Salassapito viivytti matkailua

Ajatuksia Salpalinjan hyödyntämisestä matkailussa oli usealla taholla liikkeellä jo 1970-luvulla. Liikkeelle silloin pääsi vain syrjäinen Ylämaan Hostikan alue, on rohkeaa sanoa, että ehkä siksi, ettei siellä liikoja kyselty. Jos olen väärässä, perun puheeni.

Nimittäin muiden matkailuhankkeiden osalta samoihin aikoihin lähinnä Luumäen Askolassa ja Miehikkälän nykyisen Salpalinja-museon tienoilla ideat kaatuivat puolustusvoimien ehdottomaan kielteiseen kantaan.

Pitäessäni tänään Miehikkälässä Salpalinjan Perinneyhdistyksen syyskokouksessa esitystä Salpalinjan matkailusta, sain pienellä ”kilpailutussyötillä” esiin itse asiassa kolme paljastavaa puheenvuoroa. ”Olisimmehan me olleet ensimmäisiä, mutta…”

Ensinnäkin Miehikkälän kunnansihteeri (kunnanjohtajaa ei vielä Miehikkälässä silloin ollut) oli 1970-luvun puolivälissä lähestynyt pitäjän ainoaa sotilasorganisaatiota, Miehikkälän Rajakomppaniaa ja sen päällikköä ja kysynyt, voisiko nykyisen museomäen seudun saada matkailukäyttöön. Komppanianpäällikkö kysyi kantaa Kouvolan sotilaspiiristä, josta tuli ehdottoman kielteinen vastaus: ”Älkää ihmeessä siihen missään tapauksessa mitään suunnitelko, se on yhden torjuntajoukkueen erittäin tärkeä ”kova paikka”. Tämän kyllä tiesinkin.

Mutta tähän sain aikalaisvaikuttajalta lisätiedon, jos oikein ymmärsin, kun hän puhui kunnanjohtajasta, että jokunen vuosi edellisen tapauksen jälkeen Miehikkälän kunnan edustajat olisivat käyneen sotilaspiirissä asiasta keskustelemassa. Vastaanotto oli ollut hyvin nuiva ja mikäli edelleen oikein ymmärsin, vieraita oli käsketty olla asiasta suorastaan täysin hiljaa tai jotain vastaavaa. Siis ei missään tapauksessa.

Kun esityksessäni ihmettelin, ettei Luumäen kunta ole saanut tuhannen taalan paikalla Askolassa nykyistä enempää aikaiseksi, siis ei oikein paljon, sain oitis kaksikin vastinepuheenvuoroa.

Toisessa puheenvuorossa kerrottiin, että Luumäen kunnalla oli hyvin pitkälle meneviä suunnitelmia jo 1970-luvulla Salpalinjaan liittyvän ”turistirysän” rakentamiseksi. Hanke kaatui kaiketi puolustusvoimien kielteisen kannan ohella maanomistajan ilmoitukseen ja haluun kehittää itse kohdetta eteenpäin. Näin ei kuitenkaan ole parin korsun sähköistystä lukuunottamatta suuressa määrin tapahtunut. Alueenhan raivasi nykykuntoon vuonna 1994 Kymen Pioneeripataljoona.

Toisessa Luumäkeä puolustavassa puheenvuorossa tuli esiin, että sittenkin puolustusvoimilla taisi olla maanomistajaa tiukemmin sormet pelissä. Nimittäin tämä tielaitoksen palveluksessa aikanaan ollut kokousedustaja sanoi, että hän olisi halunut raivauttaa vielä niinkin myöhään kuin 1980-1990 –lukujen vaihteessa Askolassa kuutostien vartta hirvinäkyvyyden parantamiseksi. Tämäkin halu kaatui pv:n ehdottomaan kielteisyyteen; korsut olisivat tulleet näkyviin ja paljastaneet ohikulkijoille linnoituksen sijainnin. Itäblokki luhistui vasta 1990.

Mielenkiintoista on myös se, että muista kohteista Ylämaan jälkeen Virolahti pääsi ”bunkkerialueellaan” liikkeelle jo 1980, valtatie 7:n varressa kymmenen vuotta ennen NL:n kupsahtamista. Silloin auki oli vain yksi pimeä korsu ja pätkä taisteluhautaa ja pieni kolmikielinen opaskyltti. Ja huikeaa on se, että virallisen virolahtelaistiedon mukaan ensimmäisenä kesänä vieraskirjamerkintöjen perusteella paikalla olisi käynyt peräti 6 000 kävijää! Valtava määrä antiin nähden. Määrä taitaa olla vielä Virolahden ko. kohteen ennätys! Infra alueella on nyt sentään aivan jotain muuta kuin avausvuonna. Eli kohde kiinnosti silloin, niin kuin se kiinnostaa edelleen.

Tiukan sotilaskohteen ottaminen matkailukäyttöön ei siis ole ollut pelkästään kuntien matkailuihmisten ja -yrittäjien saamattomuutta. Hidasteensa on ollut keskeisesti sillä, että Salpalinjalla nähtiin puolustusvoimissa merkitystä tavalla tai toisella aina Neuvostoliiton luhistumiseen saakka!

Jäi hyvä maku suuhun esityksestäni. Se loihti minulle ja myös muille kuulijoille mielenkiintoista uutta. Hyvä!