Yhtenäinen Suomenlahden ja Kivijärven välillä

Salpalinja käskettiin rakentaa yhtenäiseksi Suomenlahden ja Kivijärven välillä, Virolahdelta Luumäelle. Tämä aluehan on suoraan Karjalan kannaksen jatkeella ajatellen Stalinin joukkojen suorinta tietä Helsinkiin. Sitä ylipäällikkö Mannerheim piti vaarallisimpana ja siten linnoittamisen osalta kaikken tärkeimpänä suuntana. Tunnettuahan oli, että Puna-armeijan aiottu kahden viikon ”paraatimarssi” Helsinkiin tyssäsi talvisotaan ja tavoite Suomen valtaamisesta jäi kesken; uuden yrityksen uhka jäi ilmaan.

Linnoituksen yhtenäisyys näkyy kiviesteessä, taistelu- ja yhteyshautanauhana sekä myös konekiväärien yhtenäisenä maanpinnan myötäisenä tuliverkkona.

Vaikkakin Salpalinjan järeistä teräsbetonikorsuista valtaosa sijoittuu pääaseman yhtenäiselle osalle, ne eivät yksin muodosta yhtenäistä tuliverkkoa. Esimerkiksi Miehikkälässä Ylämaan suunnalla teräsbetonikorsujen välit pisimmillään ovat toista kilometriä ja lähimmät korsut saattavat olla majoituskorsuja ilman aseita. On muistettava, että tb-korsujen tiheydellä ja hyökkäykseen sopivalla maastolla on yhteytensä. Teiden ja peltoaukeiden suunnassa laitteita on tietenkin tiheämmässä kuin silloisessa tiettömässä erämaassa.

Konekivääreiden yhtenäinen tuliverkko Suomenlahden ja Kivijärven välillä on Salpalinjan puolustuksen selkäranka. Korsukonekivääreitä olivat täydentämässä kenttälinnoitetut konekivääripesäkkeet, katetut tai avonaiset. Niitä tehtiin koko linnoitukseen yhteensä 1250 kappaletta. Tuliverkon yhtenäisyys ei varmasti ole ollut kaukana tavoitteesta. Se on eri asia, olisiko jokaiseen pesäkkeeseen esimerkiksi kesällä 1944 enää riittänyt konekivääriä. Mutta onneksi Salpa-asemassa ei koskaan tarvinnut taistella.

Kiviesteen yhtenäisyys puhutulla alueella on vielä tänäkin päivänä kaikkein helpoimmin havaittavissa. Pelloilta esteitä on raivattu, mutta muualla ne ovat likipitäen koskemattomina paikallaan. Kiviesteiden yhtenäisyydestä ei tingitty vesistöjen rannoillakaan, jokien, lampien ja järvien länsirannoilta pääasemassa estekivirivistöt löytyvät. Ainoastaan samaan estevaikutukseen kykenevien luonnonjyrkänteiden eteen ei kiviesteitä tietenkään turhana työnä tehty.

Itse olen ihastellut erityisesti tuota kiviesteiden yhtenäisyyttä edellä viittaamaani Miehikkälän silloiseen erämaa-alueseen Vaalimaanjoelta Muhikosta Ylämaan Hostikalle. Umpimetsään rakennetut kiviesteet ovat ryhdikkäinä paikoillaan ilman pienintäkään aukkoa.

Hyökkäysurattomassa maastossa kivirivistöt ovat turhankin jyhkeitä ja suurista kivistä tehtyjä; työryhmien kerrotaan jopa kilpailleen, mikä niistä isoimmista kivistä estettä rakentaa. No tolkku kaikessa, järjen oli oltava kunniahimoa vahvempi, ylimitoitus söi määrää. Lisäksi liian isot kivet liian tiheässä auttoivat hyökääjää suojautumaan niiden taakse. Jälkeenpäin metsätieverkko on luonnollisesti synnyttänyt esteisiin aukkoja.

Taistelu- ja yhteyshautojen osalta sodan jälkeinen maanviljelys ja yhdyskuntarakentaminen on peittänyt yhtenäisyyden jäljet. Tavoite oli, että sotilaat pystyivät liikkumaan puolustusaseman sivusuunnassa suojassa pää maanpinnan alapuolella koko tärkeimmäksi luonnehditulla Suomenlahden ja Kivijärven välisellä kannaksella.

Uskon, että vuodesta 1994 järjestettyyn Salpavaellukseen useaan kertaan osallistuneet ja eri reittejä patikoineet vaeltajat ovat tuon yhtenäisyyden myös käytännössä nähneet. Niin kuin olen moneen kertaan sanonut, Salpalinjan massiivisuus avautuu parhaiten kantapään kautta. Ensi kesän vaellusreitit ja muutkin tiedot päivitettyinä löytyvät www.salpavaellus.net -sivustolta.