteisiin saatettiin myötärinne-esteissä rakentaa kivenlohkareista panssariansa. Ajatus perustui ainakin teoriassa siihen, että vaunu viime tipassa huomatessaan tulevansa jyrkänteen reunalle voimakkaasti jarruttaa, jolloin telojen alla olevat kivet sortuvat ja suistavat vaunun päistikkaa nenälleen. Sen jälkeen se olisi helposti tuhottavissa tai otettavissa sotasaaliiksi.

Linnoituspataljoonista runkomiehitys

Suomalaisjoukkojen vetäydyttyä Talvisodassa Mannerheim-linjaan kävi ilmi, että linnoituksen laitteiden tarkkaa sijaintia ja käyttöä ei joukoissa tunnettu. Suomen linnoittamisen historia -kirjassaan Reino Arimo toteaa joukkojen "löytäneen" linnoituslaitteita puhumattakaan, että ne olisivat tienneet, kuinka niitä käytetään.

Tätä virhettä tai puutetta ei haluttu toistaa uudessa itärajan linnoituksessa. Niinpä jo kesällä 1940 ryhdyttiin miettimään ratkaisua linnoituksen runkomiehitykseksi. Aluksi kaavailtiin värvättyihin nojaavaa järjestelmää, mutta lopulta päädyttiin pääosin reserviläisiin perustuviin linnoituspataljooniin ja erillisiin linnoituskomppanioihin.

Linnoitusjalkaväki piti saada perustetuiksi nopeasti ja siksi sotilasläänit velvoitettiin sijoittamaan niihin mahdollisuuksien mukaan paikallisia suojeluskuntalaisia. Osa linnoituspataljoonien miehistä oli varusmiehiä ja johto kantahenkilökuntaa. Pataljoonat eivät olleet samankaltaisia, vaan ne sovitettiin paikallisten olosuhteiden vaatimiin tarpeisiin.

Itärajalle perustettiin jatkosodan alkaessa kaikkiaan 14 linnoituspataljoonaa ja 16 erillistä linnoituskomppaniaa. Niistä valtaosa lakkautettiin 1941-42 vuoden vaihteessa. Miehikkälässä perustettu LinP 3, Virolahdella perustettu LinP4 ja Luumäellä ja Ylämaalla perustettu LinP5 jatkoivat läpi jatkosodan. Tosin kaksi viime mainittua linnoituspataljoonaa yhdistettiin elokuussa 1944.

Linnoitusjalkaväen tehtävänä oli miehittää alueensa linnoitteet ja perehtyä niiden käyttöön. Jos kenttäarmeija olisi pitänyt ryhmittää linnoitukseen, linnoituspataljoonien tehtävä olisi ollut kouluttaa uudet joukot linnoitteen ja sen laitteiden käyttöön.

Esimerkkinä Miehikkälässä Salpalinja kulkee pitäjän halki 16 kilometrin matkalla. Sinne sijoitettiin Lin.P 3, jossa oli kolme komppaniaa. Miehitys oli siis hyvin harva. Mutta kuten sanottu, heidän ensisijainen tehtävänsä oli pääjoukkojen perehdyttäminen linnoituksen saloihin.

Alistettuina jatkosotaan

Konekiväärein ja myös panssarintorjuntatykein (sikäli kuin aseita oli) varustetut linnoituspataljoonat miehittivät Salpalinjaa sen eteläosassa muutaman viikon kesäkuun 1941 liikekannallepanosta heinäkuulle. Heinä-elokuussa linnoitusjoukot olivat jo pääosin aivan rajanpinnassa varmistustehtävissä. Niitä alistettiin komppanian ja jopa vain joukkueiden kokoisina osina eri jalkaväkiyksiköille.

Yksityiskohtana mainittakoon, että Lin.P 3:n 3. komppanian päällikkönä oli sittemmin yleisradion pääjohtajana tunnettu vänrikki Eino S Repo. Hänen komppaniansa miehitti Salpalinjaa Miehikkälän Muhikossa. Eri vaiheiden jälkeen Revon komppania alistettiin Virolahdella toimineelle Lin.P 4:lle 22. elokuuta 1941 varmistustehtäviin Hämeenkylän estelinjalle. Seuraavana päivänä komppania valmistautui siirtymään autoilla rajan yli Urpalanniemeen ja Satamaniemeen rannikkoa varmistamaan.

Lin.P 3:n yksiköt taistelivat Kannaksella kärkijoukkojen kintereillä aina asemasodan aikaiseen etulinjaan asti. Raskaan aseistuksensa takia linnoituspataljoonat eivät soveltuneet nopeasti liikkuviin etujoukkoihin, vaan niitä käytettiin muun muassa varmistustehtävissä.

Virolahtelaisen Lin.P 4:n yksi komppania osallistui muun muassa Siiranmäen taisteluun 12. kesäkuuta 1944 VT-aseman teräsbetonikorsuissa. Heidän sotapäiväkirjastaan otan tuolta päivältä tähän mielenkiintoisen lainauksen:

"Oli komppania miehittänyt sille annetun n. 1 km pituisen lohkon. Bunkkereissa oli majoitus ja ne olivat varmoja suojia. Ei ankarinkaan tykistötuli tehnyt oloa epävarmaksi. Bunkkereitten välillä oli hyvin rakennettua tst-hautaa, joissa oli tilanteen aikana asemapaikat. Vihollinen ampui herkeämättä sekä tykistöllä että krh:lla linjaamme, mutta hyvien asemien ansiosta tappiot jäivät vähäisiksi."

Edellä olevaan lainaukseen kiteytyy juuri se mitä linnoittamisella haettiin: suojaa vihollisen tulta vastaan.

Valitettavasti eri syistä Kannaksen päälinnoitteeksi tarkoitetun Vammelsuu-Taipale -aseman taistelukokemukset jäivät vain muutaman päivän mittaisiksi. Keskeneräisen linnoituksen tunnetuimmat taistelut olivat Kuuterselässä ja eritoten Siiranmäessä. Kuuterselässä vihollinen teki läpimurron. Siiranmäessä Adolf Ehrnroothin vahvennettu JR 7 torjui puna-armeijan hyökkäyksen, mutta joutui yleistilanteen takia vetäytymään asemistaan.

Työmaan salassapito

Valtavan rakennustyömaan pitäminen täysin salassa oli mahdotonta. Kenttäarmeijan puolustuksessa olevien joukkojen lisäksi työmaalla oli enimmillään 35 000 rakentajaa ja 2 000 lottaa. Armeijan telttojen lisäksi linjalla oli tuhat lautaparakkia. Myös tuhat kuorma-autoa jätti jälkensä.

Järeän teräsbetonikorsun kuoppa, joita oli noin 450 kappaletta, oli jo yksistään noin 20 metriä pitkä, kymmenkunta metriä leveä ja kuusi metriä syvä. Kun kaivumassat oli kuopan reunalla, myllerretty maa-ala oli vieläkin isompi. Ampuma-alat raivattiin 200 - 300 metrin syvyyteen. Ne näkyivät avohakkuukaistoina. Kiviesterivistöjä oli yli 200 kilometrin matkalla.

On selvää, ettei tuollaisia "nähtävyyksiä" pidetty millään piilossa. Työmaa sijaitsi 15- 20 kilometrin päässä rajasta. Sen lentokuvaaminen oli varmasti naapurille mahdollista.

Mutta monin eri keinoin sentään yritettiin suojata työmaan ulottuvuuksia.

Liikkuminen työkohteilla tapahtui kulkuluvin, joita myös tarkastettiin. Rakentajille kävi työn kuluessa tietysti selville mitä he olivat tekemässä. Mutta mitä tehtiin naapurikohteessa, siitä ei ainakaan aktiivisesti kerrottu. Näin yritettiin rajata tietoa, jotta työntekijöille ei syntyisi kokonaiskuvaa edes lähialueelta, puhumattakaan laajemmista kokonaisuuksista.

Rakentajia oli tietysti kielletty puhumasta työn alla olevista sotilaskohteista. Majoitusalueilla oli ehdoton viinanjuontikielto. Sillä pyrittiin järjestyshäiriöiden ja muun pahennuksen lisäksi rajoittamaan hölösuita kertomasta koko totuutta esimerkiksi korttiporukkaan soluttautuneille "vihollisen agenteille".

Työkohteita yritettiin naamioida työn kuluessa. Puita kaadettiin vain se mikä työn kulun kannalta oli välttämätöntä. Joissakin kohteissa paljaaksi kaivettua maata "sammaloitiin". Se oli naisten työtä.
Valmiiden kohteiden naamioiminen on oma lukunsa.

Neuvostoliittoa ilman muuta kiinnosti menossa oleva uuden rajaseudun aktiivisuus. Useita havaintoja tehtiin muistiinpanoja tehneistä hiippailijoista, joista joitakin saatiin kiinni. Myös linnoittajien taustoja vähänkin epäilyttävissä tapauksissa tutkittiin. Jos oli syytä epäillä tietovuotojen mahdollisuutta, sellaiset henkilöt irtisanottiin tekaistuin syin. Todellista potkujen syytä ei kerrottu.

Juttuja linnoitustyömaan arjesta sen paremmin kuin muustakaan asiaan liittyvästä ei tuon ajan sanomalehdistä löydy. Joitakin pikkujuttuja onnettomuuksista tai rikoksista saattoi käräjäuutisten yhteydessä näkyä.

Niin kuin todettu, koko linnoitusoperaatiota ei pystytty pitämään salassa. Nyt tiedetään, että puna-armeija otti Suomen uuden itärajan linnoituksen huomioon hyökkäyssuunnitelmissaan jo niinkin aikaisin kuin syyskuussa 1940. Jatkosodan alkupuolella suomalaisten hyökkäysvaiheessa neuvostosotilailta saatiin saaliiksi karttoja, joissa oli varsin osuvia merkintöjä suomalaisten puolustusryhmityksistä ja linnoitetuista alueista.

Entä sitten tai nykymurteella kysyttynä, so what?

Kun kaikkea ei pystytty salaamaan ja tietoa kiiri yli rajan, oliko se lopulta sitten niin vaarallista. Näin jälkikäteen arvioituna yleisesti ottaen ei. Huikean iso linnoitustyömaa oli viesti mahdolliselle uhkaajalle, että maanpuolustustahto oli Suomessa Talvisodan jälkeen tallella, jos kohta entistä tiiviimpänä.

Ja tiedot vahvasta linnoituksesta voivat hyvinkin olla taustalla Stalinin tehdessä päätöksiä heinäkuun puolivälissä 1944 asevoimiensa suuntaamisesta Suomen rintamalta Keski-Euroopan taistelutantereille.

Salaisuuksien sopiva tahallinen tai tahaton vuotaminen saattoi olla viisautta.

Tulvitusjärjestelmät

Jo Karjalan kannaksen puolustussuunnitelmissa oli varauduttu erilaisten vesiesteiden, patoamisten ja tulvitusjärjestelmien tekoon. Ja niitä tehtiinkin. Patoamisilla nostettiin veden pintoja, pehmennettiin ranta-alueita, jotka estivät panssarivaunujen liikkumista sekä vihollisen kaivautumista. Talvella jäätyneenä tulvitusalueet muodostivat tasaisen ampuma-alan ja estivät niin ikään kaivautumisen.

Salpa-asemaan oli suunniteltu useita tulvitusjärjestelmiä. Niistä kolme rakennettiin.

Virolahden Ravijoella ja Säkäjärvellä tehdyt tulvitukset olivat pienehköjä ja ne lähinnä olisivat tehostaneet vesistöjen estearvoa ja vähentäneet rantapenkassa vihollisen pesiytymiseen sopivia katveita

Luumäelle rakennettu Kivijärven-Urpalanjärven tulvitusjärjestelmä on alueellisesti jo selvästi edellisiä merkittävämpi. Valmiina suunnitelma olisi lisännyt Salpalinjan estearvoa noin kymmenen neliökilometrin alueella Salpausselän harjulta etelään.

Suunnitelman lähtökohtana oli se, että Salpausselän (kuutostien) pohjoispuolella olevan Kymijoen vesistöön laskevan Kivijärven veden pinta on noin 15 metriä korkeammalla kuin harjun eteläpuolella sijaitsevan Urpalanjärven veden pinta. Urpalanjärvi laskee Urpalanjoen kautta suoraan Suomenlahteen.

Ensimmäiset ajatukset Kivijärven veden laskemisesta Salpausselän harjun läpi Urpalanjärveen tulivat esiin jo YH:n eli ylimääräisten harjoitusten aikana syksyllä 1939. Myöhemmin Teknillisen korkeakoulun vesirakennuksen professorina toimineen Viljo Castrenin suunnitelman pohjalta töihin käytiin jo talvisodan viime päivinä. Parin viikon jälkeen työt keskeytyivät ja jatkuivat todenteolla kesällä 1940. Järjestelmä oli valmis itsenäisyyspäivän aattona 1940.

Suunnitelman mukaan Kivijärvestä oli tarkoitus laskea padon ja harjun läpi johdettujen betoniputkien (valtatien alla) läpi vettä viiden kuutiometrin sekuntivauhdilla seitsemän päivän ajan. Tällöin Urpalanjärven veden pinta olisi noussut noin puoli metriä. Tulva-alue olisi laajentunut merkittävästi ja pehmentänyt alavaa maata. Kivijärven veden pinta olisi laskenut muutamia kymmeniä senttejä.

Salpausselän harjun ja Urpalanjärven väliin Vainikkalan radan rautatierumpuun saakka kaivettu lasku-uoma olisi toiminut panssareille kaivantoesteenä, sen etupuolella olevan pääaseman tukilinjana. Lasku-uoman estearvon säilyttämiseksi siihen laskettiin hiljalleen vettä, jotta kaivannon maaperä olisi pysynyt jatkuvasti pehmeänä.

Järjestelmään kuului kuusi patoa, joilla eri vaiheissa olisi voitu tarpeen vaatimalla tavalla aiheuttaa viholliselle hankaluuksia. Pääpadon jälkeen toiseksi tärkein pato oli Urpalanjoen suulla. Sen avulla olisi talvella voitu vaihdella Urpalanjärven veden pinnan korkeutta ja rikkoa jäätä ja siten estää vihollisen raskaan kaluston käyttö tulvitusalueella.

Kivijärven tulvitusjärjestelmän toimivuutta kokeiltiin heinäkuun alussa 1944. Viiden päivän juoksutuksen jälkeen koe oli keskeytettävä, kun padon uoma alkoi syöpyä hallitsemattomasti. Tässä vaiheessa oli ilmeisesti kaikkein lähinnä se vaara, josta on kummunnut hurjia tarinoita, että Kivijärvi olisi kokonaan tyhjentynyt ja avannut uuden lasku-uoman Suomenlahteen!

Lisätäänpä tähän keväältä 2017 uutta tietoa sekä uusimman tulvitusblogin lopussa on pari linkkiä aiempiin blogikirjoituksiin tulvitusaiheesta:
http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2017/04/tutkielmasta-uutta-tietoa-tulvituksesta.html

Tähystys teräsbetonikorsuista

Massiivisten asekorsujen (konekivääri ja pst-tykki) ja joidenkin majoituskorsujen tähystysmahdollisuus järjestettiin teräksestä valettujen tähystyskupujen avulla. Tämän blogin otsikkokuva on juuri sellaisesta.

Tähystyskuvut oli suunniteltu siten, että ne vartiotähystyksen lisäksi mahdollistivat tulenjohtamisen ja lähipuolustuksen. Viestivälineenä kuvusta korsun sisätiloihin oli huutoputki.

Konekiväärikorsuissa oli kuvun lisäksi aseen ampuma-aukon vieressä erillinen tähystysrako. Siitä ampujan apulainen olisi pystynyt ammunnan aikana antamaan ampujalle tietoja tulen vaikutuksesta ja osoittamaan uusia maaleja. Pitkiä vöitä ammuttaessa ampujan näkyvyyttä ja tähtäystä olisivat näet rajoittaneet ruutikaasut ja piipun jäähdytysveden höyryt.

Panssarintorjuntatykin suuntauslaitteena suorasuuntausammunnassa oli optinen "kiikari". Tulenjohtaminen tapahtui tähystyskuvusta.

Teräsbetonikorsuihin asennetut tähystyskuvut painoivat mallista riippuen 9-12 tonnia. Niiden näkyvissä olevan terässeinämän paksuus on noin 30 senttimetriä ja sisähalkaisija mallista riippuen 80 - 100 senttiä. Kuvun rungosta on betonin sisässä metrin verran.

Ympäritähystyksen mahdollistavassa kuvussa tähystysrakoja oli kuusi kappaletta. Tehtiin myös esimerkiksi rinneratkaisuihin soveltuvia kupuja, joissa tähystysrakoja saattoi olla vain kaksi.

Tähystysraothan muodostavat teräsrakenteeseen katkoviivan. Esimerkiksi vuoden 1939 ns. vanhaa mallia oli Talvisodassa Mannerheim-linjassa muutamia katkennut tykistötulessa rakojen kohdalta.

Tähystysrakojen kohdalla kuvun sisällä on ns. sulkurengas. Se on laakereilla oleva noin 30 senttiä korkea ja reilun tuuman paksu teräsrengas. Muuten umpinaisessa renkaassa oli yksi aukko tähystystä ja erikoisrakenteista korsukonepistoolia varten. Näin tähystettäessä tai ammuttaessa mies sisällä käänsi laakereilla olevan renkaan haluamaansa kuvun rakoon ja oli siten suojassa muista raoista mahdollisesti tulevaa tulta vastaan.

Tuon sulkurenkaan ampuma-aukon lisäksi, renkaassa oli myös erillinen tähystysaukko. Siinä oli muutama kapea rako, ikään kuin säleikkö, jonka läpi tähystettiin. Kun ampuma-aukko käännettiin kuvun raon kohdalle, jäi "säleikkö" umpinaiseen kohtaan tähystysrakojen (aukkojen) väliin.

Jopa 12 tonnia painava kupu valmistettiin "yhtenä muruna" ja se oli suurin yksittäinen valukappale, mihin silloinen metalliteollisuus pystyi. Salpa-asemaan viritetyistä 378 erilaisesta teräskuvusta 340 valettiin Karhulan konepajan valimolla ( nyk. Ahlströmin valimo) ja loput Värtsilässä. Tuosta kokonaiskupumäärästä 30 oli tulenjohtokupuja ja 56 kappaletta konekiväärikupuja.

Kun Salpalinjan rakentamisen aikaan tavallisen kuorma-auton kantavuus oli 3-4 tonnia, on ymmärrettävä, että kupujen kuljetuksiin tarvittiin erikoisajoneuvoja. Varsinkin viimeiset metrit painavan kuvun siirtämisessä laudoitetun ja raudoitetun korsumuotin päälle olivat hankalia. Vahinkoja sattui ja saattoipa kupu romahduttaa koko virityksen pudotessaan kuusi metriä syvän korsumontun pohjalle! Rakentajien tuska on arvattavissa.

Jos oli valurautainen teräskupu painava, oli sillä myös hintaa. Kupu maksoi tuolloin 100 000 markkaa kappale. Pelkästään kuvun arvo oli siis 10 prosenttia koko korsun kustannuksista.

Sivustatuli ja panssarintorjunta

Konekiväärien yhtenäinen sivustatuliverkko oli siis Salpalinjan puolustuksen runko. Sivustatuli oli viisasta myös panssarintorjunnassa. Tunnettuahan on, että panssarivaunujen panssarointi oli vielä ainakin toisen maailmansodan aikoihin kyljissä heikompi kuin vaunun etuseinässä. Tämä antoi mahdollisuuden heikkotehoisellekin panssarintorjunnalle.

Panssarivaunujen torjunnassa estekivillä ei ollut pelkästään pysäyttävä tai hidastava tarkoitus. Niiden avulla ja maaston hyväksikäytöllä oli pyrkimys ainakin jonkin verran ohjailla vaunuja puolustajan kannalta edullisiin maastonkohtiin. Näihin "sumppuihin" kohdistettiin sitten mahdollisimman tehokas pst-tuli ja nimenomaan sivustatuliasemasta. On selvää, että tällaiset kohdat olivat myös oman tykistön valmiiksi paikannettuja maaleja.

Välirauhan aikana rakennetut teräsbetoniset panssarintorjunta-asemat oli sijoitettu konekiväärien lailla sivustatuliasemiin, ampumaan kiviesteiden suuntaista tulta.

Itse asiassa Salpalinjan 52 betoniin valetusta panssarintorjuntatykin tuliasemasta peräti 47 kappaletta sijaitsee ns. kaksoisasekorsuissa, konekiväärin rinnalla. Tai jos tarkkoja ollaan tiettävästi neljässä kaksoisasekorsussa, kalliorinteisiin tehdyissä, aseet ovat päällekkäin, kk aina alimpana ampumassa maanpinnan myötäistä pyyhkäisevää tulta.

Kaivantoestettä kaivettiin välirauhan aikana eniten Hamina-Taavetti -linjan pohjoispäässä. Kesällä 1944 panssariesteiden rakentamisessa keskityttiin lähes yksinomaan kaivantoihin. Painopistesuunnilla niitä tehtiin varmistukseksi kiviesteiden taakse. Uusissa asemissa kuten Vaalimaan oikaisuasemassa panssariesteenä oli saksalaisperää oleva pikakaivantoeste.

Kaivannon, ikään kuin iso oja, tarkoituksena oli estää vaunun pääsy siitä yli. Joka tapauksessa vihollisvaunu olisi mitä todennäköisemmin joutunut ainakin hetkeksi pysähtymäään kaivannon reunalle miettimään, yrittääkö yli vai ottaako pakkia.

Edellä mainittuihin teräsbetonikorsuihin sijoitetut panssarintorjuntatykit olivat sijaintinsa vankeja ja niitä ei olisi pystytty käyttämään myöhemmin kaivettujen kaivantoesteiden puolustukseen. Sitä vastoin kenttälinnoitteisiin tarkoitetut pst-tykit pystyttiin varsin helposti sijoittamaan kaivantoesteiden suuntaiseen tulitukseen.

Jos vihollisvaunu olisi päässyt kaivannon reunalle, olisi se joutunut todennäköisesti ainakin hetkeksi pysähtymään "tuumaustauolle". Silloin kaivannon päässä olevalla puolustajan pst-tykillä olisi ollut suorasuuntaustähtäimissään paikallinen kylkimaali! Silloin oli ammuttava heti; eli käyttää hyödyksi vihollisen heikko hetki.

Panssarikauhujen ja -nyrkkien myötä vastaanvanlainen taktiikka oli pst-aseen liikkuvuuden johdosta entistä joustavampi tuhoyhdistelmä vihollisvaunuille.

Tyypillisin kenttälinnoitteesta ampuvan pst-tykin tuliasema löytyy Miehikkälässä Salpalinja-museon kupeesta. Alkuperäinen asema on harjanteen takana suojassa vihollisen tykistötulelta ja pst-tykin putken jatkeena on Miehikkälä-Taavetti maantien poikki kaivettu kaivantoeste. Itse pst-tykin tuliasema on myös suojattu esteen päässä y-kirjaimen muotoisella kaivannolla, joten panssarivaunu ei olisi päässyt tallomaan tykkiä alleenkaan.

Konekiväärien sivustatulitus puolustuksen selkäranka

Salpalinjan rakentamisessa otettiin oppia Talvisodan Mannerheim-linjassa esiin tulleista virheistä. Talvisota vahvisti jo tiedossa olleen vakavan puutteen, sivustatulituksen. Vihollinen kehitti tehokkaita suorasuuntausampumamenetelmiä, joilla se piti rintamaan päin suunnatut puolustajan ampuma-aukot hiljaisina.

Mannerheim-linjahan nojasi osittain 1920-luvun alussa rakennettuihin ns. Enckellin linjan teräsbetonikorsuihin. Sivustatulen edut olivat jo silloin tiedossa ja tarkoitus oli rakentaa korsut ampumaan toinen toisensa eteen. Rahan säästämiseksi päädyttiin kuitenkin sijoittamaan korsujen ampuma-aukot vihollisen oletettuun tulosuuntaan, rintamaan päin. Näin päästiin lukumääräisesti vähemmillä korsuilla.

Puutetta alettiin korjaamaan korsujen uudistamisella 1930-luvun lopulla, siis vähän ennen Talvisotaa. Käytännössä se oli lähes korsujen uudelleen rakentamista. Osaan vanhoista Enckellin linjan korsuista rakennettiin erillinen kk-asema, ns. vasikka, ampumaan sivustatulta. Vanhat rintamaan päin olevat ampuma-aukot muurattiin tai valettiin umpeen. Osa kk-korsuista muutettiin näin pelkästään majoituskorsuiksi.

Huomattiin, että virhe oli paljon yksinkertaisempi korjata jo piirustuslaudalla kuin valmiissa rakenteessa.

Tulevan Salpalinjan konekivääri- kuin myös panssarintorjuntatykkikorsut sijoitettiin sivustatuliasemaan ampumaan estekivien suuntaista tulta. Ampuma-aukkojen suojaksi rakennettiin korsuun kiinteästi kuuluva siipimuuri. Se oli noin viisi metriä pitkä ja kaksi metriä paksu fyysinen betonieste, jota vahvistettiin vihollisen puolen seinän kiveyksillä ja maalla.

Päästäkseen ampumaan puolustajan ampuma-aukkoihin vihollisen panssarivaunujen olisi pitänyt ajaa kiinni panssarikiviesteeseen ja kääntää putkensa korsun suuntaan. Tällöin ao. vaunu olisi ollut kohdalla olevan puolustajan panssarintorjunnan maalina. Näin korsujen ampuma-aukkoihin kohdistettu tuli oli viholliselle hyvin vaikeaa tai mahdotonta.

Salpalinjan puolustuksen selkäranka oli konekiväärien yhtenäinen, maanpinnan myötäinen pyyhkäisevä sivustatuli. Tärkeimmällä suunnalla Suomenlahden ja Kivijärven välillä tuo tulivyöhyke suunniteltiin yhtenäiseksi.

Teräsbetoniin rakennettuja konekiväärin paikkoja Salpalinjaan tehtiin 295 kappaletta. Niiden lisäksi ja täydennykseksi kenttälinnoitettuja kk-pesäkkeitä, avonaisia tai katettuja, oli 1200 kappaletta

Valmis valinta vaellukselle

Kaksi viikkoa on tässä nyt sulateltu Salpavaelluksen palautetta. Viime kesän notkahduksesta päästiin osanottajamäärässä selvään nousujohteeseen. Tätä uskoa vahvistaa myös se, että jo nyt on ensi kesää ajatellen lupaustasolla kasassa noin 30 vaeltajaa. Näin myönteistä kuvaa ei ole ennen ollut. Lupaus tulla ja todella tulla ovat tietenkin kaksi eri asiaa, mutta nyt lupauspuheisiin on uskominen.

Ensi kesän vaelluksen suunnittelu on täysin alkutekijöissään. Sen verran uskallan ennustaa, että reittejä on todennäköisesti kolme: päivän reitti, yhden yön reitti ja kahden yön ns. pitkäreitti. Sisältöteemat ja matkat jalostuvat syksyn aikana.

Tämä kaakonkulman reserviläisjärjestöjen järjestämä ja puolustusvoimien tukema vaellustapahtuma on valmis ja koeteltu paketti tutustua Salpalinjaan. Ajankohta on viikko jälkeen juhannuksen.

Tapahtuma sopii niin yksittäisille vaeltajille kuin ryhmillekin. Suurin yksittäinen ryhmä vaelluksella oli vuonna 1997, jolloin kansaneläkelaitos Kelan henkilökunta rynni korsuihin 170 hengen voimin. Siitäkin selvittiin kunnialla.

Maanpuolustusjärjestöistä toistaiseksi Salpavaelluksen on ottanut parhaiten ohjelmaansa Suomen Rauhanturvaajaliitto. Se on jo muutaman vuoden ajan saanut liikkeelle 10 - 20 vaeltajaa. Määrä ja heidän tuomansa värikkyys ovat olleet merkittävä lisä tapahtuman ilmeeseen. Rauhanturvaajia tulee ensi vuonnakin, sen jo tiedän. Soittokunta Faitterit suorastaan tarjoutuu vuodesta toiseen mukaan. Se on meille järjestäjille iso ilo.

Reserviläisliitto innostui tänä vuonna markkinoimaan Salpalinjaan tutustumista jäsenistölleen. Hyvä työ ei vielä ehtinyt näkyä osanottajamäärissä. On syytä uskoa, että myös reserviläisiä nähdään ensi kesänä selvästi aiempaa enemmän.

Suomen Reserviupseeriliiton kanssa pääsimme viime talvena jo kosketuksiin, mutta merkittävää yhteistyön muotoa ei vielä saatu aikaiseksi. Uskon, että RUK:n käyneelle jäsenistölle Salpalinja on ainakin sanana jo tuttu. He upseerioppilaina eivät ole voineet olla törmäämättä maastoharjoituksissa linnoitteisiin. Toisaalta RUK:n opetusohjelmaan ei kuulu linnoitusvaikutteiden hankkiminen Salpalinjasta. Siksi Salpavaelluksesta saattaisi olla tilausta ja hyötyäkin reserviupseereille.

Puite ryhmätapaamisille

Kaiken kaikkiaan Salpavaellus on mitä sopivin erilaisten ryhmien kokoontumistilaisuudeksi. Puitteet ja ohjelma ovat valmiina. Patikoinnin, ruokailujen, saunomisen ja yöpymisen lomassa jää riittävästi aikaa muisteluksille. Yhdessäoloa on koko tapahtuma.

Kokosin itse kaksi vuotta sitten oman YK-komppaniani vuosikymmenten jälkeen vaellukselle. Liikkeelle sain yhdeksän miestä ja hauskaa oli. Siitä alkoi tiivistynyt yhteydenpito. Viime syksynä me risteilimme jo 18 miehen joukkona. Tapaamisen tarpeen kipinä syttyi Salpalinjassa.

Ja mikä parasta liikunnallisessa, johdetussa ja opastetussa tapahtumassa on se, että lopputulos on kaikin puolin siisti. Kapakkailtojen kaltaista ryminöintiä varten ei varmaan kenenkään kannata metsään mennä.

Erilaisiin tapahtumiin ryhmän kokoaminen onnistuu, jos asialle vihkiytyy innokas vetäjä. Kokemuksesta tiedän, että työtä se teettää, mutta onnistumisen ilo palkitsee vaivan. Ja Salpavaelluksen puolesta uskallan luvata, että kuka tahansa kokoaa ja tuo vaellukselle vähintään seitsemän hengen ryhmän, vetäjä pääsee ilmaiseksi.

Luolia moneen käyttöön

Salpalinjan perussuoja on teräsbetonikorsu. Niiden rakentaminen oli välttämätöntä, mutta myös kallista. Halvempi vaihtoehto löytyi peruskalliosta. Se on louhia luolia. Salpa-asemassa on yhteensä 25 erikokoista luolaa. Näin kesähelteellä ne ovat suorastaan mukavan viileitä.

Kallion, johon luola louhittiin, tuli täyttää muutamia vaatimuksia. Paikan tuli sijaita hyvin lähellä pääasemaa. Louhittavan kallion tuli olla ehjää. Luolan kattoon piti jäädä ehjää kalliota yksi metri plus luolan leveys. Esimerkiksi jos luolatunnelin leveys oli vaikkapa kuusi metriä, päälle tuli jäädä ehjää kiveä seitsemän metrin paksuudelta. Näin saavutettiin suurin piirtein sama lujuus kuin teräsbetonikorsun 2,1 metrin betoni- / teräsvahvuudella.

Luola piti pystyä sijoittamaan kallioon siten, että viemäröinti oli helposti järjestettävissä alamaahan. Eli omien havaintojeni mukaan luolat ovat kalliokumpareissa ja jostakin kulmasta katsottuna aina yleisen maanpinnan tason yläpuolella.

Salpalinjan luolista suurin osa sijaitsee Virolahdella. Asialla lienee yhteyttä ruotsalaisiin vapaehtoisiin linnoittajiin, joilla oli kaivososaamista.

Louhinnassa käytettiin paineilmaporia. Vaakaporauksin mentiin eteenpäin poran pituuden verran, ammuttiin, poistettiin sepeli, taas porattiin jne. Mitä pitemmälle louhinta eteni, sen työläämpää oli kiviaineksen ulossaanti. Käytössä isoimmissa luolissa oli pikkuratoja, joita pitkin mies- tai hevospelissä louhetta kiskottiin vaunuissa ulos. Louhittu kallio turpoaa noin 1,6- kertaiseksi kiinteään kiveen verrattuna.

Kun onkalo oli valmis, sinne rakennettiin talo sisään. Lattia valettiin betonista. Talon ihanneratkaisu oli lapetiiliseinä ja betoniholvikatto. Tällainen löytyy valmiina vain Lappeenrannan Rutolasta. Suurin osa luolista jäi keskeneräiseksi. Muutamiin ehdittiin rakentaa tilapäisratkaisuna puutalo sisään, kuten esimerkiksi Virolahden Ravijoella ja Luumäen Suo-Anttilassa.

Talon rakentamisella luolaonkaloon haettiin tietenkin käyttömukavuutta. Lämmönlähteenä isommissa luolissa oli keskuslämmityskattila ja pienemmissä ehkä vain korsuliesi. Savut ja ilmastointiputket johdettiin isoissa luolissa ulos katon läpi louhitun ns. huoltokuilun kautta.

Salpa-aseman suurin luola on Luumäellä Lusikkovuoressa. Siinä on kolme sisäänmenoaukkoa ja betonilattiaa on noin 1200 neliömetriä. Se oli tarkoitettu 400 miehen majoitusluolaksi.

Luolien käyttätarkoituksesta on kylillä aikalaisten kertomina monia versioita. Todellisuudessa luolat olivat monikäyttöisiä. Ylempien johtoportaiden käskyllä ne voitiin ottaa majoitus- ja reservin lepotiloiksi, varastoiksi ja lääkintätarkoituksiin siis joukosidontapaikoiksi.

Yhtenä käyttömahdollisuutena on puhuttu kenttäsairaaloista, mutta taistelutilanteessa potilaiden kuljetus keskellä pääasemaa oleviin kenttäsairaalaluoliin olisi käytännössä ollut hyvin vaikeaa. Linnoitusteillä olisi tuolloin ollut varmasti paljon myös muuta liikennettä.

Muutamissa luolista oli tehty myös yhdistelmiä majoituksen ja aseistuksen osalta. Esimerkiksi Miehikkälän Härkämäen toisessa luolassa on päällä panssarintorjuntatykkipesäke ja luolan perällä kiviesteen suuntaan ampuva konekivääripesäke. Mainittakoon, että Miehikkälässä ei ole muita kuin Härkämäen kaksi luolaa. Korsumatkojen järjestämillä vaelluksilla tutustutaan niihin molempiin.

Ylämaalla on kaksi Salpa-aseman luolaa.

Kustannuksiltaan keskimääräinen noin sadan miehen luola maksoi noin puoli miljoonaa markkaa. Siis vain puolet teräsbetonikorsun hinnasta!

Salpa-aseman luolien tämän päivän käyttö rajoittuu pääosin lepakoiden talvehtimiseen. Siihen ne ovat sopivan tasalämpöisiä.

Luumäen Suo-Anttilan luolaan pääsee tutustumaan tilauksesta sopimalla asiasta maanomistajan kanssa. Luola on lukittu.

Salpapolun varteen osuvissa luolissa liikkuminen tapahtuu omalla vastuulla. Pakkanen ja jäätyvä vesi saattaa irrottaa talvena aikana kattorakenteesta vaarallisia kivenlohkareita. Salpa-asemaa kolutessa hyvä taskulamppu on aina välttämätön varuste.

Ohi on ja uutta putkeen

Nenä on palanut ja raukea hyväolo vallitsee. 17. Salpavaellus on nyt osa vapaaehtoista kaakkoissuomalaista maapuolustustyöhistoriaa. Vaeltamassa oli 125 vaeltajaa, tuplasti edellisvuoden notkahdukseen verrattuna. Kokonaisihmismäärä tapahtuman päättäneessä maanpuolustusjuhlassa kesähelteessä lähenteli 300 henkeä.

Suunta on oikea. Nuo luvut innostavat tekijöitä jatkamaan. Ja siihen saatiin kannustusta monilta mukana olleilta, ei vähiten puolustusministeri Jyri Häkämieheltä.

Vaellus onnistui järjestäjien näkökulmasta kokonaisuutena suunnitellulla tavalla. Tapahtumaa oli pyörittämässä kaikkiaan noin 80 vapaaehtoista talkoolaista Luumäeltä, Miehikkälästä ja Virolahdelta.

Pieniä yllätyksiä ja hienosäädön tarpeita tuli tietenkin esiin. Jos ei olisi tullut, maailma olisi valmis. Virheet korjataan ja muutamat kokeiluluonteiset elementit jatkojalostetaan ensi kesäksi entistä toimivampaan muotoon.

Tämän blogin lukijamäärä on pikkuhiljaa noussut yli 700 eri kävijään. Kiitos siitä. Kun ette kaikki olleet kuulemassa vaellusjohtajan sijaisena käyttämääni vaellusjohtajan puheenvuoroa arvovaltaisessa maanpuolustusjuhlassa, laitan sen tähän. Miksi? Siksi, että yön yli nukuttuani olen yhä samaa mieltä.

Vaelluksen johtajan puheenvuoro

Arvoisat sotiemme veteraanit, herra ministeri, rauhanturvaajat, vaeltajat, hyvät naiset ja herrat!

Talvisodan päättymisestä ja Salpalinjan rakennustöiden aloittamisesta on kulunut 70 vuotta. Meillä on hyvä syy ja velvollisuus olla tässä.

Salpa-asema on osaltaan ollut vaikuttamassa muun muassa siihen, että me saamme tässä ja nyt viettää rennon isänmaallista maanpuolustusjuhlaa vapaassa Suomessa ja puhua suomenkieltä.

Retkenne eilen ja tänään on osaltanne kunnianosoitus niille naisille ja miehille, jotka viisaudellaan ja ahkeruudellaan olivat Salpa-asemaa rakentamassa. Toivon, että vaelluksella linnoituksen kautta Teille on välittynyt kuva ja ajatus siitä, että kaikki se hyvä joka ympärillämme on, ei ole itsestään selvyys. Sen eteen viime sotien aikaiset sukupolvet ovat tehneet suuren ja ihailtavan työn. Tämä retki on teiltä kiitos heille.

Toivon myös, että osaltanne voisitte viedä tätä viestiä eteenpäin ennen kaikkea nuorisollenne, jos niin ajattelette. Tämä sanoma on yksi meidän Salpavaelluksen järjestäjien pääpontimia. Kertoa ja näyttää, mitä täällä itärajalla viime sotien aikana kansakuntamme olemassaolon turvaamiseksi tehtiin. Tämä koskettaa koko Suomea ja meillä Luumäen, Miehikkälän ja Virolahden reserviläisillä ja alueen maanpuolustusväellä on tahto ja halu sekä etuoikeus tehdä tätä historiamme kerrontatyötä. Ja sen me teemme.

Ilman teitä vaeltajia, ei tästä viikonlopusta olisi tullut tapahtumaa. Myöskään ilman tämän tapahtuman kymmeniä ja kymmeniä järjestäjiä ja talkooihmisiä, mukaan lukien muonituksestamme huolehtineen martat, tätä juhlaa tässä ei vietettäisi. Minä kiitän sydämestäni teitä kaikkia, vaeltajat ja järjestäjät. Myös tämän juhlan esiintyjät ovat antaneet taitonsa puhtaasti maanpuolustushengessä käyttöönne.

Suomen Rauhanturvaajaliittoa, Faitterit-soittokuntaa, Kymenlaakson rauhanturvaajia ja teitä rauhanturvaajakollegat haluan kiittää yhteisestä vuorokaudestamme. Suomalaiset rauhanturvaajat, muun muassa juuri te, olette osaltanne olleet luomassa Suomelle statusta rauhanturvaamisen suurmaana, etten sanoisi supervaltana. Se on nostanut Suomen painoarvoa kansainvälisessä yhteisössä.

Me rauhanturvaajat, sotia ja sotatiloja nähneenä, jos ketkä, ymmärrämme sen siunauksen, jonka sotiemme veteraanien uhrimieli ja taistelu meille jälkipolville on luonut: - rauhan ja hyvinvoinnin.

Hyvät vaeltajat!
Vuoden päästä, viikko jälkeen juhannuksen vaellamme seuraavan kerran. Toivottavasti mahdollisimman moni teistä voisi olla mukana kenties jollakin toisella reitillä kuin nyt. Ja jos niin tunnette, kertokaa ystävillenne ja tutuillenne kokemuksista, ja jos suinkin tohditte, kehottakaa heitä osallistumaan ensi kesänä.

Niin kuin huomaatte, ensi vuoden vaelluksen markkinointi on alkanut!

Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin, kun sitä ei ole tarvittu.

Ajakaa varovasti kotiin!

Juhlavaelluksesta tuli toistuva perinne

Vuonna 1990 Salpalinjan rakennustöiden aloittamisesta oli kulunut 50 vuotta. Aika ei ollut vielä kypsä juhlinnalle. Vuonna 1994 se jo oli. Itänaapurissa oli tällä välin totalitarismi tullut tiensä päähän. Puolustusvoimat päätti juhlia Salpa-aseman 50 vuoden ikää siis 1994. Aika laskettiin rakennustöiden päättymisestä!

Mainittakoon, että vuonna 2000 Miehikkälässä juhlittiin komeasti Salpalinjan 60-vuotisuutta! Silloin aika laskettiin taas rakennustöiden aloittamisesta.

Puolustusvoimien suunnittelemaan ja organisoimaan Salpa-aseman 50-vuotisjuhlasarjaan yhtenä tapahtumana oli kirjattu Salpavaellus. Sen toteuttajiksi oli merkitty Luumäen, Ylämaan, Miehikkälän ja Virolahden reserviläisjärjestöt.

Toimeksiannossa toivottiin Miehikkälän Salpalinja-museolle päättyvän vaelluksen toteutuvan kahdella reitillä. Toinen lähtee Suomenlahdelta Virolahdelta ja toinen Kivijärveltä Luumäeltä.

Vaelluskokemusta Salpalinjaan oli hitusen Miehikkälässä, jossa oli kunnallisena järjestetty muutama muutaman kilometrin patikointi muutaman hengen ryhmille. Nyt piti järjestää vuorokauden mittainen ja kymmenien kilometrin pituinen tapahtuma! Osanottajatavoitetta kukaan ei tohtinut edes arvuutella. Sille ei ollut mitään pohjaa, vain toive, että joku tulisi.

Tyhjästä oli siis aloitettava. Mitään valmista ei ollut. Oman reserviupseerikerhoni puheenjohtaja Seppo Pylvänäinen kysyi mm. minua tapahtuman vetäjäksi. En suin surmin tohtinut moiseen urakkaan ryhtyä. Hän joutui sitten itse ottamaan homman tukeviin hoteisiinsa ja hyvin ottikin. Minä lupasin tiedottajaksi; ei sekään syteen mennyt.

Into kaikilla taustajärjestöillä oli suuri. Ajatus oli, että kyllähän nyt yksi tapahtuma järjestetään, varsinkin kun puolustusvoimilta tullut pyyntö koettiin pikemminkin kunnia-asiana.

Kuvaavaa vaelluksen hahmottomattomuudesta oli sekin, että esimerkiksi Luumäen osuuden tiedusteluvaiheessa Luumäen miehet marssivat pitkän päivän pitkin linjaa ja totesivat homman jäävän pahasti kesken. Eli reilun vuorokauden vaellukseksi tarkoitettu matka oli ainakin tuplaten liian pitkä. Kun aikaa ei ollut järkevää lisätä, reittejä piti lyhentää, myös Virolahden suunnalta.

Itse vaellukseen osallistui hieman yli 200 maksanutta osanottajaa. Se oli ja tuntuikin paljolta. Vaikka suurin osa oppaistakin oli työssään vasta ensimmäistä kertaa, oli palaute mieltä hivelevää. Tapahtuman henki ja luonne iskivät asian ytimeen. Salainen Salpalinja paljasti povensa. Osanottajat olivat otettuja. Tätä täytyy saada lisää.

Kaikkine virheineenkin järjestelyt saivat kehuja ja paine uuden vaelluksen järjestämiseksi kasvoi sitä mukaa, mitä lähemmäksi vaelluksen päätöshetkeä patikointi eteni. Sillanpään marssilaulu ja spontaani tahtimarssi kruunasi päätöstilaisuudesta poistumisen.

Puolustusvoimatkin kannustivat jatkamaan. Kertakäyttötapahtumalle piti saada jatkoa. Ja niin tapahtui.

Nyt viikko jälkeen juhannuksen Sillanpään marssilaulu kuullaan Miehikkälässä jo 17:nnen kerran. Ensimmäisen kerran ulosmarssin myötä Sillanpään marssilaulusta tuli sisäänmarssi. Sen tahdissa vaeltajat marssivat 4. heinäkuuta Salpalinja-museon pihalle puolustusministeri Jyri Häkämiehen eteen.

Vuosien varrella tekijät ovat vaihtuneet, jos kohta monta on koko ajan mukana olleitakin. Myös vaeltajat ovat vaihtuneet. Heissäkin on kymmeniä, jotka jos nyt ei joka vuosi, niin toistuvasti kuitenkin ahmivat uutta tietoa Salpalinjan saloista. Osanottajamäärä on heilahdellut vajaan sadan ja ja noin 250 välillä. Se on ollut aina sen verran, että into seuraavan tapahtuman järjestämiseen on vahvistunut. Puolustusvoimat on tukenut tapahtumaa koko ajan.

Mitään automaatiota tai vakiota osallistujamäärälle ei ole. Joka kerta osallistujat on "revittävä" omalta vapaa-ajaltaan erikseen mukaan. Ja kilpailijoita tuon vapaa-ajan käytölle kyllä riittää. Vaelluksen kokonaismäärä koostuu yksittäisten ihmisten kulloisestakin halusta ja mielentilasta lähteä tutustumaan lähihistoriaamme.

Tämän vuoden vaelluksen osalta ympyrä on osaltani siinä mielessä sulkeutunut, että olen nyt jälleen tapahtuman tiedottaja, niin kuin ensimmäiselläkin kerralla. Lisäksi tiedottajan tehtävän ohessa olen tapahtuman aikana myös tilapäisesti vaellusjohtajan sijainen. Vaellusjohtaja Risto Sivula on junaillut vuosi sitten sovitun mukaisesti hommat valmiiksi.

Minä ja kymmenet muut talkoolaiset panemme parastamme. Tapahtumasta tulee jälleen mieliinjäävä ja rennon isänmaallinen meille kaikille. Salpalinja ja sen rakentajat saavat ansaitsemansa huomion.

Sen tiedän jo nyt, että jos syystä tai toisesta Salpavaellus 3.-4.7.2010 jää siitä kiinnostuneelta tällä kertaa väliin, niin ei hätää. Viikko jälkeen juhannuksen 2011 on uudelleen täysi häkä päällä! Tämä on aatteellista, vapaaehtoista maanpuolustustyötä parhaimmillaan. Tervetuloa mukaan!

PS. Tiedän. Tämä blogikirjoitus on liian pitkä, niin kuin vähän aiemmatkin. Mutta lupaan ensi viikolla keskittyä vain vaelluksen järjestelyihin. Eli tässä oli tällä kertaa kahden viikon tarpeet. Hauskaa juhannusta!

Linnoitustyöt hillitsivät Stalinin hinkua

Salpalinja-seminaarissa Miehikkälässä tuli kaksi asiaa selkeästi esille. Salpalinjalla oli pahasti keskeneräisenäkin jo merkityksensä syksyllä 1940 Neuvostoliiton hyökkäyssuunnitelmassa Suomeen. Ja jos ei jatkosota syttynyt, uusi sota talvisodan jälkeen olisi ollut hyvin todennäköinen kenties jo vuonna 1942. Tuohon mennessä Stalinin uusi moderni armeija oli saavuttanut hyökkäysvalmiutensa.

Tämän kirjoituksen tiedot perustuvat pääosin omiin muistiinpanoihini edellä mainitussa seminaarissa professori Ohto Mannisen pitämästä esitelmästä Neuvostoliiton ja Suomen strategiset suunnitelmat talvisodan päätyttyä. Osa johtopäätöksistä ja tulkinnoista ovat omiani.

Puna-armeijan parin viikon marssiaikomus Helsinkiin loppuvuodesta 1939 muuttui talvisodaksi ja eteneminen pysähtyi Moskovan rauhaan 13.3.1940. Stalin selitti silti tavoitteidensa täyttyneen: Neuvostoliitto pystyi valvomaan Helsinkiä Hangosta ja Viipurista!

Syyskuussa 1940 Neuvostoliitto uudisti hyökkäyssuunnitelmansa Suomeen. Sitä täsmennettiin vielä marraskuussa. Suunnitelma tähtäsi vuoteen 1941, mutta puna-armeija ei vielä tuolloin ollut hyökkäyskunnossa. Hyökkäyssuunnitelmien uudistaminen vahvistaa selkeästi Neuvostoliiton todelliset tavoitteet. Helsingin silmälläpito Hangosta ja Viipurista ei sille riittänyt.

Ohto Mannisen mukaan syksyn 1940 NL:n hyökkäyssuunnitelman ja hyökkäyksen kärki oli Salpalinjan murtaminen Suomen kaakkoisrajalla. Vasta sen jälkeen joukot olisivat levittäytyneet laajempaan hyökkäysrintamaan kohti länttä. Ratkaisutaistelut puna-armeija valmistautui tekemään jossakin Lahden - Heinolan tasalla.

Samanaikaisesti Suomenlahden rannikon suunnassa idästä edenneen yhden hyökkäyskiilan kanssa Helsinkiä olisi kahden divisioonan voimin lähestytty myös Hangosta. Sehän oli Talvisodan rauhanehdoissa vuokrattu Neuvostoliitolle 30 vuodeksi. Mannisen mukaan Helsinkiä olisi uhattu myös pohjoisesta Riihimäen suunnasta. Osa Hangon joukoista ja osa Kouvolan - Lahden suunnan joukoista olisi rautatiekuljetuksina tuotu Riihimäelle ja sieltä radan suunnassa olisi edetty Helsinkiin.

Mainittakoon, että Suomi luotti Venäjän vallan ajalta periytyneeseen vahvaan rannikkotykistöön, eikä uskonut Helsinkiä uhattavan mereltä. Sama ajatus näkyi myös Mannisen näyttämässä NL:n hyökkäyssuunnitelmassa. Punanuolia ei suuntautunut etelästä Helsinkiin.

Puna-armeijan ensimmäinen karttaharjoitus Suomen hyökkäyssuunnitelman toteuttamiseksi toimeenpantiin maaliskuussa 1941. Esimerkkinä hyökkäyssuunnitelman konkreettisuudesta Ohto Manninen näytti ilmapommituskarttaa. Sen mukaiset pommitukset ja lennot Suomeen tehtiin 25.6 1941. Tuon ilmahyökkäyksen jälkeenhän Suomi katsoi olevansa sodassa NL:n kanssa. Alkoi jatkosota.

Edellisen blogini pohdintaan Salpalinjan merkityksestä Ohto Mannisen esitys tuo ilmiselvän lisän. Linnoitustyöt olivat rakenteiden ja myös varmasti Suomen valtavan maanpuolustustahdon ilmaisuna osaltaan välirauhan aikana hillitsemässä Stalinin hinkua hyökätä uudelleen Suomeen.

Talvisodan päätyttyä Suomen sodanjohto uuden sodan pelossa käynnisti välittömästi uuden itärajan linnoitustyöt. Manninen puhui "Moskovan rauhan linjan" linnoittamisesta. Tuo nimitys vuonna 1944 hyväksytyn Suomen Salpa -nimen eräänlaisena synonyyminä on ainakin nykyisin harvoin käytetty. Itse kuulin termin ensimmäistä kertaa.

Joka tapauksessa Suomen nopea linnoituspäätös ei NL:n hyökkäyssuunnitelmien valossa ollut lainkaan ennenaikainen tai ylimitoitettu. Päinvastoin se oli erittäin oikeaan osunut ja kauaskantoinen päätös.

Haavojen nuoleminen talvisodan jäljiltä vei puna-armeijalta luonnollisesti aikansa. Supervaltana Neuvostoliitolla oli tietysti aina ylivoima Suomea vastaan, mutta se siis joutui ottamaan jo syksyllä 1940 tulevan Salpalinjan huomioon. Tämä siitä huolimatta, että linnoitustyöt olivat Suomessa hädin tuskin päässeet täyteen vauhtiin.

Ohto Mannisen mukaan Neuvostoliiton armeija olisi saavuttanut täyden materiaalisenkin hyökkäysvalmiutensa vuonna 1942. Neuvostoliiton johto piti armeijaansa modernina ja varmuudeksi vakuutti, että moderni armeija on hyökkäysarmeija.

Suomen suuntaan Stalinilla ei ollut talvisodan jälkeen välitöntä aikataulua. Valmiin suunnitelman toteuttaminen modernilla armeijalla olisi ollut mahdollista milloin tahansa parin viikon keskitysmarsseilla.

Ellei jatkosota alkanut ja historia mennyt niin kuin meni, niin viimeistään 1942 Neuvostoliitolla olisi ollut kyky ja valmius hyökätä Suomeen millä tahansa syyllä, verukkeella ja oikeutuksella. Yksi Stalinin näkemys oikeutuksesta oli: kaikki sodat Neuvostoliiton pyrkimyksien ja kommunistisen maailmanvallankumouksen saavuttamiseksi ovat oikeutettuja.

Suomessa on ollut täysin turhaa miettiä, oliko jatkosodan välttäminen mahdollista. Vapaan länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän säilyttämiseksi Suomi olisi joutunut uuteen sotaan talvisodan jälkeen joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin.

Ilmoittaudu Salpavaellukselle

Erinomainen tapa tutustua Stalinin tavoitteiden yhteen merkittävään esteeseen, Salpalinjaan, on käsillä. Salpavaellus patikoidaan viikko jälkeen juhannuksen. Nyt on aika ilmoittautua vaellukselle: www.salpavaellus.net

Salpa-asema hukkainvestointiko?

Salpa-aseman, Salpalinjan monipuolisen laitteiston ja rakenteen kertomisessa en ole päässyt juuri alkua pidemmälle. Ennen kuin jatkan yksityiskohtien selvittelyä, on paikallaan pohtia Salpalinjan merkitystä. Oliko työ turha, oliko se hukkainvestointi?

Jatkosodan alussa linnoituspataljoonat, karkeasti yksi per pitäjä, miehittävät Salpalinjan eteläosaa. Vahva linnoitus etelässä antoi ylipäällikkö Mannerheimille mahdollisuuden keskittää enemmän joukkoja Laatokan pohjoispuolitse itään hyökkäävään Karjalan armeijaan. Etelässä pärjättäisiin vähemmin joukoin vahvassa linnoituksessa.

Kun kenttäarmeijan eteneminen kohti itää Karjalan kannaksenkin suunnassa alkoi elokuussa 1941, linnoituspataljoonat seurasivat perässä pieninä osina eri joukoille alistettuina. Salpalinja jäi harvalukuisten "hermotoipilaskomppanioiden" hoitoon ja valvontaan.

Asemasodan aikana kaukana selustassa oleva Salpalinja muistui sotajohtajien mieleen lähinnä materiaalivarastona. Hamina-Taavetti linjasta, HT-linja, siirrettiin kesällä 1943 VT-asemaan Raivolaan 40 000 panssariestekiveä. Siis valmista kiviestettä purettiin ja siirrettiin 20 kilometrin matkalta! Tämä siksi, että Kannaksella ei ollut riittävästi louhintakelpoista kalliota.

Piikkilanka oli toinen merkittävä materiaali, jota Salpa-asemasta siirrettiin itälinjoille.

Salpalinja tuli uudelleen ajankohtaiseksi kesäkuussa 1944 puna-armeijan suurhyökkäyksen ja läpimurtojen alettua. Mannerheim antoi käskyn Salpalinjan taistelukuntoon saattamisesta esikäskynä 15.6 ja vahvisti sen 18.6. Kenttäarmeijan linnoitusjoukot keskitettiin Salpalinjalle.

Puna-armeijan valloitusretki kohti Helsinkiä tyssäsi taipuneeseen, käytännössä linnoittamattomaan ja kallioiseen VKT-asemaan. Sotiemme veteraanit taistelivat torjuntavoitot Tali-Ihantalassa, Viipurinlahdella, Vuosalmella, Nietjärvellä ja Ilomantsissa muutamia taistelupaikkoja mainittuna.

Varsinkin Karjalan kannaksen suunnassa Neuvostoliiton joukot olivat kovasti kuluneita. Jatkaakseen pysähtynyttä hyökkäystä kohti länttä on muun muassa Sampo Ahto arvellut, että Stalin olisi tarvinnut 200 000 - 300 000 täydennysmiestä ja tuhat tankkia.

Stalin joutui nyt miettimään kahta asiaa. Hän hyvin tiesi, että suomalaiset olivat välirauhan aikana rakentaneet itärajalleen lujaa linnoitusta. Sen murtaminen kuluttaisi entisestään puna-armeijaa. Samaan aikaan oli Keski-Euroopassa jo menossa tiukka kilpajuoksu Berliiniin. Ne joukot, jotka Stalin ohjaisi Suomen rintamalle, olisivat pois Saksan suunnalta.

Johtopäätöksenään Stalin päätti menestyä mieluimmin Keski-Euroopassa poliittisten pelimerkkien jaossa, kuin yrittää valloittaa Suomea. Neuvostoliitto alkoi siirtää joukkojaan Kannakselta Saksan rintamalle heinäkuun puolivälissä 1944.

Näin voidaan hyvällä syyllä päätellä, että veteraaniemme uhrautuvan ja maineikkaan taistelun lisäksi Salpa-asema oli todennäköisesti ollut osaltaan ja välillisesti vaikuttamassa Stalinin tilannearvioon. Taistelu Suomen rintamalla rauhoittui ja solmittiin rauha.

Salpalinjassa ei ammuttu yhtään vihamielistä laukausta. Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin, kun sitä ei ole tarvittu!

Tämä blogi on kirjoitettu suomenkielellä, maamme toisella virallisella kielellä.

Miten ulos tiedottamisen umpikujasta?

Salpalinja oli periaatteessa sotasalaisuus Neuvostoliiton luhistumiseen eli vuoteen 1991 saakka. Suomessa, muun muassa Virolahdella seiskatien varressa, oli aloitettu 1980-luvun alussa pienessä mitassa Salpalinjan salojen avaaminen. Aikaisemmissa kirjoituksissa viittaamani Reino Arimon Suomen Linnoittamisen historia 1918-1944 vuodelta 1981 paljasti jo lähes kaiken.

Sotasalaisuuden varjeleminen on aina vaikeaa, vuotoja tapahtuu. Silti siinä nykysuomalaiset huomioiden onnistuttiin yli odotusten. Nimittäin uskallan väittää, että Salpalinja on yhä edelleen suurelle osalle suomalaisia kerran pari kuultu yhdyssana jos sitäkään. Synonyymi Salpa-asema saattaa heittää jonkun ajatukset Salpausselkään, Salpausselän kisoihin ja siis vaikkapa Lahden rautatieasemalle!

Jos on vaikeaa salassapito, vielä vaikeampaa on tiedon levittäminen, vaikka siihen ei Salpalinjan osalta ole enää mitään esteitä.

Tiedottamisongelmaa ei olisi, jos Salpalinjassa olisi taisteltu. Sotahistorioitsija Sampo Ahto on sanonut, että taistelu Salpa-asemassa olisi ollut ainakin pohjoismaalaisittain kaikkien aikojen suurin ja verisin. Jos tuon taistelun olisi Suomi voittanut ja linnoitus jäänyt Suomen puolelle, Salpalinja vetäisi väkeä kuin magneetti.

Onneksi ei tapeltu. Sotaveteraanimme hoitivat asian kunniakkaasti nykyrajan takaa katsottuna vieraan vallan puolella. Hyvin moni suomalainen olisi jäänyt syntymättä, jos Salpalinjasta olisi tullut taistelupaikka. Ehkä yhteiskuntajärjestelmämmekin olisi ollut toinen Neuvostoliiton sortumiseen saakka.

Tuota kaikkea me täällä rajanpinnassa elävät ihmiset haluaisimme Salpalinjan kautta viestittää. Ehjä ja koskemattomaksi jäänyt linnoitus kertoo monumentaalisuudellaan enemmän kuin yksi kuva ja tuhat sanaa. Siis ihmiset pitäisi saada innostumaan aiheesta ja houkuteltua heidät paikalle Salpalinjasta kunnostettuihin kohteisiin. He eivät tulisi pettymään.

Salpalinjaa eri tavoin tiedoksisaattavat toimijat tuskailevat saman ongelman kanssa: tieto ei tavoita. Tai ainakin siltä tuntuu.

Joku helposti väittää, että vika on viestissä ja kohteessa. Se ei kiinnosta. Väärin. Kyllä kiinnostaa.

Emme vain toistaiseksi ole keksineet mitään muuta toimivaa keinoa Salpalinjan sanoman läpiviemiseksi, kuin näyttää ja kertoa siitä paikan päällä. Salpalinjan näkijät ovat poikkeuksetta ihmeissään. Kohde herättää lähes kaikissa kävijöissä myönteisiä intohimoja. Joskus on suorastaan hyökätty sanan säilällä kimppuun ja perätty: miksi tästä ei ole aikaisemmin kerrottu?

Eli siinähän se ongelma on. Emme pääse kertomaan, kun emme saa ihmisiä paikalle. Tietenkin kävijöitä jo on, ajoittain runsaasti, mutta paljon, paljon enemmän ehtisimme heitä hämmästyttää.

Sitkeyttä ja lisää sitkeyttä. Sitä tarvitaan ja sitä meissä onneksi on. Pitää tiedottaa ja markkinoida yhä uudestaan ja uudestaan.

Entisenä lehtimiehenä ymmärrän jotain tiedottamisesta lehdistön kautta. 70 vuotta sitten rakennettu linnoitus ei ole enää uutinen. Lehdistö haluaa ja julkaisee uutisia. Uutinen-sanaan sisältyy sen yksi perusvaatimus, tuoreus. Kiinnostavuus-näkökulma hukkuu toimituksissa siihen samaan, johon jo viittasin. Salpalinja ei näytä 1-2 liuskan tekstinä , eikä 1-2 kuvana miltään. Siis kun ei ole relevanttia, merkityksellistä, klikataan roskakoriin.

Onhan maksetut ilmoitukset! Tietysti on. Mutta millä pelimerkeillä ilmoittelet, jos ei ole riittävästi kävijöitä, tuottoja museomaksuista, opas- ja ravintolapalveluista. Umpikuja on sielläkin.

Tiedetään. Pitää keksiä ja järjestää tapahtumia ja synnyttää niistä uutisia. Niin Miehikkälässä tehdäänkin. Hyvänä esimerkkinä on muutaman viikon pyörinyt Salpalinja-museon sotahistoriallinen luentosarja. Väkeä on ollut yllättävänkin paljon, kymmenittäin per ilta.

Ja huippu on lauantaina 12.6.2010 Salpalinja-seminaarissa, jossa historiantutkija, professori Ohto Mannisen aihe, Neuvostoliiton ja Suomen strategiset suunnitelmat Talvisodan päätyttyä, suorastaan syyhyttää kuuntelemaan. Filosofian tohtori, yliopistotutkija Pia Olsson puhuu lotta-aatteesta ja lottajärjestön kuvasta Talvisodan jälkeen.

Viikko jälkeen juhannuksen on jälleen suurtapahtuma, Salpavaellus. Kyllä näitä tapahtumia on ja niistä yritetään luoda aiheita uutisille. Puolustusministeri Jyri Häkämiehen mukanaolo vaelluksen päätösjuhlassa kertoo, millä tasolla Miehikkälässä asioita puuhataan.

Ainakin yritys on kova.

Lukijat, teitä on tälle blogille osunut lyhyessä ajassa jo pitkälti yli 500 henkeä! Hienoa! Antakaapa tiedottamis- ja muita ideoita Salpalinjan näkymiseksi, hullutkin, tarkoitan ajatuksia, kelpaavat! Klikkaus heti tässä perässä olevaan kommenttipalkkiin ja kanava on auki. Kirjautuminen ei ole välttämätöntä.

Kylmää koulutusta

Miehikkäläläisenä alkuasukkaana minä heräsin Salpalinjaan varsin myöhään. Synnyin- ja asuinkodistani lähimpään linnoitteeseen on linnuntietäkin matkaa kymmenen kilometriä. Korsut eivät kuuluneet leikkipaikkoihini, niin kuin monella muulla paikkakuntalaisella pojalla. Keskikoulun ja rippikoulun kävin Haminassa, eikä siten poikavuosina juuri montakaan kertaa matka suuntautunut Miehikkälän kirkonkylään. Matkan varrella olisi ollut nähtävää.

Linnoitustöistä yleisnimikkeenä kuulin poikasena kyllä silloin tällöin puhuttavan. Erityisesti naapurissani 1960-luvulla maata kymmenkunta vuotta viljellyt siirtolaisisäntä viittasi Miehikkälän linnoitustöihin tuon tuostakin. Valitettavasti minä en ymmärtänyt kiinnostua niistä, varsinkin kun miehen puheissa aikalaisten mielestä oli kauniisti sanottuna paljon "löysää". Saattoi olla, että mies puhui sittenkin totta. Salpalinjassa on nimittäin suunnaton määrä uskomattomilta tuntuvia asioita!

Ensimmäisissä kertausharjoituksissani vuonna 1972 huomasin rannikkotykistön tulenjohtajakoulutuksestani huolimatta minut sijoitetun paikallisjoukkoihin Koti-Miehikkälää ja osin myös naapurikunta Virolahtea puolustamaan. Johtohenkilöstön harjoitukseen sisältyi muun muassa ns. kovien paikkojen tiedustelu. Joukko johon kuuluin oli Salpalinjaan tukeutuva torjuntakomppania. Sitä ei ole ollut enää vuosikymmeniin.

Parikymppisenä reservin vänrikkinä minua ei oltu sijoitettu yhdenkään kolmesta torjuntajoukkueen johtajaksi vaan nuorimmaisena komppaniaan kuuluvan sissijoukkueen johtajaksi. Se vähän harmitti, sillä minua selvästi vanhempien torjuntajoukkueiden johtajien mukana tiedustelumatkalla havaitsin betonilaitteet kuusenhavuja turvallisemmiksi.

Mainittakoon, että noiden torjuntakomppanioiden miehistöön oli silloin varattu lähes kaikki paikkakunnan "vanhat ukot", muun muassa isäni, joka tuolloin oli 44-vuotias. Tosipaikan tullen olisi siinä ollut pojalla urakkaa johtaja-auktoriteetin hankkimiseen yhtä sukupolvea vanhemmalta joukolta.

Edellä mainittuun kertausharjoitukseen kuului myös teräsbetonikorsuihin sijoitettavien aseiden koulutus. Koulutuspaikkana oli Virolahden Ravijoella, Harjun maatalousoppilaitoksen lähes pihapiirissä sijaitseva kaksoisasekorsu, virallisesti konekivääri-, panssarintorjuntatykki- ja 20 miehen majoituskorsu.

Todennäköisesti koulutus käsitti myös konekiväärikoulutuksen, vaikka sitä en muista. Mutta korsutykin eli panssarintorjuntatykin koulutustapahtuman muistan oikein hyvin, sillä harjoitus oli kesäkuun alussa ja talven jäljiltä korsu oli kesävaatetuksessa hirvittävän kylmä. Sisällä paleli. Oli ilo päästä tauolla ulos lämmittelemään! Tykkikoulutuksen yksityiskohdista minulla ei enää ole hajuakaan.

Olen myös melko varma, että kyseisessä kertausharjoituksessa ei tarkoituksella pidetty yhtäkään yleisesitelmää Salpalinjan puolustuslaitteista ja rakenteesta. Kartta vain käteen ja maastoon; tutkikaa itse. Kaikki harjoituksessa syntynyt materiaali omia muistiinpanoja myöten kerättiin tiukasti sotilaspiirin lukkojen taakse. Salpalinjan saloja varjeltiin visusti.

Totta kai Salpalinjaa pidettiin sotasalaisuutena Suomessa. Isolle naapurille se oli tosin täsmälleen tiedossa heti jatkosodan päättäneen 19.9.1944 allekirjoitetun rauhansopimuksen jälkeen. Nimittäin valvontakomission edustajat olivat seuraavana päivänä jo Myllykoskella Linnoitustoimiston ovella (tietolähteen ajoituksessa on ristiriita, sillä valvontakomissio tuli Suomeen vasta 22.9.1944).

Lainaus: Majuri Reino Lukkari soitti Myllykoskelta Päämajaan Mikkeliin ja kysyi, pitääkö kartat antaa. Eversti Valo Nihtilä vastasi: "Anna pois, kun niille pitää antaa paljon muutakin. Ei niiden kanssa kannata rähjätä." (Lähde: Pohjois-Kymenlaakson Asehistoriallinen Yhdistys ry, artikkeli netissä).

Viime syksynä pääsin käymään edellä mainitussa Ravijoen Harjun koulutuskorsussa, joka edelleen on puolustusvoimien lukitsema. Korsutykkiä ei enää sisällä ollut, ei konekivääriäkään. Sen sijaan kk-jalusta oli paikallaan. Myös korsuliesi ja ilmanvaihtojärjestelmä iv-koneineen olivat vielä varsin hyväkuntoisena paikoillaan.

Voi hyvinkin olla, että saamani linnoitusasekoulutus on ollut ainakin toistaiseksi tuon korsun viimeinen.

Teräsbetonikorsun rakennusmassat

Jalkaväen suoja ja tulivoima Salpalinjassa perustui teräsbetonikorsuihin. Kyllä, nimenomaan teräsbetonikorsuihin, jolla nimellä noita betonirakennelmia virallisesti kutsuttiin. Bunkkeri-sanaa ei asiakirjoissa tunnettu, vaikka sitä varmaan kansan suussa silloin niin kuin vielä nykyäänkin puheessa viljeltiin.

Korsu-sanallahan sotilaskielessä tarkoitetaan kenttälinnoitettua, maasta, puusta ja kivestä yleensä maanpinnan alapuolelle rakennettua vihollisaseilta suojaa antavaa sotilaiden suoja- ja majoituspaikkaa. Näitä kenttälinnoitettuja majoituskorsuja Salpalinjaankin tehtiin, yhteensä 720 kappaletta, a´-hinta 150 000 markkaa.

Teräsbetonikorsu on kestolinnoite. Nimi kertoo ajatuksen. Se on tehty kestämään. Järeiden korsujen oli laskettu kestävän tuon ajan suurimpien eli 500 - 1000 kilon lentopommien täysosuman.

Kun linnoitussuunnittelija löi kepin maahan tarkoittaen esimerkiksi konekiväärikorsun aseenjalustan tapin paikkaa, tarkoitti se tuon ajan rahassa karkeasti yhden miljoonan markan menoerää. Suunnittelijat tunsivat itsekin olevansa aika "tappeja", kun kalliita rakennelmia maastoon sijoittivat!

Teräsbetonikorsut pyrittiin, jos mahdollista, upottamaan kokonaan tai osittain peruskallioon. Tällöin säästettiin rakennusmateriaaleja ja saatiin vähemmällä työllä lujia rakenteita. Maaperusteisia korsujakin tehtiin kymmeniä. Seuraavat luvut pätevät niihin.

Lapiolla kaivettavalla korsumontulla oli siipimuuri huomioiden pituutta yli 20 metriä, leveyttä reilu kymmenen ja syvyyttä kuusi metriä. Montusta nousi irtomaata keskimäärin 1600 kuutiometriä. Pohjimmaiset lapiolliset nousivat kahden välilavan kautta reunan yli; vasta neljännen lapion jälkeen maa oli tarpeeksi kaukana niin, ettei se valunut takaisin monttuun.

Rengaskaivo kaivettiin korsumontun pohjalta tarvittaessa vielä jopa neljän metrin syvyyteen. Jos ei vieläkään vettä löytynyt, valmiiseen korsuun tuotiin muutaman sadan litran vesisäiliö. Viemäröinti ja salaojat tehtiin savesta poltetuista tiiliputkista.

Betonilaudoitukseen tarvittiin täyssärmälautaa 430 neliömetriä. Raudoitukseen meni pyöröterästä noin 45 000 kiloa. Harjaterästä ei tuolloin vielä käytetty. Betonia maavaraiseen korsuun valettiin noin 560 kuutiometriä. Kuutio betonia painaa kiviaineksesta riippuen noin 2,5 tonnia. Tuon ajan kuorma-auto pystyi ottamaan laatikkolavalleen yhden kuution betonia. Eli korsuun ajettiin 560 kuormaa betonia.

Kun betoni oli sopivasti kastellen hitaasti kuivunut, muotti purettiin ja puutavara otettiin uusiokäyttöön. Paikasta ja tilanteesta riippuen maavaraisen korsun suojaksi tykistötulta vastaan seinien vieriin jopa kymmenen metrin levyiselle kehälle ajettiin isoja kivenlohkareita keskimäärin 1200 kuutiometriä. Sen lisäksi montusta kaivettu maa lapioitiin takaisin korsun päälle rakenteen maastouttamiseksi.

Kaiken kaikkiaan yhden maavaraisen korsun rakentamisessa liikutettiin lapioin, autoin ja käsin maa- ja rakennustarvikemassoja noin 10 000 tonnia. Jos se olisi pitänyt kaikki kuljettaa yhdellä kertaa autolla, tuohon määrään olisi tarvittu 3 000 kuorma-autoa. Koko Salpalinja-työmaalla oli käytössä vain noin tuhat kuorma-autoa, niistä 60 prosenttia puukaasu- eli häkäpyttyautoja.

Niin kuin aiemmin oli puhetta, kallioon osin tai kokonaan rakennetuissa korsuissa rakentamismassoja käsiteltiin vähemmän kuin maavaraisissa korsuissa.

Järeysluokaltaan edellä mainitun kaltaisia kestolinnoitteisia teräsbetonikorsuja rakennettiin Salpa-asemaan noin 450 kappaletta, a´-hinta noin yksi miljoona markkaa. Niistä kk-korsuja oli 168, kk- ja pst-tykkikorsuja 47, pst-tykkipesäkkeitä 5, tulenjohtokorsuja 30, majoituskorsuja 125 , kk-pesäkkeitä 46 ja kk-kupupesäkkeitä 26 kappaletta.

Näiden lisäksi selvästi kevytrakenteisempia pallo- tai toiselta nimeltään imubetonikorsuja Salpalinjaan valettiin 254 kappaletta.

Panssariesteessä 400 000 louhittua kiveä

Salpalinjan näkyvimpiä laitteita vielä tänäänkin ovat kiviesteet. Pääosin nelirivistä kiviestettä on maastossa 225 kilometriä. Varovaisesti arvioiden siinä on noin 400 000 kappaletta vähintään kolme tonnia painavaa, kalliosta louhittua kiveä.

Kun tiedämme kivikuution painavan karkeasti noin 2 700 kiloa, olivat yksittäiset estekivet siis reilun kuution kokoisia. Tuon ajan kuorma-auto pystyi kuljettamaan yhden kiven kerrallaan. Toisin sanoen Salpalinjassa on noin 400 000 autokuormaa estekiviä!

Talvisodasta saatujen kokemusten mukaan kivieste oli vihollispanssareille kaivantoa vaikeampi vastus. Puutteita tietenkin oli. Kivet esterivissä olivat paikoin liian pieniä. Lisäksi kivieste saattoi olla jopa 500 metrin päässä omista asemista. Sitä ei pystytty kunnolla tulella valvomaan ja näin vihollinen sai lähes rauhassa tehdä esteeseen aukon.

Kivieste on yhtenäinen Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven välillä. Ainoastaan luonnonjyrkänteiden kohdalla ei kiviestettä ole. Se tarkoittaa, että myös vesistöjen siis jokien, lampien ja järvien länsirannat on varustettu kiviestein.

Kaikkein todennäköisimmillä panssariurilla, teiden suunnat ja peltoaukeat, kiviestettä on kahdessa ja esimerkiksi Miehikkälän Salpalinjan-museon kohdalla Taavetintiellä jopa osittain kolmessa tasassa. Mainittakoon, että tien poikki oli lisäksi kolminkertainen kaivantoeste. Eli Taavetintien läpäisemiseksi museon kohdalla vihollistankkien olisi pitänyt päästä läpi kuudesta panssariestelinjasta!

Kiviesteen eturiviin louhittiin ja kuljetettiin noin 170 sentin korkuiset kivet, jotka upotettiin 30 - 50 sentin syvyyteen. Alapäästään levenevän kiven juureen kiilattiin hevoskuorma sepeliä. Neljänteen eli takimmaiseen riviin mentäessä kivet saivat ohjeen mukaan olla parikymmentä senttiä eturiviä matalampia.

Kivien väli keskeltä keskelle oli hieman päälle kaksi metriä. Joillekin työryhmille saattoi tulla kilpailua, kuka isoimmat ja komeimmat kivet sai linjaan. Tällöin kivivälit tiivistyivät ja saattoivat antaa vihollisen jalkaväelle suojaa. Tavoite oli, että puolustus pystyi tulittamaan kiviestelinjoja niiden suuntaisesti sekä myös rintamasta. Eli yhdenkään kiven takana ei vihollisella ollut turvapaikkaa.

Salpalinjassa kiviesteet sijoitettiin 100 - 150 metrin päähän jalkaväen taisteluhaudasta, joskus lähemmäksikin. Näin niiden koskemattomuutta olisi pystytty tehokkaasti valvomaan.

Kiviesteen todennäköisin tuhoamistapa olisi ollut panssarin oman tykin tuli. Oli laskettu, että kolme kranaatin osumaa per kivi ja 15 laukasta per este olisi tarvittu tankin mentävän aukon tekemiseen. Tuona aikana puolustajalla olisi ollut tietenkin mahdollisuus yrittää tuhota tihutyötä tekevä vihollisvaunu. Mahdollisen aukon syntymisen varalta joihinkin kohtiin tehtiin poikittaisesteitä estämään vaunujen sivuttaisliike ja siirtyminen valmiista aukosta läpi.

Kiviesteen hinnaksi laskettiin tekoaikana noin 750 000 markkaa kilometriltä. Salpa-aseman kokonaiskustannukset olivat ajan rahassa noin 2 500 miljoonaa markkaa. Siitä kiviesteen osuus (225 km x 0,75 milj.mk) oli lähes 170 miljoonaa markkaa.

Suomen Rauhanturvaajaliiton kesäpäivät järjestetään Kymenlaakson Rauhanturvaajien isännyydessä Salpavaelluksen 3.-4.7.2010 yhteydessä Miehikkälässä. Ajatus "tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla" ja yhden tapahtuman hinnalla on erinomainen. Rauhanturvaajat jos ketkä ymmärtävät rauhaa edistävien rakennelmien ja Suomen rauhaa puolustaneiden sotiemme veteraanien työn merkityksen. Linkki kesäpäivien tiedotteeseen löytyy etusivun alalaidasta http://www.salpavaellus.net

Linnoitustoimisto Waldenin valtakunnassa

Itärajan linnoitustöiden esikunnaksi määrättiin heti huhtikuun alussa 1940 Maavoimien linnoitustoimisto. Nimi lyheni käytännössä Linnoitustoimistoksi. Tämän noin 400 henkilön esikunnan sijoituspaikaksi tuli nykyiseen Kouvolaan kuuluva Myllykoski.

Myllykoskella tilat Linnoitustoimistolle osoitettiin Yhtyneiden Paperitehtaiden, sittemmin Myllykoski Oy:n tehdasalueelta. Osia toimistosta oli sijoitettu parakkeihin ja muun muassa Myllykosken seurantalolle.

Vaikka linnoitustöiden johtaja, kenraalimajuri E F Hanell paikan määräsi, on oletettavaa, että työmaan johtoesikunnan sijaintiin vaikuttivat korkeammat voimat.

Ylipäällikkö Mannerheimin läheisimpiin ystäviin ja yhteistyökumppaneihin kuulunut Rudolf Walden oli nimitetty maaliskuun lopulla Rytin hallitukseen uudeksi puolustusministeriksi. Walden oli Yhtyneiden Paperitehtaiden perustaja ja hallituksen puheenjohtaja. On hyvinkin mahdollista, että Mannerheimin ja Waldenin yhteistyö osaltaan selittää linnoitustoimiston sijoittumisen Myllykoskelle.

Rudolf Walden ylennettiin 1942 jalkaväenkenraaliksi ja sai myöhemmin Mannerheim-ristin. Hänen sotilasuransa on poikkeuksellinen.

Walden valmistui upseeriksi Haminan kadettikoulusta vuonna 1900 kurssinsa priimuksena. Hän vastusti Suomen venäläistämistoimia ja joutui viralta parin vuoden päästä. Hän lähti teollisuusuralle.

Helmikuun alussa 1918 sujuvaa venäjää puhuva, 39-vuotias liikemies ja luutnantti Rudolf Walden ilmoittautui Seinäjoella valkoisen armeijan palvelukseen ja tapasi Mannerheimin. Walden määrättiin päämajan komendantin apulaiseksi ja kaksi viikkoa myöhemmin ylennettiin suoraan majuriksi. Ja 14 kuukautta myöhemmin väliylennysten jälkeen hän oli jo kenraalimajuri.

Nuoren itsenäisen Suomen sotaministerinä (vastaa nykyisin puolustusministeriä) Walden oli vajaan vuoden elokuuhun 1919 saakka ja siinä ohessa hän oli puolustusvoimien komentajanakin pari viikkoa vuoden 1918 lopulla.

Teollisuusmies Walden vedettiin mukaan 1930-luvulla puolustusneuvoston jäseneksi Mannerheimin vaatimuksesta. Hän osallistui Suomen edustajana sekä talvisodan että jatkosodan Moskovan rauhanneuvotteluihin. Puolustusministerinä Walden oli joulukuun alkuun 1944 saakka.

Joka tapauksessa linnoitustoimiston sijaintia Myllykoskella pidettiin hyvänä työmaiden läheisyyden ja liikenneyhteyksien takia. Myös työrauha oli Helsinki-vaihtoehtoa parempi. Tosin myöhemmin tarkoituksenmukaisia osia linnoitustoimistosta sijoitettiin Helsinkiin.

Linnoitustoimistolla oli huikea määrä työtä työmaan perustamiseksi ja töiden käynnistämiseksi. Talvisodan kokemukset oli kerättävä ja otettava opiksi. Erityisen kiire oli kouluttaa linnoitussuunnittelijoita. Tavoitteena oli saada vähintään yksi pätevä maastosuunnittelija divisioonaa kohti.

Yksi Salpalinjan suunnittelu-upseereista oli myöhemmin 1960-luvulla yleisesikunnan päälliköksi edennyt kenraaliluutnantti Reino Arimo, joka välirauhan aikana oli sotilasarvoltaan kapteeni.

Tämän blogin ja monen muun Salpalinjaa käsittelevän kirjallisuuden tärkeimpänä lähdeaineistona on juuri Reino Arimon kirjoittama erittäin yksityiskohtainen Suomen linnoittamisen historia 1918-1944. Sen Kustannusosakeyhtiö Otava julkaisi vuonna 1981. Painos on loppu. Teosta on onneksi kirjastoista lainattavissa.

Arimon yksityiskohtaisen kerronnan rohkeutta korostaa se, että teos julkaistiin vielä varsin vahvana suomettumisen aikana. Tosin itse en ainakaan muista, että kirjan julkaiseminen olisi herättänyt juuri minkäänlaisia intohimoja. Ehkä joku muistaa paremmin tai sitten kenraali ei kertonut sellaista, mitä ei jo olisi tiedetty.