Sivustatuli sivaltaa Salpalinjassa

Ajatus pohtia jälleen kerran Salpalinjan sivustatuli-ideaa lähti, kun Salpalinja-dokumenttia tekevä storyTV:n tuottaja Juha Huttunen kysyi eilen sopivaa ”kopterikuvauskohdetta” ilmentää asiaa. Salpalinjan asekorsujen sijoittelu on tehty muutamia poikkeuksia lukuunottamatta sivustatuliajatukseen. Korsut ampuvat ”taistelupareittain” toinen toistensa eteen sivusta- tai ristitulta (tässä sama asia) ampuma-aukkoja vihollisen suunnasta suojaavien siipimuurien suojasta.

Mannerheim-linjaa Keski-Kannaksella alettiin rakentaa 1920-luvun alussa ns. Enckelin linjan nimellä. Tuohon aikaan kyllä ymmärrettiin jo sivustatuliajatus, mutta rahanpuutteen takia päädyttiin sijoittamaan asekorsut ampumaan suoraan kohti vihollista, siis päin vihollisrintamaa. Näin tarvittiin asekorsuja vähemmän ja rahaa säästyi.

Jo 1930-luvun alussa tajuttiin, että vanhat (silloin vasta noin kymmenen vuoden ikäiset korsut) vaativat peruskorjauksia muun muassa kestävyys- ja sijoittelusyistä. Vasta syksyllä 1938 päästiin modernisointiin. Osasta rintamaan tehdyistä tulikorsuista tehtiin majoituskorsuja valamalla ampuma-aukko umpeen. Osaan korsuista tehtiin ”vasikka”, käytännössä lähes kokonaan uusi asekorsu, vanhan viereen ampumaan sivustatulta.

Talvisodan kokemukset Mannerheim-linjassa käytetyn betonin heikosta lujuudesta sekä seinä- ja kattovahvuuksien alimitoituksesta otettiin Salpalinjassa huomioon. Ja ymmärrettiin myös, miten paljon helpompi korsu on kääntää jo piirustuslaudalla sivustatuliasemaan, kuin yrittää kääntää valmista korsua!

Asekorsujen sijoittelu sivustatuliasemaan koski sekä konekivääreitä että pst-tykkejä. Ne pyrittiin sijoittamaan myös siten, että ne pystyivät ampumaan kiviesteiden suuntaista tulta. Tai itse asiassa suunnittelussa saattoi olla myös niin päin, että kiviesteiden linjaus tehtiin asekorsujen ampumasuuntien mukaan, tai käytännössä molempia palasia liikuteltiin sopivan kompromissin  löytämiseksi. Toistan, kantalinnoitettujen tulikorsujen ampumasuunnilla, kiviesteiden suuntauksella ja vielä siipimuureillakin oli tärkeä kohtalonyhteytensä.

Maasto ja tietysti vähän rahakin rajoittivat, että ristiin ampuvia korsupareja ei joka paikkaan saatu syntymään. Ja toisaalta joissakin kohdin toinen korsuista saattoi yltää jopa kolmannenkin eteen. Sivustatuliajatusta täydennettiin tietenkin myös kenttälinnoitettuihin asemiin sijoitetuilla pst-tykeillä ja konekivääreillä.

Massiivisen siipimuurin (viisi metriä pitkä, kaksi metriä paksu, ja jopa 3-4 metriä maaupotus mukaan lukien korkea) tehtävä oli yksinkertaisesti suojata asekorsun ampuma-aukkoja vihollisen suorasuuntaustulelta. Talvisodassa itänaapuri käytti tehokkaasti suorasuuntaustulta hyväkseen ja jyskytti tykistöllään ja tankeillaan korsujen ampuma-aukkoihin ja eihän siitä hyvää seurannut. Ja kohti rintamaa ollut ampuma-aukko saattoi olla vihollisen tukittavissa jopa ajamalla tankki sen eteen. Sivustatuliasemassa jälkimmäinen temppukaan ei olisi ollut enää niin yksinkertaista.

Yksi merkittävä suojaustehtävä siipimuurilla oli paitsi aseita vastaan oli myös vihollisen tähystystä vastaan; maa- ja betoniseinän takana olevaa asetta ei niin vain olisi paikannettu taistelutilanteessa. Se tietenkin oli selvää, että olihan naapurilla Salpalinjan korsujen koordinaatit varmasti etukäteen kirjoissa ja kansissa. Se ei välttämättä itse taistelutilanteessa riitä.

Niin, kun palataan tähän päivään ja sivustatulikorsujen tulivyöhykkeiden havainnointiin ja paikallistamiseen, ongelma on peitteisyys. Monessa paikkaa jo hakkuukypsä metsä piilottaa kokonaisuuden. Pelloilla taas havainnointia hämärtää, että kiviesteitä on poistettu maanviljelyksen tieltä. Tottuneet Salpalinjan tutkijat pystyvät kyllä ilman karttojakin määrittelemään kiviesteiden paikat, kasaan työnnettyjen estekivien tai pelloille kasvaneiden pusikkokaistaleiden (metsittynyt kivieste) perusteella.

Tuohon edelliseen voisi heittää yksityiskohdan viime vuosikymmenten peruskarttapolitiikasta. Vielä ainakaan 1980-luvun topografikartoissa Salpalinjan rakenteita ei näkynyt. Korsut saattoivat olla merkitty pieninä avokalliona, mutta kiviesteitä ei ollut symboloitu kivikkoriveinä, niin kuin nykyisissä kartoissa. Huvittavaa oli sen sijaan se, että edellisessä kappaleessa mainitsemani pusikkokaisteleet olivat tunnollisesti merkitty peltoalueilla siksak-kaksoisviivalla ja jokunen puskan merkki välissä. Ei siinä kummoista tiedustelukoulutusta tarvita, että ko merkinnät kartalla alkavat sotilasta kiinnostaa!

Ja tähän lopuksi vielä kaino avunpyyntö. Jos joku tietää (LPR:sta kohtuullisen ajomatkan päässä) sivustatulta toistensa eteen ristiin ”ampuvan” korsuparin ja vielä niin, että ampumasuunnissa olisivat kiviesteet paikallaan ja että ko kohteet myös ilmasta näkyisivät, niin pistäkää sähköpostia vaikka blogistille. Yhteystieto on tuossa ylhäällä kupukuvan yläpuolella.

Tälläista lukemista pienen kesähuilin jälkeen!

TERHO AHONEN 

Siipimuurin suojassa

Salpalinjan teräsbetonisten asekorsujen yksittäisistä toiminnallista rakenneosista kallein on tähystyskupu. Sen hintahan on karkeasti kymmenesosa miljoonan markan korsusta. Sen sijaan massiivisin ja samalla painavin asekorsun tai -pesäkkeen osa on mitä ilmeisimmin siipimuuri. Niitä ei ole pelkissä majoituskorsuissa lainkaan, vain siis asekorsuissa ja niissäkin vain sivustatuliasemasta ampuvissa.

Siipimuurin yksiselitteinen tehtävä on sivustatuliasemaan sijoitetussa kantalinnoitetussa teräsbetonikorsussa tai -pesäkkeessä suojata ampuma-aukkoa vihollisen suorasuuntaustulelta. Siksi siipimuuri on aina sijoitettu korsun ampuma-aukon vihollisen puoleiseen reunaan.

Mannerheim-linjan ensimmäisessä vaiheessa ns Enckellin linjassahan säästösyistä konekiväärikorsut pantiin ampumaan suoraan rintamaan. Ampuma-aukot olivat alttiina suora-ammunnalle ja niissä ampujien ”työturvallisuus” ei ollut paras mahdollinen.

Vasta 1932 rakennettuja ensimmäisiä ns. ink-korsuja alettiin sijoittaa sivustatuliasemaan ja niihin rakennettiin vihollisen puolen seinän jatkeisiin siipimuurit. 1938 lähtien vanhoja Enckellin linjan korsuja muutettiin sivustatulta ampuviksi. Työ oli hankalaa ja vaati osin lähes koko uuden korsun valumäärän ja myös erillisiä ”vasikkaratkaisuja”. Vasikka tarkoittaa erillistä kk-aseman uloketta sivuseinälle.

Talvisodan kokemusten perusteella Salpalinjaan rakennettavat konekivääriasemat sekä myös panssarintorjuntatykkiasemat pantiin kaikki sivustatuliasemaan ja ne saivat aina kiinteät siipimuurit suojakseen.

Ampuma-aukkoa suojaava siipimuuri on viiden metrin pituinen vihollisen puoleisen etuseinän jatke. Sillä on paksuutta kaksi metriä. Korkeus muurin tyvessä on sama kuin korsun seinän korkeus, noin viisi metriä madaltuen parilla metrillä muurin kärkeen mentäessä. Ampuma-aukossa siipimuurin näkyvä osan korkeus on kolmen metrin luokkaa. Siipimuurin vihollisen puoli sai vielä vahvistukseksi vahvan suojakiveyksen samalla tavalla kuin korsun seinätkin suojattiin.

Siipimuuri antaa ampuma-aukon seinälle massiivista näyttävyyttä. Jokainen Salpalinjan korsuihin tutustunut ymmärtää, että vihollisen tulosuunnasta on mahdoton ampua suora-ammuntatulta ampuma-aukolle. Esimerkiksi päästäkseen ampumaan korsun tuliaukkoon on panssarivaunun ajettava kiinni panssarikiviesteeseen ja käännettävä tykkitorninsa korsua kohtia. Tuolloin se on itse alttiina kohdalla olevalla puolustajan pst-tulelle.

Konekiväärikorsujen ampuma-aukon yläpuolella oleva korkea otsa vaati luonnollisesti yhtä korkean siipimuurin. Myöhempi kehitysvaihe, valuteräksestä tehdyt kk-kuvut mahdollistivat korsujen maastouttamisen paljon huomaamattomammin. Samalla siipimuurin näkyvä korkeuskin voitiin tiputtaa noin yhteen metriin ja näin säästyi huomattava määrä betonia.

Tämä kuva on Hurtanmaalta kaksoisasekorsun suojaamattomasta siipimuurista. Näkyvän osan korkeus on luokkaa viisi metriä! Tämmöisen näkymän maastouttamisessa ja naamioinnissa on työtä kerrakseen.

Tämä kuva on Harjusta kk-kupupesäkkeestä. Kupu helpottaa maastouttamista ja betonilautajäljistä  voi laskea siipimuurin olevan vain noin yhden metrin korkuinen. Se on huomattavan helppo häivyttää maastoon.