Salpalinja ja valvontakomissio

Liittoutuneiden valvontakomissio, joka käytännössä oli yhtä kuin Neuvostoliiton valvontakomissio, tuli maahan 3-4 päivää 19.9.1944 solmitun rauhan jälkeen. Ensi töikseen valvontakomissio meni Mikkeliin päämajaan ja ensimmäisten asiakirjojen joukossa sitä kiinnosti Salpalinjan kartat. Eversti Valo Nihtilä kertoi venäläisille, että kartat ovat linnoitustoimistossa Myllykoskella.

Seuraavana päivänä majuri Reino Lukkari soittaa Myllykoskelta päämajaan Nihtilälle ja sanoo niiden olevan täällä ja kysyvän, pitääkö kartat antaa. Nihtilän kerrotaan vastanneen: "Anna pois, kun niille pitää antaa paljon muutakin. Ei niiden kanssa kannata rähjätä."  (lähde Pohjois-Kymenlaakson asehistoriallinen yhdistys, artikkeli nettisivuilla Valo Nihtilästä, http://www.pkymasehist.fi/valo_nihtila.html)

Valvontakomission pikainen kiinnostus Salpa-asemaan heijastelee sen tärkeää merkitystä ja pelotetta Neuvostoliitolle. Nihtilän karttojen luovutuspäätöksen myötä Moskovalla oli täysin tarkka kuva, siitä mitä ja missä Salpalinja oli. Varmasti asiakirjojen luovutus lisäsi NL:n tietoa Salpalinjasta, mutta tiedustelutietoa sillä oli varmasti yllin kyllin jo ennen rauhansopimusta. Eli mitään valtavaa katastrofia ei enää yksityiskohtien luovuttamisesta koitunut.

Salpa-aseman rakenteet olivat ja pysyivät toimintakuntoisina itärajalla Suomen puolella. Mitään yllätysmomenttia ei tiedon myötä menetetty. Ohto Mannisen lähteiden mukaan Neuvostoliitto otti jo syksyllä 1940 Suomen hyökkäyssuunnitelmiaan talvisodan jäljiltä uudistaessaan huomioon Salpalinjan, vaikka sen rakentaminen oli vasta alkutekijöissään.

Valtakomission upseeridelegaatio teki tarkastuksia Salpalinjaan syksyllä 1944 ja keväällä 1945. Toinen kierros tehtiin kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelon mukaan linnoituksen eteläpäässä Virolahden - Lappeenrannan ja Raikuun välillä vielä toukokuussa 1946.

Syyskesästä 1945 liittoutuneiden ulkoministereiden kokouksessa venäläiset vaativat Salpalinjan linnoitteiden räjäyttämistä. Tähän eivät muut voittajavaltiot enää suostuneet; Neuvostoliiton ja Stalinin meininki oli niillekin alkanut jo valjeta.

Kuusamossahan neuvostojoukot miehittivät Suomea syys-marraskuussa 1944 ja lähtiessään räjäyttivät Salpalinjan teräsbetonikorsuja 20-30 kappaletta tuusannuuskaksi. Se oli tavallaan alku aikeelle tuhota koko suomalaisten kantalinnoitettu puolustusasema. Näin ei siis onneksi tapahtunut.

Olen jossain yhteydessä (en muista missä) kuullut, että yksi syy Salpalinjan räjäyttämisestä luopumiseen oli sen työläys ja ennen kaikkea ympäristölle aiheutuvat vahingot, ainakin asutuksen ja rakennetun ympäristön keskellä.

Joka tapauksessa yhdessä asekätkennän ja valtaosaltaan ehjäksi jääneen Salpa-aseman myötä suomalaiset viestittivät itänaapurille yksiselitteisesti, että Suomea kannattaa lähestyä vain rauhanomaisin elkein.

No, kotikommunistimme tekivät kaikkensa valmistellakseen rauhanomaista yhteiskuntajärjestelmän muutosta ja sen jälkeen YYA-sopimuksen hengessä pyyntöä puolustuksellisesta yhteistyöstä. Onneksi SKDL:n poliittinen voima ei siihen koskaan riittänyt ja Suomi sai länsimaana kehittyä yhdeksi maailman kehittyneimmäksi hyvinvointivaltioksi. Itäblokki tulee meitä vähintään sen 50 vuotta perässä.

Ja tähän lopuksi lainaus Salpalinjan perinneyhdistyksen sivuilta (http://www.salpaperinne.fi/):

Neuvostokenraali vierailulla Salpalinjalla 50-luvulla:
“Onni, että emme joutuneet hyökkäämään tätä vastaan”