Salpalinja ja valvontakomissio

Liittoutuneiden valvontakomissio, joka käytännössä oli yhtä kuin Neuvostoliiton valvontakomissio, tuli maahan 3-4 päivää 19.9.1944 solmitun rauhan jälkeen. Ensi töikseen valvontakomissio meni Mikkeliin päämajaan ja ensimmäisten asiakirjojen joukossa sitä kiinnosti Salpalinjan kartat. Eversti Valo Nihtilä kertoi venäläisille, että kartat ovat linnoitustoimistossa Myllykoskella.

Seuraavana päivänä majuri Reino Lukkari soittaa Myllykoskelta päämajaan Nihtilälle ja sanoo niiden olevan täällä ja kysyvän, pitääkö kartat antaa. Nihtilän kerrotaan vastanneen: "Anna pois, kun niille pitää antaa paljon muutakin. Ei niiden kanssa kannata rähjätä."  (lähde Pohjois-Kymenlaakson asehistoriallinen yhdistys, artikkeli nettisivuilla Valo Nihtilästä, http://www.pkymasehist.fi/valo_nihtila.html)

Valvontakomission pikainen kiinnostus Salpa-asemaan heijastelee sen tärkeää merkitystä ja pelotetta Neuvostoliitolle. Nihtilän karttojen luovutuspäätöksen myötä Moskovalla oli täysin tarkka kuva, siitä mitä ja missä Salpalinja oli. Varmasti asiakirjojen luovutus lisäsi NL:n tietoa Salpalinjasta, mutta tiedustelutietoa sillä oli varmasti yllin kyllin jo ennen rauhansopimusta. Eli mitään valtavaa katastrofia ei enää yksityiskohtien luovuttamisesta koitunut.

Salpa-aseman rakenteet olivat ja pysyivät toimintakuntoisina itärajalla Suomen puolella. Mitään yllätysmomenttia ei tiedon myötä menetetty. Ohto Mannisen lähteiden mukaan Neuvostoliitto otti jo syksyllä 1940 Suomen hyökkäyssuunnitelmiaan talvisodan jäljiltä uudistaessaan huomioon Salpalinjan, vaikka sen rakentaminen oli vasta alkutekijöissään.

Valtakomission upseeridelegaatio teki tarkastuksia Salpalinjaan syksyllä 1944 ja keväällä 1945. Toinen kierros tehtiin kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelon mukaan linnoituksen eteläpäässä Virolahden - Lappeenrannan ja Raikuun välillä vielä toukokuussa 1946.

Syyskesästä 1945 liittoutuneiden ulkoministereiden kokouksessa venäläiset vaativat Salpalinjan linnoitteiden räjäyttämistä. Tähän eivät muut voittajavaltiot enää suostuneet; Neuvostoliiton ja Stalinin meininki oli niillekin alkanut jo valjeta.

Kuusamossahan neuvostojoukot miehittivät Suomea syys-marraskuussa 1944 ja lähtiessään räjäyttivät Salpalinjan teräsbetonikorsuja 20-30 kappaletta tuusannuuskaksi. Se oli tavallaan alku aikeelle tuhota koko suomalaisten kantalinnoitettu puolustusasema. Näin ei siis onneksi tapahtunut.

Olen jossain yhteydessä (en muista missä) kuullut, että yksi syy Salpalinjan räjäyttämisestä luopumiseen oli sen työläys ja ennen kaikkea ympäristölle aiheutuvat vahingot, ainakin asutuksen ja rakennetun ympäristön keskellä.

Joka tapauksessa yhdessä asekätkennän ja valtaosaltaan ehjäksi jääneen Salpa-aseman myötä suomalaiset viestittivät itänaapurille yksiselitteisesti, että Suomea kannattaa lähestyä vain rauhanomaisin elkein.

No, kotikommunistimme tekivät kaikkensa valmistellakseen rauhanomaista yhteiskuntajärjestelmän muutosta ja sen jälkeen YYA-sopimuksen hengessä pyyntöä puolustuksellisesta yhteistyöstä. Onneksi SKDL:n poliittinen voima ei siihen koskaan riittänyt ja Suomi sai länsimaana kehittyä yhdeksi maailman kehittyneimmäksi hyvinvointivaltioksi. Itäblokki tulee meitä vähintään sen 50 vuotta perässä.

Ja tähän lopuksi lainaus Salpalinjan perinneyhdistyksen sivuilta (http://www.salpaperinne.fi/):

Neuvostokenraali vierailulla Salpalinjalla 50-luvulla:
“Onni, että emme joutuneet hyökkäämään tätä vastaan”

Linnoitustyöt hillitsivät Stalinin hinkua

Salpalinja-seminaarissa Miehikkälässä tuli kaksi asiaa selkeästi esille. Salpalinjalla oli pahasti keskeneräisenäkin jo merkityksensä syksyllä 1940 Neuvostoliiton hyökkäyssuunnitelmassa Suomeen. Ja jos ei jatkosota syttynyt, uusi sota talvisodan jälkeen olisi ollut hyvin todennäköinen kenties jo vuonna 1942. Tuohon mennessä Stalinin uusi moderni armeija oli saavuttanut hyökkäysvalmiutensa.

Tämän kirjoituksen tiedot perustuvat pääosin omiin muistiinpanoihini edellä mainitussa seminaarissa professori Ohto Mannisen pitämästä esitelmästä Neuvostoliiton ja Suomen strategiset suunnitelmat talvisodan päätyttyä. Osa johtopäätöksistä ja tulkinnoista ovat omiani.

Puna-armeijan parin viikon marssiaikomus Helsinkiin loppuvuodesta 1939 muuttui talvisodaksi ja eteneminen pysähtyi Moskovan rauhaan 13.3.1940. Stalin selitti silti tavoitteidensa täyttyneen: Neuvostoliitto pystyi valvomaan Helsinkiä Hangosta ja Viipurista!

Syyskuussa 1940 Neuvostoliitto uudisti hyökkäyssuunnitelmansa Suomeen. Sitä täsmennettiin vielä marraskuussa. Suunnitelma tähtäsi vuoteen 1941, mutta puna-armeija ei vielä tuolloin ollut hyökkäyskunnossa. Hyökkäyssuunnitelmien uudistaminen vahvistaa selkeästi Neuvostoliiton todelliset tavoitteet. Helsingin silmälläpito Hangosta ja Viipurista ei sille riittänyt.

Ohto Mannisen mukaan syksyn 1940 NL:n hyökkäyssuunnitelman ja hyökkäyksen kärki oli Salpalinjan murtaminen Suomen kaakkoisrajalla. Vasta sen jälkeen joukot olisivat levittäytyneet laajempaan hyökkäysrintamaan kohti länttä. Ratkaisutaistelut puna-armeija valmistautui tekemään jossakin Lahden - Heinolan tasalla.

Samanaikaisesti Suomenlahden rannikon suunnassa idästä edenneen yhden hyökkäyskiilan kanssa Helsinkiä olisi kahden divisioonan voimin lähestytty myös Hangosta. Sehän oli Talvisodan rauhanehdoissa vuokrattu Neuvostoliitolle 30 vuodeksi. Mannisen mukaan Helsinkiä olisi uhattu myös pohjoisesta Riihimäen suunnasta. Osa Hangon joukoista ja osa Kouvolan - Lahden suunnan joukoista olisi rautatiekuljetuksina tuotu Riihimäelle ja sieltä radan suunnassa olisi edetty Helsinkiin.

Mainittakoon, että Suomi luotti Venäjän vallan ajalta periytyneeseen vahvaan rannikkotykistöön, eikä uskonut Helsinkiä uhattavan mereltä. Sama ajatus näkyi myös Mannisen näyttämässä NL:n hyökkäyssuunnitelmassa. Punanuolia ei suuntautunut etelästä Helsinkiin.

Puna-armeijan ensimmäinen karttaharjoitus Suomen hyökkäyssuunnitelman toteuttamiseksi toimeenpantiin maaliskuussa 1941. Esimerkkinä hyökkäyssuunnitelman konkreettisuudesta Ohto Manninen näytti ilmapommituskarttaa. Sen mukaiset pommitukset ja lennot Suomeen tehtiin 25.6 1941. Tuon ilmahyökkäyksen jälkeenhän Suomi katsoi olevansa sodassa NL:n kanssa. Alkoi jatkosota.

Edellisen blogini pohdintaan Salpalinjan merkityksestä Ohto Mannisen esitys tuo ilmiselvän lisän. Linnoitustyöt olivat rakenteiden ja myös varmasti Suomen valtavan maanpuolustustahdon ilmaisuna osaltaan välirauhan aikana hillitsemässä Stalinin hinkua hyökätä uudelleen Suomeen.

Talvisodan päätyttyä Suomen sodanjohto uuden sodan pelossa käynnisti välittömästi uuden itärajan linnoitustyöt. Manninen puhui "Moskovan rauhan linjan" linnoittamisesta. Tuo nimitys vuonna 1944 hyväksytyn Suomen Salpa -nimen eräänlaisena synonyyminä on ainakin nykyisin harvoin käytetty. Itse kuulin termin ensimmäistä kertaa.

Joka tapauksessa Suomen nopea linnoituspäätös ei NL:n hyökkäyssuunnitelmien valossa ollut lainkaan ennenaikainen tai ylimitoitettu. Päinvastoin se oli erittäin oikeaan osunut ja kauaskantoinen päätös.

Haavojen nuoleminen talvisodan jäljiltä vei puna-armeijalta luonnollisesti aikansa. Supervaltana Neuvostoliitolla oli tietysti aina ylivoima Suomea vastaan, mutta se siis joutui ottamaan jo syksyllä 1940 tulevan Salpalinjan huomioon. Tämä siitä huolimatta, että linnoitustyöt olivat Suomessa hädin tuskin päässeet täyteen vauhtiin.

Ohto Mannisen mukaan Neuvostoliiton armeija olisi saavuttanut täyden materiaalisenkin hyökkäysvalmiutensa vuonna 1942. Neuvostoliiton johto piti armeijaansa modernina ja varmuudeksi vakuutti, että moderni armeija on hyökkäysarmeija.

Suomen suuntaan Stalinilla ei ollut talvisodan jälkeen välitöntä aikataulua. Valmiin suunnitelman toteuttaminen modernilla armeijalla olisi ollut mahdollista milloin tahansa parin viikon keskitysmarsseilla.

Ellei jatkosota alkanut ja historia mennyt niin kuin meni, niin viimeistään 1942 Neuvostoliitolla olisi ollut kyky ja valmius hyökätä Suomeen millä tahansa syyllä, verukkeella ja oikeutuksella. Yksi Stalinin näkemys oikeutuksesta oli: kaikki sodat Neuvostoliiton pyrkimyksien ja kommunistisen maailmanvallankumouksen saavuttamiseksi ovat oikeutettuja.

Suomessa on ollut täysin turhaa miettiä, oliko jatkosodan välttäminen mahdollista. Vapaan länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän säilyttämiseksi Suomi olisi joutunut uuteen sotaan talvisodan jälkeen joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin.

Ilmoittaudu Salpavaellukselle

Erinomainen tapa tutustua Stalinin tavoitteiden yhteen merkittävään esteeseen, Salpalinjaan, on käsillä. Salpavaellus patikoidaan viikko jälkeen juhannuksen. Nyt on aika ilmoittautua vaellukselle: www.salpavaellus.net

Miten ulos tiedottamisen umpikujasta?

Salpalinja oli periaatteessa sotasalaisuus Neuvostoliiton luhistumiseen eli vuoteen 1991 saakka. Suomessa, muun muassa Virolahdella seiskatien varressa, oli aloitettu 1980-luvun alussa pienessä mitassa Salpalinjan salojen avaaminen. Aikaisemmissa kirjoituksissa viittaamani Reino Arimon Suomen Linnoittamisen historia 1918-1944 vuodelta 1981 paljasti jo lähes kaiken.

Sotasalaisuuden varjeleminen on aina vaikeaa, vuotoja tapahtuu. Silti siinä nykysuomalaiset huomioiden onnistuttiin yli odotusten. Nimittäin uskallan väittää, että Salpalinja on yhä edelleen suurelle osalle suomalaisia kerran pari kuultu yhdyssana jos sitäkään. Synonyymi Salpa-asema saattaa heittää jonkun ajatukset Salpausselkään, Salpausselän kisoihin ja siis vaikkapa Lahden rautatieasemalle!

Jos on vaikeaa salassapito, vielä vaikeampaa on tiedon levittäminen, vaikka siihen ei Salpalinjan osalta ole enää mitään esteitä.

Tiedottamisongelmaa ei olisi, jos Salpalinjassa olisi taisteltu. Sotahistorioitsija Sampo Ahto on sanonut, että taistelu Salpa-asemassa olisi ollut ainakin pohjoismaalaisittain kaikkien aikojen suurin ja verisin. Jos tuon taistelun olisi Suomi voittanut ja linnoitus jäänyt Suomen puolelle, Salpalinja vetäisi väkeä kuin magneetti.

Onneksi ei tapeltu. Sotaveteraanimme hoitivat asian kunniakkaasti nykyrajan takaa katsottuna vieraan vallan puolella. Hyvin moni suomalainen olisi jäänyt syntymättä, jos Salpalinjasta olisi tullut taistelupaikka. Ehkä yhteiskuntajärjestelmämmekin olisi ollut toinen Neuvostoliiton sortumiseen saakka.

Tuota kaikkea me täällä rajanpinnassa elävät ihmiset haluaisimme Salpalinjan kautta viestittää. Ehjä ja koskemattomaksi jäänyt linnoitus kertoo monumentaalisuudellaan enemmän kuin yksi kuva ja tuhat sanaa. Siis ihmiset pitäisi saada innostumaan aiheesta ja houkuteltua heidät paikalle Salpalinjasta kunnostettuihin kohteisiin. He eivät tulisi pettymään.

Salpalinjaa eri tavoin tiedoksisaattavat toimijat tuskailevat saman ongelman kanssa: tieto ei tavoita. Tai ainakin siltä tuntuu.

Joku helposti väittää, että vika on viestissä ja kohteessa. Se ei kiinnosta. Väärin. Kyllä kiinnostaa.

Emme vain toistaiseksi ole keksineet mitään muuta toimivaa keinoa Salpalinjan sanoman läpiviemiseksi, kuin näyttää ja kertoa siitä paikan päällä. Salpalinjan näkijät ovat poikkeuksetta ihmeissään. Kohde herättää lähes kaikissa kävijöissä myönteisiä intohimoja. Joskus on suorastaan hyökätty sanan säilällä kimppuun ja perätty: miksi tästä ei ole aikaisemmin kerrottu?

Eli siinähän se ongelma on. Emme pääse kertomaan, kun emme saa ihmisiä paikalle. Tietenkin kävijöitä jo on, ajoittain runsaasti, mutta paljon, paljon enemmän ehtisimme heitä hämmästyttää.

Sitkeyttä ja lisää sitkeyttä. Sitä tarvitaan ja sitä meissä onneksi on. Pitää tiedottaa ja markkinoida yhä uudestaan ja uudestaan.

Entisenä lehtimiehenä ymmärrän jotain tiedottamisesta lehdistön kautta. 70 vuotta sitten rakennettu linnoitus ei ole enää uutinen. Lehdistö haluaa ja julkaisee uutisia. Uutinen-sanaan sisältyy sen yksi perusvaatimus, tuoreus. Kiinnostavuus-näkökulma hukkuu toimituksissa siihen samaan, johon jo viittasin. Salpalinja ei näytä 1-2 liuskan tekstinä , eikä 1-2 kuvana miltään. Siis kun ei ole relevanttia, merkityksellistä, klikataan roskakoriin.

Onhan maksetut ilmoitukset! Tietysti on. Mutta millä pelimerkeillä ilmoittelet, jos ei ole riittävästi kävijöitä, tuottoja museomaksuista, opas- ja ravintolapalveluista. Umpikuja on sielläkin.

Tiedetään. Pitää keksiä ja järjestää tapahtumia ja synnyttää niistä uutisia. Niin Miehikkälässä tehdäänkin. Hyvänä esimerkkinä on muutaman viikon pyörinyt Salpalinja-museon sotahistoriallinen luentosarja. Väkeä on ollut yllättävänkin paljon, kymmenittäin per ilta.

Ja huippu on lauantaina 12.6.2010 Salpalinja-seminaarissa, jossa historiantutkija, professori Ohto Mannisen aihe, Neuvostoliiton ja Suomen strategiset suunnitelmat Talvisodan päätyttyä, suorastaan syyhyttää kuuntelemaan. Filosofian tohtori, yliopistotutkija Pia Olsson puhuu lotta-aatteesta ja lottajärjestön kuvasta Talvisodan jälkeen.

Viikko jälkeen juhannuksen on jälleen suurtapahtuma, Salpavaellus. Kyllä näitä tapahtumia on ja niistä yritetään luoda aiheita uutisille. Puolustusministeri Jyri Häkämiehen mukanaolo vaelluksen päätösjuhlassa kertoo, millä tasolla Miehikkälässä asioita puuhataan.

Ainakin yritys on kova.

Lukijat, teitä on tälle blogille osunut lyhyessä ajassa jo pitkälti yli 500 henkeä! Hienoa! Antakaapa tiedottamis- ja muita ideoita Salpalinjan näkymiseksi, hullutkin, tarkoitan ajatuksia, kelpaavat! Klikkaus heti tässä perässä olevaan kommenttipalkkiin ja kanava on auki. Kirjautuminen ei ole välttämätöntä.