Miten ulos tiedottamisen umpikujasta?

Salpalinja oli periaatteessa sotasalaisuus Neuvostoliiton luhistumiseen eli vuoteen 1991 saakka. Suomessa, muun muassa Virolahdella seiskatien varressa, oli aloitettu 1980-luvun alussa pienessä mitassa Salpalinjan salojen avaaminen. Aikaisemmissa kirjoituksissa viittaamani Reino Arimon Suomen Linnoittamisen historia 1918-1944 vuodelta 1981 paljasti jo lähes kaiken.

Sotasalaisuuden varjeleminen on aina vaikeaa, vuotoja tapahtuu. Silti siinä nykysuomalaiset huomioiden onnistuttiin yli odotusten. Nimittäin uskallan väittää, että Salpalinja on yhä edelleen suurelle osalle suomalaisia kerran pari kuultu yhdyssana jos sitäkään. Synonyymi Salpa-asema saattaa heittää jonkun ajatukset Salpausselkään, Salpausselän kisoihin ja siis vaikkapa Lahden rautatieasemalle!

Jos on vaikeaa salassapito, vielä vaikeampaa on tiedon levittäminen, vaikka siihen ei Salpalinjan osalta ole enää mitään esteitä.

Tiedottamisongelmaa ei olisi, jos Salpalinjassa olisi taisteltu. Sotahistorioitsija Sampo Ahto on sanonut, että taistelu Salpa-asemassa olisi ollut ainakin pohjoismaalaisittain kaikkien aikojen suurin ja verisin. Jos tuon taistelun olisi Suomi voittanut ja linnoitus jäänyt Suomen puolelle, Salpalinja vetäisi väkeä kuin magneetti.

Onneksi ei tapeltu. Sotaveteraanimme hoitivat asian kunniakkaasti nykyrajan takaa katsottuna vieraan vallan puolella. Hyvin moni suomalainen olisi jäänyt syntymättä, jos Salpalinjasta olisi tullut taistelupaikka. Ehkä yhteiskuntajärjestelmämmekin olisi ollut toinen Neuvostoliiton sortumiseen saakka.

Tuota kaikkea me täällä rajanpinnassa elävät ihmiset haluaisimme Salpalinjan kautta viestittää. Ehjä ja koskemattomaksi jäänyt linnoitus kertoo monumentaalisuudellaan enemmän kuin yksi kuva ja tuhat sanaa. Siis ihmiset pitäisi saada innostumaan aiheesta ja houkuteltua heidät paikalle Salpalinjasta kunnostettuihin kohteisiin. He eivät tulisi pettymään.

Salpalinjaa eri tavoin tiedoksisaattavat toimijat tuskailevat saman ongelman kanssa: tieto ei tavoita. Tai ainakin siltä tuntuu.

Joku helposti väittää, että vika on viestissä ja kohteessa. Se ei kiinnosta. Väärin. Kyllä kiinnostaa.

Emme vain toistaiseksi ole keksineet mitään muuta toimivaa keinoa Salpalinjan sanoman läpiviemiseksi, kuin näyttää ja kertoa siitä paikan päällä. Salpalinjan näkijät ovat poikkeuksetta ihmeissään. Kohde herättää lähes kaikissa kävijöissä myönteisiä intohimoja. Joskus on suorastaan hyökätty sanan säilällä kimppuun ja perätty: miksi tästä ei ole aikaisemmin kerrottu?

Eli siinähän se ongelma on. Emme pääse kertomaan, kun emme saa ihmisiä paikalle. Tietenkin kävijöitä jo on, ajoittain runsaasti, mutta paljon, paljon enemmän ehtisimme heitä hämmästyttää.

Sitkeyttä ja lisää sitkeyttä. Sitä tarvitaan ja sitä meissä onneksi on. Pitää tiedottaa ja markkinoida yhä uudestaan ja uudestaan.

Entisenä lehtimiehenä ymmärrän jotain tiedottamisesta lehdistön kautta. 70 vuotta sitten rakennettu linnoitus ei ole enää uutinen. Lehdistö haluaa ja julkaisee uutisia. Uutinen-sanaan sisältyy sen yksi perusvaatimus, tuoreus. Kiinnostavuus-näkökulma hukkuu toimituksissa siihen samaan, johon jo viittasin. Salpalinja ei näytä 1-2 liuskan tekstinä , eikä 1-2 kuvana miltään. Siis kun ei ole relevanttia, merkityksellistä, klikataan roskakoriin.

Onhan maksetut ilmoitukset! Tietysti on. Mutta millä pelimerkeillä ilmoittelet, jos ei ole riittävästi kävijöitä, tuottoja museomaksuista, opas- ja ravintolapalveluista. Umpikuja on sielläkin.

Tiedetään. Pitää keksiä ja järjestää tapahtumia ja synnyttää niistä uutisia. Niin Miehikkälässä tehdäänkin. Hyvänä esimerkkinä on muutaman viikon pyörinyt Salpalinja-museon sotahistoriallinen luentosarja. Väkeä on ollut yllättävänkin paljon, kymmenittäin per ilta.

Ja huippu on lauantaina 12.6.2010 Salpalinja-seminaarissa, jossa historiantutkija, professori Ohto Mannisen aihe, Neuvostoliiton ja Suomen strategiset suunnitelmat Talvisodan päätyttyä, suorastaan syyhyttää kuuntelemaan. Filosofian tohtori, yliopistotutkija Pia Olsson puhuu lotta-aatteesta ja lottajärjestön kuvasta Talvisodan jälkeen.

Viikko jälkeen juhannuksen on jälleen suurtapahtuma, Salpavaellus. Kyllä näitä tapahtumia on ja niistä yritetään luoda aiheita uutisille. Puolustusministeri Jyri Häkämiehen mukanaolo vaelluksen päätösjuhlassa kertoo, millä tasolla Miehikkälässä asioita puuhataan.

Ainakin yritys on kova.

Lukijat, teitä on tälle blogille osunut lyhyessä ajassa jo pitkälti yli 500 henkeä! Hienoa! Antakaapa tiedottamis- ja muita ideoita Salpalinjan näkymiseksi, hullutkin, tarkoitan ajatuksia, kelpaavat! Klikkaus heti tässä perässä olevaan kommenttipalkkiin ja kanava on auki. Kirjautuminen ei ole välttämätöntä.