Saimaan vesistö ja teiden suunnat sulkuun

Itärajan linnoittamissuunnitelmassa yhtenäiseksi käsketyn Suomenlahden ja Kivijärven välisen kannaksen jälkeen pohjoiseen aina Pieliselle asti linnoituksen puolustus nojautui vahvasti vesistöjen käyttöön. Karkeasti sanoen Suur-Saimaan vesistö oli tarkoitus sulkea tykistön tulella. Tärkeimpiin saariin ja maakapeikkoihin rakennettiin tietysti myös muita linnoituslaitteita. Työt jäivät suurelta osin kesken.

Salpa-aseman puolustusta tukemaan koko itärajan matkalle perustettiin Laatokan meripuolustuksen jatkeeksi uusi aselaji, linnoitustykistö.

Osa Laatokan rannikkotykeistä käskettiin merivoimille. Maavoimien alaisuuteen tullut linnoitustykistö oli eräänlainen rannikkotykistön ja kenttätykistön välimuoto. Sen kalusto oli vanhaa. Järeille aseille tehtiin kestolinnoitetut kiinteät asemat ja liikkuvalle kalustolle kenttälinnoitetut asemat. Saimaan ja Pielisen vesistöalueen puolustuskin katsottiin luonteeltaan selvästi maasodaksi eikä merenrannikon puolustukseksi.

Jossain vaiheessa oli esillä, että Suur-Saimaan järvialue voisi houkutella vihollista käyttämään sulanveden aikana nopeita aluksia ja talvella panssarimuodostelmia. Siksi tykistön olisi varauduttava liikkuvien maalien ammuntaan rannikkotykistön tapaan. Tätä varten olisi tarvittu tulenjohtotorneja vähintään kahdeksan kappaletta, mutta koska ne jäivät rakentamatta, tuskin liikkuvaan maaliin ampuminen oli ainakaan jatkuvan etäisyyden ja suunnan mittauksen osalta mahdollista. Liikkuvien maalien torjunta olisi siten hoidettu sulkutulella.

Vesistöjen rikkoman Kivijärven ja Pielisen välissä harvoja ”kuivin jaloin” läpäistäviä alueita oli Rutolan kannas Lappeenrannan länsipuolella. Se linnoitettiin varsin vahvaksi muistaen erityisesti kesällä 1944 pääaseman taakse rakennettu ja puolustukseen syvyyttä tällä suunnalla antanut pallokorsulinja Iitiän tasalle.

Pieliseltä Sallaan ja edelleen aina Jäämerelle saakka itärajan linnoitussuunnitelma keskittyi tärkeimpien itä-länsi suuntaisten teiden katkaisemiseen kenttälinnoitetuin tukikohdin. Rakennetuista betonilaitteista, teräsbetonikorsut ja pesäkkeet, valtaosa, reilut 90 prosenttia, sijaitsee Suomenlahden ja Saimaan välillä. Siitä pohjoiseen betonilaitteita ehdittiin saada valmiiksi vain muutamia kymmeniä.

On tietenkin ymmärrettävää, että pitkällä itärajalla ja suurilla erämaa-alueilla ei ollut mitään järkeä tehdä yhtenäistä linnoitusta. Moottoroitu suurarmeija tarvitsee hyökkäykseen ja varsinkin sen huoltamiseen aina tieverkon, johon tukeutua. Se saneli puolustajalle helposti, mitkä maastonkohdat oli viisasta linnoittaa ja missä erämaaluonto oli este jo sinänsä.

Vaikka Salpalinja ei siis fyysisesti ole yhtenäinen koko itärajan osalla, oli se sitä käytännössä juuri edelliseen kappaleeseen viitaten. Ja jos naapuri olisi lähtenyt puhkomaan metsiin uusia hyökkäysuria, olisi tuonkin ajan tiedustelumenetelmillä sellaiset havaittu ja päästy ajoissa vastatoimiin.

Kaiken kaikkiaan jatkosota osoitti, että Salpalinjan pääpainopisteet olivat ennakoitu oikein. Stalin yritti pääjoukoillaan läpimurtoa ja etenemistä Helsinkiin suorinta tietä Karjalan kannaksen suunnasta. Vastassa olisi ollut Salpalinjan vahvin osa Virolahdelta Luumäelle. Laatokan pohjoisrannan kautta tapahtuneen hyökkäyksen tarkoitus oli päästä Karjalan kannasta puolustavien suomalaisten selustaan ja sieltä kohti länttä. Vastassa täällä olisi ollut Suur-Saimaan vesistö ja Salpalinjan linnoitustykistö. Ja mikä tärkeintä joka paikassa olisi ollut vastassa taistelutahtoinen ja isänmaataan puolustava suomalainen sotilas.