Salassapito viivytti matkailua

Ajatuksia Salpalinjan hyödyntämisestä matkailussa oli usealla taholla liikkeellä jo 1970-luvulla. Liikkeelle silloin pääsi vain syrjäinen Ylämaan Hostikan alue, on rohkeaa sanoa, että ehkä siksi, ettei siellä liikoja kyselty. Jos olen väärässä, perun puheeni.

Nimittäin muiden matkailuhankkeiden osalta samoihin aikoihin lähinnä Luumäen Askolassa ja Miehikkälän nykyisen Salpalinja-museon tienoilla ideat kaatuivat puolustusvoimien ehdottomaan kielteiseen kantaan.

Pitäessäni tänään Miehikkälässä Salpalinjan Perinneyhdistyksen syyskokouksessa esitystä Salpalinjan matkailusta, sain pienellä ”kilpailutussyötillä” esiin itse asiassa kolme paljastavaa puheenvuoroa. ”Olisimmehan me olleet ensimmäisiä, mutta…”

Ensinnäkin Miehikkälän kunnansihteeri (kunnanjohtajaa ei vielä Miehikkälässä silloin ollut) oli 1970-luvun puolivälissä lähestynyt pitäjän ainoaa sotilasorganisaatiota, Miehikkälän Rajakomppaniaa ja sen päällikköä ja kysynyt, voisiko nykyisen museomäen seudun saada matkailukäyttöön. Komppanianpäällikkö kysyi kantaa Kouvolan sotilaspiiristä, josta tuli ehdottoman kielteinen vastaus: ”Älkää ihmeessä siihen missään tapauksessa mitään suunnitelko, se on yhden torjuntajoukkueen erittäin tärkeä ”kova paikka”. Tämän kyllä tiesinkin.

Mutta tähän sain aikalaisvaikuttajalta lisätiedon, jos oikein ymmärsin, kun hän puhui kunnanjohtajasta, että jokunen vuosi edellisen tapauksen jälkeen Miehikkälän kunnan edustajat olisivat käyneen sotilaspiirissä asiasta keskustelemassa. Vastaanotto oli ollut hyvin nuiva ja mikäli edelleen oikein ymmärsin, vieraita oli käsketty olla asiasta suorastaan täysin hiljaa tai jotain vastaavaa. Siis ei missään tapauksessa.

Kun esityksessäni ihmettelin, ettei Luumäen kunta ole saanut tuhannen taalan paikalla Askolassa nykyistä enempää aikaiseksi, siis ei oikein paljon, sain oitis kaksikin vastinepuheenvuoroa.

Toisessa puheenvuorossa kerrottiin, että Luumäen kunnalla oli hyvin pitkälle meneviä suunnitelmia jo 1970-luvulla Salpalinjaan liittyvän ”turistirysän” rakentamiseksi. Hanke kaatui kaiketi puolustusvoimien kielteisen kannan ohella maanomistajan ilmoitukseen ja haluun kehittää itse kohdetta eteenpäin. Näin ei kuitenkaan ole parin korsun sähköistystä lukuunottamatta suuressa määrin tapahtunut. Alueenhan raivasi nykykuntoon vuonna 1994 Kymen Pioneeripataljoona.

Toisessa Luumäkeä puolustavassa puheenvuorossa tuli esiin, että sittenkin puolustusvoimilla taisi olla maanomistajaa tiukemmin sormet pelissä. Nimittäin tämä tielaitoksen palveluksessa aikanaan ollut kokousedustaja sanoi, että hän olisi halunut raivauttaa vielä niinkin myöhään kuin 1980-1990 –lukujen vaihteessa Askolassa kuutostien vartta hirvinäkyvyyden parantamiseksi. Tämäkin halu kaatui pv:n ehdottomaan kielteisyyteen; korsut olisivat tulleet näkyviin ja paljastaneet ohikulkijoille linnoituksen sijainnin. Itäblokki luhistui vasta 1990.

Mielenkiintoista on myös se, että muista kohteista Ylämaan jälkeen Virolahti pääsi ”bunkkerialueellaan” liikkeelle jo 1980, valtatie 7:n varressa kymmenen vuotta ennen NL:n kupsahtamista. Silloin auki oli vain yksi pimeä korsu ja pätkä taisteluhautaa ja pieni kolmikielinen opaskyltti. Ja huikeaa on se, että virallisen virolahtelaistiedon mukaan ensimmäisenä kesänä vieraskirjamerkintöjen perusteella paikalla olisi käynyt peräti 6 000 kävijää! Valtava määrä antiin nähden. Määrä taitaa olla vielä Virolahden ko. kohteen ennätys! Infra alueella on nyt sentään aivan jotain muuta kuin avausvuonna. Eli kohde kiinnosti silloin, niin kuin se kiinnostaa edelleen.

Tiukan sotilaskohteen ottaminen matkailukäyttöön ei siis ole ollut pelkästään kuntien matkailuihmisten ja -yrittäjien saamattomuutta. Hidasteensa on ollut keskeisesti sillä, että Salpalinjalla nähtiin puolustusvoimissa merkitystä tavalla tai toisella aina Neuvostoliiton luhistumiseen saakka!

Jäi hyvä maku suuhun esityksestäni. Se loihti minulle ja myös muille kuulijoille mielenkiintoista uutta. Hyvä!

Työmaan salassapito

Valtavan rakennustyömaan pitäminen täysin salassa oli mahdotonta. Kenttäarmeijan puolustuksessa olevien joukkojen lisäksi työmaalla oli enimmillään 35 000 rakentajaa ja 2 000 lottaa. Armeijan telttojen lisäksi linjalla oli tuhat lautaparakkia. Myös tuhat kuorma-autoa jätti jälkensä.

Järeän teräsbetonikorsun kuoppa, joita oli noin 450 kappaletta, oli jo yksistään noin 20 metriä pitkä, kymmenkunta metriä leveä ja kuusi metriä syvä. Kun kaivumassat oli kuopan reunalla, myllerretty maa-ala oli vieläkin isompi. Ampuma-alat raivattiin 200 - 300 metrin syvyyteen. Ne näkyivät avohakkuukaistoina. Kiviesterivistöjä oli yli 200 kilometrin matkalla.

On selvää, ettei tuollaisia "nähtävyyksiä" pidetty millään piilossa. Työmaa sijaitsi 15- 20 kilometrin päässä rajasta. Sen lentokuvaaminen oli varmasti naapurille mahdollista.

Mutta monin eri keinoin sentään yritettiin suojata työmaan ulottuvuuksia.

Liikkuminen työkohteilla tapahtui kulkuluvin, joita myös tarkastettiin. Rakentajille kävi työn kuluessa tietysti selville mitä he olivat tekemässä. Mutta mitä tehtiin naapurikohteessa, siitä ei ainakaan aktiivisesti kerrottu. Näin yritettiin rajata tietoa, jotta työntekijöille ei syntyisi kokonaiskuvaa edes lähialueelta, puhumattakaan laajemmista kokonaisuuksista.

Rakentajia oli tietysti kielletty puhumasta työn alla olevista sotilaskohteista. Majoitusalueilla oli ehdoton viinanjuontikielto. Sillä pyrittiin järjestyshäiriöiden ja muun pahennuksen lisäksi rajoittamaan hölösuita kertomasta koko totuutta esimerkiksi korttiporukkaan soluttautuneille "vihollisen agenteille".

Työkohteita yritettiin naamioida työn kuluessa. Puita kaadettiin vain se mikä työn kulun kannalta oli välttämätöntä. Joissakin kohteissa paljaaksi kaivettua maata "sammaloitiin". Se oli naisten työtä.
Valmiiden kohteiden naamioiminen on oma lukunsa.

Neuvostoliittoa ilman muuta kiinnosti menossa oleva uuden rajaseudun aktiivisuus. Useita havaintoja tehtiin muistiinpanoja tehneistä hiippailijoista, joista joitakin saatiin kiinni. Myös linnoittajien taustoja vähänkin epäilyttävissä tapauksissa tutkittiin. Jos oli syytä epäillä tietovuotojen mahdollisuutta, sellaiset henkilöt irtisanottiin tekaistuin syin. Todellista potkujen syytä ei kerrottu.

Juttuja linnoitustyömaan arjesta sen paremmin kuin muustakaan asiaan liittyvästä ei tuon ajan sanomalehdistä löydy. Joitakin pikkujuttuja onnettomuuksista tai rikoksista saattoi käräjäuutisten yhteydessä näkyä.

Niin kuin todettu, koko linnoitusoperaatiota ei pystytty pitämään salassa. Nyt tiedetään, että puna-armeija otti Suomen uuden itärajan linnoituksen huomioon hyökkäyssuunnitelmissaan jo niinkin aikaisin kuin syyskuussa 1940. Jatkosodan alkupuolella suomalaisten hyökkäysvaiheessa neuvostosotilailta saatiin saaliiksi karttoja, joissa oli varsin osuvia merkintöjä suomalaisten puolustusryhmityksistä ja linnoitetuista alueista.

Entä sitten tai nykymurteella kysyttynä, so what?

Kun kaikkea ei pystytty salaamaan ja tietoa kiiri yli rajan, oliko se lopulta sitten niin vaarallista. Näin jälkikäteen arvioituna yleisesti ottaen ei. Huikean iso linnoitustyömaa oli viesti mahdolliselle uhkaajalle, että maanpuolustustahto oli Suomessa Talvisodan jälkeen tallella, jos kohta entistä tiiviimpänä.

Ja tiedot vahvasta linnoituksesta voivat hyvinkin olla taustalla Stalinin tehdessä päätöksiä heinäkuun puolivälissä 1944 asevoimiensa suuntaamisesta Suomen rintamalta Keski-Euroopan taistelutantereille.

Salaisuuksien sopiva tahallinen tai tahaton vuotaminen saattoi olla viisautta.