Teräsbetonikorsun rakennusmassat

Jalkaväen suoja ja tulivoima Salpalinjassa perustui teräsbetonikorsuihin. Kyllä, nimenomaan teräsbetonikorsuihin, jolla nimellä noita betonirakennelmia virallisesti kutsuttiin. Bunkkeri-sanaa ei asiakirjoissa tunnettu, vaikka sitä varmaan kansan suussa silloin niin kuin vielä nykyäänkin puheessa viljeltiin.

Korsu-sanallahan sotilaskielessä tarkoitetaan kenttälinnoitettua, maasta, puusta ja kivestä yleensä maanpinnan alapuolelle rakennettua vihollisaseilta suojaa antavaa sotilaiden suoja- ja majoituspaikkaa. Näitä kenttälinnoitettuja majoituskorsuja Salpalinjaankin tehtiin, yhteensä 720 kappaletta, a´-hinta 150 000 markkaa.

Teräsbetonikorsu on kestolinnoite. Nimi kertoo ajatuksen. Se on tehty kestämään. Järeiden korsujen oli laskettu kestävän tuon ajan suurimpien eli 500 - 1000 kilon lentopommien täysosuman.

Kun linnoitussuunnittelija löi kepin maahan tarkoittaen esimerkiksi konekiväärikorsun aseenjalustan tapin paikkaa, tarkoitti se tuon ajan rahassa karkeasti yhden miljoonan markan menoerää. Suunnittelijat tunsivat itsekin olevansa aika "tappeja", kun kalliita rakennelmia maastoon sijoittivat!

Teräsbetonikorsut pyrittiin, jos mahdollista, upottamaan kokonaan tai osittain peruskallioon. Tällöin säästettiin rakennusmateriaaleja ja saatiin vähemmällä työllä lujia rakenteita. Maaperusteisia korsujakin tehtiin kymmeniä. Seuraavat luvut pätevät niihin.

Lapiolla kaivettavalla korsumontulla oli siipimuuri huomioiden pituutta yli 20 metriä, leveyttä reilu kymmenen ja syvyyttä kuusi metriä. Montusta nousi irtomaata keskimäärin 1600 kuutiometriä. Pohjimmaiset lapiolliset nousivat kahden välilavan kautta reunan yli; vasta neljännen lapion jälkeen maa oli tarpeeksi kaukana niin, ettei se valunut takaisin monttuun.

Rengaskaivo kaivettiin korsumontun pohjalta tarvittaessa vielä jopa neljän metrin syvyyteen. Jos ei vieläkään vettä löytynyt, valmiiseen korsuun tuotiin muutaman sadan litran vesisäiliö. Viemäröinti ja salaojat tehtiin savesta poltetuista tiiliputkista.

Betonilaudoitukseen tarvittiin täyssärmälautaa 430 neliömetriä. Raudoitukseen meni pyöröterästä noin 45 000 kiloa. Harjaterästä ei tuolloin vielä käytetty. Betonia maavaraiseen korsuun valettiin noin 560 kuutiometriä. Kuutio betonia painaa kiviaineksesta riippuen noin 2,5 tonnia. Tuon ajan kuorma-auto pystyi ottamaan laatikkolavalleen yhden kuution betonia. Eli korsuun ajettiin 560 kuormaa betonia.

Kun betoni oli sopivasti kastellen hitaasti kuivunut, muotti purettiin ja puutavara otettiin uusiokäyttöön. Paikasta ja tilanteesta riippuen maavaraisen korsun suojaksi tykistötulta vastaan seinien vieriin jopa kymmenen metrin levyiselle kehälle ajettiin isoja kivenlohkareita keskimäärin 1200 kuutiometriä. Sen lisäksi montusta kaivettu maa lapioitiin takaisin korsun päälle rakenteen maastouttamiseksi.

Kaiken kaikkiaan yhden maavaraisen korsun rakentamisessa liikutettiin lapioin, autoin ja käsin maa- ja rakennustarvikemassoja noin 10 000 tonnia. Jos se olisi pitänyt kaikki kuljettaa yhdellä kertaa autolla, tuohon määrään olisi tarvittu 3 000 kuorma-autoa. Koko Salpalinja-työmaalla oli käytössä vain noin tuhat kuorma-autoa, niistä 60 prosenttia puukaasu- eli häkäpyttyautoja.

Niin kuin aiemmin oli puhetta, kallioon osin tai kokonaan rakennetuissa korsuissa rakentamismassoja käsiteltiin vähemmän kuin maavaraisissa korsuissa.

Järeysluokaltaan edellä mainitun kaltaisia kestolinnoitteisia teräsbetonikorsuja rakennettiin Salpa-asemaan noin 450 kappaletta, a´-hinta noin yksi miljoona markkaa. Niistä kk-korsuja oli 168, kk- ja pst-tykkikorsuja 47, pst-tykkipesäkkeitä 5, tulenjohtokorsuja 30, majoituskorsuja 125 , kk-pesäkkeitä 46 ja kk-kupupesäkkeitä 26 kappaletta.

Näiden lisäksi selvästi kevytrakenteisempia pallo- tai toiselta nimeltään imubetonikorsuja Salpalinjaan valettiin 254 kappaletta.