Siipimuurin suojassa

Salpalinjan teräsbetonisten asekorsujen yksittäisistä toiminnallista rakenneosista kallein on tähystyskupu. Sen hintahan on karkeasti kymmenesosa miljoonan markan korsusta. Sen sijaan massiivisin ja samalla painavin asekorsun tai -pesäkkeen osa on mitä ilmeisimmin siipimuuri. Niitä ei ole pelkissä majoituskorsuissa lainkaan, vain siis asekorsuissa ja niissäkin vain sivustatuliasemasta ampuvissa.

Siipimuurin yksiselitteinen tehtävä on sivustatuliasemaan sijoitetussa kantalinnoitetussa teräsbetonikorsussa tai -pesäkkeessä suojata ampuma-aukkoa vihollisen suorasuuntaustulelta. Siksi siipimuuri on aina sijoitettu korsun ampuma-aukon vihollisen puoleiseen reunaan.

Mannerheim-linjan ensimmäisessä vaiheessa ns Enckellin linjassahan säästösyistä konekiväärikorsut pantiin ampumaan suoraan rintamaan. Ampuma-aukot olivat alttiina suora-ammunnalle ja niissä ampujien ”työturvallisuus” ei ollut paras mahdollinen.

Vasta 1932 rakennettuja ensimmäisiä ns. ink-korsuja alettiin sijoittaa sivustatuliasemaan ja niihin rakennettiin vihollisen puolen seinän jatkeisiin siipimuurit. 1938 lähtien vanhoja Enckellin linjan korsuja muutettiin sivustatulta ampuviksi. Työ oli hankalaa ja vaati osin lähes koko uuden korsun valumäärän ja myös erillisiä ”vasikkaratkaisuja”. Vasikka tarkoittaa erillistä kk-aseman uloketta sivuseinälle.

Talvisodan kokemusten perusteella Salpalinjaan rakennettavat konekivääriasemat sekä myös panssarintorjuntatykkiasemat pantiin kaikki sivustatuliasemaan ja ne saivat aina kiinteät siipimuurit suojakseen.

Ampuma-aukkoa suojaava siipimuuri on viiden metrin pituinen vihollisen puoleisen etuseinän jatke. Sillä on paksuutta kaksi metriä. Korkeus muurin tyvessä on sama kuin korsun seinän korkeus, noin viisi metriä madaltuen parilla metrillä muurin kärkeen mentäessä. Ampuma-aukossa siipimuurin näkyvä osan korkeus on kolmen metrin luokkaa. Siipimuurin vihollisen puoli sai vielä vahvistukseksi vahvan suojakiveyksen samalla tavalla kuin korsun seinätkin suojattiin.

Siipimuuri antaa ampuma-aukon seinälle massiivista näyttävyyttä. Jokainen Salpalinjan korsuihin tutustunut ymmärtää, että vihollisen tulosuunnasta on mahdoton ampua suora-ammuntatulta ampuma-aukolle. Esimerkiksi päästäkseen ampumaan korsun tuliaukkoon on panssarivaunun ajettava kiinni panssarikiviesteeseen ja käännettävä tykkitorninsa korsua kohtia. Tuolloin se on itse alttiina kohdalla olevalla puolustajan pst-tulelle.

Konekiväärikorsujen ampuma-aukon yläpuolella oleva korkea otsa vaati luonnollisesti yhtä korkean siipimuurin. Myöhempi kehitysvaihe, valuteräksestä tehdyt kk-kuvut mahdollistivat korsujen maastouttamisen paljon huomaamattomammin. Samalla siipimuurin näkyvä korkeuskin voitiin tiputtaa noin yhteen metriin ja näin säästyi huomattava määrä betonia.

Tämä kuva on Hurtanmaalta kaksoisasekorsun suojaamattomasta siipimuurista. Näkyvän osan korkeus on luokkaa viisi metriä! Tämmöisen näkymän maastouttamisessa ja naamioinnissa on työtä kerrakseen.

Tämä kuva on Harjusta kk-kupupesäkkeestä. Kupu helpottaa maastouttamista ja betonilautajäljistä  voi laskea siipimuurin olevan vain noin yhden metrin korkuinen. Se on huomattavan helppo häivyttää maastoon.

Salpa-asemassa ei ole bunkkereita!

Salpa-asema on suomalaisten suunnittelema ja rakentama linnoitus. Ruotsalaiset avustivat työn alkuvaihetta miehin, konein ja kruunuin. Muilta osin itärajamme lukko on puhtaasti suomalainen, made in Finland.

Linnoituksen virallinen nimi on Suomen Salpa. Ja jos lyhennettä käytetään, niin se on Salpa. Näin oli tarkoitus heinäkuussa 1944, kun ylipäällikkö Mannerheim hyväksyi linnoituksen nimen kenraaliluutnantti Oesch´n ehdotuksesta.

Puolustusvoimien asiakirjoissa ja sanastossa linnoitus on Salpa-asema. Syystä, että se paremmin kuvaa rakennelman puolustuksellista luonnetta. Salpa-asema on siis puolustusasema ja siinä on myös syvyyttä eli useita linnoitustasoja, linjoja.

Kansan suussa Salpa-asemasta on jalostunut käyttökieleen Salpalinja. Edelliseen viitaten tämä parhaiten tunnettu nimi on siis pilkuntarkasti ajatellen virheellinen. Itärajan linnoituksessamme on useita puolustuslinjoja, ei pelkästään yhtä linjaa. Siksi se on puolustuasema, Salpa-asema.

Niin tiukkapipoinen en ole, ettenkö hyväksy Salpalinjaa linnoituksen nimeksi. Se näkyy myös tämän blogin nimessä ja monessa muussa "vielä virallisemmassa" yhteydessä. "Ei ole väliä mitä puhutaan, kunhan puhutaan" -ajatus sallii paljon.

Voimme käyttää Salpa-asemasta Salpalinja-nimeä synonyymina, kunhan kerromme, että tarkoitamme sillä useita puolustuslinjoja käsittävää Salpa-asemaa. Salpa-asema-tietouden levittäminen on edelleen niin monen tuskan ja kynnyksen takana, että kaikki keinot tiedon eteenpäin viemiseksi olkoot sallittuja. Näin myös Salpalinja saa pysyä käytössä Salpa-asemaa tarkoittavana sanana.

Sen sijaan olen opettajiltani, erityisesti korkeasti arvostamaltani teknikkokapteeni evp Arvo Tolmuselta, saanut pontevan ohjeen: Salpa-asemassa ei ole ainuttakaan bunkkeria. Sitä vastoin teräsbetonikorsuja ja kenttälinnoitettuja korsuja Salpa-asemassa on sadoittain.

Kysyin asiaa Arvolta viimeksi tänään varmistaakseni, että olen näissä nimiasioissa jakanut tietoa oikeilla sanoilla, oikeilla termeillä. Ja Arvo vahvisti käsitykseni. Salpa-asemassa on vain teräsbetonikorsuja. Bunkkeri on vierasperäinen sana ja se ei ole suomea. Myös Salpalinja-sanaa Arvo Tolmunen vierastaa, mutta hänkin myöntää antaneensa siinä periksi.

Salpa-aseman asiakirjoissa, joita on heinähäkillisittäin, ei puhuta Salpalinjasta eikä bunkkereista, Salpa-asemasta ja teräsbetonikorsuista sitäkin enemmän. Teräsbetonikorsuista on käytetty tb-korsu -lyhennettä samoin kuin imubetoni- eli pallokorsusta ib-korsu –lyhennettä.

Voinkin heittää haasteen, että kuka löytää Reino Arimon Suomen linnoittamisen historia 1918-44 –teoksesta Salpa-aseman yhteydessä bunkkeri-sanan, saa minulta palkinnoksi kymmenen pistettä ja kuvainnollisen papukaijamerkin. Palkinnot jaetaan ensi kesän Salpavaelluksen päätösparaatissa!

Totta kai bunkkeri-sana on saattanut minultakin joskus vahingossa Salpa-asema –opastuksissa lipsahtaa, mutta virheen kyllä olen yrittänyt korjata. Hankalammin on korjattavissa ne nimet ja tekstit, jotka ovat vakiintuneet itärajan nähtävyyksiksi. Esimerkiksi Virolahden Bunkkerimuseo, joka ei nimestään huolimatta esittele ulkomaisia bunkkereita, vaan suomalaisia teräsbetonikorsuja. Sama on Joensuun Marjalassa sijaitsevan Joensuun Bunkkerimuseon kanssa.

Ja edelliseen vielä lisäten, että niin Virolahdella kuin Joensuussakin esitellään ansiokkaasti tietenkin koko Salpa-asemaa monitahoisine ja –uloitteisine laitteineen ja rakenteineen, ei siis vain linnoituksen suomalaisia teräsbetonikorsuja.

No, ei tästä kannata kenenkään ottaa hernettä nenään. Vanhoja virheitä on vaikea korjata. Tämän kirjoituksen tarkoituksena onkin se, että emme enää tietoisesti tai tahattomasti nimillä muuttaisi oikeaa suomenkielistä totuutta.

In English Salpalinjan teräsbetonikorsu on yksinkertaisesti bunker ja kenttälinnoitettu korsu dugout. Mutta silloihan ei puhutakaan suomea, suomen kieltä, niin kuin tässä blogissa yritän kirjoittaa.

Teräsbetonikorsun rakennusmassat

Jalkaväen suoja ja tulivoima Salpalinjassa perustui teräsbetonikorsuihin. Kyllä, nimenomaan teräsbetonikorsuihin, jolla nimellä noita betonirakennelmia virallisesti kutsuttiin. Bunkkeri-sanaa ei asiakirjoissa tunnettu, vaikka sitä varmaan kansan suussa silloin niin kuin vielä nykyäänkin puheessa viljeltiin.

Korsu-sanallahan sotilaskielessä tarkoitetaan kenttälinnoitettua, maasta, puusta ja kivestä yleensä maanpinnan alapuolelle rakennettua vihollisaseilta suojaa antavaa sotilaiden suoja- ja majoituspaikkaa. Näitä kenttälinnoitettuja majoituskorsuja Salpalinjaankin tehtiin, yhteensä 720 kappaletta, a´-hinta 150 000 markkaa.

Teräsbetonikorsu on kestolinnoite. Nimi kertoo ajatuksen. Se on tehty kestämään. Järeiden korsujen oli laskettu kestävän tuon ajan suurimpien eli 500 - 1000 kilon lentopommien täysosuman.

Kun linnoitussuunnittelija löi kepin maahan tarkoittaen esimerkiksi konekiväärikorsun aseenjalustan tapin paikkaa, tarkoitti se tuon ajan rahassa karkeasti yhden miljoonan markan menoerää. Suunnittelijat tunsivat itsekin olevansa aika "tappeja", kun kalliita rakennelmia maastoon sijoittivat!

Teräsbetonikorsut pyrittiin, jos mahdollista, upottamaan kokonaan tai osittain peruskallioon. Tällöin säästettiin rakennusmateriaaleja ja saatiin vähemmällä työllä lujia rakenteita. Maaperusteisia korsujakin tehtiin kymmeniä. Seuraavat luvut pätevät niihin.

Lapiolla kaivettavalla korsumontulla oli siipimuuri huomioiden pituutta yli 20 metriä, leveyttä reilu kymmenen ja syvyyttä kuusi metriä. Montusta nousi irtomaata keskimäärin 1600 kuutiometriä. Pohjimmaiset lapiolliset nousivat kahden välilavan kautta reunan yli; vasta neljännen lapion jälkeen maa oli tarpeeksi kaukana niin, ettei se valunut takaisin monttuun.

Rengaskaivo kaivettiin korsumontun pohjalta tarvittaessa vielä jopa neljän metrin syvyyteen. Jos ei vieläkään vettä löytynyt, valmiiseen korsuun tuotiin muutaman sadan litran vesisäiliö. Viemäröinti ja salaojat tehtiin savesta poltetuista tiiliputkista.

Betonilaudoitukseen tarvittiin täyssärmälautaa 430 neliömetriä. Raudoitukseen meni pyöröterästä noin 45 000 kiloa. Harjaterästä ei tuolloin vielä käytetty. Betonia maavaraiseen korsuun valettiin noin 560 kuutiometriä. Kuutio betonia painaa kiviaineksesta riippuen noin 2,5 tonnia. Tuon ajan kuorma-auto pystyi ottamaan laatikkolavalleen yhden kuution betonia. Eli korsuun ajettiin 560 kuormaa betonia.

Kun betoni oli sopivasti kastellen hitaasti kuivunut, muotti purettiin ja puutavara otettiin uusiokäyttöön. Paikasta ja tilanteesta riippuen maavaraisen korsun suojaksi tykistötulta vastaan seinien vieriin jopa kymmenen metrin levyiselle kehälle ajettiin isoja kivenlohkareita keskimäärin 1200 kuutiometriä. Sen lisäksi montusta kaivettu maa lapioitiin takaisin korsun päälle rakenteen maastouttamiseksi.

Kaiken kaikkiaan yhden maavaraisen korsun rakentamisessa liikutettiin lapioin, autoin ja käsin maa- ja rakennustarvikemassoja noin 10 000 tonnia. Jos se olisi pitänyt kaikki kuljettaa yhdellä kertaa autolla, tuohon määrään olisi tarvittu 3 000 kuorma-autoa. Koko Salpalinja-työmaalla oli käytössä vain noin tuhat kuorma-autoa, niistä 60 prosenttia puukaasu- eli häkäpyttyautoja.

Niin kuin aiemmin oli puhetta, kallioon osin tai kokonaan rakennetuissa korsuissa rakentamismassoja käsiteltiin vähemmän kuin maavaraisissa korsuissa.

Järeysluokaltaan edellä mainitun kaltaisia kestolinnoitteisia teräsbetonikorsuja rakennettiin Salpa-asemaan noin 450 kappaletta, a´-hinta noin yksi miljoona markkaa. Niistä kk-korsuja oli 168, kk- ja pst-tykkikorsuja 47, pst-tykkipesäkkeitä 5, tulenjohtokorsuja 30, majoituskorsuja 125 , kk-pesäkkeitä 46 ja kk-kupupesäkkeitä 26 kappaletta.

Näiden lisäksi selvästi kevytrakenteisempia pallo- tai toiselta nimeltään imubetonikorsuja Salpalinjaan valettiin 254 kappaletta.