Raha ei ollut ongelma

Itärajan linnoituksen rahoittaminen ”hävityn” sodan, alueluovutusten ja evakkojen vastaanottamisen jälkeen äkkiseltään ajatellen olisi luullut olevan vaikea kysymys. Vuodet ennen talvisotaa olivat osoittaneet, että rahaa Suomessa puolustushankintoihin ei muka ollut, ainakaan tarpeeksi. Kuinka sitä sitten olisi voinut olla sodan jälkeen? Raha tuskin maassa oli sodan aikana lisääntynyt.

Kuitenkin työt pantiin kiireellä käyntiin. Rahaa tarvittiin heti materiaaliin, työvoimaan ja kalustoon.

Rahoitus ei kuitenkaan näytä olleen linnoituksen rakentamisessa ongelma. Itärajan sulkemista puolustuslinnoituksella ei kyseenalaistettu; kansa luotti ”herroihinsa” tai kansalla ei ollut tarvettakaan olla toista mieltä. Talvisota oli kansakunnan tuoreessa muistissa. Asiat pantiin kylmästi tärkeysjärjestykseen. Maanpuolustus oli nyt tärkeintä. Siitä oli maksettu talvisodassa kalliit oppirahat.

Salpa-aseman kokonaiskustannuksiksi on laskettu tuon ajan rahassa 2,5 miljardia markkaa. Ruotsin apu oli 235 miljoonaa markkaa. Jatkosodan alkuun mennessä rahaa oli käytetty 1,86 miljardia markkaa. Vuoden 1941 valtion tulo- ja menoarviossa Salpalinjan osuus oli noin viisi prosenttia eli samaa suuruusluokkaa kuin koko puolustusbudjetti nykyisin!

Itärajan linnoitustyöt alkoivat välirauhan aikana olemassa olevilla niukoilla linnoitusmäärärahoilla. Toukokuussa 1940 puolustusministeriö myönsi 50 miljoonaa markkaa ja saman vuoden heinäkuussa rahaa myönnettiin jo 500 miljoonaa markkaa ja edelleen lisäbudjetein sitä mukaan kuin rahaa tarvittiin.

Muun muassa valtioneuvoston asettama Linnoitusasiain toimikunta oli rahoitusjärjestelyissä Hanellin tukena ”ulottuihan linnoittamisen vaikutukset laajalle yhteiskuntaan, talouselämään ja työvoimakysymyksiin”, niin kuin asia tuolloin ilmaistiin.

Olen näissä kirjoituksissa sivunnut tätä talouskysymystä moneen otteeseen. Nykyäänkin puhutaan, että työ on ihmisten parasta sosiaaliturvaa. Yli 400 000 evakon asuttaminen ja työllistäminen nopeasti on iso ongelma minä aikana tahansa; Suomen silloisesta väestöstä noin kymmenen prosenttia piti asuttaa ja mahdollisuuksien mukaan työllistää.

Siirtolaisten työllistämistä ja Salpalinjan rakentamista ajatellen työvoiman tarve ja tarjonta kohtasivat oivallisesti. Siirtolaiset olivat aina etusijalla, kun linnoitustyömaalle väkeä otettiin. Evakoiden työllistyminen oli ilman muuta iso kansantaloudellinen talouskysymys. Ja taas heidän työpanoksensa joudutti tärkeää työtä ratkaisevasti.

Nimittäin nyt jälkeenpäin tiedämme, että liki kolmen vuoden hankkeeksi mitoitettu linnoittamisurakka ehti välirauhan aikana edetä vain vajaaseen puoleen. Vaikka työ edistyi ”vain vajaaseen puoleen”, sillä oli iso merkitys kesän 1944 ratkaisuihin välillisesti.

Jos Salpalinjan rakentaminen olisi välirauhan aikana ollut tehotonta suunnittelun, materiaalihankinnan, rahoituksen ja työvoiman osalta, olisi linjan uskottavuus vuonna 1944 saattanut olla ratkaisevasti heikompi.

Kiitos ripeän suunnittelun, rahoituksen ja rakentamisen, linnoitus ehdittiin saada niin vahvaksi, että Stalin joutui sen ottamaan huomioon. Hän ei tohtinut enää jatkaa Tali-Ihantalaan, Vuosalmelle, Viipurinlahdelle ja Nietjärvelle keskeytynyttä suurhyökkäystään kuluneilla voimillaan kohti Kymijokea ja edelleen Helsinkiä; Salpalinja teki tehtäväänsä. Hän teki viisaan johtopäätöksen ja keskittyi sotamenestyksessään kilpajuoksuun Berliiniin ja siirsi joukkojaan Suomen rintamalta sinne.

Näin voidaan sanoa, että rahalla ja linnoitustöiden tehokkaalla rahoittamisella oli myös vaikutuksensa Salpalinjan pelotevaikutuksen syntymiseen. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.