Wolf H. Halstin ajatuksia ennen ja jälkeen sodan

”Nykyaikaiset linnakkeet muodostavat vyöhykkeitä. Näillä vyöhykkeillä on erilaisia linnakkeita vierekkäin ja peräkkäin. Linnakkeet ovat pieniä, yhdistettyjä  rautabetoni-panssarirakenteita. Linnakkeiden aseistuksen muodostavat konekiväärit, hyökkäysvaununtorjunta-aseet ja pikatykit, jotka tulellaan hallitsevat välimaastoa ja naapurilinnakkeiden edustaa. Vyöhykkeen eteen rakennetaan hyökkäysvaunu- ja piikkilankaesteitä, jotka ovat tulella hallittavissa.

Kukin linnake kestää raskaankin tykin täysosuman. Kenttätykistön tuli ei mahda niille mitään. Aukon murtamiseksi tällaiseen vyöhykkeeseen tarvitaan siis suuret määrät raskainta tykistöä, vielä suuremmat määrät ammuksia ja aikaa, aikaa ja vielä kerran aikaa.”

Edellä olevat kaksi kappaletta ovat suora lainaus Wolf H. Halstin vuonna 1938 kirjoittamasta ja syksyllä 1939 julkaistusta kirjasta Suomen puolustaminen. Siitä Otava otti uusintapainoksen vuonna 2006. Halsti oli kirjaa kirjoittaessaan ”vain” kapteeni. Hänen monet erittäin oikeaan osuneet ajatukset Suomen puolustamisesta jäivät kai juuri siksi huomioon ottamatta. Vaikkakin sotaväen johto Halstin ajatukset hyväksyikin, ei kirja ehtinyt vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen, siihen joka puolustusmäärärahoja jakoi.

Linnoittamista kirjassa käsitellään varsin vähän, mutta sitäkin painokkaammin. Halsti jatkaa ajatuksiaan:

”Koko puolustus siirretään siis hyvin suojattujen koneiden suoritettavaksi. Ihmisiä käytetään sen verran kuin koneiden hoitaminen välttämättä vaatii. Näin vapautuvat joukot pidetään vyöhykkeen takana liikkuvina reserveinä. Jos vihollinen suurin uhrein pystyisi murtautumaan vyöhykkeen läpi, torjuvat reservit sen.

Tällaisen vyöhykkeen rakentaminen Kannakselle vähentäisi ikävien sattumien mahdollisuuden inhimillisesti katsottuna nollaan. Mikään mahti maailmassa ei pystyisi muutamissa päivissä eikä viikoissakaan sitä murtamaan. Kannas pysyisi varmasti hallussamme.”

Tämän jälkeen Halsti puhuu siitä, että linnoitusvyöhyke on sijoitteva sen verran kauas rajasta, että se ehditään ajoissa miehittää.  Vähin voimin hallussa pidettävä linnoitus olisi siksikin tärkeä, että se pitäisi pintansa päävoimien tuloon saakka, joka saattaisi viivästyä vihollisen rautatiepommitusten vuoksi. (Talvisodan allahan tätä ongelmaa ei ollut, kun kenttäarmeija keskitettiin rajalle jo rauhan aikana, ylimääräisten harjoitusten varjolla. Mannerheim-linja ei ollut viimeisintä uutta. Sitä tehtiin jo 20-luvun alussa ja useaan otteeseen aina sodan kynnykselle asti. Sivustatuli osin puuttui, samoin syvyyttä ja betonivahvuudet olivat liian heikkoja.)

Halsti myöntää, että linnoitus maksaisi, mutta kansan taloudellista kantokykyä se ei kuitenkaan ylittäisi. Hän toteaa myös, että vahva linnoitus antaisi ylivoimaa vastaan taistelevalle kansalle ja sen päävoimien kaikille liikkeille lujan selkänojan.

”Lopuksi se olisi suorastaan hyökkäystä ehkäisevä tekijä, puolueettomuusasennettamme lujittava. Mitä kalliimmaksi hyökkäys tulee, mitä pienemmät mahdollisuudet nopean ja helpon menestyksen saavuttamiseksi ovat, sitä luultavampaa on, että se jää kokonaan suorittamatta. Kaiken kaikkiaan tässä on kysymys ensiluokkaisen tärkeästä asiasta. Kansamme näinä päivinä niin selvästi ilvenevä vaisto on epäilemättä naulan kantaan osuva.”

Näin siis Wolf H. Halsti vuonna 1938. Talvisodan päiväkirjassaan, jonka käsikirjoituksen hän teki heti tuoreltaan sodan jälkeen, hän kirjoittaa innostavasti ja osittain katkerana siitä, että hänenkin  ajatuksensa osuivat kuuroille korville:

”Työhön! Se on meidänkin tehtävämme. Sen olemme velkaa kaatuneillemme, raajarikkoisiksi tulleille, leskille ja orvoille, koko kansallemme ja sen uudelle työlle. Meilläkin on sarkamme kynnettävänä! Ja niin marssimme ulos maastoon karttoinemme, mittaunauhoinemme, hakkuinemme, kirveinemme ja lapioinemme. Marsimme rakentamaan sellaisen muurin, että kun sen harjalla seisoo uusi Suomen mies tukeva käsi konekiväärin kahvassa, jokainen tulija lyö siihen päänsä puhki. Se on päämäärämme, ja nyt sen toteutamme. Se nousee tahdostamme, ja tällä kertaa tahto menee perille vaikka läpi harmaan kiven. Toista kertaa ei suomalaista teurasteta suojattomana tykkituleen eikä ruhjota hyökkäysvaunujen alle! Kaksikymmentätuhatta veljeä on uhrattu fraasien ja humanistisen haaveilun alttarille, kokonainen vuosikerta Suomen miehiä. Se ei toistu! Nyt on Suomen kansa saava sen, minkä se tarvitsee uuden työnsä ja elämänsä suojaksi.”

Edellinen siis Halstin tekstiä. Hän oli aloittamassa Salpalinjan rakentamista Luumäellä olleessaan 5. Divisioonan huoltopäällikkönä.

Minusta tuntuu, että nuo Halstin näkemykset ennen ja jälkeen talvisodan ovat edelleen täysin kestäviä, kaukaa viisaita.